Katsoin sotaelokuvia: The Red Ball Express

"Sodankäynnin amatöörit puhuvat strategiasta ja taktiikasta. Ammattilaiset puhuvat logistiikasta."

Kannattaa penkoa DVD-kauppoja! Kampin Sähkötalossa toimivasta, erittäin tasokkaasta Filmihullusta löytyi taannoin pienehkö aarre: The Red Ball Express (1952).

Huoltopuoli on harvemmin sodassa glorifioitua, saati sitten elokuvissa teemana. The Red Ball Express on tässä mielessä sekä filmausajankohdaltaan (1952) että aiheeltaan hyvin erikoinen.

The Red Ball Express oli Normandian maihinnousun jälkeen organisoitui Yhdysvaltain armeijan sotilaallisen logistiikan taidonnäyte, valtavasta kuorma-autokuljetusten ketjusta koostuva jättimäinen bensiinin, ammusten ja muiden sotatarvikkeiden kuljetusoperaatio jolla liittoutuneiden kärkipanssarit pidettiin jatkuvasti etenemässä ja huollettuna. Tuntemukseni asiasta rajoittuu pariin vuosia sitten lukemaani artikkeliin, joten en mene operaation yksityiskohtiin.

Elokuva on hyvin lyhyt, vain 80 minuuttia, mutta tarinan kaari on toimiva. Alkuun annetaan konteksti, eli Pattonin panssarit seisovat, koska huolto ei pysy perässä ja bensaa uupuu. Kokouksessa päätetään pistää huolto skulaamaan ja elokuvan fokus vaihtuu yhteen kuorma-autoyksikköön, joka on täynnä "misfitsejä" eli etulinjaan syystä tai toisesta sopimattomia miehiä.

Henkilökohtainen jännite syntyy komppanian komentajan, luutnantti Campbellin (Jeff Sandler) sekä vääpelin, kersantti Red Kallekin välille (Alex Nicol) luutnantin saatua siirron komppaniaan. He tuntevat toisensa siviilistä, missä Campbell jollakin tavalla aiheutti Redin veljen kuoleman. Näiden kahden miehen pitäisi saada taottua komppaniasta toimiva armeijan yksikkö.

Draaman kaari rakentuu osaksi tämän ympärille, mutta mukana on myös harvinaisesti pohdintaa yksikön sisäisistä rodullisista jännitteistä, jotka nousevat pintaan Sidney Poitierin esittämän alikersantti Andrew Robertsonin hahmossa. Asian käsittely jää pinnalliseksi, mutta on silti mielenkiintoista että sitä on mukana 1950-luvun alun elokuvassa. Vuoden 1963 The Victorsissa asiaa käsitellään rohkeammin, kun valkoiset USA:n sotilaat menevät Italiassa kahvilaan pelkästään etsiäkseen ja päästäkseen pahoinpitelemään armeijassa palvelevia mustia. Todellisuudessa Red Ball Expressissä palveli paljon mustia sotilaita (elokuva on tässä mielessä historian "valkopesua", koska mustia on vain muutama).

Elokuva on noin kolmen tähden elokuva, mutta hyvä kolmen tähden elokuva. Siinä on pöhköjä kohtauksia, romanssi, urotekoja, pakollisia komediallisia kevennyksiä kuten kertojana toimiva Ronald Partridge (Charles Drake) sekä tietysti naisia, jotka tosin ovat poikkeuksellisen särmikkäitä tapauksia. Hahmojen eteen on nähty sen verta vaivaa käsikirjoituksessa, etteivät ne tunnu päälle liimatuilta.

Amerikkalaisen ja saksalaisen kaluston historiaan paremmin tutustunut löytäisi varmasti pieniä vikoja, vaikka 1950-luvulla Hollywood saikin käyttöönsä rutkasti ehtaa tavaraa. Sotilaallisesti tarkasteltuna monessa kohtauksessa on filmaattisuus mennyt realismin edelle, kuten siinä että saarretut, kiivaan taistelun keskellä olevat jenkkipanssarit ovat aukealla paikalla naamioimattomina liki paraatimuodostelmassa. Jos näiden seikkojen ei anna haitata itseään, on elokuvanautinto taattu. Elokuva on "juuri oikean mittainen" ja lopun dramaattiset kohtauksetkin ovat sopivan pitkiä olematta pitkitettyjä.

Plus elokuvan tunnuskappale on yksinkertaisuudessaan tenhoava. Kunnia huollolle!

Katsoin sotaelokuvia: Hacksaw Ridge ja Da 5 Bloods

Hacksaw Ridge (2016)

Kuva: Wikipedia.org

Tällä kertaa plakkariin tarrautui Mel Gibsonin Hacksaw Ridge (2016), joka kertoo II maailmansotaan Tyynellämerellä lääkintämiehenä osallistuneesta  yhdysvaltalaisesta aseistakieltäytyjästä Doss Desmondista. Desmond sai urheudestaan sodan jälkeen Medal of Honorin. Muistin lukeneeni tästä hyviä arvioita, joten odotukset olivat suht korkealla.

Valitettavasti heti kärkeen sai todeta, että elokuvan alku on pateettinen ja suorastaan siirappinen. Lapsuus veljen kanssa, I maailmansodassa traumatisoitunut väkivaltainen isä sankarihautausmaalla, ihastuminen hoitsuun ja ilmoittautuminen vapaaehtoisena sotapalvelukseen... kaikki tämä on nähty eikä siksi erotu sellaisista kaameuksista kuin Pearl Harbor (2001) tai äärimmäisen paskasta Passchendaelen taistelusta (2008). Koulutuskeskuskuvauskin, jossa 1) tutustutetaan komppanian jäbeihin, 2) tavataan huutava kouluttaja ja 3) suhtautuminen aseistakieltäytyjään muuttuu pikkuhiljaa halveksunnasta kunnoitukseksi ovat huonosti näytelty, käsikirjoitettu ja ohjattu. Tuntuu siltä että näyttelijöille on näytetty Full Metal Jacket ja sanottu, että "yrittäkää jotain tällaista". Elokuvan ensimmäinen tunti olisi tarvinnut paljon paremman käsikirjoituksen, vaikka perustuukin (ilmeisesti) tositapahtumiin, joskin Wikipedian mukaan tapahtumia on tässä kohtaa muuteltu.

Taistelukohtaukset sijoittuvat Okinawalle vuoteen 1945, missä jenkit yrittävät vallata "Hacksaw Ridgea". Tänne päästäkseen pitää kiivetä ensin pystysuoraa seinää pitkin verkon avulla ylös ja sitten rynnäköidä mahdollisimman tiiviinä massana kohti japanilaisten naamioituja asemia. Taistelukenttäkuvaus runneltuine torsoineen ja rotansyömine ruumiineen on kyllä makaaberiuudessaan vakuuttava, mutta nähty jo Passchendaelessa ja monessa muussa.

Yhdysvaltalaiskomentajat olivat pätevä ja alaisistaan piittaavia. Siksi asemissa konetuliaseilla aseistautunutta vihollista kohti edettiin ilman tiedustelijoita mahdollisimman tiiviissä muodostelmassa.

Tietysti ensimmäinen hyökkäys tyssää vihollistuleen ja tappioita tulee, mutta nokkelalla pienryhmätaktiikalla vihollisbunkkerit ovat pian palasina ja kohde vallattu. Sitten tulee yö, pateettisia mukasyvällisiä keskusteluita ja aamulla vastahyökkäys joka ajaa G.I:t asemista. Nyt vasta alkaa Dossin urotyö eli muiden häivyttyä hän ryhtyy etsimään haavoittuneita, paikkaa nämä pikaisesti ja laskee alas jyrkänteeltä hoidettavaksi. Pian suuri osa tapettua komppaniaa onkin taas elävien kirjoissa. Jostain syystä vasta toiseksi viimeinen alaslaskettu haavoittunut kertoo, että Doss se siellä yksinään häärii.

Doss saa kiitosta.

Thorin ylistää Bilboa (Hobitti - Odottamaton matka [2012])

Taistelukohtauksia on joissakin lähteissä ylistetty, mutta itsestäni ne olivat kliseisiä ja tehty elokuvaaminen edellä. Eli tässä kohdalla leffa on huonolla tavalla keskinkertainen. Toiminnan nopeutta korostetaan tämän tästä hidastuksin. Kliseiden kliseenä sirpalekranaatit eivät sirpaloidu vaan tussahtavat.

Viholliskuvakin on kliseinen. Japanilaiset muistuttavat lähinnä Starcraftin Zergejä eli halutaan luoda kuvaa siitä, että pieni ja urhea joukko ratsuväkeä taistelee alivoimaisena hurjia villejä vastaan (Okinawan operaatiossa noin 790 000 liittoutunutta taisteli alle 100 000 japanilaista vastaan). Totta kai taistelun lopussa japanilaisten komentaja tekee seppukun. Pienenä inhimillisyyden hetkenä tunneleihin eksynyt Doss paikkaa japanilaisen haavoittuneen. Valeantautuminenkin nähdään, ja kädet pystyssä olevat kavalat japsit nakkaavatkin käsikranaatit rehtien jenkkipojujen niskaan. Ai niin, ja jenkkien haavoittuneita lahdataan.

Zergit... siis japanilaiset hyökkäävät! Komea joukkokohtaus, ja vaikka japanilaiset käyttivätkin itsemurhamaisia ihmisaaltoja niin silti tämä kohtaus kärsii uskottavuuspulasta. 

Tuo kiipeilyverkko ihmetyttää. Miksi jyrkänteen lakea hallitsevat japanilaiset (jotka yhdessä kohtauksessa selvästi näkivät sen) eivät käyneet katkomassa köysiä?

Hacksaw Ridgelle päästäkseen piti kiivetä kiipeilyverkkoa pitkin. Jostain syystä japanilaiset eivät missään vaiheessa käyneet katkomassa yön pimeydessä täysin vartioimatonta verkkoa?

Summa summarum: Helvetin typerä sotaelokuva. Lopun veteraanihaastattelut  Band of Brothersin tyyliin eivät valitettavasti vakuuta vaikka osoittavatkin, että moni kohtaus perustuu tositapahtumiin.

Lopuksi mainittakoon, että vaikka Suomen tunnetuin aseistakieltäytyjä on ehdottomasti jatkosodan aikana murhattu (mielestäni tapaukseen juridisesti pätevä termi) Arndt Pekurinen (1905–1941), oli Suomessakin rintamalla aseistakieltäytyjiä. Esimerkiksi Leena Kellyn From the Front to the West Coast – The Recollections of the Finnish War Veterans in Vancouver (2014) kertoo kanadansuomalaisesta sotaveteraanista, joka palveli aseetta hevosmiehenä yksikössään. Asiasta lienee tutkimuksia enemmänkin, mutta havaintojeni perusteella yleensä aseetonkin palvelus rintamaolosuhteissa sallittiin, kunhan oli hyödyksi. Tunnetumpaa on jehovantodistajien sijoittaminen KEKkeihin eli Kaatuneiden evakuointikeskuksiin ruumiinpesijöiksi. Moni haki muistitiedon mukaan työtä vähän aikaa kokeiltuaan vapaaehtoisena rintamapalvelukseen.

Da 5 Bloods (2020)

Kuva: wikipedia.org

Spike Leen mitä ajankohtaisin Da 5 Bloods onkin sitten jotain aivan muuta kuin pateettinen Hacksaw. Juonen ytimenä neljän mustan "Bloodin" muodostama ryhmä Vietnamin sodan veteraaneja palaa nykyajassa maahan etsiäkseen ryhmän viidennen jäännökset ja samalla paikantaakseen sodan aikana löytämänsä kultaharkkokätkön. Paikallisten oppaiden ja hämärähemmojen kanssa sovitaan retkestä maastoon sekä kullan välittämisestä ja matka viidakkoon voi alkaa.

Elokuvan kerronta on tahallaan suht hajanaista vaikka eteneekin periaatteessa loogisesti. Takautumat Vietnamin sodan politiikkaan uutispätkien välityksellä sekä varsinaiset taistelukohtaukset rytmitetään elokuvaan mukaan satunnaisesti mutta tehokkaasti. Eli ei tyyliin takauma-nykyhetki-takauma-nykyhetki-takauma jne. vaan ne tulevat mukaan silloin, kun niiden vaikutus on painavin ja tehokkain. Samalla kohtaukset eivät jää irrallisiksi ja yksittäisen tokaisun historiallinen kontekstointi on opettavaista olematta liian saarnaavaa.

Elokuvan kommentaari joka suuntaan on samalla tärkeää että riemastuttavaa.

Elokuvan keskiöön kohoaa Delroy Rindon näyttelemä sodasta traumatisoitunut MAGA-hattua päässään pitävä Paul, jolle kadonnut ryhmän jäsen "Stormin' Norm" on suorastaan uskonnollinen pakkomielle. Rindon näyttelytyö on huikean hieno roolisuoritus, ja etenkin tämän shakespearmaiseksi kiivaudessaan kohoava viidakkomonologi jää elokuvahistoriaan vaikuttavuudessaan. Näin puhuu raivoa pursuava, loputtomiin kusetettu, maailmaa ja samalla itseään vihaava ihminen, joka kaikesta huolimatta jatkaa hulluuden voimalla hampaat irvessä.

Paulin (Delroy Lindo) monologi elokuvan loppupuolella jää elokuvahistoriaan.

Myös muut näyttelijät (myös Halfdan Musta "tuketör vii vill kill mäni kristiäns!" Pääkkönen) tekevät mainiota työtä. Hämmentävää on, että samat näyttelijät esittävät onnistuneesti takaumissa itseään kaksikymppisinä ja nykyajassa seitsenkymppisinä ukkoina ilman överimeikkaamista tai tietokoneavusteista animointia.

Sotaa avataan myös ranskalaisnäkökulmasta. Jean Renon näyttelemä Desroche toimii kierona välittäjänä. Konservatiivisen "USA voitti yksin maailmansodat" äänenä kuullaan musta Paul.

Tarinankerronnallisesti Da 5 Blood on tehokas elokuva ja kuten HS:n arviossa todettiin, vain Spike Lee pystyisi pitämään tällaisen kokonaisuuden kasassa. Kultajahtiosuuksiltaan elokuva muistuttaa hitusen Sierra Madren aarretta (1948) tai Kolmea kuningasta (2000), joista kumpikin ovat mainioita elokuvia. Da 5 Bloods on Oscar-ainesta ja sillä on ajankohtaisuus puolellaan. Jos Delroy Rindon ei saa ainakaan ehdokkuutta näytelijäsuorituksestaan, niin ihme on.

Sotaelokuvana Da 5 Bloods on "ihan hyvä", koska sitä ei ole tarkoitettukaan pääpainoltaan sotaelokuvaksi. Se voisi toimia pelkkänä sotaelokuvana. Se voisi toimia pelkkänä kultajahtina. Se voisi toimia B-elokuvana. Se voisi toimia myös Amerikan mustien historian arvokkaana dokumentaarisena elokuvana. Da 5 Bloods on onnistuneesti kaikkea tätä, ja siksi se onkin niin erinomainen.

Arkeologin näkökulmasta kulta-aarre ja kaatuneen aseveljen jäännökset löyyivät ihmeen helposti, vaikka mukana olikin metallinpaljastin. Aarretta ei ole aikaisemmin päästy hakemaan, koska napalmikeskitys tuhosi kaikki maamerkit sodan aikana mutta juuri elokuvien tapahtumien alussa mutavyöry oli paljastanut kultaa kuljettaneen lentokoneen pyrstön. Vaikka maamerkki löytyisikin, niin ihmeen helposti tämä kohta hoitui. Toisaalta tämän voi antaa anteeksi kerronnallisista syistä ja kultaharkot sentään ovat huuhtoutuneet ruosteisesta säilytyslootastaan rinnettä pitkin alas. Kohtaus jää kuitenkin plussan puolelle ja harkkoja penkovat näyttelijät riemuitsevat aidonoloisesti kuin lapset.

Lopuksi

Loppujen lopuksi leffojen annista voidaan sanoa, että Hacksaw Ridge ratsastaa kliseillä, Da 5 Bloods toimii klassikoilla.

Lopputuloksetkin ovat lopulta klisee ja klassikko.

Sotahistoria: mitä voisi tutkia?

Koska yhden ihmisen elämä on rajallinen, ajattelin listata sellaisia sotahistoriallisia tutkimusaiheita, joihin itsellä ei riitä pätevyys ja/tai aika. Joku voi ottaa näistä itselleen mielekkään tutkimusaiheen. Jos taas lukija tietää jo aiheesta olemassaolevan tutkimuksen, niin voisi linkata kommenttiosioon.

Haavoittuneiden kuolleisuuden vertailu talvisodassa ja jatkosodan hyökkäysvaiheessa

"Haavoittunutta viedään ahkiolla linjojen taakse. Kollaanjoki 1939.12.10." Kuva: SA-kuva.fi

Haastattelin vuosia sitten sekä talvi- että jatkosotaan osallistunutta veteraania. Hän kertoi minulle kahden kotipaikkakuntalaisensa kuolemisesta jatkosodassa: miehet olivat haavoittuneet heinäkuussa 1941 suhteellisen lievästi ja ambulanssiin nostettaessa olivat sitä mieltä, että kyllä he tästä selviävät. Haavat kuitenkin tulehtuivat kesän helteissä ja miehet kuolivat lyhyen ajan sisällä. Talvisodan kylmyydessä taas hänen mukaansa haavoittuneet selvisivät paremmin.

Joku voisi tehdä tutkimuksen haavoittuneiden kuolleisuudesta 1939–1940 ja kesän 1941 kuolleisuudesta. Miten paljon kuolleiden määrää kasvattaa ajankohta, eli yksinkertaisesti "kesä ja kärpäset"?

Jatkosodan armeijakunnan viestipataljoonan toiminta

Suurta tutkimusvajetta sodan ajan viestitoiminnan tutkimuksessa paikkaa minun kirjoittamani VP 33:n historiikki ja Kaakkois-Suomen Viestikillan hyvä VP 30:n historiikki. Molemmat pataljoonat olivat divisioonien viestiyhteyksistä huolehtivia yksiköitä, mutta sitä ylemmän tason eli armeijakunnan (2–3 divisioonaa ja muita muodostelmia) viestitoimintaa ei ole tutkittu.

Perustavanlaatuisia kysymyksiä olisi puhelin- ja keskuskomppanioiden käyttö ja yhteyksien rakentaminen, etenkin poikittaisyhteyksien rakentamis- ja käyttökäytännöt. Samoin armeijakuntatason salakirjoitusmenetelmät ja peitekieli olisivat hyvin kiinnostavia tutkimuskohteita: VP 33:n yhteydessä pääsin tutustumaan etulinjan peitekielen suunnitteluun ja käyttöön. Etenkin Karjalankannaksella olisi hyvä tutkia, miten armeijakuntatason johto toimi Neuvostoliiton suurhyökkäyksessä kesällä 1944.

Konekiväärien käyttö kesällä 1944

Kuvateksti: "Konekivääreitä tuodaan taisteleville joukoille. Summan lohko 1944.06.18". Kuva: SA-kuva.fi

Tämä on yksi sotahistorian kiistakapuloista. Jalkaväen perustukiase eli raskas Maxim-konekivääri oli todettu jo 1941 suhteellisen sopimattomaksi nopeaan liikuntasotaan. Niitä yritettiin korvata jatkosodan aikana kevyemmillä saksalaisilla konekivääreillä, mutta Saksan tehtaiden pommitukset ja tuotannon suuntautuminen omiin tarpeisiin ehkäisivät tuonnin Suomeen.

Miten Maxim selviytyi kesällä 1944? Hylättiinkö ne soiden ja vesistöjen pohjiin, kuten Tuntemattomassa Sotilaassa esitetään, vai tuhoutuiko niitä – miehistöineen päivineen – Neuvostoliiton teräsjyrän alle ja tulivoimapuutetta paikattiin sotasaalispikakivääreillä ja konepistooleilla?

Suojeluskuntalaisuus, suomalainen sotilasaines ja sodassa selviytyminen

Ilmeisesti suojeluskuntien antama sotakoulutus ja etenkin pienryhmätaktiikan opetus oli hyvin toimivaa. Helsingin Sanomissa oli 13.2.2005 Jukka Kemppisen haastattelu "Vasemmistolaisten pitäjien poikia kuoli sodissa muita enemmän" "Jukka Kemppinen perää selvitystä punapitäjien suurista miestappioista". Tuomo Hirvonen (24.2.2005) ja Tuula Vettainen (23.2.2005) kirjoittivat vastineet, joissa esitettiin suojeluskuntiin kuulumisen lisänneen taistelukuntoa. Vasemmistolaiset eivät mielellään suojeluskuntiin – hyvin ymmärrettävistä syistä! – liittyneet. Suojeluskunnista on onneksi kirjoitettu viime vuosina lisää, joten ehkä tämä tieto löytyy hautautuneena johonkin tutkimukseen.

Tämä heijastui osaltaan myös jalkaväen johtajiin. Periaatteessa suomalaisten onni onnettomuudessa oli "erityisaselajien köyhyys". Jalkaväen johtajiksi – siis ns. suoritusportaaseen – saatiin päteviä johtajia. Vertailun vuoksi Yydysvaltalaiset tuhlasivat omat kykynsä II maailmansodassa nimenomaan erityisaselajeihin, kuten massiivisiin ilmavoimiin, joilla voitiin painostaa ja tukea mutta ei lopullisesti ratkaista taisteluja. Kaupunkipommitusten ansiosta sidottiin kyllä Luftwaffe ja ilmatorjuntajoukkoja, mutta samalla omista resursseista sidottiin kaikkein paras aines toissijaisiin tehtäviin. Liittoutuneiden pommikonemiehistöjen tappiot olivat karmivat.

Yhdysvaltain jalkaväkeen jäi armeijaa 1941–1944 muodostettaessa – kuten Suomen Sotilas asian taannoin muotoili – tonkan pohja, josta kerma oli kuorittu jo useaan otteeseen päältä. Valtaosa brittien ja yhdysvaltalaisten sotaoperaatioista käytännössä epäonnistui 1944–1945. Ensimmäiset tavoitteet saavutettiin, mutta lopullista ratkaisua ei useinkaan saatu aikaiseksi ennen kuin miehet ja tankit loppuivat. Piti aloittaa uusi operaatio, josta taas saavutettiin vain ensimmäiset tavoitteet jne. Liittoutuneet yksinkertaisesti kestivät pidemmän sarjan Pyrrhoksen voittoja kuin akselivallat. 

Suomalaiset pystyivät yleensä välttämään Pyrrhoksen voitot, vaikka moni voitto olikin kallis. Yleensä taistelujen jälkeen kuitenkin jäljellä oli yksikkö joka huollettuna, lepuutettuna ja täydennettynä pystyi jatkamaan taistelua.