Katsoin sotaelokuvia: The Red Ball Express

"Sodankäynnin amatöörit puhuvat strategiasta ja taktiikasta. Ammattilaiset puhuvat logistiikasta."

Kannattaa penkoa DVD-kauppoja! Kampin Sähkötalossa toimivasta, erittäin tasokkaasta Filmihullusta löytyi taannoin pienehkö aarre: The Red Ball Express (1952).

Huoltopuoli on harvemmin sodassa glorifioitua, saati sitten elokuvissa teemana. The Red Ball Express on tässä mielessä sekä filmausajankohdaltaan (1952) että aiheeltaan hyvin erikoinen.

The Red Ball Express oli Normandian maihinnousun jälkeen organisoitui Yhdysvaltain armeijan sotilaallisen logistiikan taidonnäyte, valtavasta kuorma-autokuljetusten ketjusta koostuva jättimäinen bensiinin, ammusten ja muiden sotatarvikkeiden kuljetusoperaatio jolla liittoutuneiden kärkipanssarit pidettiin jatkuvasti etenemässä ja huollettuna. Tuntemukseni asiasta rajoittuu pariin vuosia sitten lukemaani artikkeliin, joten en mene operaation yksityiskohtiin.

Elokuva on hyvin lyhyt, vain 80 minuuttia, mutta tarinan kaari on toimiva. Alkuun annetaan konteksti, eli Pattonin panssarit seisovat, koska huolto ei pysy perässä ja bensaa uupuu. Kokouksessa päätetään pistää huolto skulaamaan ja elokuvan fokus vaihtuu yhteen kuorma-autoyksikköön, joka on täynnä "misfitsejä" eli etulinjaan syystä tai toisesta sopimattomia miehiä.

Henkilökohtainen jännite syntyy komppanian komentajan, luutnantti Campbellin (Jeff Sandler) sekä vääpelin, kersantti Red Kallekin välille (Alex Nicol) luutnantin saatua siirron komppaniaan. He tuntevat toisensa siviilistä, missä Campbell jollakin tavalla aiheutti Redin veljen kuoleman. Näiden kahden miehen pitäisi saada taottua komppaniasta toimiva armeijan yksikkö.

Draaman kaari rakentuu osaksi tämän ympärille, mutta mukana on myös harvinaisesti pohdintaa yksikön sisäisistä rodullisista jännitteistä, jotka nousevat pintaan Sidney Poitierin esittämän alikersantti Andrew Robertsonin hahmossa. Asian käsittely jää pinnalliseksi, mutta on silti mielenkiintoista että sitä on mukana 1950-luvun alun elokuvassa. Vuoden 1963 The Victorsissa asiaa käsitellään rohkeammin, kun valkoiset USA:n sotilaat menevät Italiassa kahvilaan pelkästään etsiäkseen ja päästäkseen pahoinpitelemään armeijassa palvelevia mustia. Todellisuudessa Red Ball Expressissä palveli paljon mustia sotilaita (elokuva on tässä mielessä historian "valkopesua", koska mustia on vain muutama).

Elokuva on noin kolmen tähden elokuva, mutta hyvä kolmen tähden elokuva. Siinä on pöhköjä kohtauksia, romanssi, urotekoja, pakollisia komediallisia kevennyksiä kuten kertojana toimiva Ronald Partridge (Charles Drake) sekä tietysti naisia, jotka tosin ovat poikkeuksellisen särmikkäitä tapauksia. Hahmojen eteen on nähty sen verta vaivaa käsikirjoituksessa, etteivät ne tunnu päälle liimatuilta.

Amerikkalaisen ja saksalaisen kaluston historiaan paremmin tutustunut löytäisi varmasti pieniä vikoja, vaikka 1950-luvulla Hollywood saikin käyttöönsä rutkasti ehtaa tavaraa. Sotilaallisesti tarkasteltuna monessa kohtauksessa on filmaattisuus mennyt realismin edelle, kuten siinä että saarretut, kiivaan taistelun keskellä olevat jenkkipanssarit ovat aukealla paikalla naamioimattomina liki paraatimuodostelmassa. Jos näiden seikkojen ei anna haitata itseään, on elokuvanautinto taattu. Elokuva on "juuri oikean mittainen" ja lopun dramaattiset kohtauksetkin ovat sopivan pitkiä olematta pitkitettyjä.

Plus elokuvan tunnuskappale on yksinkertaisuudessaan tenhoava. Kunnia huollolle!

1917 – Taistelulähetit

Ounastelin, että tämä elokuva kannattaa nähdä valkokankaalta mutta kun tilanne on mikä se on, niin jäi viime tinkaan Finnkinossa käynti. Ounasteluni osoittautui aiheelliseksi: vain elokuvasali tai massiivinen kotimediateatteri antaa tälle elokuvalle täyden kokemuksen huikeasta "cinematographiasta". Jätän kuvakaappaukset tästä arviosta pois, koska ne eivät tee oikeutta elokuvakokemukselle.

Kuten tunnettua, Sam Mendesin ohjaaman elokuvan jippo on yhden oton illuusiossa: Koko elokuvan ajan seurataan kahta päähenkilöä. Suuria tähtiä (Andrew Scott! Benedict Cumberbatch! Colin Firth!) odottelevat saavat tämän ansiosta nähdä suosikkinsa vain parin minuutin ajan, mutta sitä vastaan saa kyllä erinomaiset roolisuoritukset. Etenkin Scottin [MORIARTY!] minuutit brittiluutnanttina jäävät mieleen. Korpraali Schofieldia näyttelevä George MacKay ja Dean-Charles Chapman eli korpraali Blake tekevät kyllä oikein vakuuttavan ja intiimin työn hekin. Voisi jopa sanoa, että tunnetummat näyttelijät päärooleissa olisivat pilanneet elokuvakokemusta. Esimerkiksi historiallinen eeppinen klassikko The Longest Day (1962) kärsii tästä pahasti.

Tarina on kuvaus

Kuten Juho Typpö erinomaisesti kirjoitetussa ja laaditussa arvostelussaan "Yhden oton sota" toteaa 1917 – Taisteluläheteistä, on sen tarina riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Koska olen koronakeväänä viihdyttänyt itseäni katsomalla paljon neowesternejä ja westernejä, olen oppinut arvostamaan vähäeleistä tarinankerrontaa. Elokuvassa vähemmän on usein enemmän. Olen samaa mieltä kuin Typpö: Taistelulähettejä ei olisi ilman Christopher Nolanin Dunkirkia (2017). Tavallisen sotilaan / sotilaiden seuraaminen sodassa ilman vihollista elokuvan avulla on mainio tarinan moottori yksinään.

Tarina alkaa takalinjoilta, kun kaksi korpraalia saa tehtäväkseen viedä viestin muista eristyksiin joutuneelle pataljoonalle. Saksalaiset ovat 1917 vetäytyneet helpommin puolustettavalle linjalle, mutta edenneen devonshirelaisen yksikön komentaja luulee krauttien olevan murtumassa ja valmistautuu hyökkäykseen, joka uusien tiedustelutietojen valossa päättyisi yksipuoliseen teurastukseen. Korpraalit saavat tehtäväkseen viedä käskyn vihollislinjojen läpi. Lisämotivaattorina hyökkäävässä yksikössä palvelee toisen korpraalin isoveli. Ja korpraalit lähtevät matkaan. 

Kerronta kulkee "yhden oton" illuusion varassa ja näyttää sen mitä korpraaleilla tulee matkallaan vastaan. Itse asiassa juuri tässä kuvaus keskittyy nerokkaasti juuri oikeisiin kohtiin. Esimerkiksi kohtaus, jossa Blake ja Schofield ylittävät piikkilankaestettä ja näkevät lankoihin takertuneen ruumiin on painotettu loistavasti: Kuvataan ensisijaisesti ruumiin katseen kohtaavaa Schofieldia, mutta vainajasta näytetään vain kääntyneen pään takaraivo ja vähän sivuprofiilia. Äsken katsomani Hacksaw Ridge olisi piehtaroinut suoraan suolissa (Sitäkin Taisteluläheteissä tehdään ohimennen. Tuli heti mieleen, että pitää uusia jäykkäkouristusrokotus). Taistelukentän kammottavia yksityiskohtia riittää, mutta juuri hiljentyneillä kamppailupaikoilla niistä välittyvä tunnelma on - - - hillityllä ja oikealla tavalla kammottava. Tietyissä kohdin päähenkilöiden puolesta jännittää adrenaliiniarvot kohisten ja jopa auton juuttuminen mutaan saa myötäelämään vahvasti tämänkin vastoinkäymisen.

Tarinan edetessä elokuva kehittää moottorinsa ja rytminsä, vaikkakin alun 40 minuuttia ovat mielestäni parhaat osat yhteneväisyytensä vuoksi. Elokuva muistuttaa parissa kohdin kuumehoureisen painajaisia menemättä kuitenkaan kertaakaan psykedeeliseksi. Osa kuvauksesta on esteettisesti niin sieluja riipivää, että unohtaa katsovansa sotaelokuvaa. Sota tosin palautuu liki sormennapsautuksella päälle.

Elokuvassa on pari tyhmää kohtaa, jotka olisi voinut kuvata toisin tai leikata pois. Toinen on juonenkäänteenä tärkeä, joten en paljasta sitä. Typön tavoin olen samaa mieltä toisesta kohtaa. Ranskalaisen siviilinaisen kohtaaminen rauniokaupungin kellarissa oli kliseinen ja typerä kohtaus. Tällä kertaa kameran jatkuva pyöriminen on myös hyvin vaivaannuttavaa, eli turhassa kohtauksessa cinematographia jatkuu ja jatkuu. Samalla tarinankuljetus hetkeksi rikkoontuu. Arvelisin, että Mendesin mielestä elokuva oli jo käyttänyt "klaustrofobiset ahtauspaukkunsa" loistokohtauksessa saksalaisbunkkereissa elokuvan alkupuolella ja harhailu pimeissä kellareissa olisi ollut saman toistoa, joten tähän kohtaan sovitettiin rauhallisempi siviilimäinen kohtaus. Se rikkoo tarinan monin tavoin mutta pahimpana puolena osoittautuu, että tarina on elokuvaa ja että elokuvassa on keinotekoinen rytmi. Illuusion rikkoutuminen on magian rikkoutumista: Jos taikavoimaan ei usko, se lakkaa toimimasta. Tästä päästään kuiville vasta kun hypätään syvään veteen (katso elokuva, niin tajuat viittauksen).

Dunkirkin lisäksi Taisteluläheteistä tulee etäisesti mieleen toinen I maailmansotaan sijoittuva elokuva Gallipoli (1981), tosin lähinnä lopun viestinvientikohtauksen vuoksi. Myös Jacksonin hieno They Shall Not Grow Old (2018) saa uutta arvoa. Eli hyvät mielleyhtymät tämä synnytti. Parasta Taisteluläheteissä on kuitenkin se, että se muistuttaa, miksi valkokankaat ovat olemassa. Jotkin visiot pääsevät oikeuksiinsa ainoastaan elokuvateattereissa. Tämä kuvaus on harppaus elokuvassa taiteenlajina ja ansaitsi ehdottomasti Oscarinsa.

Sotahistoriallisuus tekee vaikutuksen

Elokuvan toteutus elokuvana on huikean hieno, mutta tämä saattaa jäädä kertakäyttöiseksi jutuksi, mikä toisaalta on hyvä asia 1917-elokuvan kannalta. Elokuvallisuudessa on nimittäin se puoli, että saman tempun olisi voinut tehdä monella genrellä. Tämän voisi kuvitella helposti katastrofielokuvaksi, lännenelokuvaksi, heistiksi jne. Jos tätä toistaa liikaa, hommasta lähtee maku. Pioneerielokuva saa usein jäljittelijöitä, ja usein jäljitelmät ovat kehnoja kopioita.

Sotahistorian ja sotaelokuvien harrastajien (ja ammattilaisten!) suunnattomaksi onneksi ohjaaja Sam Mendes päätti tehdä menetelmillä ja välineillä sotaelokuvan. Juuri tästä kumpuaa sotahistorian ja "aitouden" tuominen uskomattoman intiimisti. Pienet yksityiskohdat viivähtävät kankaalla vain hetken mutta samalla nämä pikkujutut vangitsevat silmän. Viestikaapelit viritettynä juoksuhaudan reunalle. Sotilaiden esineiden ja vaatteiden pienet yksityiskohdat: Toisella päähenkilöistä on esimerkiksi sormissaan puhdetöinä tehdyt metallisormukset. Tätä ei erikseen millään tavalla korosteta tai mainita, mutta muoto ja materiaali puhuvat puolestaan. Pienet viestit, kirjoitukset sekä kyltit taustalla. Liike takalinjasta omaan etulinjaan, linjojen ylitys ja saksalaisten etulinjan tutkiminen kaikkine pienine ja suurine yksityiskohtineen oli sotahistoriapuristille kolmen ruokalajin menu parhaassa ranskalaiskeittiössä.

Elokuvaa on kritisoitu siitä, että kokonaistilanteena asetelma oli mahdoton. 1600 miehen yksikkö oli I maailmansodan mittakaavassa niin pieni yksikkö, että sitä tuskin olisi vaivauduttu erikseen pelastamaan edes kahden lähetin voimin. Toiseksi on huomautettu, että pelastettava brittiyksikkö tuskin olisi pystynyt etenemään kymmenen kilometriä syvälle edes vetäytyneiden saksalaisten jäljessä ja jäänyt sitten eristyksiin, ja sitten silti ilman tulitukea yhä yrittänyt hyökkäystä vihollisen päälinjaa vastaan.

Sanoisin että nämä ovat epätodennäköisyyksiä, eivät mahdottomuuksia. On hyvinkin mahdollista, että joku vastuullinen rintamakomentaja olisi yrittänyt lähettien avulla pelastaa osan rykmentistään. Sodan kaaoksessa suurikin yksikkö voi joutua erilleen muista ja yrittää silti suorittaa tehtävää. Itä-Karjalassa kokonaiset rykmentit saattoivat kesällä ja syksyllä 1941 operoida pelkästään radiotiedustelun tuloksin ja hyvin hatarin yhteyksin päävoimiin. Toki tällöin heillä oli radiot.

Historiallisesti ja aikakaususkollisuudesta Taistelulähetit saa siis liki puhtaat paperit. Elokuva olisi itse asiassa Goodbye Leninin! ohella välttämätöntä katsottavaa jokaisella arkeologiksi haluavalle, koska ne osoittavat miten materiaalisella kulttuurilla luodaan merkityksellistä ajankuvaa.

Katsoin sotaelokuvia: Hacksaw Ridge ja Da 5 Bloods

Hacksaw Ridge (2016)

Kuva: Wikipedia.org

Tällä kertaa plakkariin tarrautui Mel Gibsonin Hacksaw Ridge (2016), joka kertoo II maailmansotaan Tyynellämerellä lääkintämiehenä osallistuneesta  yhdysvaltalaisesta aseistakieltäytyjästä Doss Desmondista. Desmond sai urheudestaan sodan jälkeen Medal of Honorin. Muistin lukeneeni tästä hyviä arvioita, joten odotukset olivat suht korkealla.

Valitettavasti heti kärkeen sai todeta, että elokuvan alku on pateettinen ja suorastaan siirappinen. Lapsuus veljen kanssa, I maailmansodassa traumatisoitunut väkivaltainen isä sankarihautausmaalla, ihastuminen hoitsuun ja ilmoittautuminen vapaaehtoisena sotapalvelukseen... kaikki tämä on nähty eikä siksi erotu sellaisista kaameuksista kuin Pearl Harbor (2001) tai äärimmäisen paskasta Passchendaelen taistelusta (2008). Koulutuskeskuskuvauskin, jossa 1) tutustutetaan komppanian jäbeihin, 2) tavataan huutava kouluttaja ja 3) suhtautuminen aseistakieltäytyjään muuttuu pikkuhiljaa halveksunnasta kunnoitukseksi ovat huonosti näytelty, käsikirjoitettu ja ohjattu. Tuntuu siltä että näyttelijöille on näytetty Full Metal Jacket ja sanottu, että "yrittäkää jotain tällaista". Elokuvan ensimmäinen tunti olisi tarvinnut paljon paremman käsikirjoituksen, vaikka perustuukin (ilmeisesti) tositapahtumiin, joskin Wikipedian mukaan tapahtumia on tässä kohtaa muuteltu.

Taistelukohtaukset sijoittuvat Okinawalle vuoteen 1945, missä jenkit yrittävät vallata "Hacksaw Ridgea". Tänne päästäkseen pitää kiivetä ensin pystysuoraa seinää pitkin verkon avulla ylös ja sitten rynnäköidä mahdollisimman tiiviinä massana kohti japanilaisten naamioituja asemia. Taistelukenttäkuvaus runneltuine torsoineen ja rotansyömine ruumiineen on kyllä makaaberiuudessaan vakuuttava, mutta nähty jo Passchendaelessa ja monessa muussa.

Yhdysvaltalaiskomentajat olivat pätevä ja alaisistaan piittaavia. Siksi asemissa konetuliaseilla aseistautunutta vihollista kohti edettiin ilman tiedustelijoita mahdollisimman tiiviissä muodostelmassa.

Tietysti ensimmäinen hyökkäys tyssää vihollistuleen ja tappioita tulee, mutta nokkelalla pienryhmätaktiikalla vihollisbunkkerit ovat pian palasina ja kohde vallattu. Sitten tulee yö, pateettisia mukasyvällisiä keskusteluita ja aamulla vastahyökkäys joka ajaa G.I:t asemista. Nyt vasta alkaa Dossin urotyö eli muiden häivyttyä hän ryhtyy etsimään haavoittuneita, paikkaa nämä pikaisesti ja laskee alas jyrkänteeltä hoidettavaksi. Pian suuri osa tapettua komppaniaa onkin taas elävien kirjoissa. Jostain syystä vasta toiseksi viimeinen alaslaskettu haavoittunut kertoo, että Doss se siellä yksinään häärii.

Doss saa kiitosta.

Thorin ylistää Bilboa (Hobitti - Odottamaton matka [2012])

Taistelukohtauksia on joissakin lähteissä ylistetty, mutta itsestäni ne olivat kliseisiä ja tehty elokuvaaminen edellä. Eli tässä kohdalla leffa on huonolla tavalla keskinkertainen. Toiminnan nopeutta korostetaan tämän tästä hidastuksin. Kliseiden kliseenä sirpalekranaatit eivät sirpaloidu vaan tussahtavat.

Viholliskuvakin on kliseinen. Japanilaiset muistuttavat lähinnä Starcraftin Zergejä eli halutaan luoda kuvaa siitä, että pieni ja urhea joukko ratsuväkeä taistelee alivoimaisena hurjia villejä vastaan (Okinawan operaatiossa noin 790 000 liittoutunutta taisteli alle 100 000 japanilaista vastaan). Totta kai taistelun lopussa japanilaisten komentaja tekee seppukun. Pienenä inhimillisyyden hetkenä tunneleihin eksynyt Doss paikkaa japanilaisen haavoittuneen. Valeantautuminenkin nähdään, ja kädet pystyssä olevat kavalat japsit nakkaavatkin käsikranaatit rehtien jenkkipojujen niskaan. Ai niin, ja jenkkien haavoittuneita lahdataan.

Zergit... siis japanilaiset hyökkäävät! Komea joukkokohtaus, ja vaikka japanilaiset käyttivätkin itsemurhamaisia ihmisaaltoja niin silti tämä kohtaus kärsii uskottavuuspulasta. 

Tuo kiipeilyverkko ihmetyttää. Miksi jyrkänteen lakea hallitsevat japanilaiset (jotka yhdessä kohtauksessa selvästi näkivät sen) eivät käyneet katkomassa köysiä?

Hacksaw Ridgelle päästäkseen piti kiivetä kiipeilyverkkoa pitkin. Jostain syystä japanilaiset eivät missään vaiheessa käyneet katkomassa yön pimeydessä täysin vartioimatonta verkkoa?

Summa summarum: Helvetin typerä sotaelokuva. Lopun veteraanihaastattelut  Band of Brothersin tyyliin eivät valitettavasti vakuuta vaikka osoittavatkin, että moni kohtaus perustuu tositapahtumiin.

Lopuksi mainittakoon, että vaikka Suomen tunnetuin aseistakieltäytyjä on ehdottomasti jatkosodan aikana murhattu (mielestäni tapaukseen juridisesti pätevä termi) Arndt Pekurinen (1905–1941), oli Suomessakin rintamalla aseistakieltäytyjiä. Esimerkiksi Leena Kellyn From the Front to the West Coast – The Recollections of the Finnish War Veterans in Vancouver (2014) kertoo kanadansuomalaisesta sotaveteraanista, joka palveli aseetta hevosmiehenä yksikössään. Asiasta lienee tutkimuksia enemmänkin, mutta havaintojeni perusteella yleensä aseetonkin palvelus rintamaolosuhteissa sallittiin, kunhan oli hyödyksi. Tunnetumpaa on jehovantodistajien sijoittaminen KEKkeihin eli Kaatuneiden evakuointikeskuksiin ruumiinpesijöiksi. Moni haki muistitiedon mukaan työtä vähän aikaa kokeiltuaan vapaaehtoisena rintamapalvelukseen.

Da 5 Bloods (2020)

Kuva: wikipedia.org

Spike Leen mitä ajankohtaisin Da 5 Bloods onkin sitten jotain aivan muuta kuin pateettinen Hacksaw. Juonen ytimenä neljän mustan "Bloodin" muodostama ryhmä Vietnamin sodan veteraaneja palaa nykyajassa maahan etsiäkseen ryhmän viidennen jäännökset ja samalla paikantaakseen sodan aikana löytämänsä kultaharkkokätkön. Paikallisten oppaiden ja hämärähemmojen kanssa sovitaan retkestä maastoon sekä kullan välittämisestä ja matka viidakkoon voi alkaa.

Elokuvan kerronta on tahallaan suht hajanaista vaikka eteneekin periaatteessa loogisesti. Takautumat Vietnamin sodan politiikkaan uutispätkien välityksellä sekä varsinaiset taistelukohtaukset rytmitetään elokuvaan mukaan satunnaisesti mutta tehokkaasti. Eli ei tyyliin takauma-nykyhetki-takauma-nykyhetki-takauma jne. vaan ne tulevat mukaan silloin, kun niiden vaikutus on painavin ja tehokkain. Samalla kohtaukset eivät jää irrallisiksi ja yksittäisen tokaisun historiallinen kontekstointi on opettavaista olematta liian saarnaavaa.

Elokuvan kommentaari joka suuntaan on samalla tärkeää että riemastuttavaa.

Elokuvan keskiöön kohoaa Delroy Rindon näyttelemä sodasta traumatisoitunut MAGA-hattua päässään pitävä Paul, jolle kadonnut ryhmän jäsen "Stormin' Norm" on suorastaan uskonnollinen pakkomielle. Rindon näyttelytyö on huikean hieno roolisuoritus, ja etenkin tämän shakespearmaiseksi kiivaudessaan kohoava viidakkomonologi jää elokuvahistoriaan vaikuttavuudessaan. Näin puhuu raivoa pursuava, loputtomiin kusetettu, maailmaa ja samalla itseään vihaava ihminen, joka kaikesta huolimatta jatkaa hulluuden voimalla hampaat irvessä.

Paulin (Delroy Lindo) monologi elokuvan loppupuolella jää elokuvahistoriaan.

Myös muut näyttelijät (myös Halfdan Musta "tuketör vii vill kill mäni kristiäns!" Pääkkönen) tekevät mainiota työtä. Hämmentävää on, että samat näyttelijät esittävät onnistuneesti takaumissa itseään kaksikymppisinä ja nykyajassa seitsenkymppisinä ukkoina ilman överimeikkaamista tai tietokoneavusteista animointia.

Sotaa avataan myös ranskalaisnäkökulmasta. Jean Renon näyttelemä Desroche toimii kierona välittäjänä. Konservatiivisen "USA voitti yksin maailmansodat" äänenä kuullaan musta Paul.

Tarinankerronnallisesti Da 5 Blood on tehokas elokuva ja kuten HS:n arviossa todettiin, vain Spike Lee pystyisi pitämään tällaisen kokonaisuuden kasassa. Kultajahtiosuuksiltaan elokuva muistuttaa hitusen Sierra Madren aarretta (1948) tai Kolmea kuningasta (2000), joista kumpikin ovat mainioita elokuvia. Da 5 Bloods on Oscar-ainesta ja sillä on ajankohtaisuus puolellaan. Jos Delroy Rindon ei saa ainakaan ehdokkuutta näytelijäsuorituksestaan, niin ihme on.

Sotaelokuvana Da 5 Bloods on "ihan hyvä", koska sitä ei ole tarkoitettukaan pääpainoltaan sotaelokuvaksi. Se voisi toimia pelkkänä sotaelokuvana. Se voisi toimia pelkkänä kultajahtina. Se voisi toimia B-elokuvana. Se voisi toimia myös Amerikan mustien historian arvokkaana dokumentaarisena elokuvana. Da 5 Bloods on onnistuneesti kaikkea tätä, ja siksi se onkin niin erinomainen.

Arkeologin näkökulmasta kulta-aarre ja kaatuneen aseveljen jäännökset löyyivät ihmeen helposti, vaikka mukana olikin metallinpaljastin. Aarretta ei ole aikaisemmin päästy hakemaan, koska napalmikeskitys tuhosi kaikki maamerkit sodan aikana mutta juuri elokuvien tapahtumien alussa mutavyöry oli paljastanut kultaa kuljettaneen lentokoneen pyrstön. Vaikka maamerkki löytyisikin, niin ihmeen helposti tämä kohta hoitui. Toisaalta tämän voi antaa anteeksi kerronnallisista syistä ja kultaharkot sentään ovat huuhtoutuneet ruosteisesta säilytyslootastaan rinnettä pitkin alas. Kohtaus jää kuitenkin plussan puolelle ja harkkoja penkovat näyttelijät riemuitsevat aidonoloisesti kuin lapset.

Lopuksi

Loppujen lopuksi leffojen annista voidaan sanoa, että Hacksaw Ridge ratsastaa kliseillä, Da 5 Bloods toimii klassikoilla.

Lopputuloksetkin ovat lopulta klisee ja klassikko.

Arvio: They Shall Not Grow Old

Kaatuneiden muistopäivän kunniaksi menin elokuviin.

Vuorossa oli LOTR-ohjaaja Peter Jacskonin ohjaama sotadokumentti, mahtaakohan olla hyvä? Kyllä, ja se on niin hyvä että They Shall Not Grow Old saa antamaan anteeksi Legolas skeittaa -kohtauksen Kahdessa tornissa!

Kuva: bbc.com

Peter Jackson on keksinyt tämän dokumentin tekoon mitä mielikuvituksellisimpia temppuja: rintamalla kuvatut elokuvan pätkät on väritetty, jolloin ympäristö, yksityiskohdat ja ihmiset "heräävät henkiin". Paikoitellen digitaalinen väritys oli vähän kankeaa ja näytti kuin nettivideota tai Yle Areenaa katsoessa latausnopeus olisi pudonnut kymmeneen kilotavuun minuutissa, mutta pääosin väritys teki tehtävänsä. Kameraan tuijottavat, hermostuneet miehet ovat paikoitellen värin saatuaan lähes aavemaisempia kuin perinteisissä mustavalkokuvissa pönöttävät kiväärimiehet. Monessa pätkässä myös nauretaan ja pidetään hauskaa, mikä tuo sotadokumenttiin uskomatonta inhimillistä lämpöä. Mukana on myös valokuvia, propagandajulisteita ja piirroksia, jotka soljuvat saumattomasti valokankaalla.

Sotilaiden marssia on kuvatttu usein. Kameran ohi valuvat ja pälyilevät sotilaat ovat samalla kertaa eläviä ja aavemaisia. Kuva: episodi.fi

Toinen, hätkähdyttävä niksi oli käyttää huuliltalukijoita selvittämään, mitä miehet sanovat tai puhuvat. Ylipäätään mykkäfilmien äänimaailma saadaan sekin eloon. Miehet eivät toki pidä pitkiä puheita vaan yksinkertaisesti tokaisevat toisille jotain arkipäiväistä. Tämä saatetaan yhteen tykkitulen, kilinän, kolinan, mudan litsaamisen, hevosten hirnahdusten ja marssiäänten sekä sotilaiden soittaman musiikin kanssa. Erityisesti hätkähdin loistavaa otosta, jossa raskas kenttätykki ampuu ja viereisen talon katolta alkaa tippua kattotiiliä: tiilten putoamisesta ja pirstoutumisesta lähtevä ääni on myös otettu mukaan! Räjähdykset äänineen ja maaryöppyineen ovat henkeäsalpaavia, etenkin kun dokumentin kohokohdassa lähdetään hyökkäämään ja huudot ja säkkipillit sekoittuvat tuohon kakofoniaan.

Kaiken kruunaa I maailmansodan tommyjen, entisten brittisotilaiden haastattelunauhat joiden selostus luo narratiivin rintaman jokapäiväisestä elämästä kauhuineen, suruineen ja riemuineen. Tässä ei olla missään erityisessä paikassa tai tukikohdassa, ehkä Belgiassa, ehkä Ranskassa. Vastassa on saksalaisia, "18-vuotiaita poikia, kuten  mekin olimme" toteaa moni tommy. Haastattelut ja kuva pelaavat yhteen täydellisesti. Katsoja tietää, että kuva ei liity autenttisesti – suoraan – kokemuksistaan kertovan veteraanin kuvaamaan tapaukseen, mutta tämä ristiriita sulaa välittömästi: mies, jonka päästä puolet on ammuttu pois voisi olla yhtä hyvin se, josta muistelija kertoo ja loppujen lopuksi, todennäköisesti kuvassa olevan sotilaan kuolemaan johtanut tapahtumaketju oli samanlainen.

Elokuvan lopussa luetellaan hienon I maailmansodan aikaisen kappaleen (Mademoiselle from Armentières / Hinky Dinky Parlez Vous) tahdissa ne lukuisat veteraanit, joiden kerrontaa kuullaan. Pitkän listan jälkeen kiitetään aineistot keränneitä haastattelijoita (oral historians), mikä oli hyvin liikuttava hetki itselleni, sotaveteraaneja usein haastatelleena tutkijana ja folkloristina.

Värin, äänen ja puheen yhdistelmästä syntyy liikuttava ja tehokas elokuva, joka ansaitsee tulla katsotuksi suurelta kankaalta. Etenkin kuvattaessa hyökkäystä ja sen valmisteluja muutenkin erinomainen dokumentti loistaa.

Suosittelen kaikille! (K-16, sisältää raakaa kuvamateriaalia)

Tuntematon Sotilas - TV-sarja

Arvostelin Aku Louhimiehen Tuntemattoman Sotilaan (2017) lähes tuoreeltaan tänne blogiin. Elokuva sai minulta kaksi tähteä viidestä. Siinä oli paljon kerronnallisia ongelmia, ja nyt olen katsonut Areenasta TV-sarjan kaikki osat.

Kannattaa katsoa. Täytyy myöntää, että TV-sarja toimii paljon paremmin. Leikattu materiaali on ehdottomasti katsomisen arvoinen eikä halpahintaista rahastusta. Itse petyin elokuvaan, kun mm. trailerissa näytetty kohtaus Äänislinnan keskitysleiristä puuttui, mutta eipä sitä juurikaan nosteta sitten esille sarjassakaan – Lyhyt kurkistus vain. Tämä traileri vs. elokuva kiusoittelu alkaa olla valtavirtaa, että saadaan ihmiset ostamaan sekä elokuvalippu että DVD. 

Osa kohtauksista on selvästi kuvattu sitä varten, että voitaisiin näyttää että "tällaistakin oli sodassa". Niiden poisleikkauksen elokuvasta ymmärtää hyvin, vaikka osa niistäkin oli oikein mainioita. Vaikuttaa myös siltä, että osa kohtauksista oli otettu sen perusteella mitä sotahistorian hyllylle on ilmestynyt viimeisen viiden vuoden aikana. Kotirintama, valokuvaaminen, naiset ja "hermosota" on otettu mukaan ilmeisesti siksi, että näyttäisi siltä kuin viimeaikaista sotatutkimustakin olisi luettu huolella. Hauskoja lisiä sinänsä, mutta enempi turhia.

TV-sarjassa seisotaan myös kuuluisaa "kovennettua" ja täytyy ihmetellä näin jälkikäteen, miksi se leikattiin pois elokuvasta. Se syventää paljon Lammiota, Lehtoa, Määttää ja Rahikaista hahmoina ja Louhimiehen kuvakulmat ja näyttelijöiden suoritukset ovat erinomaiset. Kuvallisesti se jopa ylittää vuoden 1955 filmatisoinnin ja kolme miestä mäen päällä on yhtä ikoninen otos kuin alaviistosta kuvatut Åke Lindman, Pentti Siimes ja Kaarlo Halttunen.

Rahikainen (Adrei Alén), Lehto (Severi Saarinen) ja Määttä (Max Ovaska) seisovat kovennettua. Yksi parhaimmista, mystisestä syystä elokuvasta poisleikatuista kohtauksista.  Kuva: Tuntematon Sotilas (2017), osa 1.

Elokuvasta puuttui suhde henkilöhahmoihin ja se rakentuikin näyttelijöiden suhteen lähes täysin Eero Ahon Rokan ja Aku Hirviniemen Hietasen varaan. Valtaosa lopuista jäikin sitten arvailun varaan ja liki merkityksettömiksi. Nyt monet hahmot tulevat paljon tutummiksi ja samanlainen suhde kuin romaanin tai vuoden 1955 Tuntemattoman hahmoihin alkaa syntyä, mutta jää kyllä TV-sarjassakin monesti puolitiehen. Esimerkiksi Robin tekee Hauhiana nyt vähän enemmänkin kuin käy pikaisesti saamassa napin otsaansa.

"Frontside Ollie" saa uuden merkityksen. Elokuvassa Robinia ei juuri tämän enempää nähtykään, vaikka hänen läsnäolonsa ja kuolemansa merkitys oli Linnan romaanissa suuri. Jälki on turhan sotkuista verrattuna Linnan kuvaukseen Hauhian kaatumisesta. Kuva: Tuntematon Sotilas (2017), osa 3.

Samoin TV-sarjassa kotirintama ja lotat pääsevät hieman enemmän oikeuksiinsa. Nyt Rokan perhettä seurasi oikein mielellään eikä se tuntunut enää päälleliimatulta. Käynti Rokan suvun kotitilalla Karjalankannaksella 1941 tosin oli aivan liian aikaista: se (Viljam Pylkkään koti) sijaitsi Vuoksen rannalla Räisälässä Keljan kohdalla, ja sinne pääsi muuttamaan aikaisintaan talvella 1941–1942, Vain Kannaksen länsiosiin, etupäässä rajan pintaan ja Johannekseen muutti evakkoja takaisin jo 1941. Nyt Rokka on muuttamassa perheineen kotitilalle lähes samaa tahtia hyökkäävien suomalaisten kanssa, ellei jopa näiden edellä! Eero Ahon Rokasta: suoritusta on hehkutettu Jussi-palkintoa myöten, mutta mielestäni Aho ei ole uskottava karjalainen. Hän on pikemminkin karjalan murteella puhuva – ei "haastava" – hahmo. Esimerkiksi Rokalle ehdottomasti ominainen elävyys ja huumorintaju ei Ahon sanomana välity. Nyt hän on liikaa väsynyt, suorastaan vanha mies.

TV-sarjan pahin ongelma on, että samat "kikat" toistuvat jatkuvasti. Jotain tapahtuu kuten sotavanki ammutaan, Rahikainen ryöstelee, Äänislinnassa Veeruska tavataan ja kuva pysähtyy hetkeksi Hietaseen/Hirviniemeen joka tuijottaa samalla ilmeellä ja jatkaa menoaan (ajattelin tehdä ilmeistä koosteen, mutta en jaksa). Samoin jatkuva kuvaus miesjonosta sivusta postikorttimaisemissa alkaa kyllästyttää. Välissä esitetyt kartta-animaatiot ja arkistokuvat olivat aika turhia. Tuntemattomia ei tarvitse linkittää suureen kuvaan, sitähän se sammakkoperspektiivi on, ja ajankuva syntyy muullakin kuin SA-kuvalla upseereista, hautajaisista ja lentokoneista. Hitlerin vierailu Marskin synttäreillä oli harvinaisen turha arkistolisä. Johtaja tuli, häntä nauhoitettiin salaa ja hän sai tupakansavua silmilleen, ei siinä sen ihmeempiä! Osa näyttelijäsuorituksia on myös yksinkertaisesti surkeita. Toisinaan lauseita ladeltiin kuin Aki Kaurismäen leffoissa.

Sitten parhaimmistoon. Jo elokuvassa oli poikkeuksellisen hyvät taistelukohtaukset ja TV-sarja jatkaa samalla linjalla. Jatkosodan taistelut kuvataan hienosti sekä taitavasti ja jalkaväkimiehen taistelutapa tulee selkeästi esille. Viimeisen osan epätoivoiset murtautumisyritykset, joissa Kariluoto kaatuu, näytetään erityisen koruttomasti. Erityisen kehuttavaa on, että vaikeasti kuvattavat metsätaistelut on saatu filmattua näin hyvin. Suomalaiset TK-miehet valittivat vuonna 1941 sitä, ettei jatkosodan metsätaisteluita peitteisessä maisemassa saa kunnolla filmattua siinä missä saksalaiset saivat dokumentoitua komeita panssarihyökkäyksiä Itä-Euroopan aroilla huomattavasti helpommin maaston avoimuudesta johtuen. On erikoista, että realistisimmat taistelukohtaukset ovat siinä versiossa, joka on ajallisesti kauimpana itse sodasta.

Herää kysymys, oliko projekti alunperinkin tarkoitettu TV-sarjaksi? Poisleikattu materiaali oli juuri sitä, mitä elokuva olisi tarvinnut toimiakseen Tuntemattoman sotilaan filmatisointina. Elokuvaahan perusteltiin sillä, että kaikki eivät ole lukeneet kirjaa mutta elokuvaa todella ymmärtääkseen oli kirja luettava. TV-sarja minimoi tätä ongelmaa.

Eikä poisleikatussa materiaalissa ollut ylimääräisiä hyönteisiä.

Netflixin sotaelokuvatarjontaa

Netflixin hajanaisessa elokuvatarjonnassa löytyy klassikoiden ohella uudempaa sotaelokuvaa. Osa on aiheeltaan ja teemoiltaan hämmentäviä, joten tässä kolmen elokuvan arviot: 9. Huhtikuuta, Beast of no Nation ja My honor was loyalty.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että sotaelokuvan laatu alkaa olla suoraan verrannollinen siihen, miten tutuiksi ja erottuviksi näyttelijät ja näiden esittämät hahmot tulevat elokuvan mittaan. Beasts of no Nation onnistuu loistavasti, 9. Huhtikuuta kanssa tunnistettavuus onnistuu aika hyvin kun taas My honor was loyalty'n hahmoja ei erota tai tunnista kunnolla lopussakaan. Itse asiassa siinä on myös uuden Tuntemattoman Sotilaankin ongelma: ainoastaan Eero Ahon Rokan tunnistaa kunnolla, muut ovat lähestulkoon harmaata massaa.

9. Huhtikuuta

Kuva: netflix.com

Tanskalainen sotaelokuva? Maalla on rauhallisesta maineestaan (mitä nyt maailmassa valtioista eniten ovat sotineet Tanska ja Ruotsi keskenään) huolimatta sangen erinomaisten sotaelokuvien lista 2010-luvulta: vaikuttava Armadillo (2010) ja This Land of Mine, josta olen jo aiemmin kirjoittanutkin.

Elokuva kertoo saksalaisten hyökkäyksestä Tanskaan huhtikuussa 1940 ja harvojen vastarintaa tekevien Tanskan armeijan yksiköiden vaiheista. Keskiössä on vänrikki Sandin (Pilou Asbæk, Game of Thronesin Euron Greyjoy) komentama polkupyöräyksikkö (jääkäreihin verrattava) joka yrittää parhaansa mukaan viivyttää vihollisia. Taistelu on tietysti toivoton, mutta yritystä riittää silti.

Elokuva on "hyvä kolmen tähden leffa". Elokuva on rakennettu perinteisen sotaelokuvan malliin, mutta tanskalainen konteksti antaa sille tuoreutta. Sotaa on vaikea kuvitella keskelle tanskalaisia idyllisiä "piparkakkutaloja", mikä tekee taisteluista oudolla tavalla kouriintuntuvia. Pituudesta (90 min) huolimatta elokuvaa ei ole pitkitetty tahallaan mistään kohtaa ja taistelukohtaukset on rytmitetty hyvin, ja niitä on kohtuullisesti. Pahimmilta kliseiltä á la Sotamies Ryan ensimmäisen vartin jälkeen vältytään ja hahmot ovat hyvin inhimillisiä.

Tanskan lyhyestä ja mitättömästä vastarinnasta 1940 ei ole tarkoitustaan luoda suurta sankaritarinaa tai ihmeellistä eeposta, vaan elokuva tyytyy kertomaan tarinan ja suorittaa sen aika hyvin.  Toivoton tunnelma mutta toisaalta tilanteen tietämättömyydestä kumpuava mahdollisuus vastarinnan onnistumisesta välittyvät miesten ilmeistä ja puheista. Aikalaiskuva on hyvin uskottava, vaikka tanskalaisten varustus II maailmansodassa ei olekaan minulle tuttu aihe.

Elokuva kannattaa katsoa jos sotaelokuvat ylipäätään kiinnostavat tai tanskalainen historiaelokuva kiinnostaa. Aihe on vaikea saada filmille, mutta tanskalaisten viime vuosina osoittama taitavuus TV-sarjojen ja elokuvien tuottamisessa näkyy kyllä tässäkin elokuvassa. Mikään mestariteos elokuva ei ole, mutta kaikin puolin silti hyvin tehty, mitä ei juurikaan voi sanoa valtaosasta elokuvatarjontaa!

Beasts of no Nation (2015)

Kuva: imdb.com / amazon.com

Tämä elokuva afrikkalaisesta lapsisotilaasta on monella tapaa mielenkiintoinen ja myös hyvin tehty. Nimettömään Afrikan maahan (kuvattu Ghanassa) sijoittuva tarina alkaa YK:n suojelemassa kylässä, jossa elämä on jotakuinkin raiteillaan. Sitten radiosta kuullaan valtaa pitävän puolueen julistus opposition kieltämisestä ja pian maassa ovat kapinalliset ja hallituksen joukot, merkityksettömiä ja samanlaisia kirjainyhdistelmiä kumpikin. YK:n nigerialaisjoukot häipyvät turvaamasta kylää, jossa on pian helvetti irti. Päähenkilön, Agu-pojan (Abraham Attah) isä onnistuu ostamaan äidille ja kahdelle nuoremmalle lapselle kyydin yhdestä autosta, mutta Agu, isä, dementoitunut isoisä ja Agun isoveli jäävät kylään.

Pian kylään jääneet miehet ovat taistelun jälkeen hallituksen joukkojen kuulusteltavina. Vakoilusta annetun pikatuomion jälkeen alkavat teloitukset, mutta Agu veljineen pääsee pakoon. Veli kaatuu luotiin kylän liepeille ja Agu pakenee viidakkoon. Täällä hän tapaa kapinalliset.

Agun ohella elokuvan kipinä syntyy kapinalliskomentaja Ibris Eldan häkellyttävän hyvin esittämästä Komendantista, jollaisia olemme tottuneet näkemään Afrikan sotilaskomentajia esittävistä kansainvälisen uutistoimiston välittämistä valokuvista. Komendantti on pirullinen hahmo, joka tietää miten nuoresta pojasta saadaan luotua soturi. Agusta tulee Komendantin suojatti, jonka initiaatioriitti Komendantin omaksi soturiksi huipentuu aseettoman siviilin, armoa rukoilevan siltainsinöörin teloittamiseen viidakkoveitsellä.

Synkkää aihetta lähestytään kerronnallisesti hienosti eikä veriteoilla mässäillä, mutta väkivaltaa ei myöskään yritetä peittää. Hyytävä Komendantti ja Agu kuljettavat hyvin rytmitettyä tarinaa, jonka loppu on toisaalta toiveikas, toisaalta surullinen. Osa antautuneista lapsisotilaista palaa kapinallisten riveihin viidakkoon koska – he eivät osaa enää muuta kuin sotia. Agulle sen sijaan on toivoa, vaikka hän on tehnyt hirvittäviä tekoja, ja tunnustaa sekä tiedostaa asian. Hänestä on tullut elokuvan myötä vanha mies pikkupojan ruumiissa.

Elokuvaa katsottaessa kannattaa muistaa, että sata vuotta sitten suomalaiset pikkupojat olivat mukana sisällissodassamme innoissaan. Lahden Hennalassa Maarian naiskaartin teloittaminen annettiin nimenomaan nuorten poikien tehtäväksi, joille konekivääri oli lähinnä jännä, kovaa pauketta pitävä lelu.

My honor was loyalty (2016)

Kuva: imdb.com

SS:n tunnuslauseesta (Meine Ehre heißt Treue) nimensä saanut elokuva on yksinkertaisesti harvinaisen kökkö. Tätä ei kannata katsoa edes huumorimielessä, siis jätä väliin!

Vaikka saksalaisnäkökulma toiseen maailmansotaan vaikuttaakin kiinnostavalta, on tämä sotaelokuva leikattu ja kursittu kokoon harvinaisen irrallisista palasista. Sotaelokuvassa "seikkaillaan" Venäjällä, Italiassa, Ukrainassa, Normandiassa ja Saksassa. Monista kohtaa huomaa, että eri taistelukohtauksien kuvauspaikat ovat tismalleen samat.

Kökköyttä korostaa kerrassaan paska (saks. Scheiße) saksalainen päälledubbaus, jossa ääntä tai äänensävyä ei edes yritetä saada synkkaan huulien tai tilanteen kanssa. Tätä irvokkuutta alleviivaa todella surkea suomenkielinen tekstitys (Untersturmführer [vänrikki] on alirynnäkköjohtaja, lääkintämiehen kutsuminen on käännetty TULTA! jne.).

Taistelukohtauksissa on vähän yritystä, joka ei kanna kuitenkaan minnekään. Kurskin suurtaistelu elokuvan alussa on kuin kakkosluokan historian elävöittäjien jäljiltä, loppu on kaoottista siirtyilyä paikasta toiseen, kertojan ääntä (joka toisinaan kuiskailee dramaattisesti) kirjeiden välityksellä ja muuta hölmöä. Tuntuu siltä, että elokuvaan on haluttu ottaa mallia vähän jokaisesta sotaleffasta josta on pätkä nähtävissä Youtubessa. Kertojan naisääni alusta ja lopusta ja miespääosan kuiskaava selittely ovat suoraan Ohuesta punaisesta viivasta, Normandiassa vilahtavat amerikkalaiset Band of Brothersista, ja massataistelut muistuttavat vähän Tali-Ihantalaa Etulinjan edessä -elokuvasta. Luonnollisesti mukaan on turboahdettu kaikki kliseet: juutalaisen surmaaminen, toverihenki ja omaiset kotona.

Historiallisissa yksityiskohdissa ihmetyttävät saksalaisten käyttämät venäläiset konepistoolit. Vaikka PPŠ-41:t olivatkin saksalaistenkin keskuudessa haluttuja, tuskin SS-joukot olisivat niitä ottaneet käyttöönsä. Muistaakseni saksalaisia oli kielletty ottamasta neuvostoaseita taistelukäyttöön: Wermachtin puolella käskyä on todennäköisesti rikottukin, mutta en usko että SS olisi tätä tehnyt. Tuntuu siltä että mukaan on haalittu kaikkea mahdollista ylijäämäkalustoa tai siltä näyttävää ja yksi lentokone surraamaan taivaalle.

Katsoin sotaelokuvia

Tässä tuli katsottua kolme sotaan liittyvää elokuvaa, jotka ajattelin nyt niputtaa yhteen postaukseen. Esittelen ne katsomisjärjestyksessä:

Suomen hauskin mies (2018)

Suomen hauskin mies. Kuva: Nordisk film.

Onko tässä yksi parhaista koskaan tehdyistä suomalaiselokuvista? Kyllä on. Allekirjoitan HS:n kulttuurisivujen mielipiteen, jonka mukaan Heikki Kujanpään Suomen hauskin mies ansaitsisi Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan yli miljoona katsojaa. Kun minä kävin elokuvateatterissa, oli salissa itseni lisäksi kolme muuta. Se oli kyllä päivänäytös, mutta silti. Varsinainen sotaelokuvahan tämä ei ole, mutta kuitenkin summaa vuotta 1918 paremmin kuin Täällä pohjantähden alla filmatisoinnit.

Elokuvan alussa näyttelijä, punakaartin päällikkö ja näyttelijä Toivo Parikka (sekoitus Aarne Orjatsaloa ja Jalmari Parikkaa) murtautuu sodan loppupuolella rintamalta paenneena Työväenteatteriin. Paikalle saapuu suojeluskuntalaisia, jotka pidättävät hänet. Miehen tie vie Helsingin edustalle Mjölön saarelle vankileirille, ja heti kuljetusalukseen noustessa jokaiselta kysytään "Oletko päällikkö?". Parikka naamioituu ja selviää. Seuraava seulonta tehdään saarella. Parikan edessä olevaa miestä pyydetään toistamaan luvut "Yksi, kaksi, kolme"ja tämä luettelee "Juksi...". Mies viedään rivistä ja hetken kuluttua kuuluu huutoa ja laukaus.

Mjölön saaren vankileirin kauheuksia ei suinkaan vähätellä, vaikka aiheena onkin komedia. Teloitettavaksi määrätty Työväenteatterin henkilöstö saa tehtäväkseen laatia huvinäytelmän. Jos se naurattaa, miehet saavat elää. Näytelmän synty ja harjoitukset, leirin vartijoiden ja vangittujen välille syntyvä ymmärrys ja lopulta naurun vapauttava ja vapahduttava voima ovat avainasemassa. Huikea loppukohtaus, jossa näytelmä lopulta esitetään, on hienosti kuvattu. Martti Suosalon esittämän Parikan komiikka on huikeaa, ja olisi toiminut niin 1918 kuin se toimii 2018. Katsoja nauraa "hauskoille jutuille" aidosti! Elokuvan lopussa komedia, nauru, on  tehnyt tehtävänsä ja vankileirin komentajan kapteeni Kalmin auktoriteetti on murskattu. Erityisesti Paavo Kinnunen leirin vääpelinä välittää murroksen loistavasti. Keisarin on jälleen havaittu olleen vaatteitta. Suomen hauskin mies kuuluu jokaisen komediasta ja komedian historiasta ja merkityksestä kiinnostuneen perussivistykseen.

Taustalla on todellisia tapahtumia: elokuvan inspiroi vankileirille joutunut työväenteatterin henkilöstö, joka päätti laatia komedian "Suomen kuninkaasta". Vankileirin vartijat suojelivat hanketta. Jalmari Parikka oli todella punakaartin päällikkö Enson työväenteatterista valittuna ja hänen 1938 julkaistut muistelmansa ovat kiehtovaa luettavaa. Parikka oli sekä hyvä että vastuullinen johtaja, jonka puolesta valkoisetkin kirjoittivat puoltokirjeitä 1918 oikeudenkäyntiin, jossa hänet tuomittiin kuolemaan. Onneksi tuomio lievennettiin ja lopulta Parikka armahdettiin. Parikka mm. määräsi osuuskaupan ryöstäneet punakaartilaiset palauttamaan saaliinsa ja passitti pahimmat ryöstelijät Viipuriin rintamalta. Kauppias sai pyörittää kauppaansa, koska se oli elintarvikkeiden ja muiden tarvikkeiden jaossa tärkeä siviiliväestön kannalta. Kauppiaskin kirjoitti Parikan puolesta oikeusistuimelle, ja osuuskaupanjohtaja Malisen lausunnon löytää Parikan kuulustelupöytäkirjasta (ks. Parikan asiakirjat tästä linkistä, Malisen lausunto sivulla 5).

Martti Suosalo tekee Toivo Parikkana elämänsä roolityön. Elokuvan ainoa heikko lenkki on Jani Volanen, jonka näyttelytyö vankileirin komentajana on epätasaista, mutta hän onnistuu onneksi avainkohtauksissa erinomaisesti. Saattaa kuulostaa oudolta, että vuoden 1918 kauheuksia lähestytään naurun näkökulmasta, mutta Suomen hauskin mies tekee tämän tyylikkäästi ja tehokkaasti. Elokuvateatteriin siitä mars mars!

Dunkirk (2017)

Dunkirk. Kuva: wikipedia.fi

Netflixiin tullut elokuva Dunkirk yllätti monella tapaa. Tiesin että elokuvan visuaalista toteutusta on kehuttu mutta tunnelma oli ennakkotiedoista huolimatta häkellyttävä. Ensinnäkin ainoat elokuvassa näkyvät viholliset ovat vihollisen lentokoneita ja harvakseltaan nähtyjä harmaita silhuetteja. Tällainen lähestymistapa sotaelokuvaan on kiehtova, ja Dunkirkissa erittäin toimiva.

Dunkirk keskittyy Kanaalin rannalla Dunkerquessa 1940 evakuointia odottavien liittoutuneiden miesten kokemuksiin ja näitä evakuoimaan tulleiden siviilialusten vaiheisiin. Henkilöt ovat toisaalta persoonallisia, toisaalta sopivan etäisiä ollakseen pieniä pelinappuloita historiallisessa tapahtumassa. Näyttelijätyö on tähän nähden erittäin hyvää. Elokuva on myös karsittu kaikesta turhasta, mikä tekee siitä entistä toimivamman paketin. Jotkut olisivat halunneet elokuvaan enemmän naisia ja enemmän esim. brittien siirtomaista tulleita joukkoja (Ranskalaissotilaiden joukossa nähdään muuten afrikkalaisia, mikä on historiallisesti paikkansapitävää. Saksalaisten vangeiksi joutuneiden mustien sotilaiden kohtalot olivat ilmeisesti karmivia.) mutta Dunkirk toimii sellaisena kuin se on.

Elokuvassa seurataan muutamia upseereja ja sotilaita rannalla, kolmea brittien hävittäjälentokonetta ja yhtä evakuointiin käskettyä siviilivenettä. Kohtaukset on rytmitetty erinomaisesti ja esimerkiksi ilmataistelut ovat hienoa katsottavaa. Rannan puolella taas miesten kasvava epätoivo välittyy tehokkaasti.

Miten tämän nyt tiivistäisi: visuaalisesti mitä näyttävin ja rytmiltään mitä tehokkain elokuva, jossa on elokuvallisesti paljon hyviä ja toimivia oivalluksia. Dunkirkin historialliset virheet ovat niin minimaalisia, ettei niihin kannata edes kiinnittää huomiota. Dunkirk on hyvällä tavalla uusi ja erilainen sotaelokuva.

Passchendaelen taistelu (2008)

Passchendaelen taistelu (2008). Kuva: wikipedia.fi

Kanadalaisista joukoista I maailmansodan länsirintamalla kertova elokuva osoittautui pettymykseksi. Kansi ja mainoslauseet lupaavat rintamataisteluita, mutta yli 75% elokuvasta keskittyy kotirintamaan kliseisen melodramaattisesti ja höpöhöpöromanttisesti. Hyvänä puolena elokuvassa tuodaan esiin Kanadaan muuttaneiden saksalaisten kaltoinkohtelu, mutta muuten draama on ennalta-arvattavaa.

Juoni: alussa lyhyt taistelukohtaus, jossa kanadalainen jalkaväkiryhmä ja saksalainen konekivääriryhmä tappelevat kirkon raunioissa. Melkein kaikki paitsi päähenkilö, kanadalainen kersantti Michael Dunne kuolevat verisessä taistossa. Haavoittunutta kanadalaiskersanttia hoidetaan Kanadassa ja seuraa tunti ennalta-arvattavaa kotirintamaromantiikkaa kessun ja hoitsun välillä sekä "menkää rintamalle, pelkurit!" tyylistä draamaa jonka lopuksi – ylläripylläri! – kersantti ja tämän rakastaman naisen astmaattinen veli lähtevät rintamalle. Sitten "3 kk myöhemmin" ja ollaankin rintamalla.

Loppupuolen länsirintaman mutahelvetti on sinänsä toteutettu hyvin, joskin tilanne jossa pataljoonankomentaja kutsuu sotamieheksi tekeytyneen kersantin luokseen, nimittää tämän joukkueenjohtajaksi ja selostaa tälle salaiset hyökkäyssuunnitelmat on sangen epäuskottava. Elokuvan lopun "Golgata-kohtaus" on sinänsä hieno mutta menee enemmän melodramaattisuuden puolelle sekin. Ymmärrän kyllä, ettei haluttu tehdä kanaladaisversiota kirjasta ja hyvin elokuvatusta klassikosta Länsirintamalta ei mitään uutta, mutta tämä rykäys lähestyy aihetta aivan väärästä suunnasta. En suosittele.

Click! Click! Click! (in English)

On 2.–3. March I spent two wonderful days with fellow artefact (or: artifact) researchers in Helsinki, House of Sciences. I myself spoke about tools used in making Finnish trench art. It was quite a surprise for researches from abroad that Finns made such a large quantity of trench art: they associate it with WW I and trench warfare in the western front.

In this writing I will focus on the very talented independent researcher Kaisa Kyläkoski´s subject of clickers. She focused on year 1876 and the fashionable toy crik crik or clikers (like fidget spinners today) in her excellent representation "Clicker - fashionable object of 1876." In a few months the "annoying object" made to practice morse code arrived to Sweden and then to Finland.

I was glad when Kyläkoski represented the WW II clickers, which were used by allied paratroopers during invasion of Normandy (June 1944). Clickers were necessary, because paratroopers were dropped in the dark of night and using English (password was Flash-Thunder) would have revealed the paratroopers to the Germans.

WW II clicker. Same photo Kaisa Kyläkoski used. Source: http://store.nationalww2museum.org/media/catalog/product/cache/1/
image/9df78eab33525d08d6e5fb8d27136e95/2/0/2002.jpg

These clickers can be seen in two fictional productions: in the movie The Longest Day (1962) and in the second episode of the television series Band of Brothers (2001, episode "Day of Days").

The Longest Day (1962)

Band of Brothers (2001)

Training the use of the clickers in Longest Day can be found through this link. (whole scene is worthwhile, but focus on 0:35–1:00).

John Wayne shows how a clicker is used. The Longest Day (1962).

So one click is responded with two clicks in order to tell that the receiver is a friendly one. The Longest Day has one very problematic scene. In it one unfortunate paratrooper uses his clicker, hears two clicks and reveals himself. He is shot immediately and hes last words are :"I heard two clicks". It is revealed that the sound came from a German soldier´s bolt-action rifle, which makes similar noise when loaded. The video embedded notes, that the man was killed with two shots, but I believe that the second shot came from unfortunate accident in the dubbing and adding sound effects. It could also be the echo, which usually confused soldiers in real battle: when the loud sound echoed in urban environment, it was difficult to locate the source of firing.

Very, very unfortunate paratrooper and his clicker. The Longest Day (1962)

Is this scene accurate? The bolt-action rifle is loaded with 1–5 cartridges. First the bolt is turned up (click), pulled back (click), then the cartridge/cartridges are pushed into the chamber and the bolt is pushed front (click number 3) and pushed down (click). The weapon is ready to fire. After firing the weapon is loaded again, the empty shell will fly away from the chamber and a new cartridge (shell + bullet) will rise up in the magazine and go into the chamber.

So why did the German soldier load his weapon? Did he go into possible battle with an unloaded rifle? An if he did, why was the loading so fast? He could have been an experienced soldier, who  quickly did the two first parts of loading (bolt goes up and back), quickly put the cartridge/cartidges into chamber (loading 5 pieces of ammunition is easy with a comb) and finished the loading. Even so, the time between click-click and click-click is a short one.

Clearly this clicker was a mistake from the allied part, though: usually only snipers used bolt-action Springfield rifles in US-army in 1944, whereas common infantry used semi-automatic Garand 1 rifles, BARs  (Browning Automatic Rifle) or submachineguns. The ones who came up with the idea of clickers didn't think that it could be confused with bolt-action rifles, which were more commonly used by  German troops.

In the conference I remembered that I was wondering when I originally watched the series that the clicker used in episode Day of Days was a wooden one. Now that I took a new look at it is clear that they used a original, metal clicker. But it's clear that the clickers used in the movie and in the TV-series are different.

Clicker in Band of Brothers, episode 2 "Day of Days" (2001)

If you listen to the scenes (Longest day here (0:10–0:11) (Day of Days here 2:28–2:29) you might notice that the sounds are very different. Is the sound in The Longest day made even louder using different sort of clickers, because original clickers didn't have loud enough a voice for the microphones?

Lieutenant Winters uses a clicker after parashooting in Band of Brothers. Clickers can't be seen properly here (episode 2 Day of Days, about 14:50 running time).

It seems that I messed up two thing: the clicker in The Longest Day might be wooden, made to sound louder for the microphones. The clicker in Band of Brothers (see 14:50–14:55) looks like the original one, and even might be!

Minitutkimus: Kolmasti tuttu ja tuntematon sotilas

Käsittelin uusinta tuntematonta pari päivää sitten blogipostauksessa, mutta nyt teen hieman syväluotaavamman esityksen Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta ja sen sekä myöhempien filmatisoinnien taustoista.

Jokainen Tuntemattoman sotilaan filmatisointi on oman aikansa tulkinta klassikkoromaanista ja samalla sodasta. Kolmannesta Tuntemattomasta uutisoidessa moni tuhahti, että olisihan noita muitakin kirjoja joista ammentaa.

Muita kandidaatteja klassisimmaksi sotaromaaniksi

Väinö Linnalla (1920–1992) oli kirjoittamistaidon lisäksi paljon onnea ja hyvää ajoitusta matkassa: samanlainen sisältö on turkulaisen tykistössä palvelleen Vilho Kankareen (1917–2009) teoksessa Mennään kun käsketään!, jota kirjoittaja tarjosi jo vuonna 1947 kustantajalle. Kankareen teoksissa esitellään sotavankien surmat, sotamiesten yleinen inho sotaa ja käskyjä kohtaan sekä poikkeuksellisesti mainitaan myös kaatuneiden neuvostonaissotilaiden ruumiiden häpäisyt. Teoksessa viitataan myös Petroskoissa valtaamisen jälkeen tapahtuneisiin "väkisinmakaamisiin" eli siviilinaisten raiskauksiin, mutta Kankare arvioi näitä sattuneen hyvin vähän eikä esitä tietoa varmana. Uudessa filmatisoinnissa tähän vihjaillaan myöskin.

Myös Tuntemattomassa esiintyvät "myönteiset puolet" kuten yksittäisten miesten urheus ja sotilaiden syvä velvollisuudentunto löytyvät Kankareen kirjasta. Sota oli kuitenkin liian lähellä, joten käsikirjoitus hylättiin ja julkaistiin vasta 2011. Sotaa summaavan romaanin julkaisu, hyväksyntä ja menestys edellytti karkeasti sanottuna kahta tekijää: Valvontakomission poistumista ja Mannerheimin kuolemaa. Komissio lähti syyskuussa 1947 ja Mannerheim menehtyi vuonna 1951. Tuntematon Sotilas julkaistiin 1954. Vuonna 2011 julkaistu Mennään kun käsketään! on "raakana julkaistu" ja menettänyt kaunokirjallista tehoaan mutta toisaalta se on dokumentaarisesti hyvin luotettava. Jos ammattitoimittaja olisi tehnyt korjaus- ja täydennysehdotuksia Kankareelle, olisi käsikirjoituksesta saattanut muovautua ensimmäinen suuri klassikkoromaani sotavuosista. Arvioisin, että mikäli kustantaja olisi ottanut Kankareen teoksen toimitettavaksi, saattaisi jatkosotaa symboloida konekivääriampujan sijaan turkulainen tykkimies.

Kun Tuntematon sotilas julkaistiin, verrattiin ja edelleen verrataan kaikkea sen jälkeen julkaistavaa klassikkoteokseen. Linnaa myöhemmät tulkinnat ovat auttamatta myöhäisempiä. Paavo Rintalan (1930–1999) Sissiluutnantti sai vuonna 1963 aikaiseksi Tuntemattoman veroisen kirjasodan. Sissiluutnantti esittää Tuntematontakin korostetummin lotat "upseerien huorina". Rintamakuvauksena Sissiluutnantti ei ole järin vakuuttava esitys ja sisältää paljon anakronismeja.  Sissiluutnantti sai Tuntemattoman tapaan pikafilmatisoinnin Sissit jo ilmestymisvuonnaan 1963. Elokuva on nähtävissä YLE Areenassa, sillä se oli Fennada-filmien tuotantoa joka tuli vuosi sitten verkkoon ilmaiseksi katseltavaksi "toistaiseksi" eli pysyvästi.

Rintalan myöhemmästä tuotannosta löytyy paremmin elokuvaksi soveltuvaa materiaalia. Sotavuosia summaavat Nahkapeitturien linjalla I (1976) ja II (1979) ovat laajaa elokuvaksi kelpaavaa kronikointia. Nahkapeitturien linjalla käsittelee talvi- ja jatkosodan käytännössä yhden suvun näkökulmasta ja saa näin värikkäiden rivimiesten kirjoa laajemman käsittelypohjan sotaan. Suhtautuminen lottiin on Sissiluutnanttia lievempää (esimerkiksi viesti- ja lääkintälotat tunnustetaan aidosti hyödyllisiksi) mutta mukaan on otettu paljon "likaisia juoruja", muun muassa eräs suomalainen eversti (siis auktoriteettihahmo) kiroaa suomalaisia hävittäjälentäjiä jotka tulittavat huvikseen siviilejä Leningradin edustalla lennoillaan. Nahkapeitturien linjalla sisältää paljon kohtauksia, jotka olisivat valkokankaalla uskomattoman tehokkaita, esimerkiksi ensimmäisessä osassa kuvattava hiihto "kuolleiden metsän" halki.

Rintamakokemuksen puute näkyy Rintalan tekstistä. Tiettyä ”siellä olemisen” tunnetta katoaa toisaalta myös Tuntemattoman lopussa, sillä Linna sai siirron kouluttajaksi Hämeenlinnaan asemasodan loppuvaiheessa. Myös Vilho Kankare sai vuonna 1943 siirron tykistön kouluttajaksi, mihin kohtaan Mennään kun käsketään! ajallisesti päättyy. Kankare tekikin oman romaaninsa puhtaasti omien kokemusten pohjalta ja sillä on Tuntematonta suurempi dokumentaarinen arvo. Linna kokosi Tuntematonta lukuisista muistiinpanoista ja Honkajoen kuuluisan rukouksenkin hän kirjoitti muistiin lomajunassa, missä sen piti viereisellä penkillä istuva tuntematon sotilas

Edvin Laineen Tuntematon (1955)

Tuntemattoman filmatisoinneissa näkyy myös aikakauden leima. Armeijan kielteinen suhtautuminen ensimmäiseen filmatisointiin näkyi mm. siinä, että elokuvaan piti lainata kalustoa Rajavartiolaitokselta. Edvin Laine teki myös suuria muutoksia konekiväärijoukkueen miehiin kertakaikkiaan häivyttäen vastenmielisimpiä hahmoja ja pehmittämällä monia toisia. Idänsuhteille kumartamista osoittaa se, ettei Hietasta kuljettava ambulanssi tuhoudu vihollispartion väijytyksessä vaan sen kimppuun käy persoonaton tuho, korkealla lentävä lentokone.

Edvin Laineen filmatisoinnille (1955) ei ollut oikeastaan ilmestymisaikanaan muuta yleisöä kuin sodan nähnyt ja kokenut Suomi. Sotahistorian saralla lähinnä upseerit, etenkin armeijakuntien ja divisioonien komentajat kirjoittivat muistelmiaan sekä poliittinen historia yritti selitellä suhdetta Saksaan parhain päin ajopuuteorialla. Tavallinen kansa oli kiinni ankarassa työssä, sotakorvauksissa ja uusien kotien rakentamisessa joten muistelemiselle ei jäänyt aikaa. Kankareen käsikirjoitus tosin osoittaa, että sota oli muistissa eikä sitä muisteltu pelkästään veijariporukoiden käynnillä Itä-Karjalassa.

Elokuvan tekoon osallistui itse taistelut kokeneita miehiä. Kerrotaan, että taistelukohtauksissa asiantuntijana toiminut Mannerheim-ristin ritari Veikko Toivio kyllästyi epäuskottavaan toimintaan kohtauksessa, jossa Rokka torjuu asemasotavaiheessa vihollispartiota. "Ei perkele! Ei sitä noin tehdä!" Edvin Laine kivahti, että "Miten sitten? Mene itse näyttämään". Suorituksiin tyytymätön Toivio hyppäsi taisteluhautaan ja huusi "Käykää päälle". Nagania kohti ojentanut "venäläinen" menetti aseensa heti Toivion temmatessa sen kädestä ja iskiessä sillä seuraavaa avustajaa keskivartaloon. Toivio hyppäsi seuraavan päälle, tallasi kaikki maahan ja kapusi ylös toisessa päätä hautaa ja totesi ”Näin se silloin tehtiin.”

Rauni Mollbergin Tuntematon (1985)

Rauni Mollbergin filmatisoinnin (1985) aikaan 1980-luvulla tapahtui suuri sotahistoriallisen kirjoituksen murros, jonka jäljessä tutkijat oikeastaan edelleen liikkuvat, moni itse asiassa keksien pyörän uudestaan. Muun muassa pyrkimys vallatun Itä-Karjalan etniseen puhdistukseen (Antti Laine: Suur-Suomen kahdet kasvot, 1982), sotavankien kohtelu 1941–1942 (Eino Pietola 1987) ja Lapin sodan todellinen kulku (Sampo Ahto: Aseveljet vastakkain: Lapin sota 1944–1945, 1980) sekä liittolaissuhde natsi-Saksaan avattiin kriittiseen akateemiseen käsittelyyn. 

Suhtautumisen muutos jatkosotaan näkyy myös Mollbergin ohjauksessa, kun Edvin Laineen hylkäämät hahmot, etenkin suorastaan eläimelliset sotamies Viirilä ja eversti Karjula on otettu mukaan. Viirilä, elukkamainen mutta erinomainen taistelija sekä perlrlkelettä karjuva Karjula ovat kiinnostavia hahmoja joita ja joiden merkitystä analysoidaan romaanissa hyvin. Kariluodon tuntema romantiikka Petroskoin valtauksesta karisee, kun ensimmäisenä kaupungin kalliolta näkee Viirilä, joka on kaukana suomalaisesta miesihanteesta.

Samoin eräissä kohtauksissa näkyy aikakauden muutos. Nyt mukana on esimerkiksi alikersantti Lehdon sotavangin surmaaminen. Merkittävänä muutoksena sokeutuneen Hietasen kohtaloksi koituu venäläisen jalkaväen raaka hyökkäys ambulanssia vastaan: Laineen filmatisointiin romaanista muutettu ”neutraali” ilmahyökkäys on unohdettu. Mollberg painottaakin 1980-luvun pasifistisessa hengessä sodan raakuutta, mutta unohtaa samalla merkittävän määrän huumoria. 

Huumoria on luonnehdittu suomalaisten salaiseksi aseeksi ja psyykkeen säilyttämisessä sen merkitys on ollut suunnaton. Armeija oli yleisen asevelvollisuuden vuoksi koko kansakunnan miesväestöä yhdistävä kokemus, josta saatiin kirjallisuussota jo kauan ennen toista maailmansotaa, kiitos Pentti Haanpään Kentän ja kasarmin (1928). Tämä yhteiskokemus näkyi myös huumorin rintamalla, sillä nykyään köpsiltä tuntuvat erilaiset sotilasfarssit olivat hyvin suosittuja omana aikanaan ja monille teki varmasti hyvää päästä nauramaan auktoriteettihahmoille, joilla kasarmeilla oli annettu valta kuin Jumalalle. Samasta lähteestä ammentavat myös Vääpeli Körmyt.

Loppujen lopuksi todettakoon, että Mollberginkin filmatisoinnin piti odottaa uusia politiikan tuulia kuten Tuntemattoman menestyäkseen oikeaan aikaan tehtävää julkaisemista. Urho Kekkonen, jota ilman kenelläkään muulla ei saanut olla mitään mielipiteitä oli luopunut presidenttiydestä vuonna 1982 ja ylipäätään idänpolitiikka vapautui suuresti 1980-luvulla.

Aku Louhimiehen Tuntematon (2017)

Historiantutkimuksessa ylipäätään on nostettu esille 1990-luvulta alkaen naisten, lasten, etnisten vähemmistöjen ja ”poikkeavien” historia ja samalla on kritisoitu suurmiesten historiaa. Esimerkiksi tuore Mauri Kunnaksen lapsille osoitettu Koiramäen Suomen historia on saanut moitteita keskittymisestä kuninkaisiin.

Laadusta kummempaa arviota esittämättä voi todeta että uusimpaan, Aku Louhimiehen tuoreeseen ohjaukseen on otettu näitä uusia näkökulmia. Mukana ovat entistä vahvemmin naiset ja koti, muunakin kuin sivunootteina miesten välisissä keskusteluissa. Etenkin Antero Rokan perhe ja elokuvan lopussa hylättävä koti Karjalankannaksella ovat kerronnassa mukana. Juuri tästä naisnäkökulmasta saatiinkin aikaiseksi sosiaalisessa mediassa raivoa.

Myös Äänislinnan vaiheiden moraalille ja sotilaskunnialle vähintään kyseenalaiset asiat eli ryöstely, raiskaukset ja Rahikaisen paritustyö on otettu lyhyissä kohtauksissa esille. Nämä tosin – Rahikaisen pimpittäjänuraa lukuun ottamatta – olivat jo Mollbergin versiossa, joka korostikin raakuutta. Kiinnostavaa on, että Louhimiehen filmatisoinnissa on paljon samoja vaiheita kuin Kankareen Mennään kun käsketään! -teoksessa.

Vähemmistöpolitiikka on huomioitu hyvin kiinnostavalla tavalla: Hietanen ei enää tuumi suureen ääneen, että soppaliha on konia ja piiskanjäljestä päätellen vielä mustalaisen hevosesta. Valkokankaalla saa esittää 2010-luvulla sotaelokuvassa raiskauksia, äärimmäistä väkivaltaa ja karkeaa kieltä mutta rasistiset termit ovat pannassa. Taidettiin ryssä-sanaakin säästellä tässä elokuvassa, mutta eipä Honkajokikaan pidä loppupuheenvuoroaan puskaryssistä pensasneuvostoliittolaisista. Linna mainitsee Honkajoen ryhtyneen 1944 taisteluiden aikaan sotilaskarkuriksikin vähäksi aikaa, mutta palasi yksikköönsä eksyttyään muista karkureista. Tämän olisi voinut luulla olevan suuremmassa roolissa 2010-luvun elokuvassa, mutta se on vaikea toteuttaa valkokankaalla.

Uusin Tuntematon on hyötynyt suuresti sosiaalisesta mediasta, mikä on 2010-luvun olennainen rintama. Helsingin Sanomien kriittinen arviokin onnistuttiin kääntämään voitoksi, mutta toisaalta saman teki Toini Havun arvio aikanaan Helsingin Sanomissa. Voi vain kuvitella, millainen myrsky olisi vallinnut jos Internet olisi ollut olemassa jo vuonna 1954. "Keskustelun käyminen ja herättäminen" otetaan esille vähän väliä. Onko tämä osaltaan uuden, Neuvostoliiton sortumisen jälkeisen poliittisen vapaamman ilmapiirin ilmentymä? Kärjistyksenä todettakoon, että toisesta maailmansodasta 1990-luvun alkuun Suomessa on täytynyt erikseen käydä kysymässä presidentiltä lupa mielipiteelleen, joten julkinen keskustelu on ollut ohjailtua ja monopolisoitua. Eri mieltä olevat on saanut ja pitänyt ajaa kylähullujen ja epätoivottujen nurkkaan. Suomi on kyllä siitä kummallinen maa, että edelleen keskustelusta keskustelemisesta keskustellaan melkein enemmän kuin käydään itse keskustelua!

Tuntemattomia tuntemattomia

Kuten sanottu, jokainen Tuntematon on aikakautensa tuote painotuksissa sekä hyvässä ja pahassa. Samalla se osoittaa, että tiettyjä puolia poimimalla ja toisaalta karsimalla Tuntematon sotilas saadaan toimimaan aikana kuin aikana, mikä on kestävän klassikkoteoksen merkki.

Tuntemattomassa voidaan myös epäonnistua, eikä Louhimiehen (minun mielestäni epäonnistunut) elokuva ole ensimmäinen tällä saralla. Matti Ranin (1926–2013, 1955 filmatisoinnin Kariluoto) on muistellut, että häntä harmittivat suuresti jatkuvat kirkasotsaisen nuorukaisen roolit Jussi Jurkan (1930–1982, 1955 filmatisoinnin Lammio) saadessa herkulliset pirulliset ja ilkeät roolit. Erääseen teatterituotantoon Ranin saikin Lammion roolin. Hän totesi että se oli esityksen kannalta epäonnistuminen, mutta teki hänelle itselleen hyvää.

Tuntematon tulee aina uuden tulkinnan myötä tutuksi, mutta vaikuttaa siltä että tunnettavuutta on ensin tehty virallisen historiankirjoituksen ja politiikan puolella. Yleensä taide ei suinkaan olekaan edelläkävijä vaan perässähiihtäjä.