Katsoin sotaelokuvia: The Red Ball Express

"Sodankäynnin amatöörit puhuvat strategiasta ja taktiikasta. Ammattilaiset puhuvat logistiikasta."

Kannattaa penkoa DVD-kauppoja! Kampin Sähkötalossa toimivasta, erittäin tasokkaasta Filmihullusta löytyi taannoin pienehkö aarre: The Red Ball Express (1952).

Huoltopuoli on harvemmin sodassa glorifioitua, saati sitten elokuvissa teemana. The Red Ball Express on tässä mielessä sekä filmausajankohdaltaan (1952) että aiheeltaan hyvin erikoinen.

The Red Ball Express oli Normandian maihinnousun jälkeen organisoitui Yhdysvaltain armeijan sotilaallisen logistiikan taidonnäyte, valtavasta kuorma-autokuljetusten ketjusta koostuva jättimäinen bensiinin, ammusten ja muiden sotatarvikkeiden kuljetusoperaatio jolla liittoutuneiden kärkipanssarit pidettiin jatkuvasti etenemässä ja huollettuna. Tuntemukseni asiasta rajoittuu pariin vuosia sitten lukemaani artikkeliin, joten en mene operaation yksityiskohtiin.

Elokuva on hyvin lyhyt, vain 80 minuuttia, mutta tarinan kaari on toimiva. Alkuun annetaan konteksti, eli Pattonin panssarit seisovat, koska huolto ei pysy perässä ja bensaa uupuu. Kokouksessa päätetään pistää huolto skulaamaan ja elokuvan fokus vaihtuu yhteen kuorma-autoyksikköön, joka on täynnä "misfitsejä" eli etulinjaan syystä tai toisesta sopimattomia miehiä.

Henkilökohtainen jännite syntyy komppanian komentajan, luutnantti Campbellin (Jeff Sandler) sekä vääpelin, kersantti Red Kallekin välille (Alex Nicol) luutnantin saatua siirron komppaniaan. He tuntevat toisensa siviilistä, missä Campbell jollakin tavalla aiheutti Redin veljen kuoleman. Näiden kahden miehen pitäisi saada taottua komppaniasta toimiva armeijan yksikkö.

Draaman kaari rakentuu osaksi tämän ympärille, mutta mukana on myös harvinaisesti pohdintaa yksikön sisäisistä rodullisista jännitteistä, jotka nousevat pintaan Sidney Poitierin esittämän alikersantti Andrew Robertsonin hahmossa. Asian käsittely jää pinnalliseksi, mutta on silti mielenkiintoista että sitä on mukana 1950-luvun alun elokuvassa. Vuoden 1963 The Victorsissa asiaa käsitellään rohkeammin, kun valkoiset USA:n sotilaat menevät Italiassa kahvilaan pelkästään etsiäkseen ja päästäkseen pahoinpitelemään armeijassa palvelevia mustia. Todellisuudessa Red Ball Expressissä palveli paljon mustia sotilaita (elokuva on tässä mielessä historian "valkopesua", koska mustia on vain muutama).

Elokuva on noin kolmen tähden elokuva, mutta hyvä kolmen tähden elokuva. Siinä on pöhköjä kohtauksia, romanssi, urotekoja, pakollisia komediallisia kevennyksiä kuten kertojana toimiva Ronald Partridge (Charles Drake) sekä tietysti naisia, jotka tosin ovat poikkeuksellisen särmikkäitä tapauksia. Hahmojen eteen on nähty sen verta vaivaa käsikirjoituksessa, etteivät ne tunnu päälle liimatuilta.

Amerikkalaisen ja saksalaisen kaluston historiaan paremmin tutustunut löytäisi varmasti pieniä vikoja, vaikka 1950-luvulla Hollywood saikin käyttöönsä rutkasti ehtaa tavaraa. Sotilaallisesti tarkasteltuna monessa kohtauksessa on filmaattisuus mennyt realismin edelle, kuten siinä että saarretut, kiivaan taistelun keskellä olevat jenkkipanssarit ovat aukealla paikalla naamioimattomina liki paraatimuodostelmassa. Jos näiden seikkojen ei anna haitata itseään, on elokuvanautinto taattu. Elokuva on "juuri oikean mittainen" ja lopun dramaattiset kohtauksetkin ovat sopivan pitkiä olematta pitkitettyjä.

Plus elokuvan tunnuskappale on yksinkertaisuudessaan tenhoava. Kunnia huollolle!

Katsoin sotaelokuvia: Hacksaw Ridge ja Da 5 Bloods

Hacksaw Ridge (2016)

Kuva: Wikipedia.org

Tällä kertaa plakkariin tarrautui Mel Gibsonin Hacksaw Ridge (2016), joka kertoo II maailmansotaan Tyynellämerellä lääkintämiehenä osallistuneesta  yhdysvaltalaisesta aseistakieltäytyjästä Doss Desmondista. Desmond sai urheudestaan sodan jälkeen Medal of Honorin. Muistin lukeneeni tästä hyviä arvioita, joten odotukset olivat suht korkealla.

Valitettavasti heti kärkeen sai todeta, että elokuvan alku on pateettinen ja suorastaan siirappinen. Lapsuus veljen kanssa, I maailmansodassa traumatisoitunut väkivaltainen isä sankarihautausmaalla, ihastuminen hoitsuun ja ilmoittautuminen vapaaehtoisena sotapalvelukseen... kaikki tämä on nähty eikä siksi erotu sellaisista kaameuksista kuin Pearl Harbor (2001) tai äärimmäisen paskasta Passchendaelen taistelusta (2008). Koulutuskeskuskuvauskin, jossa 1) tutustutetaan komppanian jäbeihin, 2) tavataan huutava kouluttaja ja 3) suhtautuminen aseistakieltäytyjään muuttuu pikkuhiljaa halveksunnasta kunnoitukseksi ovat huonosti näytelty, käsikirjoitettu ja ohjattu. Tuntuu siltä että näyttelijöille on näytetty Full Metal Jacket ja sanottu, että "yrittäkää jotain tällaista". Elokuvan ensimmäinen tunti olisi tarvinnut paljon paremman käsikirjoituksen, vaikka perustuukin (ilmeisesti) tositapahtumiin, joskin Wikipedian mukaan tapahtumia on tässä kohtaa muuteltu.

Taistelukohtaukset sijoittuvat Okinawalle vuoteen 1945, missä jenkit yrittävät vallata "Hacksaw Ridgea". Tänne päästäkseen pitää kiivetä ensin pystysuoraa seinää pitkin verkon avulla ylös ja sitten rynnäköidä mahdollisimman tiiviinä massana kohti japanilaisten naamioituja asemia. Taistelukenttäkuvaus runneltuine torsoineen ja rotansyömine ruumiineen on kyllä makaaberiuudessaan vakuuttava, mutta nähty jo Passchendaelessa ja monessa muussa.

Yhdysvaltalaiskomentajat olivat pätevä ja alaisistaan piittaavia. Siksi asemissa konetuliaseilla aseistautunutta vihollista kohti edettiin ilman tiedustelijoita mahdollisimman tiiviissä muodostelmassa.

Tietysti ensimmäinen hyökkäys tyssää vihollistuleen ja tappioita tulee, mutta nokkelalla pienryhmätaktiikalla vihollisbunkkerit ovat pian palasina ja kohde vallattu. Sitten tulee yö, pateettisia mukasyvällisiä keskusteluita ja aamulla vastahyökkäys joka ajaa G.I:t asemista. Nyt vasta alkaa Dossin urotyö eli muiden häivyttyä hän ryhtyy etsimään haavoittuneita, paikkaa nämä pikaisesti ja laskee alas jyrkänteeltä hoidettavaksi. Pian suuri osa tapettua komppaniaa onkin taas elävien kirjoissa. Jostain syystä vasta toiseksi viimeinen alaslaskettu haavoittunut kertoo, että Doss se siellä yksinään häärii.

Doss saa kiitosta.

Thorin ylistää Bilboa (Hobitti - Odottamaton matka [2012])

Taistelukohtauksia on joissakin lähteissä ylistetty, mutta itsestäni ne olivat kliseisiä ja tehty elokuvaaminen edellä. Eli tässä kohdalla leffa on huonolla tavalla keskinkertainen. Toiminnan nopeutta korostetaan tämän tästä hidastuksin. Kliseiden kliseenä sirpalekranaatit eivät sirpaloidu vaan tussahtavat.

Viholliskuvakin on kliseinen. Japanilaiset muistuttavat lähinnä Starcraftin Zergejä eli halutaan luoda kuvaa siitä, että pieni ja urhea joukko ratsuväkeä taistelee alivoimaisena hurjia villejä vastaan (Okinawan operaatiossa noin 790 000 liittoutunutta taisteli alle 100 000 japanilaista vastaan). Totta kai taistelun lopussa japanilaisten komentaja tekee seppukun. Pienenä inhimillisyyden hetkenä tunneleihin eksynyt Doss paikkaa japanilaisen haavoittuneen. Valeantautuminenkin nähdään, ja kädet pystyssä olevat kavalat japsit nakkaavatkin käsikranaatit rehtien jenkkipojujen niskaan. Ai niin, ja jenkkien haavoittuneita lahdataan.

Zergit... siis japanilaiset hyökkäävät! Komea joukkokohtaus, ja vaikka japanilaiset käyttivätkin itsemurhamaisia ihmisaaltoja niin silti tämä kohtaus kärsii uskottavuuspulasta. 

Tuo kiipeilyverkko ihmetyttää. Miksi jyrkänteen lakea hallitsevat japanilaiset (jotka yhdessä kohtauksessa selvästi näkivät sen) eivät käyneet katkomassa köysiä?

Hacksaw Ridgelle päästäkseen piti kiivetä kiipeilyverkkoa pitkin. Jostain syystä japanilaiset eivät missään vaiheessa käyneet katkomassa yön pimeydessä täysin vartioimatonta verkkoa?

Summa summarum: Helvetin typerä sotaelokuva. Lopun veteraanihaastattelut  Band of Brothersin tyyliin eivät valitettavasti vakuuta vaikka osoittavatkin, että moni kohtaus perustuu tositapahtumiin.

Lopuksi mainittakoon, että vaikka Suomen tunnetuin aseistakieltäytyjä on ehdottomasti jatkosodan aikana murhattu (mielestäni tapaukseen juridisesti pätevä termi) Arndt Pekurinen (1905–1941), oli Suomessakin rintamalla aseistakieltäytyjiä. Esimerkiksi Leena Kellyn From the Front to the West Coast – The Recollections of the Finnish War Veterans in Vancouver (2014) kertoo kanadansuomalaisesta sotaveteraanista, joka palveli aseetta hevosmiehenä yksikössään. Asiasta lienee tutkimuksia enemmänkin, mutta havaintojeni perusteella yleensä aseetonkin palvelus rintamaolosuhteissa sallittiin, kunhan oli hyödyksi. Tunnetumpaa on jehovantodistajien sijoittaminen KEKkeihin eli Kaatuneiden evakuointikeskuksiin ruumiinpesijöiksi. Moni haki muistitiedon mukaan työtä vähän aikaa kokeiltuaan vapaaehtoisena rintamapalvelukseen.

Da 5 Bloods (2020)

Kuva: wikipedia.org

Spike Leen mitä ajankohtaisin Da 5 Bloods onkin sitten jotain aivan muuta kuin pateettinen Hacksaw. Juonen ytimenä neljän mustan "Bloodin" muodostama ryhmä Vietnamin sodan veteraaneja palaa nykyajassa maahan etsiäkseen ryhmän viidennen jäännökset ja samalla paikantaakseen sodan aikana löytämänsä kultaharkkokätkön. Paikallisten oppaiden ja hämärähemmojen kanssa sovitaan retkestä maastoon sekä kullan välittämisestä ja matka viidakkoon voi alkaa.

Elokuvan kerronta on tahallaan suht hajanaista vaikka eteneekin periaatteessa loogisesti. Takautumat Vietnamin sodan politiikkaan uutispätkien välityksellä sekä varsinaiset taistelukohtaukset rytmitetään elokuvaan mukaan satunnaisesti mutta tehokkaasti. Eli ei tyyliin takauma-nykyhetki-takauma-nykyhetki-takauma jne. vaan ne tulevat mukaan silloin, kun niiden vaikutus on painavin ja tehokkain. Samalla kohtaukset eivät jää irrallisiksi ja yksittäisen tokaisun historiallinen kontekstointi on opettavaista olematta liian saarnaavaa.

Elokuvan kommentaari joka suuntaan on samalla tärkeää että riemastuttavaa.

Elokuvan keskiöön kohoaa Delroy Rindon näyttelemä sodasta traumatisoitunut MAGA-hattua päässään pitävä Paul, jolle kadonnut ryhmän jäsen "Stormin' Norm" on suorastaan uskonnollinen pakkomielle. Rindon näyttelytyö on huikean hieno roolisuoritus, ja etenkin tämän shakespearmaiseksi kiivaudessaan kohoava viidakkomonologi jää elokuvahistoriaan vaikuttavuudessaan. Näin puhuu raivoa pursuava, loputtomiin kusetettu, maailmaa ja samalla itseään vihaava ihminen, joka kaikesta huolimatta jatkaa hulluuden voimalla hampaat irvessä.

Paulin (Delroy Lindo) monologi elokuvan loppupuolella jää elokuvahistoriaan.

Myös muut näyttelijät (myös Halfdan Musta "tuketör vii vill kill mäni kristiäns!" Pääkkönen) tekevät mainiota työtä. Hämmentävää on, että samat näyttelijät esittävät onnistuneesti takaumissa itseään kaksikymppisinä ja nykyajassa seitsenkymppisinä ukkoina ilman överimeikkaamista tai tietokoneavusteista animointia.

Sotaa avataan myös ranskalaisnäkökulmasta. Jean Renon näyttelemä Desroche toimii kierona välittäjänä. Konservatiivisen "USA voitti yksin maailmansodat" äänenä kuullaan musta Paul.

Tarinankerronnallisesti Da 5 Blood on tehokas elokuva ja kuten HS:n arviossa todettiin, vain Spike Lee pystyisi pitämään tällaisen kokonaisuuden kasassa. Kultajahtiosuuksiltaan elokuva muistuttaa hitusen Sierra Madren aarretta (1948) tai Kolmea kuningasta (2000), joista kumpikin ovat mainioita elokuvia. Da 5 Bloods on Oscar-ainesta ja sillä on ajankohtaisuus puolellaan. Jos Delroy Rindon ei saa ainakaan ehdokkuutta näytelijäsuorituksestaan, niin ihme on.

Sotaelokuvana Da 5 Bloods on "ihan hyvä", koska sitä ei ole tarkoitettukaan pääpainoltaan sotaelokuvaksi. Se voisi toimia pelkkänä sotaelokuvana. Se voisi toimia pelkkänä kultajahtina. Se voisi toimia B-elokuvana. Se voisi toimia myös Amerikan mustien historian arvokkaana dokumentaarisena elokuvana. Da 5 Bloods on onnistuneesti kaikkea tätä, ja siksi se onkin niin erinomainen.

Arkeologin näkökulmasta kulta-aarre ja kaatuneen aseveljen jäännökset löyyivät ihmeen helposti, vaikka mukana olikin metallinpaljastin. Aarretta ei ole aikaisemmin päästy hakemaan, koska napalmikeskitys tuhosi kaikki maamerkit sodan aikana mutta juuri elokuvien tapahtumien alussa mutavyöry oli paljastanut kultaa kuljettaneen lentokoneen pyrstön. Vaikka maamerkki löytyisikin, niin ihmeen helposti tämä kohta hoitui. Toisaalta tämän voi antaa anteeksi kerronnallisista syistä ja kultaharkot sentään ovat huuhtoutuneet ruosteisesta säilytyslootastaan rinnettä pitkin alas. Kohtaus jää kuitenkin plussan puolelle ja harkkoja penkovat näyttelijät riemuitsevat aidonoloisesti kuin lapset.

Lopuksi

Loppujen lopuksi leffojen annista voidaan sanoa, että Hacksaw Ridge ratsastaa kliseillä, Da 5 Bloods toimii klassikoilla.

Lopputuloksetkin ovat lopulta klisee ja klassikko.

Minitutkimus: pikakiväärit

Pikakiväärien käyttö armeijoiden aseistuksessa on sotahistoriassa suhteellisen lyhyt vaihe, mutta niiden synty ja kehitys kuvaa paljon 1900-luvun ensimmäisen puoliskon sodankäyntiä ja etenkin ongelmia, joita I maailmansodan aikana kohdattiin taistelukentillä.

Vielä I maailmansodan (1914–1918) aikana ja vielä pitkälle II maailmansotaan (n. 1939–1943) sarjatuliaseiden sijaan pulttilukollinen kivääri oli jalkaväen perusase. Sarjatuliaseet olivat raskaita, puolustukseen soveltuvia tai hyvästä asemasta jalkaväen hyökkäystä tukevia aseita jotka voidaan jakaa karkeasti neljään ryhmään: raskaat konekiväärit, kevyet konekiväärit/pikakiväärit, konepistoolit (I MS loppu) sekä näiden erilaiset erikoisversiot, esimerkiksi ilmatorjuntaan, panssarivaunuihin tai linnoituksiin asennettavat aseet. 

Rynnäkkökiväärin kehittäminen II MS lopulla ja myöhemmin itsenäisesti eri maissa yhtenäisti usean aseen roolit ja samalla kiväärien sekä pikakiväärien merkitys pieneni huomattavasti. Konepistoolit, jalkaväkikiväärit ja puoliautomaattiaseet olivat enenevässä määrin sissien, miliisien yms. epäsäännöllisten ja vähemmän resurssoitujen armeijoiden aseita. Massatuotettu Kalashnikov on tosin jo jokaisen pienemmänkin aseellisen ryhmän vakioase.

Pikakiväärin määritelmistä

Olennaista pikakiväärissä on, että se on rakennettu kiväärikaliiperin ympärille eli se ei ole konepistooli, koska se ei käytä pistoolipatruunoita. Kiväärikaliiperi eli "pitkä" patruuna asettaa aseen koneistolle vaatimuksia: rekyyli eli "takapotku"on melkoinen, joten aseen rakenteen pitää kestää rekyyli ja olla jotakuinkin hallittavissa sarjatulella.

Pikakivääri on automaatti- eli sarjatuliase. Se ei ole puoliautomaattikivääri – kuten neuvostoliittolainen SVT-40 – joka kyllä lataa itse itsensä rekyylin tai patruunakaasujen avulla  mutta jokainen laukaus vaatii erillisen liipaisimen painamisen pohjaan. Automaattiaseessa lataaminen kesken lippaan ei vaadi manuaalista eli käsin tehtävää lataamista, vain ensimmäisen patruunan lataaminen eli syöttäminen piippuun vaatii kädenliikkeen ja lukkomekanismin käyttämisen. Pikakivääri siis ampuu sarjatulta, kun liipaisin on painettuna pohjaan. Monet aseista pystyivät myös kertatuleen, mutta esimerkiksi "Emmassa" (alla) oli käytössä pelkästään sarjatuli.

Pikakiväärissä ei ole jalustaa, vaan siinä on apuna tuelta ammuttaessa tukijalat. Konekiväärit vaativat yleensä erillisen jalustan, jotta asetta pystyttiin ylipäätään käyttämään: liian suuri tulinopeus ja raskaus tekivät konekivääreistä mahdottoman käyttää "lonkalta". Pikakivääreitä pystyi käyttämään lonkalta, mutta tämä vaati usein hihnalla järjestetyn tuen erikoiseen ampuma-asentoon.

Pikakivääri käyttää lippaita, se ei siis ole vyösyötteinen. Lippaat asettavat rajan tulinopeudelle, eli  esimerkiksi DP-27 eli Emma käytti 47 patruunan lipasta, "levyä", kun taas konekiväärin vyöhön mahtuu keskimäärin 250 patruunaa.

Pikakivääri tarvitsee 1–2 käyttäjää (ampuja tai ampuja + apulainen/lataaja) eikä ryhmää. Yleensä armeijoiden ohjesäännön mukaan aseella oli ampuja ja lataaja. Konekivääri oli/on selvästi ryhmän ase eli se tarvitsi/tarvitsee ampujan, syöttäjän, ammustenkantajat ja muita käyttäjiä toimiakseen tehokkaasti.

Olennaista on ero sarjatulen antamassa tulivoimassa kertalataavaan kivääriin, kuten suomalaiseen jalkaväenkivääri M/27:een eli "pystykorvaan" sekä keveys verrattuna konekivääriin kuten Maximiin. Pikakiväärin kanssa pystyi siis juoksemaan ja antamaan nopeasti tulitukea.

Pikakiväärissä ei myöskään ole olennaista ammunnan tarkkuus: Sillä ammutaan ensisijaisesti lamauttavaa ammuntaa eli sarjatulella pyritään pitämään tulituksen kohde aloillaan/matalana. Raskas rekyyli ja sen aiheuttama "heilunta" eli hajonta osumakuvioon ei siis haittaa käyttötarkoitusta ja tiheään vihollismassaan ammuttaessa, esimerkiksi hyökkäävää vihollisosastoa tulittaessa, hajonnasta on jopa hyötyä.

Välivaiheen ase?

Pikakivääri syntyi ensisijaisesti tukemaan jalkaväkiryhmää sen edetessä kohti vihollista. Asetta varten ei haluttu kehittää omaa patruunaa, vaan ase rakennettiin olemassaolevan patruunan ympärille. Tämä teki aseesta logistisesti helpon huoltaa, kun samasta ammuslootasta saatiin patruunat niin kivääriryhmän perusaseille kuin niitä tukevalle aseelle. Aseen roolia ryhmän tukiaseena korostaa se, että Suomi-konepistooleja jaettiin Suomen armeijassa aluksi niille jalkaväkiryhmille, joille ei ollut jakaa omaa pikakivääriä. Taktiset päätökset kentällä johtivat siihen, että talvisodassa konepistoolit annettiin etupäässä kärkitaistelijoiden käyttöön.

Jalkaväen hyökkäysharjoitus Niinisalossa 1.7.1941. Vasemmalla alhaalla pikakivääriä laitetaan asemaan. Kuva: SA-kuva

Yhtenä erikoisena vaiheena pikakiväärin ja konepistoolin tiellä oli "futuristiseksi" luonnehdittu saksalainen FG-42 eli Fallschirmjägergewehr 42, saksalaisten maahanlaskujoukkojen käyttöön suunniteltu kiväärikaliiperin sarjatuliase. Aseen oli tarkoitus korvata kiväärit, konepistoolit ja kevyet konekiväärit, mutta ongelma oli että monia nokkelia ideoita yhdistävä ase oli rakennettu liian järeän patruunan ympärille: FG-42 oli liki mahdoton hallita sarjatulella ja se oli lisäksi hyvin kallis valmistaa. Ase jäi kuriositeetiksi, mutta ennakoi rynnäkkökiväärejä joissa samanlainen ase oli rakennettu kevyemmän eli "lyhennetyn" kiväärinpatruunan ympärille.

Erilaisia automaatti/pikakiväärejä

Chauchat

ChauChat Suomen armeijan varastoista 1942 Keuruulta tai Tyrväältä. SA-kuva.

ChauChat eli Pikakivääri M/15 Chauchat oli ensimmäinen todellinen taistelukäytössä ollut pikakivääri. Se on maineeltaan yksi maailman surkeimmista aseista, mutta maineelle ei ole täyttä perustetta. Ase oli kevyt ja helppo valmistaa massoittain, ja sitä tekikin Gladiator-polkupyörätehdas. Ase on täysin rekyylikäyttöinen, eli pitkän piippurekyylin mukaisesti "koko piippu liikkui" aseella tulitettaessa. Ranskalaiset tarvitsivat sotaansa kevyempiä sarjatuliaseita massoittain, ja ChauChat täytti tämän aukon.

Aseen lippaat olivat erikoisia. Kuten ylläolevasta kuvasta näkee, lippaat olivat "puoliympyrän" muotoisia, 180 asteen kaaria ja kyljestä avoimia. Taistelukäytössä aseella oli apulainen, joka seurasi lippaan kulkua ja latasi aseen uudestaan heti tarvittaessa. Apulainen pystyi yhdellä vilkaisulla näkemään jäljellä olevien patruunoiden määrän,  Tämä rakenne myös arvatenkin kulutti vähemmän metallia lippaiden valmistamiseen mutta ongelmat arvaa: Heikko rakenne rikkoi lippaat helposti ja aukosta päätyi herkästi likaa lippaan  ja aseen sisuksiin jumittaen sen. Kuitenkin, kuten aina, oikein säilytettyinä ja huollettuina ongelmia ei juurikaan ollut. Eri asia on, miten tämä pystytään toteuttamaan kenttäolosuhteissa!

Samoin jatkuvalla tulituksella ase kuumeni liikaa aiheuttaen koneistoon ongelmia: Koska ase käyttää pitkää piippurekyyliä kuumentuneet ja laajentuneet aseenosat juuttuivat helposti, etenkin kun osat olivat piipussa "pisimmillään" eli lähimpänä piipun päätä/suuta. Aseessa ei ollut mekanismia, jolla tällä tavalla jumiutuneen latauskoneiston voisi palauttaa taakse, joten aseen piti joko antaa jäähtyä (noin 12–15 minuuttia, ikuisuus taistelussa) tai sitä saattoi esimerkiksi hakata kovaa pintaa vasten siinä toivossa, että osat alkaisivat taas liikkua.

Varsinainen ongelma syntyi, kun yhdysvaltalaiset saivat aseita käyttöönsä ja muunsivat ne uudelleen 8 mm Lebel-ranskalaispatruunasta omaan 30-06 -kiväärinpatruunaan sopivaksi. Patruunapesän suunnittelu epäonnistui täysin. Samalla lipas muunnettiin tankolippaaksi ja ase sai nimikkeen m/1918. Ase kesti ranskalaispatruunalla ja alkuperäisellä koneistolla, mutta ei USA:n asetehtaiden tekemiä muutoksia, joten se sai hyvin epäluotettavan maineen yhdysvaltalaisten keskuudessa. Tämä epäonnistuneen muutoksen aiheuttama "jenkkimaine" on sitten kantautunut muihinkin maihin ja esim. Markku Palokankaan käsitys perusteellisessa Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 teossarjan osassa 3 (1991) perustuu ilmeisesti näihin tarinoihin.

Kaikkiaan ase oli tarkoitustaan varten toimiva: se saatiin käyttöön nopeasti, sitä saatiin tuotettua paljon ja oikeaoppisesti käytettynä se täytti tehtävänsä. "Rush jobiksi" eli pikatuotteeksi siis onnistunut ase.

Asetta tuli Suomeen jo sisällissodan alussa, joko saksalaisten kuljetuksissa tai venäläisten jälkeensä jättämistä asevarastoista, mutta suurin osa saatiin talvisodan apuna Ranskalta. Kaikkiaan Suomeen tuli noin 5000 pikakivääriä ja niihin 10 miljoonaa patruunaa, mutta sotaan ne eivät ennättäneet. Jatkosodan alussa jonkin verran aseita oli myös rintamakäytössä, mutta lähinnä tykistöasemien suojana tai muussa vastaavassa toissijaisessa käytössä. Olisi kiinnostavaa saada tietoa, oliko ase lainkaan taistelukäytössä jatkosodassa.

DP-27 "Emma"

"Emma" eli DP-27 (Degtjarjova Pehotnyi, DP [ven. Ручной пулемет Дегтярёва, пехотный (ДП), Rutšnoi pulemjot Degtjarjova, pehotnyi [DP]) eli "Degtjarev" oli Neuvostoliiton ensimmäinen oma/omalaatuinen asekonstruktio, joka valikoitui kehitykseen vuonna 1927 järjestettyjen kokeiden perusteella.

Eversti Tiainen ja everstiluutnantti Teittinen tarkastavat vallattuja aseita rykmentin esikunnassa Loimolassa 31.12.1939. Degtjarev-pikakiväärejä saatiin sotasaaliiksi jo talvisodan alkupäivinä ja koska kaliiperi oli sama kuin suomalaisissa kivääreissä, voitiin ehjät aseet jättää suoraan rintamajoukkojen käyttöön. SA-kuva.

Ase oli/on (se oli Suomessa armeijan käytössä vielä 1980-luvulla) erittäin helposti huollettavissa ja koneistoltaan hyvin kestävä, mikä teki siitä hyvän aseen taisteluissa koska se kesti likaa ja hiekkaa. Omalaatuinen konstruktio oli hyvin onnistunut ja suosittu.

Erikoinen lipasmalli tuotti vaikeuksia. Litteä peltilevy vaurioutui helposti kolhiintuessaan, jolloin aseen toimintaan tuli häiriöitä. Lippaiden kuljettamisen helpottamiseksi aseelle oli suunniteltu kuljetusahkioon oma lipaslaatikko, jossa niitä pystyi kuljettamaan useita kappaleita helpommin ja paremmassa suojassa.

"Emman" pikakiväärilipaslaatikko kenttäpostilootana Lempaalassa 6.1.1942. SA-kuva.

Joku oli nostanut tällaisen laatikon viisi vuotta sitten muistomerkin laidalle Karjalankannaksen taistelupaikalla Portinhoikassa:

DP-27:n lipaslaatikko Portinhoikassa muistomerkin lähellä 2015.

Lahti-Saloranta

Lahti-Saloranta eli "suomalainen" pikakivääri oli suhteellisen värikkään kehitystyön takana. Suomen armeija oli kiinnostunut konepistoolia enemmän pikakiväärin kehittämisestä ja asesuunnittelija Aimo Lahti pyrki toteuttamaan armeijan toiveet. Varsinainen kehitys alkoi kuitenkin 1926 kun ulkomaisia malleja ja kotimainen malli kilpailivat Jyväskylässä esittelyammunnoissa. Vertailun voitti valmiiksi kotimaista 7.62 mm patruunaa käyttänyt Lahti-Saloranta, mainittakoon että ennen kilpailua suosittiin amerikkalaista Colt-Browningia ja koetuloksissa Lahti-Salorannan takana oli Vickers-Berthier.

Ehkäpä yleisin, suorastaan ryöstöviljelty kuva Lahti-Salorannasta selvästi lavastetussa tilanteessa. Ampujan apulainen avittaa kiväärillä. Kuvattu 1.8.1941 Kananojalla. SA-kuva.

Lahti-Salorannan kirjavista kehitysvaiheista riittää puhuttavaa (ks. Palokangas 1991a), mutta pohjimmiltaan Lahti-Saloranta oli siis 1920-luvulla kehitetty, jalkaväen etenemisen tukemiseen kehitetty sarjatuliase. Käytöstä sodassa voidaan todeta, että tehtiin samat kardinaalivirheet kuin yhdysvaltalaisten M16A1-rynnäkkökivääriä kehitettäessä. Toimi mainiosti laboratorio-olosuhteissa, mutta oli taisteluolosuhteissa painajainen. Ase oli "liian hyvin" valmistettu eikä sopivia huolto-oppaita jaettu joukoille riittävän ajoissa (M16A1:stä vielä mainostettiin "itsepuhdistavana"!).  Muolaan kirkon taisteluissa helmikuulta 1940 kerrotaan, että ainoa pikakivääri oli jatkuvasti poissa pelistä eli juoksuhaudan pohjalla huollossa taistelussa lentävän hiekan tukittua sen. Karjalankannas on monilta kohdiltaan hyvin hiekkaperäistä maata, joten ase, jossa ei liikkuvien osien välille jää tilaa ylimääräisille asioille kuten lialle tai sannalle, jumiutuu herkästi.

Oikein huollettuna ja säilytettynä ase oli erittäin hyvä ja sitä oli myös jaettu joukoille "tyydyttävät" määrät. Ongelma oli, että Suomen armeija koostui reserviläisistä joille aseiden jatkuva huolto ei ole yhtä ilmiselvä asia kuin ammattisotilaille. Samasta syystä esimerkiksi Israel kehitti Valmetin rynnäkkökiväärin pohjalta Galil-rynnäkkökiväärin. Ase kestää reserviläisenkin käsittelyä paremmin kuin "liian hieno" ase.  Myöhemmin Suomessa kehitettiin jatkosodan aikana vielä Sampo-pikakivääri, mutta se on kokonaan eri tarina.

BAR - Browning Automatic Rifle

Automaattikivääriksi luokiteltava BAR eli M1918 BAR eli Browning Automatic Rifle syntyi nykyhetken näkökulmasta hyvin erikoiseen tarkoitukseen ensimmäisen maailmansodan loppupuolella: Ase on tarkoitus tukea lantiota vasten kiristettävää tukea vasten ja aseella annettiin vihollisen juoksuhautaa kohti käveltäessä tulitukea muulle jalkaväkiryhmälle. Alkuperäiseen I MS aseeseen EI kuulunut lainkaan tukijalkoja, vaan aseella piti tulittaa lonkalta puoliautomaattitulta liikuttaessa vihollista päin.

Suomen armeijan varastoista löytyi myös BAR eli Browning Automatic Rifle. Tukijaloista huomaa, että ase ei ole I MS suunnittelun perua vaan myöhempää mallia. SA-kuva

Aseessa oli se ajalle poikkeuksellinen ajatus, että sillä pystyi ampumaan suhteellisen tarkkaa tulta puoliautomaatilla ja tarvittaessa aseeseen sai lähietäisyydelle tuhoisan sarjatulen (vaihtimessa F firelle eli tulelle eli puoliautomaatille, A automaatille eli sarjatulelle ja S safelle eli varmistimelle). Idea on sama kuin moderneissa rynnäkkökivääreissä ja BAR oli tietyllä tavalla edelläkävijä tällä saralla. Samalla se oli rakenteeltaan ja suunnittelultaan paljon parempi kuin muut aikalaisensa kuten Chauchat ja Lewis.

BAR oli käytössä myös toisessa maailmansodassa erilaisin muunnoksin ja sen jälkeisissäkin konflikteissa, joihin USA:n joukkoja osallistui. II MS jälkeen tosin aseen 20 patruunan lipas koettiin liian pieneksi. Suomeen asetta päätyi sotasaaliina neuvostoliittolaisilta sekä talvisodan aikana Ruotsilta saatuna aseapuna.

Lewis Gun

Suomen armeijalle kuulunut Lewis Gun Keuruulla tai Tyrväällä. SA-kuva.

Samuel Neal McClean suunnitteli "kevyen" Lewis Gunin USA:ssa 1900-luvun alussa mutta jätti sen suunnittelun kesken ja myi patentit aseyhtiölle. Eversti Isaac Newton Lewis jatkoi vuonna 1910 aseen kehittämistä yhtiössä tavoitteena saada aikaiseksi sarjatuotantokelpoinen konekivääri. Prototyyppi valmistui vuonna 1911 ja ase otettiin käyttöön Iso-Britanniassa, kun USA:n tilaukset eivät vetäneet. Se on tietyllä tavalla ChauChatin "veli", mutta ranskalainen ase ylitti sen tuotantomäärässä ja jakelussa, joka sodassa on usein olennaisinta. Lewiksen etuna konekivääriin olikin tuotantomäärä: kuusi Lewistä valmistui samassa ajassa kuin yksi Vickers-konekivääri. Raskaampana aseena Lewis on vaikeasti luokiteltavissa, ja paras määritelmä sille Palokankaan mukaan on konekiväärin ja pikakiväärin välimuoto, vaikka Suomessa ase on luokiteltu pikakivääriksi.

Ase on raskas ja erityishuomion kiinnittää HYVIN paksu piippu ja päällä oleva rumpulipas. Piipun paksuus johtuu siitä, että ase oli ilmajäähdytteinen. Ammuttaessa piippu "imi" ilmaa sisälleen jäähdyttäen asetta.  Tämä pikakivääri oli suunniteltu kahdelle käyttäjälle eli ampujalle ja lataajalle, joka syötti uusia lippaita. Niin ampujalla kuin lataajalla oli mukanaan maksimaalinen määrä lippaita hyökätessä, sillä lippaat olivat työläitä ladata.

Iso-Britannia käytti aseita I maailmansodassa yleensä ryhmissä, joissa oli kaksi Lewisiä ja käsikranaatinheittäjiä.  Lewisillä tulitettiin esimerkiksi pesäkkeitä kuten korsuja tai bunkkereita, ja suojaavan tulituksen aikana käsikranaatein aseistautuneet miehet ehtivät heittoetäisyydelle ja nakkaamaan kranaatit sisälle. Aseen rooli oli siis hyökkäyksellinen, mutta Lewisit olivat käyttökelpoisia myös juuri vallattuja alueita puolustettaessa: Raskaita konekiväärejä ei välttämättä saatu kuljetettua ja laitettua asemiin hyökkäyksen etenemisen myötä, kun vihollinen jo teki vastahyökkäystä. Kevyemmän Lewisin sen sijaan sai helpommin asemiin karkottamaan hyökkääjiä.

Suomeen aseita päätyi vain vähäisiä määriä ja ne olivat etupäässä suojeluskuntien koulutuskäytössä tai sota-aikana toissijaisissa tehtävissä, kuten ilmatorjunta-aseina ja lentokoneisiin asennettuina.

Johtopäätöksiä

Jokainen pikakiväärejä suunnitellut ja valmistanut maa – enkä ole käsitellyt esimerkiksi brittien Breniä tai tanskalaista Madsenia – tarkoitti pikakiväärit ensisijaisesti yhden ampujan ja apulaisen käytettäväksi jalkaväen tukiaseeksi. Liikkuvan sodankäynnin taktiset näkökohdat sekä tuotantotekijät sanelivat aseiden kehittämisen ja käytön. Ensisijaisesti se sopi yhden miehen liikuteltavaksi sarjatuliaseeksi ja sitä oli helpompi ja halvempi valmistaa kuin konekiväärejä. 

Aseen patruuna oli myös riittävän tehokas I MS taisteluetäisyyksille, mistä syystä konepistoolin kehittely jäi melko myöhäiseksi: Konepistoolin patruuna oli liian pieni ei-kenenkään-maalla, mutta juoksuhautoja puhdistettaessa se olisi ollut murhaava ase. Ongelma vain oli, että joukot piti ensin saada riittävän lähelle vihollisasemia! Juuri tämän etenemisen aikaisen ongelman ratkaiseminen oli I MS kiperimpiä ongelmia. 

Taisteluetäisyys I MS oli noin 300 metriä, mille kivääripatruuna oli enemmän kuin riittävä mutta samalla "liian tehokas". Tämän "300 metrin filosofian" pohjalta alkoi lyhennettyä kiväärinpatruunaa käyttävän rynnäkkökiväärin kehittäminen, jossa ratkottiin useiden aseiden ongelmat:

- Patruuna oli riittävän tehokas todennäköisille taisteluetäisyyksille.

- Aseella pystyi ampumaan sarjatulta.

- Patruuna oli riittävän pieni, että sarjatulta pystyi hallitsemaan. Samalla säästyi materiaaleja ammuksia tuotettaessa.

- Ase oli kevyt, joten yksi mies pystyi käsittelemään sitä ilman apulaista.

- Ase oli riittävän tarkka osuakseen tähdätessä kohteeseen.

Tästä syystä rynnäkkökivääri on syrjäyttänyt kiväärin, pikakiväärin ja konepistoolin taistelukentillä. Se on paras taisteluvaruste todennäköisiin taistelutilanteisiin. Syytä on myös mainita, että saksalaiset kehittivät prässätyn metallin/pellin valmistustekniikoita II MS tultaessa ja sen aikana merkittävästi, joten rynnäkkökiväärin kaltaisia tehokkaita sarjatuliaseita pystyttiin valmistamaan paljon ja halvalla. Pohjimmiltaan niin pikakivääri kuin rynnäkkökivääri ovat tietyn patruunaratkaisun ympärille taktista käyttöä varten rakennettuja kustannustehokkaita asekonstruktioita.

Lähteet:

Forgotten Weapons. Chauchat: Shooting, History, and Tactics. 14.9.2015

https://www.youtube.com/watch?v=bCwP3Dm52Ls

Forgotten Weapons. M1918 BAR: America's Walking Fire Assault Rifle. 14.10.2017.

https://www.youtube.com/watch?v=1T2lWPhYyD0

ChauChat with C&Rsenal

https://www.youtube.com/watch?v=HOLygLlUgnA

Machine Guns Of World War 1 I THE GREAT WAR Special feat. C&Rsenal 29.9.2018

https://www.youtube.com/watch?v=1RM_npZUrIk

Palokangas, Markku. 1991a. Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 : Suomen maanpuolustuksen ja sotien kevyt kiväärikaliiperinen aseistus itsenäisyyden 70 vuoden aikana. 2. osa. Suomalaiset aseet. Suomen Asehistoriallisen Seuran julkaisuja.

Palokangas, Markku. 1991b. Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988: Suomen maanpuolustuksen ja sotien kevyt kiväärikaliiperinen aseistus itsenäisyyden 70 vuoden aikana. 3. osa. Ulkomaiset aseet. Suomen Asehistoriallisen Seuran julkaisuja.

Katsoin sotaelokuvia

Tässä tuli katsottua kolme sotaan liittyvää elokuvaa, jotka ajattelin nyt niputtaa yhteen postaukseen. Esittelen ne katsomisjärjestyksessä:

Suomen hauskin mies (2018)

Suomen hauskin mies. Kuva: Nordisk film.

Onko tässä yksi parhaista koskaan tehdyistä suomalaiselokuvista? Kyllä on. Allekirjoitan HS:n kulttuurisivujen mielipiteen, jonka mukaan Heikki Kujanpään Suomen hauskin mies ansaitsisi Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan yli miljoona katsojaa. Kun minä kävin elokuvateatterissa, oli salissa itseni lisäksi kolme muuta. Se oli kyllä päivänäytös, mutta silti. Varsinainen sotaelokuvahan tämä ei ole, mutta kuitenkin summaa vuotta 1918 paremmin kuin Täällä pohjantähden alla filmatisoinnit.

Elokuvan alussa näyttelijä, punakaartin päällikkö ja näyttelijä Toivo Parikka (sekoitus Aarne Orjatsaloa ja Jalmari Parikkaa) murtautuu sodan loppupuolella rintamalta paenneena Työväenteatteriin. Paikalle saapuu suojeluskuntalaisia, jotka pidättävät hänet. Miehen tie vie Helsingin edustalle Mjölön saarelle vankileirille, ja heti kuljetusalukseen noustessa jokaiselta kysytään "Oletko päällikkö?". Parikka naamioituu ja selviää. Seuraava seulonta tehdään saarella. Parikan edessä olevaa miestä pyydetään toistamaan luvut "Yksi, kaksi, kolme"ja tämä luettelee "Juksi...". Mies viedään rivistä ja hetken kuluttua kuuluu huutoa ja laukaus.

Mjölön saaren vankileirin kauheuksia ei suinkaan vähätellä, vaikka aiheena onkin komedia. Teloitettavaksi määrätty Työväenteatterin henkilöstö saa tehtäväkseen laatia huvinäytelmän. Jos se naurattaa, miehet saavat elää. Näytelmän synty ja harjoitukset, leirin vartijoiden ja vangittujen välille syntyvä ymmärrys ja lopulta naurun vapauttava ja vapahduttava voima ovat avainasemassa. Huikea loppukohtaus, jossa näytelmä lopulta esitetään, on hienosti kuvattu. Martti Suosalon esittämän Parikan komiikka on huikeaa, ja olisi toiminut niin 1918 kuin se toimii 2018. Katsoja nauraa "hauskoille jutuille" aidosti! Elokuvan lopussa komedia, nauru, on  tehnyt tehtävänsä ja vankileirin komentajan kapteeni Kalmin auktoriteetti on murskattu. Erityisesti Paavo Kinnunen leirin vääpelinä välittää murroksen loistavasti. Keisarin on jälleen havaittu olleen vaatteitta. Suomen hauskin mies kuuluu jokaisen komediasta ja komedian historiasta ja merkityksestä kiinnostuneen perussivistykseen.

Taustalla on todellisia tapahtumia: elokuvan inspiroi vankileirille joutunut työväenteatterin henkilöstö, joka päätti laatia komedian "Suomen kuninkaasta". Vankileirin vartijat suojelivat hanketta. Jalmari Parikka oli todella punakaartin päällikkö Enson työväenteatterista valittuna ja hänen 1938 julkaistut muistelmansa ovat kiehtovaa luettavaa. Parikka oli sekä hyvä että vastuullinen johtaja, jonka puolesta valkoisetkin kirjoittivat puoltokirjeitä 1918 oikeudenkäyntiin, jossa hänet tuomittiin kuolemaan. Onneksi tuomio lievennettiin ja lopulta Parikka armahdettiin. Parikka mm. määräsi osuuskaupan ryöstäneet punakaartilaiset palauttamaan saaliinsa ja passitti pahimmat ryöstelijät Viipuriin rintamalta. Kauppias sai pyörittää kauppaansa, koska se oli elintarvikkeiden ja muiden tarvikkeiden jaossa tärkeä siviiliväestön kannalta. Kauppiaskin kirjoitti Parikan puolesta oikeusistuimelle, ja osuuskaupanjohtaja Malisen lausunnon löytää Parikan kuulustelupöytäkirjasta (ks. Parikan asiakirjat tästä linkistä, Malisen lausunto sivulla 5).

Martti Suosalo tekee Toivo Parikkana elämänsä roolityön. Elokuvan ainoa heikko lenkki on Jani Volanen, jonka näyttelytyö vankileirin komentajana on epätasaista, mutta hän onnistuu onneksi avainkohtauksissa erinomaisesti. Saattaa kuulostaa oudolta, että vuoden 1918 kauheuksia lähestytään naurun näkökulmasta, mutta Suomen hauskin mies tekee tämän tyylikkäästi ja tehokkaasti. Elokuvateatteriin siitä mars mars!

Dunkirk (2017)

Dunkirk. Kuva: wikipedia.fi

Netflixiin tullut elokuva Dunkirk yllätti monella tapaa. Tiesin että elokuvan visuaalista toteutusta on kehuttu mutta tunnelma oli ennakkotiedoista huolimatta häkellyttävä. Ensinnäkin ainoat elokuvassa näkyvät viholliset ovat vihollisen lentokoneita ja harvakseltaan nähtyjä harmaita silhuetteja. Tällainen lähestymistapa sotaelokuvaan on kiehtova, ja Dunkirkissa erittäin toimiva.

Dunkirk keskittyy Kanaalin rannalla Dunkerquessa 1940 evakuointia odottavien liittoutuneiden miesten kokemuksiin ja näitä evakuoimaan tulleiden siviilialusten vaiheisiin. Henkilöt ovat toisaalta persoonallisia, toisaalta sopivan etäisiä ollakseen pieniä pelinappuloita historiallisessa tapahtumassa. Näyttelijätyö on tähän nähden erittäin hyvää. Elokuva on myös karsittu kaikesta turhasta, mikä tekee siitä entistä toimivamman paketin. Jotkut olisivat halunneet elokuvaan enemmän naisia ja enemmän esim. brittien siirtomaista tulleita joukkoja (Ranskalaissotilaiden joukossa nähdään muuten afrikkalaisia, mikä on historiallisesti paikkansapitävää. Saksalaisten vangeiksi joutuneiden mustien sotilaiden kohtalot olivat ilmeisesti karmivia.) mutta Dunkirk toimii sellaisena kuin se on.

Elokuvassa seurataan muutamia upseereja ja sotilaita rannalla, kolmea brittien hävittäjälentokonetta ja yhtä evakuointiin käskettyä siviilivenettä. Kohtaukset on rytmitetty erinomaisesti ja esimerkiksi ilmataistelut ovat hienoa katsottavaa. Rannan puolella taas miesten kasvava epätoivo välittyy tehokkaasti.

Miten tämän nyt tiivistäisi: visuaalisesti mitä näyttävin ja rytmiltään mitä tehokkain elokuva, jossa on elokuvallisesti paljon hyviä ja toimivia oivalluksia. Dunkirkin historialliset virheet ovat niin minimaalisia, ettei niihin kannata edes kiinnittää huomiota. Dunkirk on hyvällä tavalla uusi ja erilainen sotaelokuva.

Passchendaelen taistelu (2008)

Passchendaelen taistelu (2008). Kuva: wikipedia.fi

Kanadalaisista joukoista I maailmansodan länsirintamalla kertova elokuva osoittautui pettymykseksi. Kansi ja mainoslauseet lupaavat rintamataisteluita, mutta yli 75% elokuvasta keskittyy kotirintamaan kliseisen melodramaattisesti ja höpöhöpöromanttisesti. Hyvänä puolena elokuvassa tuodaan esiin Kanadaan muuttaneiden saksalaisten kaltoinkohtelu, mutta muuten draama on ennalta-arvattavaa.

Juoni: alussa lyhyt taistelukohtaus, jossa kanadalainen jalkaväkiryhmä ja saksalainen konekivääriryhmä tappelevat kirkon raunioissa. Melkein kaikki paitsi päähenkilö, kanadalainen kersantti Michael Dunne kuolevat verisessä taistossa. Haavoittunutta kanadalaiskersanttia hoidetaan Kanadassa ja seuraa tunti ennalta-arvattavaa kotirintamaromantiikkaa kessun ja hoitsun välillä sekä "menkää rintamalle, pelkurit!" tyylistä draamaa jonka lopuksi – ylläripylläri! – kersantti ja tämän rakastaman naisen astmaattinen veli lähtevät rintamalle. Sitten "3 kk myöhemmin" ja ollaankin rintamalla.

Loppupuolen länsirintaman mutahelvetti on sinänsä toteutettu hyvin, joskin tilanne jossa pataljoonankomentaja kutsuu sotamieheksi tekeytyneen kersantin luokseen, nimittää tämän joukkueenjohtajaksi ja selostaa tälle salaiset hyökkäyssuunnitelmat on sangen epäuskottava. Elokuvan lopun "Golgata-kohtaus" on sinänsä hieno mutta menee enemmän melodramaattisuuden puolelle sekin. Ymmärrän kyllä, ettei haluttu tehdä kanaladaisversiota kirjasta ja hyvin elokuvatusta klassikosta Länsirintamalta ei mitään uutta, mutta tämä rykäys lähestyy aihetta aivan väärästä suunnasta. En suosittele.

Click! Click! Click! (in English)

On 2.–3. March I spent two wonderful days with fellow artefact (or: artifact) researchers in Helsinki, House of Sciences. I myself spoke about tools used in making Finnish trench art. It was quite a surprise for researches from abroad that Finns made such a large quantity of trench art: they associate it with WW I and trench warfare in the western front.

In this writing I will focus on the very talented independent researcher Kaisa Kyläkoski´s subject of clickers. She focused on year 1876 and the fashionable toy crik crik or clikers (like fidget spinners today) in her excellent representation "Clicker - fashionable object of 1876." In a few months the "annoying object" made to practice morse code arrived to Sweden and then to Finland.

I was glad when Kyläkoski represented the WW II clickers, which were used by allied paratroopers during invasion of Normandy (June 1944). Clickers were necessary, because paratroopers were dropped in the dark of night and using English (password was Flash-Thunder) would have revealed the paratroopers to the Germans.

WW II clicker. Same photo Kaisa Kyläkoski used. Source: http://store.nationalww2museum.org/media/catalog/product/cache/1/
image/9df78eab33525d08d6e5fb8d27136e95/2/0/2002.jpg

These clickers can be seen in two fictional productions: in the movie The Longest Day (1962) and in the second episode of the television series Band of Brothers (2001, episode "Day of Days").

The Longest Day (1962)

Band of Brothers (2001)

Training the use of the clickers in Longest Day can be found through this link. (whole scene is worthwhile, but focus on 0:35–1:00).

John Wayne shows how a clicker is used. The Longest Day (1962).

So one click is responded with two clicks in order to tell that the receiver is a friendly one. The Longest Day has one very problematic scene. In it one unfortunate paratrooper uses his clicker, hears two clicks and reveals himself. He is shot immediately and hes last words are :"I heard two clicks". It is revealed that the sound came from a German soldier´s bolt-action rifle, which makes similar noise when loaded. The video embedded notes, that the man was killed with two shots, but I believe that the second shot came from unfortunate accident in the dubbing and adding sound effects. It could also be the echo, which usually confused soldiers in real battle: when the loud sound echoed in urban environment, it was difficult to locate the source of firing.

Very, very unfortunate paratrooper and his clicker. The Longest Day (1962)

Is this scene accurate? The bolt-action rifle is loaded with 1–5 cartridges. First the bolt is turned up (click), pulled back (click), then the cartridge/cartridges are pushed into the chamber and the bolt is pushed front (click number 3) and pushed down (click). The weapon is ready to fire. After firing the weapon is loaded again, the empty shell will fly away from the chamber and a new cartridge (shell + bullet) will rise up in the magazine and go into the chamber.

So why did the German soldier load his weapon? Did he go into possible battle with an unloaded rifle? An if he did, why was the loading so fast? He could have been an experienced soldier, who  quickly did the two first parts of loading (bolt goes up and back), quickly put the cartridge/cartidges into chamber (loading 5 pieces of ammunition is easy with a comb) and finished the loading. Even so, the time between click-click and click-click is a short one.

Clearly this clicker was a mistake from the allied part, though: usually only snipers used bolt-action Springfield rifles in US-army in 1944, whereas common infantry used semi-automatic Garand 1 rifles, BARs  (Browning Automatic Rifle) or submachineguns. The ones who came up with the idea of clickers didn't think that it could be confused with bolt-action rifles, which were more commonly used by  German troops.

In the conference I remembered that I was wondering when I originally watched the series that the clicker used in episode Day of Days was a wooden one. Now that I took a new look at it is clear that they used a original, metal clicker. But it's clear that the clickers used in the movie and in the TV-series are different.

Clicker in Band of Brothers, episode 2 "Day of Days" (2001)

If you listen to the scenes (Longest day here (0:10–0:11) (Day of Days here 2:28–2:29) you might notice that the sounds are very different. Is the sound in The Longest day made even louder using different sort of clickers, because original clickers didn't have loud enough a voice for the microphones?

Lieutenant Winters uses a clicker after parashooting in Band of Brothers. Clickers can't be seen properly here (episode 2 Day of Days, about 14:50 running time).

It seems that I messed up two thing: the clicker in The Longest Day might be wooden, made to sound louder for the microphones. The clicker in Band of Brothers (see 14:50–14:55) looks like the original one, and even might be!

Sota ja manga

Samuraita, ninjoja, mechoja, minihameisia tyttöjä ja lonkeroita! Siinäkö anime ja manga tiivistettynä? Ei suinkaan! Luon tässä katsauksen mangoihin ja/tai animesarjoihin, joissa sodankäynti on enemmän tai vähemmän läsnä. Myöhemmin täydennän listaa uusilla postauksilla.

Drifters

Legendaarisesta Hellsing-sarjasta tuttu – valitettavan laiska mutta hemmetin lahjakas – Hirano Kouta tekee tällä hetkellä erinomaista Drifters -sarjakuvaa, jossa idea on seuraava: rinnakkaisulottuvuuteen tai toiselle planeetalle temmataan omalta maapalloltamme eri aikakausilta sotureita, taikureita, poliitikkoja ja muita historian henkilöitä. Tässä fantasiamaisessa maailmassa taistelevat "ajelehtijat" eli driftersit ja ihmiskunnan tuhoa vehkeilevät "loput" eli Endsit. Molemmat ovat olleet meidän maailmassamme kuuluisuuksia, joiden loppu on jäänyt enemmän tai vähemmän hämäräksi.

Sankarina sarjassa on samurai Shimazu Toyohisa, joka todellisuudessa kuoli Sekigaharan taistelussa, mutta joka mangassa selviää vakavasti haavoittuneena harhailevana outoon käytävään, missä on lukemattomia ovia ja erikoinen silmälasipäinen mies kirjoituspöydän takana. Toyohisa lähetetään toiseen ulottuvuuteen, missä hän tapaa kaksi haltiapoikasta. Nämä kantavat haavoittuneet Toyohisan outoon hylättyyn linnakkeeseen. missä tämä tapaa itse Oda Nobunagan (yksi kuuluisimmista daimioista ja Japanin ruutivallankumouksen nerokkaimpia komentajia) ja legendaarisen jousimiehen Nasu no Yoichin. Tästä alkaa mielenkiintoinen maailmanvalloitus, jota en käy tarkemmin tässä perkaamaan.

Samaan aikaan Endien kokoama hirviöarmeija peikkoja, örkkejä, goblineita, lohikäärmeitä, kentaureja ja ties mitä hirviöitä lähestyy ihmiskunnan suurta puolustuslinnaketta, suurta muuria ja pääsee läpi vaivatta. Endien joukosta löytyy muun muassa Nikolai II:n tytär Anastasia ja Jeanne d' Arc. Erotuksena driftereihin näillä on yliluonnollisia kykyjä. Muurin linnoituksen sisällä tavataan lisää driftereitä, nimittäin Scipio Africanus ja Hannibal sekä pihalla odottava Villi Joukko, "Wild Bunch". Eri aikakausien soturit lomittuvat toisiinsa hyvin ja usein hupaisasti.

Kaikkiaan Drifters voidaan nähdä kertomuksena siitä, kuinka keskiaikainen miekka, kilpi ja keihäs maailma kokee vallankumouksen kun sinne tunkee teknologinen uutuus: ruutiaseet. Oda Nobunaga tuo ruudin valmistustaidon ja kun (spoileri!) kääpiösepät saadaan valmistamaan musketteja pajoissaan, on kumous peruuttamaton. Harvoin fiktiossa näkee yhtä hyvin esitettynä, millaista tuhoa ja paniikkia hyvissä asemissa olevat muskettijoukot saavat aikaiseksi paksuinkin panssarein suojatussa jalkaväessä. Samalla sarja on kiehtova analyysi feodaaliajan hajoita ja hallitse -politiikasta ja ihmisluonnosta ylipäätään. Fantasiaelementeistään huolimatta sarja on hyvin uskottava.

Pirun tyylikästä animea on tehty toistaiseksi yksi tuotantokausi. Anime on uskollinen mangalle, mitä nyt muutama lyhyt ylimääräinen kommentti tai kohtaus on lisätty.

Driftersiä on saatavissa Suomessa: Drifters 1 on löydettävissä englanniksi ainakin Fantasiapelit -kaupoista.

Gate - Jietai Kare no Chi nite, Kaku Tatakeri

Fantasiamaailmassa seikkaillaan tässäkin erikoisessa mangasarjassa: Gate - Jietai Kare no Chi nite, Kaku Tatakeri, tai yksinkertaisesti "Gate". Tämän päivän Japaniin avautuu keskelle kaupunkia ulottuvuuksien välinen portti, josta alkaa lapata Rooman legioonan kaltaisia osastoja. Modernein tuliasein japanilaiset pääsevät nopeasti niskan päälle ja JSDF (自衛隊 Jieitai, Japan Self-Defence Force) aloittaa tunkeutumisen oudon portin toiselle puolelle.

Päähenkilönä sarjassa on Youji Itami, 33-vuotias otaku ja upseeri, joka tutkii armeijan edustajana toista maailmaa. Itami herättää hämmennystä, sillä tämä on pirun laiska ja kiinnostunut lähinnä animesta ja mangasta. Mangan mukaan Itamilta esimies kysyi kerran, miksi hänen kaltaistaan laiskuria kannattaa pitää armeijan riveissä. Itami vastasi lukeneensa tutkimuksesta, jonka mukaan 10–20 % muurahaiskeon muurahaisista on laiskureita luonnostaan. Jos laiskurit poistaa, alkaa jäljelle jääneestä keosta 20% laiskottelemaan. Itamin mukaan värvätessä väkeä oli siis järkevämpää palkata heti yksi laiskuri kuin antaa muiden 20% ryhtyä laiskureiksi. Itami on hyvin sympaattinen hahmo, josta oppii pitämään nopeasti.

Siinä missä Drifters on häikäilemätöntä hajoita ja hallitse -politiikkaa, Gate käsittelee enemmän yrityksiä hillitä modernin sodan aiheuttamaa tuhoa ja keskittyy – yllättävää kyllä – rauhanpolitiikkaan. Portin takaisen maailman tutkiminen ja ymmärtäminen on olennaisessa osassa JSDF:n strategiaa. Sekä tässä maailmassa että portin takaisessa on voimia, jotka yrittävät hyödyntää tilannetta parhaansa mukaan. Portin arvoitus avautuu pikkuhiljaa samalla kun molemminpuolinen katastrofi lähestyy.

Siinä missä Drifters vie toiseen maailmaan sotureita eri aikakausilta, saa Gaten rinnakkaisulottuvuus vastaansa modernin armeijan. Taistelu ei tosin ole niin yksipuolista kuin voisi olettaa, esimerkiksi valtava lohikäärme on kova pala ilmatorjuntaohjuksillekin. Kun perinteiset rivistöissä taistelevat imperiumin legioonat tuhotaan moderneilla aseilla muutamassa minuutissa, alkavat imperiumin upseerit suunnittelemaan häikäilemätöntä sissisotaa ja poltetun maan taktiikkaa. Olennaisena osana sotaa ei suinkaan ole taistelujen voittaminen, vaan paikallisväestön myötätunnon ja yhteistyön saaminen. Samoin sodankäynnin resurssien turvaaminen on olennainen osa sarjaa – molemminpuolinen valuutta saadaan luotua nopeasti lohikäärmeensuomuista.

Sarja on Driftersiä huomattavasti perinteisempää mangaa - itse asiassa siihen on tarkoituksella turboahdettu lähes kaikki mangaelementit kissankorvia ja goottilolitaa myöten. Muuten mangan hahmot ovat sangen mainioita yksilöitä ja portista avautuva maailma on hyvin kiehtova kokonaisuus.

Shoukoku no Altair

Katou Kotonon Shoukoku no Altair sijoittuu hyvin Euroopan, Lähi-Idän ja Aasian kaltaiseen maailmaan. Tässä maailmassa ei ole fantasiaelementtejä ja se keskittyy kahden maailmanmahdin, sankareina olevien turkkilaisten ja vastassa olevan imperiumin (Pyhä Saksalais-Roomalainen keisarikunta) väliseen voimainmittelöön. Monille sarjan valtioille ja valtakunnille on suora vastine keskiajan valtakunnista ja miljöö on ylipäätään karkeasti keskiajan lopulta. Juoni on pitkään kehittyvä ja monitahoinen, joten sitä ei kannata tässä referoida. Turkki vastaan imperiumi niin politiikassa kuin sen jatkeessa, siinä se!

Sankarina sarjassa on Mahmut-Pasha, nuori turkkilainen upseeri, joka tekee parhaansa Turkin eteen. Ystävineen tämä yrittää sarjan alussa pistää parhaansa mukaan kapuloita imperiumin rattaisiin ja kerätä liittolaisia Turkille. Ylipäätään sarjan henkilökaarti on hyvin suuri, suorastaan hukuttavan runsas.

Shoukoku no Altair keskittyy monissa kohdin Driftersin ja Gaten tavoin sodankäynnin edellytysten, resurssien ja liittolaisten, haalimiseen. Varsinaiset taistelut ovat välistä hyvin uskottavia ja toimivia, toisinaan jotkin kamppailut ovat vähintään epäuskottavia.

Girls und Panzer!

Girls und Panzer -mangan ja animen ideana on järjestelmä, jossa panssarisodankäynti on kukkien asettelun ja lentopallon ohella yksi olennainen koulujen harrastettava aine,  "sensha-dō" (戦車道, eli "tankin tie") jonka mestaruuksia ja otteluita seurataan kieli pitkänä kotiyleisössä. Ai niin, ja sarjan koulut toimivat valtavissa lentotukialuksissa.

Alkuperäisen sarjan sankari on Ōarain kouluun siirtynyt Miho Nishizumi, erittäin pätevä mutta aikaisemmassa panssarien välisessä ottelussa traumatisoitunut tyttö, joka päätyy komentamaan Panzer IV -vaunua ja koko koulun panssariarmadaa Ōarain otettua tankit uudelleen kouluohjelmaansa. Sittemmin sarjasta on kehittynyt useita spin-off mangoja ja anime-elokuvakin.

Juuri anime-elokuva Girls und Panzer der Film (2015) on herättänyt huomiota Suomessa, sillä siinä esiintyy surullisenkuuluisa BT-42, oudon menestyksekkäästi. Suomalaisten tankkeja miehittävät naisittavat naiset on nimetty miesten mukaan: BT-42:n komentaja on Mika, kuski Mikko ja lataaja/ampuja Aki.

"No, Keizoku High School might be lacking in structure, but that´s not for the practice match. They've always had tansk from various countries in their team.

This time their soviet T-34/76, T-38/85, and T-26 as well as their German Stug III Ausf.G and Panzer III Ausf. J, make up the center alongside Finnish BT-42 assault gun.

But what's more frightening than the tanks is Keizoku's crew inside"

Natsumi kuvaa Keizoku-koulua (Jatkosota-koulu)

Sarja kuulostaa oudolta mutta on todella viihdyttävä. Nuoret tytöt kertaavat millimetrin tarkkuudella sarjassa esiintyvien panssarivaunujen panssaroinnin ja tykkien ominaisuuksia. Varsinaisesta väkivallasta ei sarjan yhteydessä kannata puhua: tappavan osuman saaneesta tankista ponnahtaa valkoinen lippu ja sitä ei voi enää käyttää tankkimatsissa. Sarjassa panssarisota on herrasmies  hyvin kasvatettujen naisten laji.

Sarjan lukemattomiin erikoisuuksiin kuuluu alkuperäisen Ōarain koulun panssareihin kuuluva historian lukijoiden muodostama Virtahepo-joukkue, jonka Sturmgeschütz III Ausf. F. komentaja Riko Matsumoto pukeutuu saksalaisunivormuun ja haluaa itsestään käytettävän lempinimeä Rommel (muut vaunun jäsenet ovat Ceasar, Saemonza ja Oryō). Melkein avausjaksossa hän kehottaa tiiminsä jäseniä kunnioittamaan Stugia, koska "se pysäytti neuvostopanssarit talvisodassa". Joko englanninkielisessä käännöksessä on virhe tai käsikirjoittaja ei ole tehnyt kotiläksyjään!

Joka tapauksessa vinksahtanut ja hauska, pakoitellen jännittäväkin sarja. Pari spin-offia tosin muistuttaa enemmän Youtsuba&! -sarjaa ja Azumanga Daiohia.

Vinland Saga

Hyvin erikoisesti kulkeva, 1000-luvulle sijoittuva Vinland Saga kertoo viikinkiajan nuoresta pojasta Thorfinnista ja hänen seikkailuistaan Skandinaviassa ja Britteinsaarilla. Mukana on niin oikeita kuin myyttisiä viikinkihallitsijoita ja -sankareita. Esinemaailmaan ja ympäristöön on selvästi perehdytty: maailma on uskottava ja vilahtaapa parissa kuvassa aito Ulfberth-miekkakin!

Varsinaisia taisteluita kuvataan karskisti ja inhorealistisesti – mutta realistisesti. Viikinkien orjien asema on vaihteleva eikä suinkaan kaunisteltu. Kyseessä on siis melkoisen hyvin tehty paketti viikinkiajasta, etenkin Tanskasta Knut Suuren aikana. Taisteluissa ovat edustettuina niin kaksintaistelut kuin ammattiarmeijoiden kamppailut. Jomsvikingien ottelu talonpoikaisjoukkoja vastaan on karuttomasti esitetty: pelloltaan temmatulla talonpojalla keihäineen ei juurikaan ole mahdollisuuksia ammattisotilasta vastaan.

Varsinainen tarinan kaari ei kuitenkaan rakennu sodan vaan isänsä väkivaltaisesta kuolemasta traumatisoituneen ja kostonhimon vallanneen Thorfinnin elämän ympärille. Hänen ympärillään tapahtuu kyynisten ja laskelmoivien viikinkiruhtinaiden poliittinen peli ja siihen innolla osaa ottavien viikinkisotureiden elämä ja kuolema. Sarjan sanoma kääntyy pikku hiljaa pasifistiseksi, mikä saattaa olla viikinkitoimintaa odottaville tylsistyttävää, mutta juuri kaidalle polulle kääntyminen tekeekin Thorfinnin elämästä entistä hankalampaa.

Sarjan nimi on viittaus viikinkisaagaan, joka kertoo Amerikkaan päätyneistä skandinaaveista. Yksi sarjan päähenkilöitä onkin Thorfinnin ohella Leif Eriksson, jonka päässä sarjan alussa heiluva sulkapäähine tosin lienee anakronismi.

Vinland Sagaa on saatavana Omnibuseina ainakin Fantasiepeleistä.

*Teksti päivitetty 15.9.2017. Kuvalinkit lakkasivat toimimasta, joten poistin ne.

Land of Mine

Land of Mine - tanskalaista laatua

Miten ihmeessä tanskalaiset tekevät sen? Sanotaan heti kärkeen, että Tanskan rannikon II MS jälkeisestä miinanraivauksesta kertova Land of Mine (2015) on erinomainen elokuva kaikin puolin. Katsoin elokuvan kotikatsomossa DVD:nä ja olin varautunut hyvään elokuvaan. Sainkin loistavan!

Kaiken kaikkiaan elokuvan kaari on seuraava: liittoutuneiden maihinnousun varalta Tanskan rannikolle on laskettu miljoonia miinoja (elokuvassa mainitaan 2,2 miljoonaa miinaa, mikä on uskottava luku). Keväällä 1945 sota on loppunut ja miinoja raivaamaan komennetaan ryhmä sotavangeiksi saatuja sotilaita. Tai eivät ne mitään sotilaita olleet vaan pelkkiä teini-ikäisiä pakko-otettuja sodan uhreja, vielä lapsia. Elokuvassa tanskalaiskersantti Rasmussen (josta käytetään elokuvassa myös aivan oikein virkanimitystä vääpeli, huom!) saa komennettavakseen ryhmän saksalaisia nuoria ja tehtävän raivata kaistale rantaa kymmenistä tuhansista miinoista. Draaman kaari syntyy Rasmussenin, joka elokuvan alussa pahoinpitelee ohikulkevan sotavangin, kiintyessä poikiin. 

Elokuvan jännitys ei synny toimintaelokuvien tyyliin siitä jännityksestä, että koska ja miten räjähtää vaan Rasmussenin ja hänen komennossaan olevien poikien suhteen syvenemisestä ja inhimillistymisestä. Katsoja on hyvin nopeasti poikien, saksalaisten II maailmansodan "pahisten" puolella. Monessa kohtaa katsoja järkyttyy siitä, että miten pojat tappaa viime kädessä ihminen päätöksineen, ei niinkään hiekan alla odottava miina. Elokuva ei myöskään mässäile verellä mutta ei peittele sitä mitä tapahtuu, kun kaverille käy onnettomuus miinaa purkaessa. Eloonjääneiden psyykkeeseen tulleet vammat välitetään valkokankaalle onnistuneesti.

Kuvaustyö on komeaa ja Tanskan rannat pirullisine piilolaisineen on talletettu filmille upeasti. Näyttelijätyö on samoin onnistunutta ja henkilöhahmot ovat hyvin uskottavia. Sotahistoriallisesti elokuva on hyvin tehty ja miinanraivaustyö on aidon näköistä. Kuinka moni on nähnyt sotadraamana onnistuneen mutta pioneerityötä mitä epäonnistuneimmin kuvanneen The Hurt Lockerin?

Hieman miinoista II maailmansodassa

Mainittakoon, että periaatteessa sotavankeja ei aiempien sopimusten perusteella saanut käyttää II Maailmansodassa miinanraivaukseen. Tämän kielsi muistaakseni Geneven sopimuksen kohta "sotavankeja ei saa käyttää vaaralliseen työhön", mutta koska miinoja ei erikseen määritelty eivät esimerkiksi Liittoutuneet piitanneet tästä tuon taivaallista. Tavallista oli, että saksalaiset sotavangit raivasivat rakentamansa miinakentän ja sen jälkeen heidät marssitettiin rinta rinnan sen yli paikallisväestön nähden. Rangaistuksen luonteen ohella siviilit saivat nähdä, että alue on todellakin turvallinen mutta kuinkahan moni pikkulapsi sai 1944–1945 nähdä saksalaissotilaan silpoutuvan kuoliaaksi tällaisessa näytöksessä? Sotavankien käyttö miinanraivauksessa kiellettiin vasta, kun Keski-Euroopan kentät saatiin raivattua eli kun se oli sodan voittaneille käytännöllisintä...

Suomalaisetkin käyttivät sotavankeja miinanraivauksessa sota-aikana. Esimerkiksi raivattaessa Hangon aluetta miinoista 1941–1942 käytettiin raivaustyössä sotavankeja, jotka olivat olleet mukana miinakenttien rakennuksessa. Muistaakseni nämä suostuivat tehtävään mielellään, sillä heille maksettiin siitä hyvin. He myös tunsivat miinoitussysteemit erinomaisesti ja toimivat suomalaisia pioneereja tehokkaammin tehtävässä. Sotavankien tappioista ei ole mainintoja. Juridisesti vapaaehtoisesti raivaustyöhön lähtevä sotavanki on hyvin ongelmallinen. Mistä tiedetään, onko hänet sittenkin pakotettu tehtävään?

Raaempi vaihe Suomessa oli poliittisten vankien käyttö miinanraivauksessa. Muistaakseni suomalaisvartijat kieltäytyivät lähettämästä kuorma-autossa tullutta vankilastia "miinanpolkemistehtävään". Itse suhtaudun kertomukseen epäillen, yritän vielä selvittää sen todenperäisyyttä.