Kirjaa maailmalla

Sallittakoon täksi kertaa egoistinen postaus: missä kaikkialla Väärin haudattu sotamies näkyy?

Ensimmäinen oma bongaukseni oli, kuten mainittu, Turun Akateemisessa Kirjakaupassa:

Turun Akateemisessa, 6.6.2018 nostettuna hyllyä alemmas!

Seuraava bongaus oli Turun Skanssin Suomalaisessa Kirjakaupassa (SK on luokitellut sen verkkosivuillaan matkakirjaksi, mihin tarkoitukseen se toki sopii mainiosti). Iltasanomat oli ensimmäinen "iso noteeraaja" ja fyysisestä lehtijutusta kuulinkin vasta arkeologian oppiaineessa käydessäni, luulin aluksi päässeeni vain IS:n verkkouutisiin. Kommenttipalsta ei onneksi koskaan petä, ja olisi yksinään uskontotieteen proseminaariin ellei jopa graduun kelpaava kansanuskon lähdemateriaalikaivos.

Tämä lämmitti mieltä.

Seuraavaksi juttua oli Keskisuomalaisessa (sain kopion enoltani), toimittaja sattui soittamaan kesken kesäflunssan joka oli iskenyt ääneni haudantakaiseksi. Teemaan soveltuvasta puheennuotista huolimatta saimme siirrettyä puhelinhaastattelua seuraavaan viikkoon! Keskisuomalaisesta (21.6.) juttu sitten on levinnyt muihin lehtiin, viimeksi Etelä-Suomen Sanomiin.

Sitten olikin jonkin verran taukoa, aina maanantaiseen (25.6.) YLEn aamu-TV:n keikkaan asti jolloin kirjaa oli pikapikaa siirtynyt Helsingin Akateemisessa Ajankohtaista-pöydälle:

Helsingin Akateemisessa kirja pääsi vallan Ajankohtaista -pöytään.

Ja löysinpä sitä pinon Kampin Suomalaisesta Kirjakaupastakin:

Seuraava havainto oli Sotaveteraani-lehden arvostelu (lehti verkossa), joka oli virkistävä. Siitä Atena sai maininnan ja teki Facebook-kirjoituksen, jonka ensimmäinen lukijakommentti on kiinnostava:

Erkki Haapaniemi on oikeassa siinä, että Aavistuksia sodassa 1939–1944 (1988) on erinomainen kirja mutta se ei ole kummituskirja, minkä lisäksi se keskittyy vain vuosiin 1939–1944, kun taas Väärin haudattu sotamies kattaa Suomen koko sotahistorian. Käytin teosta yhtenä lähdekirjoista ja siinä on vain muutama kummitusjuttu; valtaosa yliluonnollisista kokemuksista on enteitä ja enneunia. Siinä on myös yksi kerta kaikkiaan kummallinen déjà-vu kokemuksesta kertova tarina, jonka vuoksi yksistään kirja kannattaa lukea. Valtaosa II MS yliluonnollisista kokemuksista onkin erilaisia enteitä ja enneunia, joissa esimerkiksi nähdään sukulaisen tai ystävän kaatuminen tai haavoittuminen unessa tai ääni varoittaa muuttamaan paikkaa kohdasta, johon kohta rysähtääkin kranaatti.

Tämä kummitus-käsitteen kattavuus on mielenkiintoinen ilmiö kategorisesti, jonka saattoi havaita jo Iltasanomien keskustelupalstalla. Eikö nykyinen kansanusko tee enää eroa unien, enteiden ja kummitusten välillä sillä Iltasanomissa toivottiin yhdessä kommentissa tietoa enkelikokemuksistakin? Kiinnostavaa, että "yliluonnollisen/kummituksen" käsite on monien mielestä näin erilaisia ilmiöitä saman asian alle summaava ja kokoava.

Kirjaa löytyy myös Turun kirjakaupoista parhaimmasta eli Pienestä Kirjapuodista:

Nyt päästiin jo näyteikkunaankin!

Ja sitä oli heillä myös keskiaikamarkkinoilla (joskin aikani kului sahtikojulla... oli paljon arkeologeja liikeellä joiden kanssa kallistin kuppia!):

Pieni Kirjapuoti keskiaikamarkkinoilla 2018. Kirjaa iiiiiihan ylläällä.

Kirjaa löytyy myös Aboa Vetus & Ars Novan kaupasta.

Minua muuten haastatellaan Taiteiden yönä torstaina 16.8. kello 21.30 Pienessä Kirjapuodissa, tervetuloa seuraamaan. Turun ylioppilasteatterin Läsnäolopakon mainio improilta jäänee väliin, mutta onneksi ehdin Kaupunginkirjaston poistokirjamyyntiin!

Tänään 3.7. päästiin jo Helsingin Sanomiin ja kirjoitus Väärin haudatusta sotamiehestä on sangen perusteellinen. Verkkouutisena juttu oli jo 2.7. ja taas ihmettelin SA-kuvien sangen vapaasti assosioitua käyttöä kuvituksena verkkosivulla, onneksi painetun lehden kuvitus perustui yhteen hyvään kuvaan. Tällä kertaa HS.fi:n kommenttipalsta keskittyi 50%:sti jutun ja kommenttien oikeinkirjoitusvirheisiin.

Jännät ovat kirjan tiet.

Kirja-arvio: Sota ja seksi PALAUTETTU, HIOTTU, TÄYDENNETTY

Kuva: adlibris.fi

Koska minulla ei ollut taannoin aikaa reagoida "vihapuheeseen", katsoin helpommaksi toistaiseksi poistaa kirjoituksen ja palata aiheeseen myöhemmin. Nyt on aika, kun kalenterissa on tilaa ja sain teoksen kirjastosta taas lainaan. Tämä on siis yhdistelmä edellistä, poistamaani kirjoitusta ja siihen tekemiäni muokkauksia ja lisäyksiä.

Yritin päästä teokseen käsiksi mahdollisimman avoimin mielin, mutta ennakkoasetelmat olivat vahvat, tunnustan sen. Minua ei suinkaan pelottanut "suomalaisen sotilaan ja lottien kunnian riistäminen" vaan härkäsen tekeminen kärpäsestä. Sotaveteraaneja haastatelleena tiedän, että "vittu ja sen ominaisuudet" oli yleinen puheenaihe eivätkä veteraanit kaihda puhua homoseksuaaleistakaan, jos tapauksia tuntevat.

Epäilyni liittyivät Näreen valitsemaan aineistoon. Olen käynyt useaan otteeseen perinpohjin läpi tekijän lähdeaineistona käyttämän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Korsuperinteen keräyksen arkistot ja kerännyt massiivisesti tietoa minua kiinnostavista asioista. Olen myös etsinyt sieltä tietoja parin sukulaiseni yksiköistä.  Tiedän keräyksen tuottaman aineiston seksuaalisten aiheiden suhteen toisaalta määrältään niukaksi, toisaalta laadultaan laveaksi. Sensuroimattoman ja karun kerronnan puolesta Korsuperinteen keruu tarjoaakin mehevän aineiston – joskin lähdekritiikki on muistettava!

Sisältö ja käsittely

Teos jakautuu kuuteen lukuun: 1. Sota "seksuaalisen vapautumisen" vauhdittajana, 2. Intiimiä korsuelämää, 3. Viettien viemää, 4. Siveysrintama vuotaa, 5. Väkivallan voimalla ja 6. Vieraalla maalla.. 

Kirjaa on paisutettu taitolla eli sivu- ja fonttikoolla kikkailemalla 391 sivuun. Yhdessä hyvän ja sujuvan suomen kielen kanssa tämä tekee teoksesta nopean lukukokemuksen.

Olennaista eroa lukujaoilla ei tosin mielestäni ole, vaan samaan aiheeseen saatetaan palata myöhemmissä luvuissa. Tämä aiheutti minulle hieman hämminkiä, sillä säikähdin parin hyvin tuntemani avainkertomuksen pudonneen pois mutta ne otettiin mukaan kirjan loppupuolella samaan teemaan palattaessa.

Joissakin luvuissa sisältöä on paisuteltu silmiinnähtävästi teennäisin keinoin. Korsuperinteen keräyksen aineistoihin kuuluu kertomus naimakilpailuista teltassa ja Näre on rakentanut tämän ympärille selkeästi pitkitetyn jutun uhkapelien merkityksestä kertomalla juttuja kortinpeluusta ja tekemällä kertomuksista näennäisen synteesin - sangen kökön sellaisen.

Korsuperinteen keräyksestä otetut aineistot on upotettu leipätekstiin lainausmerkkeihin tai sitten pitkinä lainauksina. Toisinaan leipätekstiin upotetut kohdat on vaikea erottaa muusta tekstistä, mikä on ainoa lukunopeutta hidastava tekijä.  Vaikka Korsuperinteen keräyksen kertojat pitääkin aineiston arkaluontoisuuden vuoksi salata, olisi kirjoittaja voinut edes mainita lähdeviitteenä esimerkiksi sen mikrokortin numeron, josta kertomus on peräisin. Ainakin fyysisen sidoksen olisi voinut laittaa Näreen kipakan kommentin mukaan aineistoon ei mukamas saa viitata millään tavalla, mikä on joko todella paha väärinymmärrys tai tahallaan väärin ymmärretty. Folkloristiikkan arkistolinjalta ja nimenomaan muistitiedon läytöstä valmistuneena väitän, että kansanperinnearkistoihin on viitattava kunnolla. Mikäli informanttia ei saa mainita – ja yleensä ei saa – tulee mainita keräyksen nimi, sidos ja mahdollisesti sivunumero. Tämä on täysin anonyymi tapa viitata lähteeseen ja samalla tutkimus on verifioitavissa. Nyt primääriaineistoon viitataan täysin puutteellisesti, mikä selvästi aiheuttaa hankaluuksia tulosten luotettavuuden suhteen.

Esimerkiksi samalta "suurvalehtelijalta/naistenmieheltä" kuultuna on Sodassa ja seksissä kaksi tarinaa, jotka leipätekstin perusteella (s. 131 ja 159–160) voisi ymmärtää kahdelle eri henkilöille sattuneiksi. Tätä on myös häivytetty ottamalla alkupuoli tarinasta Korsuperinteen keräyksen arkistoaineistosta ja loppuosa Sotasavotta -teoksesta, vaikka kertomus on kokonaisuudessaan Sotasavotassa (s. 112–115). Periaatteessa tällainen "aineiston monistaminen" on hyvin kyseenalaista, etenkin kun otanta on pieni. Nyt aineistoa on manipuloitu niin, että ensimmäisessä tarinassa "tarinan päähenkilö edustaa aineistossa naistenmiestä, jonka juttuihin ei liiemmin uskottu" ja toisessa "Edellä siteerattu Piippu-Nokelainen oli fabuloijan, tarinankeksijän maineessa, eivätkä kaikki kuulijat hänen juttujaan sietäneet". Kokonaisuudessaan Sotasavottaan otettu pitkä kertomus Piippu-Nokelaisesta kertoo, että molemmat talvisotaan sijoittuvat tarinat ovat sinänsäkin mahdottomia, sillä Nokelainen oli nostomies eikä juurikaan olisi edes ehtinyt rintamalle mukaan 1939–1940. Oman kertomansa mukaan Nokelainen muun muassa ampui käsikranaatteja ritsalla venäläisten niskaan ja pommien puutteessa pudottivat jättimäisiä kivenlohkareita Viipuriin. Kuvaavaa on, että kummassakin tarinassa sankari naiskentelee lottaa. Ensimmäinen osa kertomuksesta saatiin sellaisenaan osaksi valtakunnallista uutisointiakin Sodan ja seksin ilmestyessä markkinoille.

Lähteistä

Tuntuu siltä, ettei Näre tee olennaista eroa kaskujen, vitsien, tarinoiden ja kertomusten välille. Folkloristille näillä on eroa ja siitä riippuu niiden tulkinta, tarkoitus ja myös kerrontatapa. Osa aineistosta on suoraan tunnistettavissa jo siviilissä kiertäneisiin seksuaalisiin kaskuihin, jotka rintamalla on vaihdettu kertomaan rengin sijasta sotamiehestä. Asettamalla vitsit ja kertomukset dokumentaarisesti samanarvoisiksi voidaan tehdä rintamamiesten seksuaalisuudesta vaikka minkälaisia johtopäätöksiä.

Korsuperinteen keräyksessä Näre jättääkin nimenomaan huomioimatta kertojat. Usein tekstistä voi päätellä kirjallisen sivistyksen (kirjakieli vai murre? Käyttääkö sivistyssanoja?) ja itse olen huomannut aineistosta, että yleensä sotamiehet kertoivat maanläheisimpiä juttuja kansankielellä, aliupseerit sekä "yleviä että alentavia" juttuja kun taas upseerit keskittyivät yleensä laajaan oman porukan ja sen vaiheiden kertaamiseen mutta todennäköisesti tekstiään eniten työstäen ja sensuroiden. Toisaalta mittavimmat aineistot saatiin arvioni mukaan nimenomaan upseereilta, kun taas sotamiesten muistelut saattoivat olla vain muutaman sivun mittaisia. Itse ryhdyin epäilemään erään luutnantin ja kansakoulunopettajan omituisen proosallista kummituskertomusta kaatuvasta suomalaisesta ja pieni vertailu virallisiin lähteisiin (sotapäiväkirjat, Menehtyneiden tietokanta) osoitti, että kyseessä oli keksitty tarina.

Vaikka Näre on selittänyt käyttäneensä aineiston läpikäymiseen valtavan määrän aikaa, niin Korsuperinteen keräyksen tuntevana voin sanoa että kunhan aineistoon vähän tutustuu niin haluamastaan aiheesta löytää nopeasti oikeat mikrokortit selattavaksi. Työtä nopeuttaa myös jo ainakin pari vuotta käytössä ollut excel-taulukko, josta löytyy yksiköt, aiheet yms. sangen helposti haettavassa muodossa.

Vaikuttaa myös siltä, että lähdeaineistoa laajentamalla teoksesta olisi saanut paljon laajemman kuvauksen. Nyt yksittäiset vitsit ja kertomukset esitetään niin, ettei metsää eroteta puista. Näre mainitsee useaan otteeseen seksuaalisiin suhteisiin ja raiskauksiin liittyvät oikeudenkäynnit, ja näiden aineistoja, etenkin kuulustelupöytäkirjoja olisi voinut ottaa mukaan.

Seksuaalisista vihjailua ei kavahdettu rintamalehdissäkään. Lähde: Karjalan Viesti 8.9.1943

"Banaaneja (Tyttöäkin voi katsoa, jos tahtoo)". Lähde: Karjalan Viesti 21.2.1943.

Rintamalehtiäkin olisi voinut käydä läpi, olihan niiden anti ajankohtaista. Samoin sodan ajan kaskukokoelmia on olemassa suuri määrä, ja niihin on otettu mukaan jos ei härskejä, niin ainakin ronskeja vitsejä. Esimerkiksi Talvisodan nauruissa on muistaakseni seuraava mainio vitsi:

Linnakkeessa oli sata miestä. Näiden kesken järjestettiin kysely jossa piti vastata kysymykseen "Mikä on naisessa parasta?". Kun vastaukset tarkastettiin, oli 98% vastauksista oikein. Yhdessä oli vastaus vahingossa kirjoitettu w-kirjaimella ja toisesta puuttuivat t:n viivat.

Aineistossa on muitakin vähintään outoja puutteita. Aake Jermon klassikko Kun kansa eli kortilla puuttuu täysin, vaikka siinä nimenomaan on kiinnostava luku "Moraalikin pulassa" sota-ajan moraalista (1974 s. 269–306). Samoin vuonna 2011 julkaistu Vilho Kankareen Mennään kun käsketään! olisi pitänyt sisällään useita hyviä – tosielämän – kuvauksia.

Liikun nyt hieman harmaalla alueella, mutta Korsuperinteen keräykseen kuuluu myös julkaisukieltoon määrättyjä aineistoja. Yksi tällainen, selvästi tositapaus liittyy suuresti Näreen kirjan aiheeseen ja siitä olisikin voinut etsiä tietoa kiertoteitse eli esimerkiksi aiemmin mainitsemistani oikeudenkäyntikirjoista.

Kirjan sanoma ja tutkimuksen tulokset

Onko tällä kirjalla uusi, syvällisempi sanoma? Ei ole.

Omaa panosta tulkinnoissa ei juurikaan ole, vaan pääosa mehevimmistä johtopäätöksistä on peräisin muiden tutkimuksista. Jos jonkin tarinan suhteen tehdäänkin omaa tulkintaa, niin se menee usein häiritsevästi enemmän keittiöpsykologian puolelle kuin kestävään ja kantavaan analyysiin. Usein yksittäistapauksista tehdään typerryttävän pitkälle meneviä johtopäätöksiä, esimerkiksi syyskuussa 1944 suomalaiskersantin raiskaama 17-vuotias inkeriläistyttö rinnastuu koko Suomeen: "etnisesti ja seksuaalisesti haavoittuvassa asemassa oleva nuori neitsyt merkitään raiskaamalla, kun sotaretki natsi-Saksan kyljessä onkin epäonnistunut."

Samoin seuraava johtopäätös on monella tapaa outo. Laitan sivut tähän kokonaisuudessaan (s.335–336):

Naisten kohtaamiset neuvostoliittolaisten kanssa olivat toisinaan kaukana leikistä ja todella vaarallisia varsinkin rajaseuduilla. Joissakin tapauksissa suomalaisnaiset joutuivat venäläisten käsiin. Traaginen esimerkki on 19-vuotiaan partisaanin Valentin Smirnovin ja hänen vankinsa Eliisin tapaus. Valentin oli ollut partisaanijoukoissa Seitajärvellä, josta partisaanit ottivat mukaansa kolme vankia: yhden sotilaan ja sisarukset, joista toinen oli poika ja toinen tyttö nimeltä Eliisi. Pakomatkalla Valentin rkastui Eliisiin. Kolmen päivän matkaamisen jälkeen venäläisten esikunnasta tuli määräys luopua vangeista. Valentinin tehtäväksi määrättiin rakastamansa tytön ampuminen. Partisaanitoverit halusivat ampumiskäskyllä antaa mielestään hauskan rangaistuksen vihollistyttöön rakastuneelle toverilleen. Siitä jäi Valentinille elinikäinen trauma, ja myöhemmin hän hankki vaimokseenkin Eliisin näköisen naisen. Valentin Smirnov kertoo vanhana miehenä teloituksesta:

"Olimme sopineet, että emme ammu sisaruksia toistensa nähden. Poika vietiin kauemmaksi, ja sen jälkeen olin näyttävinäni tytölle jotain metsässä ja kun tyttö katsoi metsään, ammuin hänen takaraivoonsa kaksi laukausta. Luotien paineet heittivät tytön molemmat silmät kahden metrin päähän maahan. Olen nähnyt tästä tapahtumasta unta koko ikäni."

Mielestäni tämän kaltainen sekä sekä vihollista että omia asetovereita koskeva julmuus paljastaa sen, miksi suomalaiset pystyivät torjumaan venäläisten ylivoiman. Tapaus tuo esiin venäläisarmeijassa vallinneen hierarkian ja sen tuoman mielivallan. Se kertoo asevoimien liiallisesta hierarkkisuudesta, minkä takia yhteenkuuluvuuden tunnetta ei ole päässyt syntymään samalla tavalla kuin Suomen armeijan korsuissa. On vaikea mieltää, että suomalaisissa rintamajoukoissa olisi päässyt tapahtumaan vastaavaa – eli vaikkapa naispuoliseen venäläiseen vankisotilaaseen rakastunut suomalaissotilas olisi komennettu ampumaan vangin. Suomalaissotilaiden virallista säännöstöä muovanneella vastarinnalla on saatu tasoitettua armeijahierarkiaa ja luotu yhteishenkeä, jolloin rintamaveljiä kohtaan saatettiin tuntea empatiaa. Ja kuten todettu, seksuaalikerronta oli yksi tapa luoda miesten kesken lojaalisuutta ja yhteisyyttä, mikä kasvattaa luovuutta.

Katkelmassa on lukuisia ongelmia. Ensinnäkin, partisaanit eivät olleet varsinainen osa neuvostoarmeijaa vaan siitä irrallaan oleva sabotaasia, tiedustelua yms. harjoittava aseistautunut miliiseihin rinnastettava ryhmittymä. Käytännössä he olivat miliisejä, mutta II maailmansodassa heitä ei suojellut mikään kansainvälinen sopimus. Tästä syystä partisaanit yleensä teloitettiin heti kiinni saadessa. Partisaanien sotilaskoulutus poikkesi armeijan koulutuksesta, mikä näkyi mm. raakuutena ja epäluotettavina tiedustelutuloksina: Suomessa tuhotut rajakylät tiedotettiin puna-armeijalle tuhottuina varuskuntina. Partisaanien rinnastaminen puna-armeijaan kokonaisuutena ei siis toimi.

En tiedä miten sosiologiassa opetetaan tilastointia, johtopäätösten yleistettävyyttä ja muuta vastaavaa mutta jos Smirnovin tapaus voidaan yleistää koskemaan koko puna-armeijaa (johon kuului kaikkiaan lähes 30 miljoonaa miestä), niin tieteessä kuin tieteessä tulkinnassa ollaan heikoilla kantimilla. Puna-armeijassa oli kyllä yhteenkuuluvuutta joukko-osastoissa ja takuulla seksuaalissävytteisiä tarinoita kerrottiin vähintään saman verran kuin Suomen armeijassa! Esimerkiksi Anthony Beevor mainitsee Stalingradissa sellaisten puna-armeijan yksiköiden olleen onnekkaita, joilla oli joukossaan taitavia tarinankertojia.

Näre selittää suomalaisten yksiköiden "luovuutta" ja lainaa Pasi Tuunaista (336):

"- - suomalaisilla oli kyky improvisoida talvisodassa; he toimivat aina arvaamattomasti ja yllättävästi, mikä erosi suuresti kaavamaisesti toimineen puna-armeijan hierarkkisemmasta strategiasta"

Loikka seksuaalikerronnasta sotilaalliseen luovuuteen on melkoinen! Suomalaisten menestys talvisodassa perustui alussa heikkoon, olemattomasti koulutettuun ja huonosti johdettuun viholliseen ja omaan hyvään pienryhmätaktiikkaan, jota oli harjoiteltu jo suojeluskunnissa. Pienryhmätaktiikoissa, joissa pätevillä reservinupseereilla ja aliupseereilla saatiin hyvin koulutetut ja pienetkin miesryhmät toimimaan tehokkaasti, oli olennainen merkitys. Etenkin Karjalankannaksella suomalainen puolustustaktiikka oli kokonaisuutena jokseenkin jäykkää. Laatokan pohjoispuolella ankara talvi piti omalta osaltaan huolen pienille metsäteille juuttuneista mekanisoiduista divisioonista.

Loppujohtopäätös, jonka mukaan kaveripiireissä harrastettu seksuaalinen kerronta korsuissa mahdollisti kestävän asevelihengen synnyn ja selviytymisen sodasta on yksinkertaisesti typerä. Asevelihengen syntyyn vaikuttaa suuri määrä tekijöitä: kuri, koti, liikekannallepanossa paikkakuntalaisuus, uskonto, kuoleman ja vaarojen jakaminen yhdessä, sosiaalisten keittoporukoiden luominen, pelit ja urheilu, joukko-osastoa (ainakin omaa ryhmää ja joukkuetta) kohtaan tunnettu lojaliteetti sekä esimerkiksi univormut. Yksi tärkeä keino asevelihengen luomiseksi on yhteisen huumorin ja kertomusperinteen luominen ja vaaliminen, jossa seksijutut ovat oma osansa.

Plagiointia?

Minulla heräsi raskas epäily siitä, että Sari Näre on ottanut omaan kirjaansa tekstiä ja johtopäätöksiä vuonna 2006 julkaistussa Kun sota on ohi. Sodista selviytymisen ongelmia ja niiden ratkaisumalleja 1900-luvulla  teoksessa olevasta Tuula Juvosen artikkelista "Ruotsalaistaudin kourissa – heteromaskuliinisuuden jälleenrakentaminen 1950-luvun Suomessa" (s. 310–340). Näre ei mainitse tätä artikkelia lähdeluettelossa.

Artikkeli ei voi olla tuntematon Näreelle, sillä Sodassa ja seksissä on viittauksia samassa teoksessa olevaan Kerttu Tarjamon artikkeliin rikollisuudesta (s. 341–376). Näre tosin on käyttänyt Tuula Juvosen aiempaa teosta Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (2002), jota en itse ole lukenut, mutta Juvosen Kun sota on ohi -artikkelin olisi voinut edes mainita. Lähdeviittausten (laskin vain kaksi Juvosen teokseen) perusteella Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -teoksesta on poimittu kohtia, joita ei ole 2006 artikkelissa. Voi olla, että Näre on käyttänyt samoja lähdeaineistoja ja tullut samoihin johtopäätöksiin, mutta Juvosen artikkelin puuttuminen lähteistä herättää epäilyksiä.

Lopuksi

Sisällöltään kirja ei ole loppujen lopuksi kovin kummoinen. Valtaosa tarinoista on jo mukana Korsuperinteen keräyksen pohjalta julkaistussa Sotasavotta -kirjassa (1975), johon myös Näre viittaa. Suurin osa tarinoiden pohjalta tehtävistä johtopäätöksistä on epäpäteviä ja vähintäänkin kyseenalaisia. Tuntuu siltä, että kirjasta on haluttu pelkkä julkinen ja taloudellinen pikavoitto. Ja seksihän tunnetusti myy.

Minitutkimus: Kolmasti tuttu ja tuntematon sotilas

Käsittelin uusinta tuntematonta pari päivää sitten blogipostauksessa, mutta nyt teen hieman syväluotaavamman esityksen Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta ja sen sekä myöhempien filmatisoinnien taustoista.

Jokainen Tuntemattoman sotilaan filmatisointi on oman aikansa tulkinta klassikkoromaanista ja samalla sodasta. Kolmannesta Tuntemattomasta uutisoidessa moni tuhahti, että olisihan noita muitakin kirjoja joista ammentaa.

Muita kandidaatteja klassisimmaksi sotaromaaniksi

Väinö Linnalla (1920–1992) oli kirjoittamistaidon lisäksi paljon onnea ja hyvää ajoitusta matkassa: samanlainen sisältö on turkulaisen tykistössä palvelleen Vilho Kankareen (1917–2009) teoksessa Mennään kun käsketään!, jota kirjoittaja tarjosi jo vuonna 1947 kustantajalle. Kankareen teoksissa esitellään sotavankien surmat, sotamiesten yleinen inho sotaa ja käskyjä kohtaan sekä poikkeuksellisesti mainitaan myös kaatuneiden neuvostonaissotilaiden ruumiiden häpäisyt. Teoksessa viitataan myös Petroskoissa valtaamisen jälkeen tapahtuneisiin "väkisinmakaamisiin" eli siviilinaisten raiskauksiin, mutta Kankare arvioi näitä sattuneen hyvin vähän eikä esitä tietoa varmana. Uudessa filmatisoinnissa tähän vihjaillaan myöskin.

Myös Tuntemattomassa esiintyvät "myönteiset puolet" kuten yksittäisten miesten urheus ja sotilaiden syvä velvollisuudentunto löytyvät Kankareen kirjasta. Sota oli kuitenkin liian lähellä, joten käsikirjoitus hylättiin ja julkaistiin vasta 2011. Sotaa summaavan romaanin julkaisu, hyväksyntä ja menestys edellytti karkeasti sanottuna kahta tekijää: Valvontakomission poistumista ja Mannerheimin kuolemaa. Komissio lähti syyskuussa 1947 ja Mannerheim menehtyi vuonna 1951. Tuntematon Sotilas julkaistiin 1954. Vuonna 2011 julkaistu Mennään kun käsketään! on "raakana julkaistu" ja menettänyt kaunokirjallista tehoaan mutta toisaalta se on dokumentaarisesti hyvin luotettava. Jos ammattitoimittaja olisi tehnyt korjaus- ja täydennysehdotuksia Kankareelle, olisi käsikirjoituksesta saattanut muovautua ensimmäinen suuri klassikkoromaani sotavuosista. Arvioisin, että mikäli kustantaja olisi ottanut Kankareen teoksen toimitettavaksi, saattaisi jatkosotaa symboloida konekivääriampujan sijaan turkulainen tykkimies.

Kun Tuntematon sotilas julkaistiin, verrattiin ja edelleen verrataan kaikkea sen jälkeen julkaistavaa klassikkoteokseen. Linnaa myöhemmät tulkinnat ovat auttamatta myöhäisempiä. Paavo Rintalan (1930–1999) Sissiluutnantti sai vuonna 1963 aikaiseksi Tuntemattoman veroisen kirjasodan. Sissiluutnantti esittää Tuntematontakin korostetummin lotat "upseerien huorina". Rintamakuvauksena Sissiluutnantti ei ole järin vakuuttava esitys ja sisältää paljon anakronismeja.  Sissiluutnantti sai Tuntemattoman tapaan pikafilmatisoinnin Sissit jo ilmestymisvuonnaan 1963. Elokuva on nähtävissä YLE Areenassa, sillä se oli Fennada-filmien tuotantoa joka tuli vuosi sitten verkkoon ilmaiseksi katseltavaksi "toistaiseksi" eli pysyvästi.

Rintalan myöhemmästä tuotannosta löytyy paremmin elokuvaksi soveltuvaa materiaalia. Sotavuosia summaavat Nahkapeitturien linjalla I (1976) ja II (1979) ovat laajaa elokuvaksi kelpaavaa kronikointia. Nahkapeitturien linjalla käsittelee talvi- ja jatkosodan käytännössä yhden suvun näkökulmasta ja saa näin värikkäiden rivimiesten kirjoa laajemman käsittelypohjan sotaan. Suhtautuminen lottiin on Sissiluutnanttia lievempää (esimerkiksi viesti- ja lääkintälotat tunnustetaan aidosti hyödyllisiksi) mutta mukaan on otettu paljon "likaisia juoruja", muun muassa eräs suomalainen eversti (siis auktoriteettihahmo) kiroaa suomalaisia hävittäjälentäjiä jotka tulittavat huvikseen siviilejä Leningradin edustalla lennoillaan. Nahkapeitturien linjalla sisältää paljon kohtauksia, jotka olisivat valkokankaalla uskomattoman tehokkaita, esimerkiksi ensimmäisessä osassa kuvattava hiihto "kuolleiden metsän" halki.

Rintamakokemuksen puute näkyy Rintalan tekstistä. Tiettyä ”siellä olemisen” tunnetta katoaa toisaalta myös Tuntemattoman lopussa, sillä Linna sai siirron kouluttajaksi Hämeenlinnaan asemasodan loppuvaiheessa. Myös Vilho Kankare sai vuonna 1943 siirron tykistön kouluttajaksi, mihin kohtaan Mennään kun käsketään! ajallisesti päättyy. Kankare tekikin oman romaaninsa puhtaasti omien kokemusten pohjalta ja sillä on Tuntematonta suurempi dokumentaarinen arvo. Linna kokosi Tuntematonta lukuisista muistiinpanoista ja Honkajoen kuuluisan rukouksenkin hän kirjoitti muistiin lomajunassa, missä sen piti viereisellä penkillä istuva tuntematon sotilas

Edvin Laineen Tuntematon (1955)

Tuntemattoman filmatisoinneissa näkyy myös aikakauden leima. Armeijan kielteinen suhtautuminen ensimmäiseen filmatisointiin näkyi mm. siinä, että elokuvaan piti lainata kalustoa Rajavartiolaitokselta. Edvin Laine teki myös suuria muutoksia konekiväärijoukkueen miehiin kertakaikkiaan häivyttäen vastenmielisimpiä hahmoja ja pehmittämällä monia toisia. Idänsuhteille kumartamista osoittaa se, ettei Hietasta kuljettava ambulanssi tuhoudu vihollispartion väijytyksessä vaan sen kimppuun käy persoonaton tuho, korkealla lentävä lentokone.

Edvin Laineen filmatisoinnille (1955) ei ollut oikeastaan ilmestymisaikanaan muuta yleisöä kuin sodan nähnyt ja kokenut Suomi. Sotahistorian saralla lähinnä upseerit, etenkin armeijakuntien ja divisioonien komentajat kirjoittivat muistelmiaan sekä poliittinen historia yritti selitellä suhdetta Saksaan parhain päin ajopuuteorialla. Tavallinen kansa oli kiinni ankarassa työssä, sotakorvauksissa ja uusien kotien rakentamisessa joten muistelemiselle ei jäänyt aikaa. Kankareen käsikirjoitus tosin osoittaa, että sota oli muistissa eikä sitä muisteltu pelkästään veijariporukoiden käynnillä Itä-Karjalassa.

Elokuvan tekoon osallistui itse taistelut kokeneita miehiä. Kerrotaan, että taistelukohtauksissa asiantuntijana toiminut Mannerheim-ristin ritari Veikko Toivio kyllästyi epäuskottavaan toimintaan kohtauksessa, jossa Rokka torjuu asemasotavaiheessa vihollispartiota. "Ei perkele! Ei sitä noin tehdä!" Edvin Laine kivahti, että "Miten sitten? Mene itse näyttämään". Suorituksiin tyytymätön Toivio hyppäsi taisteluhautaan ja huusi "Käykää päälle". Nagania kohti ojentanut "venäläinen" menetti aseensa heti Toivion temmatessa sen kädestä ja iskiessä sillä seuraavaa avustajaa keskivartaloon. Toivio hyppäsi seuraavan päälle, tallasi kaikki maahan ja kapusi ylös toisessa päätä hautaa ja totesi ”Näin se silloin tehtiin.”

Rauni Mollbergin Tuntematon (1985)

Rauni Mollbergin filmatisoinnin (1985) aikaan 1980-luvulla tapahtui suuri sotahistoriallisen kirjoituksen murros, jonka jäljessä tutkijat oikeastaan edelleen liikkuvat, moni itse asiassa keksien pyörän uudestaan. Muun muassa pyrkimys vallatun Itä-Karjalan etniseen puhdistukseen (Antti Laine: Suur-Suomen kahdet kasvot, 1982), sotavankien kohtelu 1941–1942 (Eino Pietola 1987) ja Lapin sodan todellinen kulku (Sampo Ahto: Aseveljet vastakkain: Lapin sota 1944–1945, 1980) sekä liittolaissuhde natsi-Saksaan avattiin kriittiseen akateemiseen käsittelyyn. 

Suhtautumisen muutos jatkosotaan näkyy myös Mollbergin ohjauksessa, kun Edvin Laineen hylkäämät hahmot, etenkin suorastaan eläimelliset sotamies Viirilä ja eversti Karjula on otettu mukaan. Viirilä, elukkamainen mutta erinomainen taistelija sekä perlrlkelettä karjuva Karjula ovat kiinnostavia hahmoja joita ja joiden merkitystä analysoidaan romaanissa hyvin. Kariluodon tuntema romantiikka Petroskoin valtauksesta karisee, kun ensimmäisenä kaupungin kalliolta näkee Viirilä, joka on kaukana suomalaisesta miesihanteesta.

Samoin eräissä kohtauksissa näkyy aikakauden muutos. Nyt mukana on esimerkiksi alikersantti Lehdon sotavangin surmaaminen. Merkittävänä muutoksena sokeutuneen Hietasen kohtaloksi koituu venäläisen jalkaväen raaka hyökkäys ambulanssia vastaan: Laineen filmatisointiin romaanista muutettu ”neutraali” ilmahyökkäys on unohdettu. Mollberg painottaakin 1980-luvun pasifistisessa hengessä sodan raakuutta, mutta unohtaa samalla merkittävän määrän huumoria. 

Huumoria on luonnehdittu suomalaisten salaiseksi aseeksi ja psyykkeen säilyttämisessä sen merkitys on ollut suunnaton. Armeija oli yleisen asevelvollisuuden vuoksi koko kansakunnan miesväestöä yhdistävä kokemus, josta saatiin kirjallisuussota jo kauan ennen toista maailmansotaa, kiitos Pentti Haanpään Kentän ja kasarmin (1928). Tämä yhteiskokemus näkyi myös huumorin rintamalla, sillä nykyään köpsiltä tuntuvat erilaiset sotilasfarssit olivat hyvin suosittuja omana aikanaan ja monille teki varmasti hyvää päästä nauramaan auktoriteettihahmoille, joilla kasarmeilla oli annettu valta kuin Jumalalle. Samasta lähteestä ammentavat myös Vääpeli Körmyt.

Loppujen lopuksi todettakoon, että Mollberginkin filmatisoinnin piti odottaa uusia politiikan tuulia kuten Tuntemattoman menestyäkseen oikeaan aikaan tehtävää julkaisemista. Urho Kekkonen, jota ilman kenelläkään muulla ei saanut olla mitään mielipiteitä oli luopunut presidenttiydestä vuonna 1982 ja ylipäätään idänpolitiikka vapautui suuresti 1980-luvulla.

Aku Louhimiehen Tuntematon (2017)

Historiantutkimuksessa ylipäätään on nostettu esille 1990-luvulta alkaen naisten, lasten, etnisten vähemmistöjen ja ”poikkeavien” historia ja samalla on kritisoitu suurmiesten historiaa. Esimerkiksi tuore Mauri Kunnaksen lapsille osoitettu Koiramäen Suomen historia on saanut moitteita keskittymisestä kuninkaisiin.

Laadusta kummempaa arviota esittämättä voi todeta että uusimpaan, Aku Louhimiehen tuoreeseen ohjaukseen on otettu näitä uusia näkökulmia. Mukana ovat entistä vahvemmin naiset ja koti, muunakin kuin sivunootteina miesten välisissä keskusteluissa. Etenkin Antero Rokan perhe ja elokuvan lopussa hylättävä koti Karjalankannaksella ovat kerronnassa mukana. Juuri tästä naisnäkökulmasta saatiinkin aikaiseksi sosiaalisessa mediassa raivoa.

Myös Äänislinnan vaiheiden moraalille ja sotilaskunnialle vähintään kyseenalaiset asiat eli ryöstely, raiskaukset ja Rahikaisen paritustyö on otettu lyhyissä kohtauksissa esille. Nämä tosin – Rahikaisen pimpittäjänuraa lukuun ottamatta – olivat jo Mollbergin versiossa, joka korostikin raakuutta. Kiinnostavaa on, että Louhimiehen filmatisoinnissa on paljon samoja vaiheita kuin Kankareen Mennään kun käsketään! -teoksessa.

Vähemmistöpolitiikka on huomioitu hyvin kiinnostavalla tavalla: Hietanen ei enää tuumi suureen ääneen, että soppaliha on konia ja piiskanjäljestä päätellen vielä mustalaisen hevosesta. Valkokankaalla saa esittää 2010-luvulla sotaelokuvassa raiskauksia, äärimmäistä väkivaltaa ja karkeaa kieltä mutta rasistiset termit ovat pannassa. Taidettiin ryssä-sanaakin säästellä tässä elokuvassa, mutta eipä Honkajokikaan pidä loppupuheenvuoroaan puskaryssistä pensasneuvostoliittolaisista. Linna mainitsee Honkajoen ryhtyneen 1944 taisteluiden aikaan sotilaskarkuriksikin vähäksi aikaa, mutta palasi yksikköönsä eksyttyään muista karkureista. Tämän olisi voinut luulla olevan suuremmassa roolissa 2010-luvun elokuvassa, mutta se on vaikea toteuttaa valkokankaalla.

Uusin Tuntematon on hyötynyt suuresti sosiaalisesta mediasta, mikä on 2010-luvun olennainen rintama. Helsingin Sanomien kriittinen arviokin onnistuttiin kääntämään voitoksi, mutta toisaalta saman teki Toini Havun arvio aikanaan Helsingin Sanomissa. Voi vain kuvitella, millainen myrsky olisi vallinnut jos Internet olisi ollut olemassa jo vuonna 1954. "Keskustelun käyminen ja herättäminen" otetaan esille vähän väliä. Onko tämä osaltaan uuden, Neuvostoliiton sortumisen jälkeisen poliittisen vapaamman ilmapiirin ilmentymä? Kärjistyksenä todettakoon, että toisesta maailmansodasta 1990-luvun alkuun Suomessa on täytynyt erikseen käydä kysymässä presidentiltä lupa mielipiteelleen, joten julkinen keskustelu on ollut ohjailtua ja monopolisoitua. Eri mieltä olevat on saanut ja pitänyt ajaa kylähullujen ja epätoivottujen nurkkaan. Suomi on kyllä siitä kummallinen maa, että edelleen keskustelusta keskustelemisesta keskustellaan melkein enemmän kuin käydään itse keskustelua!

Tuntemattomia tuntemattomia

Kuten sanottu, jokainen Tuntematon on aikakautensa tuote painotuksissa sekä hyvässä ja pahassa. Samalla se osoittaa, että tiettyjä puolia poimimalla ja toisaalta karsimalla Tuntematon sotilas saadaan toimimaan aikana kuin aikana, mikä on kestävän klassikkoteoksen merkki.

Tuntemattomassa voidaan myös epäonnistua, eikä Louhimiehen (minun mielestäni epäonnistunut) elokuva ole ensimmäinen tällä saralla. Matti Ranin (1926–2013, 1955 filmatisoinnin Kariluoto) on muistellut, että häntä harmittivat suuresti jatkuvat kirkasotsaisen nuorukaisen roolit Jussi Jurkan (1930–1982, 1955 filmatisoinnin Lammio) saadessa herkulliset pirulliset ja ilkeät roolit. Erääseen teatterituotantoon Ranin saikin Lammion roolin. Hän totesi että se oli esityksen kannalta epäonnistuminen, mutta teki hänelle itselleen hyvää.

Tuntematon tulee aina uuden tulkinnan myötä tutuksi, mutta vaikuttaa siltä että tunnettavuutta on ensin tehty virallisen historiankirjoituksen ja politiikan puolella. Yleensä taide ei suinkaan olekaan edelläkävijä vaan perässähiihtäjä.

Viestipataljoona 33: 1. arvio

Uusimmassa Sotaveteraani-lehdessä (1/2017) oli lyhyt ja asiallinen, Varsinais-Suomen Sotaveteraanipiirin toiminnanjohtajan Osmo Suomisen kirjoittama arvio Viestipataljoona 33:n historiikista.

Tässä hänestä plussat:

- Virallisten ja epävirallisten lähteiden ristiriitaisuuksia kirjoitettu auki
- Hyvä kuva arjesta
- Liikuttavaa kuvausta asevelitoiminnasta kaatuneiden omaisten hyväksi

Tässä miinukset:

- Henkilöluettelo puuttuu
- Rivouksia, jotka sopisivat paremmin saunan lauteille kerrottavaksi
- Runsaasti kirjoitus- ja kielioppivirheitä
- Yksi nimi kirjoitettu toistuvasti väärin
- Puhutaan 20. Prikaatista sodan lopulla, kun pitäisi olla 21. Prikaati

Tässä kommentteja miinuksista:

Henkilöluettelon puuttuminen johtuu useista syistä. Eräs pataljoonassa palvellut toivoi, ettei hänen nimeään mainita teoksessa laisinkaan. Toiseksi suuri osa pataljoonan läpi 1942-1944 kulkeneista oli yksikössä vain päivän pari, kunnes heidät siirrettiin jalkaväen tai tykistön viestijoukkueisiin. Kolmanneksi, vaikka laadin yli tuhannen nimen listan yksikössä palvelleista päiväkäskyjen perusteella, oli yllättävän paljon miehiä jotka selvästi palvelivat yksikössä ja pitkään, mutta joista ei löydy virallisissa asiakirjoissa ainuttakaan mainintaa. Oli myös muita syitä: yksityisyys, yksinkertaisesti tilakysymys jne. Mikäli teokselle tulee kaavailemani jatko-osa, yritän saada siihen mahdollisimman täydellisen henkilöluettelon. Olisi myös kiinnostavaa kirjoittaa tässä yhteydessä veteraanien vaiheista sodan jälkeen, joskin joillakin oli surullinen kohtalo. He tulivat hengissä kotiin, mutta eivät loppujen lopuksi koskaan selvinneet sodasta.

Rivouksien mukaan ottaminen johtui siitä, että olen saanut folkloristin koulutuksen ja yritän katsoa aihetta kokonaisvaltaisesti. En halunnut Sari Näreen "Sota ja seksi" tyylistä näkökulmaa enkä halunnut sitä mukaan väen vängällä, mutta löytämäni tapaukset kuvasivat mielestäni osuvasti ajanjaksoa. Lisäksi nämä rivoudet olivat ensikäden lähteiden tietoa eli suoraan veteraaneilta saatuja tiedonantoja, esimerkiksi viestivarastonhoitaja Tammisen varustarkastuksessa hyräilemä rivo laulu oli osa pitkää kertomusta jossa laululla oli oma merkittävä osuutensa.

Kirjoitusvirheiden paljous harmittaa itseäni vietävästi, en voi puolustautua. Osa kielioppivirheistä tosin on mukana suorissa, lainausmerkeissä esitetyissä lainauksissa alkuperäislähteistä, mutta tämä on vain pieni osa ongelmaa. 

Tiesin nimissä esiintyvän virheitä ja toivoinkin, että näiden korjaamiseksi otettaisiin yhteyttä. Käytin nimiluetteloita laatiessani liikekannallepanovaiheessa laadittua Pataljoonan ensimmäistä päiväkäskyä, tuntolevyluetteloa sekä sijoitusluetteloa. Nämä ovat kaikkea muuta kuin täydellisiä asiakirjoja ja jotkin nimet olivat jokaisessa asiakirjassa eri tavalla kirjoitettuja. Osassa lähteistä mainitaan vain sukunimi ja muutama nimi on "kadonnut" eli ne laaditaan ensimmäisessä päiväkäskyssä, mutta ei enää sijoitusluettelossa. Tyypillisiä olivat -nen päätteen puuttuminen sukunimestä (Virtanen -> Virta) sekä viimeisen vokaalin putoaminen pois etunimistä. Painajaismaisin oli 30.7.1942 vahingonlaukauksesta kuollut sotamies Adolf Suszycki (käytän tässä Suomen sodissa menehtyneiden tietokannan kirjoitusasua), jonka nimi on jokaisessa lähteessä kirjoitettu eri tavalla. Suomisen mainitsema tapaus oli kuitenkin etunimen järjestelmällinen väärinkirjoitus, (Vilhosta oli tullut Viljo) joka johtui ilmeisesti alkuperäislähteen virheestä ja tämän virheen kertautumisesta. Olen tästä äärettömän pahoillani, etenkin kun kyseessä oli poikkeuksellisen taitava ja urhea ryhmänjohtaja, joka esiintyi lähteissä usein.

Nimien kanssa on ollut aiemminkin ongelmia. Kerran julkaisin artikkelissa valokuvan, jonka taakse veteraani itse oli kirjoittanut kuvassa esiintyvien nimet. Heti julkaisupäivänä Liedon museolle (silloin Nautelankosken museo) soitti kuvassa esiintyvän henkilön tytär, joka ilmoitti nimen olevan väärä. Olin käyttänyt tekstissä henkilön toista etunimeä (joka siis oli takanakin kirjoitettu), vaikka tämä oli hänen serkkunsa ensimmäinen etunimi. Joka tapauksessa tieto saatiin korjattua museon tietokantaan.

Olin sentään saanut 20. Prikaatin tapauksen oikein, sillä tämä Viipurissa kesäkuussa 1944 surullisenkuuluisasti taistellut prikaati todella siirrettiin Tolvajärven taisteluiden päättyessä Karjalankannakselta pohjoiseen taistelussa pahoin kärsineen Jalkaväkirykmentti 33:n tilalle. Suominen epäili minun sekoittaneen sen "Venttiprikaatiin" eli 21. Prikaatiin, mikä on ymmärrettävä sekaannus sillä tämän yksikkö taisteli koko kesän ja syksyn alun 1944 osana Vahvennettua 1. Divisioonaa. Herrasmiehenä Suominen tarjoutui kirjoittamaan oikaisun seuraavaan lehteen, mutta katsoin ettei ollut tarvis. Hyvä että

Itseäni harmittaa ehkä eniten se, että 20. Prikaatin taru suomalaisessa sotahistoriassa tuntuu päättyvän Viipurin "skandaaliin", vaikka yksikkö taisteli sen jälkeen vielä pitkään. Viipurin pohjoispuolella sen osat pitivät puolensa Viipurin ja Tali-Ihantalan taisteluiden aikana kamppaillen sinnikkäästi.

Blogi avattu!

Ensimmäisen blogini Kaivettua ja kaivattua -tekstit alkoivat pyöriä niin paljon sotahistorian ympärillä, että päätin perustaa aiheeseen liittyen oman blogin. Alkuperäinen ideani nimeksi eli Tora! Tora! Tora! oli jo varattu, vaikka tuo japanilaisten sotahuuto kuvaakin mainiosti suomenkielisenä akateemista sotahistorian tutkimusta. Pienen hakemisen jälkeen päädyin nimeen Hylsyin lentoja: hylsyhän on modenien tuliaseiden patruunan metallinen (yleensä messinkinen) lieriöosa, jonka sisällä on ruuti, kannassa nalli ja jonka avoimeen päähän luoti on lyöty. Hylsy on myös leikkimielinen lyhenne sanoista "Hylätty suoritus".

Blogin ulkoasu päivittyy piakkoin, jahka saan aikaa homman hiomiselle.

Tämän blogin tarkoitus on muun muassa:

- Julkaista sotahistoriaan liittyviä kirjoituksia. Aiheina ovat tutkimus,  omat havainnot, pinnalla olevat julkaisut jne.

- Julkaista omia minitutkimuksia.

- Julkaista puolivirallisia kirja-arvioita.

- Pitää kirjaa tekeillä olevista omista sotahistoriaan liittyvistä tutkimuksista. Niistä kysellään paljon ja tämä toimii samalla tutkimuspäiväkirjana

- Jakaa sotahistoriaan liittyviä linkkejä ja vinkkejä sekä kommentteja niiden käyttöön.

- Mainostaa omia artikkeleitani, tutkimuksiani ja kirjojani. Kyllä, MINÄMINÄMINÄMINÄMINÄÄÄÄ! Mainitsen myös, mikäli kirjoittamiini artikkeleihin tms. on tullut kommentteja tai uutta tietoa, jonka kannalta ei kannata ryhtyä puuhaamaan uutta artikkelia. Pyrin myös nöyryyteen ja tunnustamaan, jos olen tehnyt virheitä, ehkä joku toinen välttyy tekemästä samoja mokia.

Eli pyrin linkittämään tänne verkossa olevaa tavaraa ja mainitsemaan, jos jokin aiempi kirjoitukseni on siirretty verkkoon luettavaksi.

- Jatkan jääkärihautojen bongaamista ja muuta Kaivettua ja kaivattua -blogin kuviin liittyvää toimintaa siinä blogissa, mikäli reissulla on muita valokuvia.

Varoitus: yritän aina tutkia että tekstiin lataamani linkki toimii oikein eikä lataa haittaohjelmaa tms. mutta on lukijan vastuulla pitää oma virustorjuntansa ja muut tietokoneensa tai mobiililaitteensa suojausjärjestelmät kunnossa. Nyt kun tuo on sanottu, olen vapaa vastuusta. Heh!

Tervetuloa sotahistorian äärelle!

Riku Kauhanen

Filosofian maisteri (Turun yliopisto, arkeologia 2012)

Filosofian maisteri (Turun yliopisto, folkloristiikan arkistolinja 2014)

Humanististen tieteiden kandidaattitutkinto suoritettu 2010, pääaineena arkeologia.

Sivuaineina historian perusopinnot, Suomen historia, museologian perus- ja aineopinnot, liiketoimintaosaamisen perusopinnot (TKKK) sekä arkistoalan opintoja.