1917 – Taistelulähetit

Ounastelin, että tämä elokuva kannattaa nähdä valkokankaalta mutta kun tilanne on mikä se on, niin jäi viime tinkaan Finnkinossa käynti. Ounasteluni osoittautui aiheelliseksi: vain elokuvasali tai massiivinen kotimediateatteri antaa tälle elokuvalle täyden kokemuksen huikeasta "cinematographiasta". Jätän kuvakaappaukset tästä arviosta pois, koska ne eivät tee oikeutta elokuvakokemukselle.

Kuten tunnettua, Sam Mendesin ohjaaman elokuvan jippo on yhden oton illuusiossa: Koko elokuvan ajan seurataan kahta päähenkilöä. Suuria tähtiä (Andrew Scott! Benedict Cumberbatch! Colin Firth!) odottelevat saavat tämän ansiosta nähdä suosikkinsa vain parin minuutin ajan, mutta sitä vastaan saa kyllä erinomaiset roolisuoritukset. Etenkin Scottin [MORIARTY!] minuutit brittiluutnanttina jäävät mieleen. Korpraali Schofieldia näyttelevä George MacKay ja Dean-Charles Chapman eli korpraali Blake tekevät kyllä oikein vakuuttavan ja intiimin työn hekin. Voisi jopa sanoa, että tunnetummat näyttelijät päärooleissa olisivat pilanneet elokuvakokemusta. Esimerkiksi historiallinen eeppinen klassikko The Longest Day (1962) kärsii tästä pahasti.

Tarina on kuvaus

Kuten Juho Typpö erinomaisesti kirjoitetussa ja laaditussa arvostelussaan "Yhden oton sota" toteaa 1917 – Taisteluläheteistä, on sen tarina riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Koska olen koronakeväänä viihdyttänyt itseäni katsomalla paljon neowesternejä ja westernejä, olen oppinut arvostamaan vähäeleistä tarinankerrontaa. Elokuvassa vähemmän on usein enemmän. Olen samaa mieltä kuin Typpö: Taistelulähettejä ei olisi ilman Christopher Nolanin Dunkirkia (2017). Tavallisen sotilaan / sotilaiden seuraaminen sodassa ilman vihollista elokuvan avulla on mainio tarinan moottori yksinään.

Tarina alkaa takalinjoilta, kun kaksi korpraalia saa tehtäväkseen viedä viestin muista eristyksiin joutuneelle pataljoonalle. Saksalaiset ovat 1917 vetäytyneet helpommin puolustettavalle linjalle, mutta edenneen devonshirelaisen yksikön komentaja luulee krauttien olevan murtumassa ja valmistautuu hyökkäykseen, joka uusien tiedustelutietojen valossa päättyisi yksipuoliseen teurastukseen. Korpraalit saavat tehtäväkseen viedä käskyn vihollislinjojen läpi. Lisämotivaattorina hyökkäävässä yksikössä palvelee toisen korpraalin isoveli. Ja korpraalit lähtevät matkaan. 

Kerronta kulkee "yhden oton" illuusion varassa ja näyttää sen mitä korpraaleilla tulee matkallaan vastaan. Itse asiassa juuri tässä kuvaus keskittyy nerokkaasti juuri oikeisiin kohtiin. Esimerkiksi kohtaus, jossa Blake ja Schofield ylittävät piikkilankaestettä ja näkevät lankoihin takertuneen ruumiin on painotettu loistavasti: Kuvataan ensisijaisesti ruumiin katseen kohtaavaa Schofieldia, mutta vainajasta näytetään vain kääntyneen pään takaraivo ja vähän sivuprofiilia. Äsken katsomani Hacksaw Ridge olisi piehtaroinut suoraan suolissa (Sitäkin Taisteluläheteissä tehdään ohimennen. Tuli heti mieleen, että pitää uusia jäykkäkouristusrokotus). Taistelukentän kammottavia yksityiskohtia riittää, mutta juuri hiljentyneillä kamppailupaikoilla niistä välittyvä tunnelma on - - - hillityllä ja oikealla tavalla kammottava. Tietyissä kohdin päähenkilöiden puolesta jännittää adrenaliiniarvot kohisten ja jopa auton juuttuminen mutaan saa myötäelämään vahvasti tämänkin vastoinkäymisen.

Tarinan edetessä elokuva kehittää moottorinsa ja rytminsä, vaikkakin alun 40 minuuttia ovat mielestäni parhaat osat yhteneväisyytensä vuoksi. Elokuva muistuttaa parissa kohdin kuumehoureisen painajaisia menemättä kuitenkaan kertaakaan psykedeeliseksi. Osa kuvauksesta on esteettisesti niin sieluja riipivää, että unohtaa katsovansa sotaelokuvaa. Sota tosin palautuu liki sormennapsautuksella päälle.

Elokuvassa on pari tyhmää kohtaa, jotka olisi voinut kuvata toisin tai leikata pois. Toinen on juonenkäänteenä tärkeä, joten en paljasta sitä. Typön tavoin olen samaa mieltä toisesta kohtaa. Ranskalaisen siviilinaisen kohtaaminen rauniokaupungin kellarissa oli kliseinen ja typerä kohtaus. Tällä kertaa kameran jatkuva pyöriminen on myös hyvin vaivaannuttavaa, eli turhassa kohtauksessa cinematographia jatkuu ja jatkuu. Samalla tarinankuljetus hetkeksi rikkoontuu. Arvelisin, että Mendesin mielestä elokuva oli jo käyttänyt "klaustrofobiset ahtauspaukkunsa" loistokohtauksessa saksalaisbunkkereissa elokuvan alkupuolella ja harhailu pimeissä kellareissa olisi ollut saman toistoa, joten tähän kohtaan sovitettiin rauhallisempi siviilimäinen kohtaus. Se rikkoo tarinan monin tavoin mutta pahimpana puolena osoittautuu, että tarina on elokuvaa ja että elokuvassa on keinotekoinen rytmi. Illuusion rikkoutuminen on magian rikkoutumista: Jos taikavoimaan ei usko, se lakkaa toimimasta. Tästä päästään kuiville vasta kun hypätään syvään veteen (katso elokuva, niin tajuat viittauksen).

Dunkirkin lisäksi Taisteluläheteistä tulee etäisesti mieleen toinen I maailmansotaan sijoittuva elokuva Gallipoli (1981), tosin lähinnä lopun viestinvientikohtauksen vuoksi. Myös Jacksonin hieno They Shall Not Grow Old (2018) saa uutta arvoa. Eli hyvät mielleyhtymät tämä synnytti. Parasta Taisteluläheteissä on kuitenkin se, että se muistuttaa, miksi valkokankaat ovat olemassa. Jotkin visiot pääsevät oikeuksiinsa ainoastaan elokuvateattereissa. Tämä kuvaus on harppaus elokuvassa taiteenlajina ja ansaitsi ehdottomasti Oscarinsa.

Sotahistoriallisuus tekee vaikutuksen

Elokuvan toteutus elokuvana on huikean hieno, mutta tämä saattaa jäädä kertakäyttöiseksi jutuksi, mikä toisaalta on hyvä asia 1917-elokuvan kannalta. Elokuvallisuudessa on nimittäin se puoli, että saman tempun olisi voinut tehdä monella genrellä. Tämän voisi kuvitella helposti katastrofielokuvaksi, lännenelokuvaksi, heistiksi jne. Jos tätä toistaa liikaa, hommasta lähtee maku. Pioneerielokuva saa usein jäljittelijöitä, ja usein jäljitelmät ovat kehnoja kopioita.

Sotahistorian ja sotaelokuvien harrastajien (ja ammattilaisten!) suunnattomaksi onneksi ohjaaja Sam Mendes päätti tehdä menetelmillä ja välineillä sotaelokuvan. Juuri tästä kumpuaa sotahistorian ja "aitouden" tuominen uskomattoman intiimisti. Pienet yksityiskohdat viivähtävät kankaalla vain hetken mutta samalla nämä pikkujutut vangitsevat silmän. Viestikaapelit viritettynä juoksuhaudan reunalle. Sotilaiden esineiden ja vaatteiden pienet yksityiskohdat: Toisella päähenkilöistä on esimerkiksi sormissaan puhdetöinä tehdyt metallisormukset. Tätä ei erikseen millään tavalla korosteta tai mainita, mutta muoto ja materiaali puhuvat puolestaan. Pienet viestit, kirjoitukset sekä kyltit taustalla. Liike takalinjasta omaan etulinjaan, linjojen ylitys ja saksalaisten etulinjan tutkiminen kaikkine pienine ja suurine yksityiskohtineen oli sotahistoriapuristille kolmen ruokalajin menu parhaassa ranskalaiskeittiössä.

Elokuvaa on kritisoitu siitä, että kokonaistilanteena asetelma oli mahdoton. 1600 miehen yksikkö oli I maailmansodan mittakaavassa niin pieni yksikkö, että sitä tuskin olisi vaivauduttu erikseen pelastamaan edes kahden lähetin voimin. Toiseksi on huomautettu, että pelastettava brittiyksikkö tuskin olisi pystynyt etenemään kymmenen kilometriä syvälle edes vetäytyneiden saksalaisten jäljessä ja jäänyt sitten eristyksiin, ja sitten silti ilman tulitukea yhä yrittänyt hyökkäystä vihollisen päälinjaa vastaan.

Sanoisin että nämä ovat epätodennäköisyyksiä, eivät mahdottomuuksia. On hyvinkin mahdollista, että joku vastuullinen rintamakomentaja olisi yrittänyt lähettien avulla pelastaa osan rykmentistään. Sodan kaaoksessa suurikin yksikkö voi joutua erilleen muista ja yrittää silti suorittaa tehtävää. Itä-Karjalassa kokonaiset rykmentit saattoivat kesällä ja syksyllä 1941 operoida pelkästään radiotiedustelun tuloksin ja hyvin hatarin yhteyksin päävoimiin. Toki tällöin heillä oli radiot.

Historiallisesti ja aikakaususkollisuudesta Taistelulähetit saa siis liki puhtaat paperit. Elokuva olisi itse asiassa Goodbye Leninin! ohella välttämätöntä katsottavaa jokaisella arkeologiksi haluavalle, koska ne osoittavat miten materiaalisella kulttuurilla luodaan merkityksellistä ajankuvaa.

Tuntematon Sotilas - TV-sarja

Arvostelin Aku Louhimiehen Tuntemattoman Sotilaan (2017) lähes tuoreeltaan tänne blogiin. Elokuva sai minulta kaksi tähteä viidestä. Siinä oli paljon kerronnallisia ongelmia, ja nyt olen katsonut Areenasta TV-sarjan kaikki osat.

Kannattaa katsoa. Täytyy myöntää, että TV-sarja toimii paljon paremmin. Leikattu materiaali on ehdottomasti katsomisen arvoinen eikä halpahintaista rahastusta. Itse petyin elokuvaan, kun mm. trailerissa näytetty kohtaus Äänislinnan keskitysleiristä puuttui, mutta eipä sitä juurikaan nosteta sitten esille sarjassakaan – Lyhyt kurkistus vain. Tämä traileri vs. elokuva kiusoittelu alkaa olla valtavirtaa, että saadaan ihmiset ostamaan sekä elokuvalippu että DVD. 

Osa kohtauksista on selvästi kuvattu sitä varten, että voitaisiin näyttää että "tällaistakin oli sodassa". Niiden poisleikkauksen elokuvasta ymmärtää hyvin, vaikka osa niistäkin oli oikein mainioita. Vaikuttaa myös siltä, että osa kohtauksista oli otettu sen perusteella mitä sotahistorian hyllylle on ilmestynyt viimeisen viiden vuoden aikana. Kotirintama, valokuvaaminen, naiset ja "hermosota" on otettu mukaan ilmeisesti siksi, että näyttäisi siltä kuin viimeaikaista sotatutkimustakin olisi luettu huolella. Hauskoja lisiä sinänsä, mutta enempi turhia.

TV-sarjassa seisotaan myös kuuluisaa "kovennettua" ja täytyy ihmetellä näin jälkikäteen, miksi se leikattiin pois elokuvasta. Se syventää paljon Lammiota, Lehtoa, Määttää ja Rahikaista hahmoina ja Louhimiehen kuvakulmat ja näyttelijöiden suoritukset ovat erinomaiset. Kuvallisesti se jopa ylittää vuoden 1955 filmatisoinnin ja kolme miestä mäen päällä on yhtä ikoninen otos kuin alaviistosta kuvatut Åke Lindman, Pentti Siimes ja Kaarlo Halttunen.

Rahikainen (Adrei Alén), Lehto (Severi Saarinen) ja Määttä (Max Ovaska) seisovat kovennettua. Yksi parhaimmista, mystisestä syystä elokuvasta poisleikatuista kohtauksista.  Kuva: Tuntematon Sotilas (2017), osa 1.

Elokuvasta puuttui suhde henkilöhahmoihin ja se rakentuikin näyttelijöiden suhteen lähes täysin Eero Ahon Rokan ja Aku Hirviniemen Hietasen varaan. Valtaosa lopuista jäikin sitten arvailun varaan ja liki merkityksettömiksi. Nyt monet hahmot tulevat paljon tutummiksi ja samanlainen suhde kuin romaanin tai vuoden 1955 Tuntemattoman hahmoihin alkaa syntyä, mutta jää kyllä TV-sarjassakin monesti puolitiehen. Esimerkiksi Robin tekee Hauhiana nyt vähän enemmänkin kuin käy pikaisesti saamassa napin otsaansa.

"Frontside Ollie" saa uuden merkityksen. Elokuvassa Robinia ei juuri tämän enempää nähtykään, vaikka hänen läsnäolonsa ja kuolemansa merkitys oli Linnan romaanissa suuri. Jälki on turhan sotkuista verrattuna Linnan kuvaukseen Hauhian kaatumisesta. Kuva: Tuntematon Sotilas (2017), osa 3.

Samoin TV-sarjassa kotirintama ja lotat pääsevät hieman enemmän oikeuksiinsa. Nyt Rokan perhettä seurasi oikein mielellään eikä se tuntunut enää päälleliimatulta. Käynti Rokan suvun kotitilalla Karjalankannaksella 1941 tosin oli aivan liian aikaista: se (Viljam Pylkkään koti) sijaitsi Vuoksen rannalla Räisälässä Keljan kohdalla, ja sinne pääsi muuttamaan aikaisintaan talvella 1941–1942, Vain Kannaksen länsiosiin, etupäässä rajan pintaan ja Johannekseen muutti evakkoja takaisin jo 1941. Nyt Rokka on muuttamassa perheineen kotitilalle lähes samaa tahtia hyökkäävien suomalaisten kanssa, ellei jopa näiden edellä! Eero Ahon Rokasta: suoritusta on hehkutettu Jussi-palkintoa myöten, mutta mielestäni Aho ei ole uskottava karjalainen. Hän on pikemminkin karjalan murteella puhuva – ei "haastava" – hahmo. Esimerkiksi Rokalle ehdottomasti ominainen elävyys ja huumorintaju ei Ahon sanomana välity. Nyt hän on liikaa väsynyt, suorastaan vanha mies.

TV-sarjan pahin ongelma on, että samat "kikat" toistuvat jatkuvasti. Jotain tapahtuu kuten sotavanki ammutaan, Rahikainen ryöstelee, Äänislinnassa Veeruska tavataan ja kuva pysähtyy hetkeksi Hietaseen/Hirviniemeen joka tuijottaa samalla ilmeellä ja jatkaa menoaan (ajattelin tehdä ilmeistä koosteen, mutta en jaksa). Samoin jatkuva kuvaus miesjonosta sivusta postikorttimaisemissa alkaa kyllästyttää. Välissä esitetyt kartta-animaatiot ja arkistokuvat olivat aika turhia. Tuntemattomia ei tarvitse linkittää suureen kuvaan, sitähän se sammakkoperspektiivi on, ja ajankuva syntyy muullakin kuin SA-kuvalla upseereista, hautajaisista ja lentokoneista. Hitlerin vierailu Marskin synttäreillä oli harvinaisen turha arkistolisä. Johtaja tuli, häntä nauhoitettiin salaa ja hän sai tupakansavua silmilleen, ei siinä sen ihmeempiä! Osa näyttelijäsuorituksia on myös yksinkertaisesti surkeita. Toisinaan lauseita ladeltiin kuin Aki Kaurismäen leffoissa.

Sitten parhaimmistoon. Jo elokuvassa oli poikkeuksellisen hyvät taistelukohtaukset ja TV-sarja jatkaa samalla linjalla. Jatkosodan taistelut kuvataan hienosti sekä taitavasti ja jalkaväkimiehen taistelutapa tulee selkeästi esille. Viimeisen osan epätoivoiset murtautumisyritykset, joissa Kariluoto kaatuu, näytetään erityisen koruttomasti. Erityisen kehuttavaa on, että vaikeasti kuvattavat metsätaistelut on saatu filmattua näin hyvin. Suomalaiset TK-miehet valittivat vuonna 1941 sitä, ettei jatkosodan metsätaisteluita peitteisessä maisemassa saa kunnolla filmattua siinä missä saksalaiset saivat dokumentoitua komeita panssarihyökkäyksiä Itä-Euroopan aroilla huomattavasti helpommin maaston avoimuudesta johtuen. On erikoista, että realistisimmat taistelukohtaukset ovat siinä versiossa, joka on ajallisesti kauimpana itse sodasta.

Herää kysymys, oliko projekti alunperinkin tarkoitettu TV-sarjaksi? Poisleikattu materiaali oli juuri sitä, mitä elokuva olisi tarvinnut toimiakseen Tuntemattoman sotilaan filmatisointina. Elokuvaahan perusteltiin sillä, että kaikki eivät ole lukeneet kirjaa mutta elokuvaa todella ymmärtääkseen oli kirja luettava. TV-sarja minimoi tätä ongelmaa.

Eikä poisleikatussa materiaalissa ollut ylimääräisiä hyönteisiä.

Netflixin sotaelokuvatarjontaa

Netflixin hajanaisessa elokuvatarjonnassa löytyy klassikoiden ohella uudempaa sotaelokuvaa. Osa on aiheeltaan ja teemoiltaan hämmentäviä, joten tässä kolmen elokuvan arviot: 9. Huhtikuuta, Beast of no Nation ja My honor was loyalty.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että sotaelokuvan laatu alkaa olla suoraan verrannollinen siihen, miten tutuiksi ja erottuviksi näyttelijät ja näiden esittämät hahmot tulevat elokuvan mittaan. Beasts of no Nation onnistuu loistavasti, 9. Huhtikuuta kanssa tunnistettavuus onnistuu aika hyvin kun taas My honor was loyalty'n hahmoja ei erota tai tunnista kunnolla lopussakaan. Itse asiassa siinä on myös uuden Tuntemattoman Sotilaankin ongelma: ainoastaan Eero Ahon Rokan tunnistaa kunnolla, muut ovat lähestulkoon harmaata massaa.

9. Huhtikuuta

Kuva: netflix.com

Tanskalainen sotaelokuva? Maalla on rauhallisesta maineestaan (mitä nyt maailmassa valtioista eniten ovat sotineet Tanska ja Ruotsi keskenään) huolimatta sangen erinomaisten sotaelokuvien lista 2010-luvulta: vaikuttava Armadillo (2010) ja This Land of Mine, josta olen jo aiemmin kirjoittanutkin.

Elokuva kertoo saksalaisten hyökkäyksestä Tanskaan huhtikuussa 1940 ja harvojen vastarintaa tekevien Tanskan armeijan yksiköiden vaiheista. Keskiössä on vänrikki Sandin (Pilou Asbæk, Game of Thronesin Euron Greyjoy) komentama polkupyöräyksikkö (jääkäreihin verrattava) joka yrittää parhaansa mukaan viivyttää vihollisia. Taistelu on tietysti toivoton, mutta yritystä riittää silti.

Elokuva on "hyvä kolmen tähden leffa". Elokuva on rakennettu perinteisen sotaelokuvan malliin, mutta tanskalainen konteksti antaa sille tuoreutta. Sotaa on vaikea kuvitella keskelle tanskalaisia idyllisiä "piparkakkutaloja", mikä tekee taisteluista oudolla tavalla kouriintuntuvia. Pituudesta (90 min) huolimatta elokuvaa ei ole pitkitetty tahallaan mistään kohtaa ja taistelukohtaukset on rytmitetty hyvin, ja niitä on kohtuullisesti. Pahimmilta kliseiltä á la Sotamies Ryan ensimmäisen vartin jälkeen vältytään ja hahmot ovat hyvin inhimillisiä.

Tanskan lyhyestä ja mitättömästä vastarinnasta 1940 ei ole tarkoitustaan luoda suurta sankaritarinaa tai ihmeellistä eeposta, vaan elokuva tyytyy kertomaan tarinan ja suorittaa sen aika hyvin.  Toivoton tunnelma mutta toisaalta tilanteen tietämättömyydestä kumpuava mahdollisuus vastarinnan onnistumisesta välittyvät miesten ilmeistä ja puheista. Aikalaiskuva on hyvin uskottava, vaikka tanskalaisten varustus II maailmansodassa ei olekaan minulle tuttu aihe.

Elokuva kannattaa katsoa jos sotaelokuvat ylipäätään kiinnostavat tai tanskalainen historiaelokuva kiinnostaa. Aihe on vaikea saada filmille, mutta tanskalaisten viime vuosina osoittama taitavuus TV-sarjojen ja elokuvien tuottamisessa näkyy kyllä tässäkin elokuvassa. Mikään mestariteos elokuva ei ole, mutta kaikin puolin silti hyvin tehty, mitä ei juurikaan voi sanoa valtaosasta elokuvatarjontaa!

Beasts of no Nation (2015)

Kuva: imdb.com / amazon.com

Tämä elokuva afrikkalaisesta lapsisotilaasta on monella tapaa mielenkiintoinen ja myös hyvin tehty. Nimettömään Afrikan maahan (kuvattu Ghanassa) sijoittuva tarina alkaa YK:n suojelemassa kylässä, jossa elämä on jotakuinkin raiteillaan. Sitten radiosta kuullaan valtaa pitävän puolueen julistus opposition kieltämisestä ja pian maassa ovat kapinalliset ja hallituksen joukot, merkityksettömiä ja samanlaisia kirjainyhdistelmiä kumpikin. YK:n nigerialaisjoukot häipyvät turvaamasta kylää, jossa on pian helvetti irti. Päähenkilön, Agu-pojan (Abraham Attah) isä onnistuu ostamaan äidille ja kahdelle nuoremmalle lapselle kyydin yhdestä autosta, mutta Agu, isä, dementoitunut isoisä ja Agun isoveli jäävät kylään.

Pian kylään jääneet miehet ovat taistelun jälkeen hallituksen joukkojen kuulusteltavina. Vakoilusta annetun pikatuomion jälkeen alkavat teloitukset, mutta Agu veljineen pääsee pakoon. Veli kaatuu luotiin kylän liepeille ja Agu pakenee viidakkoon. Täällä hän tapaa kapinalliset.

Agun ohella elokuvan kipinä syntyy kapinalliskomentaja Ibris Eldan häkellyttävän hyvin esittämästä Komendantista, jollaisia olemme tottuneet näkemään Afrikan sotilaskomentajia esittävistä kansainvälisen uutistoimiston välittämistä valokuvista. Komendantti on pirullinen hahmo, joka tietää miten nuoresta pojasta saadaan luotua soturi. Agusta tulee Komendantin suojatti, jonka initiaatioriitti Komendantin omaksi soturiksi huipentuu aseettoman siviilin, armoa rukoilevan siltainsinöörin teloittamiseen viidakkoveitsellä.

Synkkää aihetta lähestytään kerronnallisesti hienosti eikä veriteoilla mässäillä, mutta väkivaltaa ei myöskään yritetä peittää. Hyytävä Komendantti ja Agu kuljettavat hyvin rytmitettyä tarinaa, jonka loppu on toisaalta toiveikas, toisaalta surullinen. Osa antautuneista lapsisotilaista palaa kapinallisten riveihin viidakkoon koska – he eivät osaa enää muuta kuin sotia. Agulle sen sijaan on toivoa, vaikka hän on tehnyt hirvittäviä tekoja, ja tunnustaa sekä tiedostaa asian. Hänestä on tullut elokuvan myötä vanha mies pikkupojan ruumiissa.

Elokuvaa katsottaessa kannattaa muistaa, että sata vuotta sitten suomalaiset pikkupojat olivat mukana sisällissodassamme innoissaan. Lahden Hennalassa Maarian naiskaartin teloittaminen annettiin nimenomaan nuorten poikien tehtäväksi, joille konekivääri oli lähinnä jännä, kovaa pauketta pitävä lelu.

My honor was loyalty (2016)

Kuva: imdb.com

SS:n tunnuslauseesta (Meine Ehre heißt Treue) nimensä saanut elokuva on yksinkertaisesti harvinaisen kökkö. Tätä ei kannata katsoa edes huumorimielessä, siis jätä väliin!

Vaikka saksalaisnäkökulma toiseen maailmansotaan vaikuttaakin kiinnostavalta, on tämä sotaelokuva leikattu ja kursittu kokoon harvinaisen irrallisista palasista. Sotaelokuvassa "seikkaillaan" Venäjällä, Italiassa, Ukrainassa, Normandiassa ja Saksassa. Monista kohtaa huomaa, että eri taistelukohtauksien kuvauspaikat ovat tismalleen samat.

Kökköyttä korostaa kerrassaan paska (saks. Scheiße) saksalainen päälledubbaus, jossa ääntä tai äänensävyä ei edes yritetä saada synkkaan huulien tai tilanteen kanssa. Tätä irvokkuutta alleviivaa todella surkea suomenkielinen tekstitys (Untersturmführer [vänrikki] on alirynnäkköjohtaja, lääkintämiehen kutsuminen on käännetty TULTA! jne.).

Taistelukohtauksissa on vähän yritystä, joka ei kanna kuitenkaan minnekään. Kurskin suurtaistelu elokuvan alussa on kuin kakkosluokan historian elävöittäjien jäljiltä, loppu on kaoottista siirtyilyä paikasta toiseen, kertojan ääntä (joka toisinaan kuiskailee dramaattisesti) kirjeiden välityksellä ja muuta hölmöä. Tuntuu siltä, että elokuvaan on haluttu ottaa mallia vähän jokaisesta sotaleffasta josta on pätkä nähtävissä Youtubessa. Kertojan naisääni alusta ja lopusta ja miespääosan kuiskaava selittely ovat suoraan Ohuesta punaisesta viivasta, Normandiassa vilahtavat amerikkalaiset Band of Brothersista, ja massataistelut muistuttavat vähän Tali-Ihantalaa Etulinjan edessä -elokuvasta. Luonnollisesti mukaan on turboahdettu kaikki kliseet: juutalaisen surmaaminen, toverihenki ja omaiset kotona.

Historiallisissa yksityiskohdissa ihmetyttävät saksalaisten käyttämät venäläiset konepistoolit. Vaikka PPŠ-41:t olivatkin saksalaistenkin keskuudessa haluttuja, tuskin SS-joukot olisivat niitä ottaneet käyttöönsä. Muistaakseni saksalaisia oli kielletty ottamasta neuvostoaseita taistelukäyttöön: Wermachtin puolella käskyä on todennäköisesti rikottukin, mutta en usko että SS olisi tätä tehnyt. Tuntuu siltä että mukaan on haalittu kaikkea mahdollista ylijäämäkalustoa tai siltä näyttävää ja yksi lentokone surraamaan taivaalle.

Land of Mine

Land of Mine - tanskalaista laatua

Miten ihmeessä tanskalaiset tekevät sen? Sanotaan heti kärkeen, että Tanskan rannikon II MS jälkeisestä miinanraivauksesta kertova Land of Mine (2015) on erinomainen elokuva kaikin puolin. Katsoin elokuvan kotikatsomossa DVD:nä ja olin varautunut hyvään elokuvaan. Sainkin loistavan!

Kaiken kaikkiaan elokuvan kaari on seuraava: liittoutuneiden maihinnousun varalta Tanskan rannikolle on laskettu miljoonia miinoja (elokuvassa mainitaan 2,2 miljoonaa miinaa, mikä on uskottava luku). Keväällä 1945 sota on loppunut ja miinoja raivaamaan komennetaan ryhmä sotavangeiksi saatuja sotilaita. Tai eivät ne mitään sotilaita olleet vaan pelkkiä teini-ikäisiä pakko-otettuja sodan uhreja, vielä lapsia. Elokuvassa tanskalaiskersantti Rasmussen (josta käytetään elokuvassa myös aivan oikein virkanimitystä vääpeli, huom!) saa komennettavakseen ryhmän saksalaisia nuoria ja tehtävän raivata kaistale rantaa kymmenistä tuhansista miinoista. Draaman kaari syntyy Rasmussenin, joka elokuvan alussa pahoinpitelee ohikulkevan sotavangin, kiintyessä poikiin. 

Elokuvan jännitys ei synny toimintaelokuvien tyyliin siitä jännityksestä, että koska ja miten räjähtää vaan Rasmussenin ja hänen komennossaan olevien poikien suhteen syvenemisestä ja inhimillistymisestä. Katsoja on hyvin nopeasti poikien, saksalaisten II maailmansodan "pahisten" puolella. Monessa kohtaa katsoja järkyttyy siitä, että miten pojat tappaa viime kädessä ihminen päätöksineen, ei niinkään hiekan alla odottava miina. Elokuva ei myöskään mässäile verellä mutta ei peittele sitä mitä tapahtuu, kun kaverille käy onnettomuus miinaa purkaessa. Eloonjääneiden psyykkeeseen tulleet vammat välitetään valkokankaalle onnistuneesti.

Kuvaustyö on komeaa ja Tanskan rannat pirullisine piilolaisineen on talletettu filmille upeasti. Näyttelijätyö on samoin onnistunutta ja henkilöhahmot ovat hyvin uskottavia. Sotahistoriallisesti elokuva on hyvin tehty ja miinanraivaustyö on aidon näköistä. Kuinka moni on nähnyt sotadraamana onnistuneen mutta pioneerityötä mitä epäonnistuneimmin kuvanneen The Hurt Lockerin?

Hieman miinoista II maailmansodassa

Mainittakoon, että periaatteessa sotavankeja ei aiempien sopimusten perusteella saanut käyttää II Maailmansodassa miinanraivaukseen. Tämän kielsi muistaakseni Geneven sopimuksen kohta "sotavankeja ei saa käyttää vaaralliseen työhön", mutta koska miinoja ei erikseen määritelty eivät esimerkiksi Liittoutuneet piitanneet tästä tuon taivaallista. Tavallista oli, että saksalaiset sotavangit raivasivat rakentamansa miinakentän ja sen jälkeen heidät marssitettiin rinta rinnan sen yli paikallisväestön nähden. Rangaistuksen luonteen ohella siviilit saivat nähdä, että alue on todellakin turvallinen mutta kuinkahan moni pikkulapsi sai 1944–1945 nähdä saksalaissotilaan silpoutuvan kuoliaaksi tällaisessa näytöksessä? Sotavankien käyttö miinanraivauksessa kiellettiin vasta, kun Keski-Euroopan kentät saatiin raivattua eli kun se oli sodan voittaneille käytännöllisintä...

Suomalaisetkin käyttivät sotavankeja miinanraivauksessa sota-aikana. Esimerkiksi raivattaessa Hangon aluetta miinoista 1941–1942 käytettiin raivaustyössä sotavankeja, jotka olivat olleet mukana miinakenttien rakennuksessa. Muistaakseni nämä suostuivat tehtävään mielellään, sillä heille maksettiin siitä hyvin. He myös tunsivat miinoitussysteemit erinomaisesti ja toimivat suomalaisia pioneereja tehokkaammin tehtävässä. Sotavankien tappioista ei ole mainintoja. Juridisesti vapaaehtoisesti raivaustyöhön lähtevä sotavanki on hyvin ongelmallinen. Mistä tiedetään, onko hänet sittenkin pakotettu tehtävään?

Raaempi vaihe Suomessa oli poliittisten vankien käyttö miinanraivauksessa. Muistaakseni suomalaisvartijat kieltäytyivät lähettämästä kuorma-autossa tullutta vankilastia "miinanpolkemistehtävään". Itse suhtaudun kertomukseen epäillen, yritän vielä selvittää sen todenperäisyyttä.