Katsoin sotaelokuvia

Tässä tuli katsottua kolme sotaan liittyvää elokuvaa, jotka ajattelin nyt niputtaa yhteen postaukseen. Esittelen ne katsomisjärjestyksessä:

Suomen hauskin mies (2018)

Suomen hauskin mies. Kuva: Nordisk film.

Onko tässä yksi parhaista koskaan tehdyistä suomalaiselokuvista? Kyllä on. Allekirjoitan HS:n kulttuurisivujen mielipiteen, jonka mukaan Heikki Kujanpään Suomen hauskin mies ansaitsisi Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan yli miljoona katsojaa. Kun minä kävin elokuvateatterissa, oli salissa itseni lisäksi kolme muuta. Se oli kyllä päivänäytös, mutta silti. Varsinainen sotaelokuvahan tämä ei ole, mutta kuitenkin summaa vuotta 1918 paremmin kuin Täällä pohjantähden alla filmatisoinnit.

Elokuvan alussa näyttelijä, punakaartin päällikkö ja näyttelijä Toivo Parikka (sekoitus Aarne Orjatsaloa ja Jalmari Parikkaa) murtautuu sodan loppupuolella rintamalta paenneena Työväenteatteriin. Paikalle saapuu suojeluskuntalaisia, jotka pidättävät hänet. Miehen tie vie Helsingin edustalle Mjölön saarelle vankileirille, ja heti kuljetusalukseen noustessa jokaiselta kysytään "Oletko päällikkö?". Parikka naamioituu ja selviää. Seuraava seulonta tehdään saarella. Parikan edessä olevaa miestä pyydetään toistamaan luvut "Yksi, kaksi, kolme"ja tämä luettelee "Juksi...". Mies viedään rivistä ja hetken kuluttua kuuluu huutoa ja laukaus.

Mjölön saaren vankileirin kauheuksia ei suinkaan vähätellä, vaikka aiheena onkin komedia. Teloitettavaksi määrätty Työväenteatterin henkilöstö saa tehtäväkseen laatia huvinäytelmän. Jos se naurattaa, miehet saavat elää. Näytelmän synty ja harjoitukset, leirin vartijoiden ja vangittujen välille syntyvä ymmärrys ja lopulta naurun vapauttava ja vapahduttava voima ovat avainasemassa. Huikea loppukohtaus, jossa näytelmä lopulta esitetään, on hienosti kuvattu. Martti Suosalon esittämän Parikan komiikka on huikeaa, ja olisi toiminut niin 1918 kuin se toimii 2018. Katsoja nauraa "hauskoille jutuille" aidosti! Elokuvan lopussa komedia, nauru, on  tehnyt tehtävänsä ja vankileirin komentajan kapteeni Kalmin auktoriteetti on murskattu. Erityisesti Paavo Kinnunen leirin vääpelinä välittää murroksen loistavasti. Keisarin on jälleen havaittu olleen vaatteitta. Suomen hauskin mies kuuluu jokaisen komediasta ja komedian historiasta ja merkityksestä kiinnostuneen perussivistykseen.

Taustalla on todellisia tapahtumia: elokuvan inspiroi vankileirille joutunut työväenteatterin henkilöstö, joka päätti laatia komedian "Suomen kuninkaasta". Vankileirin vartijat suojelivat hanketta. Jalmari Parikka oli todella punakaartin päällikkö Enson työväenteatterista valittuna ja hänen 1938 julkaistut muistelmansa ovat kiehtovaa luettavaa. Parikka oli sekä hyvä että vastuullinen johtaja, jonka puolesta valkoisetkin kirjoittivat puoltokirjeitä 1918 oikeudenkäyntiin, jossa hänet tuomittiin kuolemaan. Onneksi tuomio lievennettiin ja lopulta Parikka armahdettiin. Parikka mm. määräsi osuuskaupan ryöstäneet punakaartilaiset palauttamaan saaliinsa ja passitti pahimmat ryöstelijät Viipuriin rintamalta. Kauppias sai pyörittää kauppaansa, koska se oli elintarvikkeiden ja muiden tarvikkeiden jaossa tärkeä siviiliväestön kannalta. Kauppiaskin kirjoitti Parikan puolesta oikeusistuimelle, ja osuuskaupanjohtaja Malisen lausunnon löytää Parikan kuulustelupöytäkirjasta (ks. Parikan asiakirjat tästä linkistä, Malisen lausunto sivulla 5).

Martti Suosalo tekee Toivo Parikkana elämänsä roolityön. Elokuvan ainoa heikko lenkki on Jani Volanen, jonka näyttelytyö vankileirin komentajana on epätasaista, mutta hän onnistuu onneksi avainkohtauksissa erinomaisesti. Saattaa kuulostaa oudolta, että vuoden 1918 kauheuksia lähestytään naurun näkökulmasta, mutta Suomen hauskin mies tekee tämän tyylikkäästi ja tehokkaasti. Elokuvateatteriin siitä mars mars!

Dunkirk (2017)

Dunkirk. Kuva: wikipedia.fi

Netflixiin tullut elokuva Dunkirk yllätti monella tapaa. Tiesin että elokuvan visuaalista toteutusta on kehuttu mutta tunnelma oli ennakkotiedoista huolimatta häkellyttävä. Ensinnäkin ainoat elokuvassa näkyvät viholliset ovat vihollisen lentokoneita ja harvakseltaan nähtyjä harmaita silhuetteja. Tällainen lähestymistapa sotaelokuvaan on kiehtova, ja Dunkirkissa erittäin toimiva.

Dunkirk keskittyy Kanaalin rannalla Dunkerquessa 1940 evakuointia odottavien liittoutuneiden miesten kokemuksiin ja näitä evakuoimaan tulleiden siviilialusten vaiheisiin. Henkilöt ovat toisaalta persoonallisia, toisaalta sopivan etäisiä ollakseen pieniä pelinappuloita historiallisessa tapahtumassa. Näyttelijätyö on tähän nähden erittäin hyvää. Elokuva on myös karsittu kaikesta turhasta, mikä tekee siitä entistä toimivamman paketin. Jotkut olisivat halunneet elokuvaan enemmän naisia ja enemmän esim. brittien siirtomaista tulleita joukkoja (Ranskalaissotilaiden joukossa nähdään muuten afrikkalaisia, mikä on historiallisesti paikkansapitävää. Saksalaisten vangeiksi joutuneiden mustien sotilaiden kohtalot olivat ilmeisesti karmivia.) mutta Dunkirk toimii sellaisena kuin se on.

Elokuvassa seurataan muutamia upseereja ja sotilaita rannalla, kolmea brittien hävittäjälentokonetta ja yhtä evakuointiin käskettyä siviilivenettä. Kohtaukset on rytmitetty erinomaisesti ja esimerkiksi ilmataistelut ovat hienoa katsottavaa. Rannan puolella taas miesten kasvava epätoivo välittyy tehokkaasti.

Miten tämän nyt tiivistäisi: visuaalisesti mitä näyttävin ja rytmiltään mitä tehokkain elokuva, jossa on elokuvallisesti paljon hyviä ja toimivia oivalluksia. Dunkirkin historialliset virheet ovat niin minimaalisia, ettei niihin kannata edes kiinnittää huomiota. Dunkirk on hyvällä tavalla uusi ja erilainen sotaelokuva.

Passchendaelen taistelu (2008)

Passchendaelen taistelu (2008). Kuva: wikipedia.fi

Kanadalaisista joukoista I maailmansodan länsirintamalla kertova elokuva osoittautui pettymykseksi. Kansi ja mainoslauseet lupaavat rintamataisteluita, mutta yli 75% elokuvasta keskittyy kotirintamaan kliseisen melodramaattisesti ja höpöhöpöromanttisesti. Hyvänä puolena elokuvassa tuodaan esiin Kanadaan muuttaneiden saksalaisten kaltoinkohtelu, mutta muuten draama on ennalta-arvattavaa.

Juoni: alussa lyhyt taistelukohtaus, jossa kanadalainen jalkaväkiryhmä ja saksalainen konekivääriryhmä tappelevat kirkon raunioissa. Melkein kaikki paitsi päähenkilö, kanadalainen kersantti Michael Dunne kuolevat verisessä taistossa. Haavoittunutta kanadalaiskersanttia hoidetaan Kanadassa ja seuraa tunti ennalta-arvattavaa kotirintamaromantiikkaa kessun ja hoitsun välillä sekä "menkää rintamalle, pelkurit!" tyylistä draamaa jonka lopuksi – ylläripylläri! – kersantti ja tämän rakastaman naisen astmaattinen veli lähtevät rintamalle. Sitten "3 kk myöhemmin" ja ollaankin rintamalla.

Loppupuolen länsirintaman mutahelvetti on sinänsä toteutettu hyvin, joskin tilanne jossa pataljoonankomentaja kutsuu sotamieheksi tekeytyneen kersantin luokseen, nimittää tämän joukkueenjohtajaksi ja selostaa tälle salaiset hyökkäyssuunnitelmat on sangen epäuskottava. Elokuvan lopun "Golgata-kohtaus" on sinänsä hieno mutta menee enemmän melodramaattisuuden puolelle sekin. Ymmärrän kyllä, ettei haluttu tehdä kanaladaisversiota kirjasta ja hyvin elokuvatusta klassikosta Länsirintamalta ei mitään uutta, mutta tämä rykäys lähestyy aihetta aivan väärästä suunnasta. En suosittele.

Touché!

Vanha postaukseni "Sotilasleireistä pikaisesti" Kaivettua ja kaivattua -blogissa on nostettu Oula Seitsosen väitöskirjassa näyttävästi esille

Lähde: Seitsonen, Oula. 2018. Digging Hitler´s Arctic War. Archaeologies and Heritage of the Second World War German Military presence in Finnish Lapland. Helsingin yliopisto. s. 97

viitaten kommenttiini "Helsinkiläiset tutkivat joitakin vuosia sitten sotavankileiriä pohjoisessa ja hämmästyivät kun eivät löytäneet jäännöksiä vankien elämästä. Sanoisin, että sotavankien materiaalisen kulttuurin tutkiminen arkeologisin kaivauksin on oikeastaan yhtä mielekästä kuin muotivaatteiden tutkiminen nudistirannalla."

In many cases, there has been no other evidence of PoWs besides the material remains in the rubbish pits and dumps, especially at the wilderness sites, due to the complete lack of archival or memory material related to those places.

Hyvin lyhyt luku kertoo, että monilla paikoilla vangeista kielivät mm. kumista tai puusta improvisoidut kengänpohjat. Lisäksi tässä yhteydessä käydään läpi parin alumiinisen esineen vaiheita, joista löytyi venäjänkielistä kirjoitusta. Tulkinnat niistä menevät hyvin pitkälle, mutta ovat uskottavia ja erilaisia – hyviä – vaihtoehtoja pyöritellään. Juttuni vastaavanlaisesta Tali-Ihantalasta löytyneestä esineestä löytyy nyt myös Muinaistutkijan sivulta (Muinaistutkija 4/2016). Outoa on että löytyneiden esineiden kaiverruksien tulkinnasta uskottavin – esineen merkitseminen omaksi varkauden varalta – ei ole juurikaan esillä.

Taas on siis myönnettävä, että olen ollut väärässä. Tosin huomauttaisin, että löydöt ovat jokseenkin vähäisiä (kiehtovia, toki!) eikä "yksi kengänpohja sotavankileiriä tee". Oli hyvin tavallista lähettää vankileireiltä pieniä työryhmiä muuanne pieniä rakennustöitä tai muita vastaavia komennuksia varten. Työ saattoi kestää vain muutamia päiviä, mutta vankeja kuoli työmailla uupumukseen (tai kuten Karhumäessä sotapoliisit kirjoittivat sotapäiväkirjaan, "Yksi vanki heitti veivinsä").

Joitakin huomioita

Tutkijat totesivat onneksi itsekin, ettei projekti ollut onnistuneesti nimetty (Seitsonen 2018, s. 152–155). . Termit kuten "dark heritage", pimeä kulttuuriperintö, musta historia jne. arvottavat tutkittavan kohteen valmiiksi ja herättävät mielikuvia siitä, mitä tutkijat odottavat löytävänsä.

Mainitsematta jäi myös sotavankien kohtalo, eli että heidät evakuoitiin sodan jälkeen ja kuljetettiin Rauman kautta Neuvostoliittoon. Hautauksia, teloituksia ja joukkohautoja tutkimuksessa onkin "dark heritage" -teemaan nähden hyvin vähän.

Lähteet perustuvat lähes kokonaan kirjallisuuteen ja omiin haastatteluihin. Käytetyissä teoksissa  hyvin outoa on, että vaikka tutkimuksessa on käyty läpi valtava määrä leirikohteita puuttuuvat lähteistä kokonaan alan raamatut: Karin Larkin ja Randall H. McGuiren The Archaeology of Class War. The Colorado Coalfield Strike of 1913–1914 (2009) ja ennen kaikkea Huts and History: The Historical Archaeology of Military Encampment During the American Civil War (2006). Kirjallisuudesta puheen ollen, on hyvin outoa ettei Wolf Halstin teosta Lapin sodassa. JR 11 mukana Oulusta Kaaresuvantoon (1972) käytetä lähteenä, vaikka Halsti kuvaileekin siinä tyhjentyneitä vankileirejä ja vankien kohtelua (s. 254–258) sekä Lappia etusijassa hävittäneitä SS-pioneereja (s. 179–180). Voisiko kaivauksissa löytynyt mystinen alumiininpalanen tai keittoastia olla kuulunut yksittäiselle puolalaiselle tai venäläiselle SS-vapaaehtoiselle eikä vangille? Olisi myös ollut kiinnostavaa, löytyikö saksalaisten vetäytyessään häväistykseksi kaatamia kotikuusien kantoja, joihin oli usein kirjoitettu herjauksia suomalaisille.

Arkistojen käyttö väitöskirjassa on ollut olematonta: esimerkiksi harvat käytetyt T-sarjan asiakirjat on haudattu bibliografiaan, saksalaisia asiakirjoja ei ole juuri ollenkaan. Yhteysesikunta Roita ei edes mainita. Samoin tutkimuksen yhteydessä olisi voinut käydä läpi sotien jälkeen kesken varusmiespalveluksen (1944) rajajääkäreiksi värvättyjen vaiheita. Yksi näiden tehtävistä Pohjois-Suomessa oli nimittäin kerätä partioinnin yhteydessä saksalaisten jälkeensä jättämää tavaraa ja kuljettaa niitä raja-asemille.

Tosin myös mukava huomata, että (sivulla 77):

German historian Reinhard Otto has estimated that there might be more information in the German archives about the PoW camps in the Finnish front, than from any other part of the Eastern front owing to the stationary frontlines from 1941 to 1944, but these disorganized pieces of information have not been pieced together yet. At the moment, Otto and his colleagues are compiling an encyclopedia of all the known Wehrmacht PoW camps, including the sites in Lapland (Personal communication Reinhard Otto, 21.01.2017; Otto forthcoming).

Pitäisin suurena ihmeenä, jos aineistoa ei löytyisi, onhan normaali käytäntö lähettää ainakin kopiot asiakirjoista ylemmille arkistotahoille säännöllisesti. Tuhotut asiakirjat ovat tavallisesti olleet kaksoiskappaleita ja muita, joista pitäisi olla ainakin kirjelmän numero polttopöytäkirjassa. Etenkin vuosilta 1942–1943 voisi olettaa löytyvän enemmänkin materiaalia. Se voi olla hajanaista, mutta kyllä sitä on. Yleensä arkistojen tuhoaminen on johtunut kuljetuskapasiteetin puutteesta kuin varsinaisten pimeiden salaisuuksien varjelemisesta.

Reinhard Otton työ tulee helpottamaan tulevia tutkimuksia suunnattomasti. Kuka sitä nyt haaskaisi kymmeniä tuhansia euroja ja kenttätyövuosia vastatakseen kysymyksiin, joihin saisi vastauksen arkistosta.