Netflixin hajanaisessa elokuvatarjonnassa löytyy klassikoiden ohella uudempaa sotaelokuvaa. Osa on aiheeltaan ja teemoiltaan hämmentäviä, joten tässä kolmen elokuvan arviot: 9. Huhtikuuta, Beast of no Nation ja My honor was loyalty.
Olen tullut siihen lopputulokseen, että sotaelokuvan laatu alkaa olla suoraan verrannollinen siihen, miten tutuiksi ja erottuviksi näyttelijät ja näiden esittämät hahmot tulevat elokuvan mittaan. Beasts of no Nation onnistuu loistavasti, 9. Huhtikuuta kanssa tunnistettavuus onnistuu aika hyvin kun taas My honor was loyalty'n hahmoja ei erota tai tunnista kunnolla lopussakaan. Itse asiassa siinä on myös uuden Tuntemattoman Sotilaankin ongelma: ainoastaan Eero Ahon Rokan tunnistaa kunnolla, muut ovat lähestulkoon harmaata massaa.
9. Huhtikuuta
 |
| Kuva: netflix.com |
Tanskalainen sotaelokuva? Maalla on rauhallisesta maineestaan (mitä nyt maailmassa valtioista eniten ovat sotineet Tanska ja Ruotsi keskenään) huolimatta sangen erinomaisten sotaelokuvien lista 2010-luvulta: vaikuttava Armadillo (2010) ja This Land of Mine, josta olen jo aiemmin kirjoittanutkin.
Elokuva kertoo saksalaisten hyökkäyksestä Tanskaan huhtikuussa 1940 ja harvojen vastarintaa tekevien Tanskan armeijan yksiköiden vaiheista. Keskiössä on vänrikki Sandin (Pilou Asbæk, Game of Thronesin Euron Greyjoy) komentama polkupyöräyksikkö (jääkäreihin verrattava) joka yrittää parhaansa mukaan viivyttää vihollisia. Taistelu on tietysti toivoton, mutta yritystä riittää silti.
Elokuva on "hyvä kolmen tähden leffa". Elokuva on rakennettu perinteisen sotaelokuvan malliin, mutta tanskalainen konteksti antaa sille tuoreutta. Sotaa on vaikea kuvitella keskelle tanskalaisia idyllisiä "piparkakkutaloja", mikä tekee taisteluista oudolla tavalla kouriintuntuvia. Pituudesta (90 min) huolimatta elokuvaa ei ole pitkitetty tahallaan mistään kohtaa ja taistelukohtaukset on rytmitetty hyvin, ja niitä on kohtuullisesti. Pahimmilta kliseiltä á la Sotamies Ryan ensimmäisen vartin jälkeen vältytään ja hahmot ovat hyvin inhimillisiä.
Tanskan lyhyestä ja mitättömästä vastarinnasta 1940 ei ole tarkoitustaan luoda suurta sankaritarinaa tai ihmeellistä eeposta, vaan elokuva tyytyy kertomaan tarinan ja suorittaa sen aika hyvin. Toivoton tunnelma mutta toisaalta tilanteen tietämättömyydestä kumpuava mahdollisuus vastarinnan onnistumisesta välittyvät miesten ilmeistä ja puheista. Aikalaiskuva on hyvin uskottava, vaikka tanskalaisten varustus II maailmansodassa ei olekaan minulle tuttu aihe.
Elokuva kannattaa katsoa jos sotaelokuvat ylipäätään kiinnostavat tai tanskalainen historiaelokuva kiinnostaa. Aihe on vaikea saada filmille, mutta tanskalaisten viime vuosina osoittama taitavuus TV-sarjojen ja elokuvien tuottamisessa näkyy kyllä tässäkin elokuvassa. Mikään mestariteos elokuva ei ole, mutta kaikin puolin silti hyvin tehty, mitä ei juurikaan voi sanoa valtaosasta elokuvatarjontaa!
Beasts of no Nation (2015)
 |
| Kuva: imdb.com / amazon.com |
Tämä elokuva afrikkalaisesta lapsisotilaasta on monella tapaa mielenkiintoinen ja myös hyvin tehty. Nimettömään Afrikan maahan (kuvattu Ghanassa) sijoittuva tarina alkaa YK:n suojelemassa kylässä, jossa elämä on jotakuinkin raiteillaan. Sitten radiosta kuullaan valtaa pitävän puolueen julistus opposition kieltämisestä ja pian maassa ovat kapinalliset ja hallituksen joukot, merkityksettömiä ja samanlaisia kirjainyhdistelmiä kumpikin. YK:n nigerialaisjoukot häipyvät turvaamasta kylää, jossa on pian helvetti irti. Päähenkilön, Agu-pojan (Abraham Attah) isä onnistuu ostamaan äidille ja kahdelle nuoremmalle lapselle kyydin yhdestä autosta, mutta Agu, isä, dementoitunut isoisä ja Agun isoveli jäävät kylään.
Pian kylään jääneet miehet ovat taistelun jälkeen hallituksen joukkojen kuulusteltavina. Vakoilusta annetun pikatuomion jälkeen alkavat teloitukset, mutta Agu veljineen pääsee pakoon. Veli kaatuu luotiin kylän liepeille ja Agu pakenee viidakkoon. Täällä hän tapaa kapinalliset.
Agun ohella elokuvan kipinä syntyy kapinalliskomentaja Ibris Eldan häkellyttävän hyvin esittämästä Komendantista, jollaisia olemme tottuneet näkemään Afrikan sotilaskomentajia esittävistä kansainvälisen uutistoimiston välittämistä valokuvista. Komendantti on pirullinen hahmo, joka tietää miten nuoresta pojasta saadaan luotua soturi. Agusta tulee Komendantin suojatti, jonka initiaatioriitti Komendantin omaksi soturiksi huipentuu aseettoman siviilin, armoa rukoilevan siltainsinöörin teloittamiseen viidakkoveitsellä.
Synkkää aihetta lähestytään kerronnallisesti hienosti eikä veriteoilla mässäillä, mutta väkivaltaa ei myöskään yritetä peittää. Hyytävä Komendantti ja Agu kuljettavat hyvin rytmitettyä tarinaa, jonka loppu on toisaalta toiveikas, toisaalta surullinen. Osa antautuneista lapsisotilaista palaa kapinallisten riveihin viidakkoon koska – he eivät osaa enää muuta kuin sotia. Agulle sen sijaan on toivoa, vaikka hän on tehnyt hirvittäviä tekoja, ja tunnustaa sekä tiedostaa asian. Hänestä on tullut elokuvan myötä vanha mies pikkupojan ruumiissa.
Elokuvaa katsottaessa kannattaa muistaa, että sata vuotta sitten suomalaiset pikkupojat olivat mukana sisällissodassamme innoissaan. Lahden Hennalassa Maarian naiskaartin teloittaminen annettiin nimenomaan nuorten poikien tehtäväksi, joille konekivääri oli lähinnä jännä, kovaa pauketta pitävä lelu.
My honor was loyalty (2016)
 |
| Kuva: imdb.com |
SS:n tunnuslauseesta (Meine Ehre heißt Treue) nimensä saanut elokuva on yksinkertaisesti harvinaisen kökkö. Tätä ei kannata katsoa edes huumorimielessä, siis jätä väliin!
Vaikka saksalaisnäkökulma toiseen maailmansotaan vaikuttaakin kiinnostavalta, on tämä sotaelokuva leikattu ja kursittu kokoon harvinaisen irrallisista palasista. Sotaelokuvassa "seikkaillaan" Venäjällä, Italiassa, Ukrainassa, Normandiassa ja Saksassa. Monista kohtaa huomaa, että eri taistelukohtauksien kuvauspaikat ovat tismalleen samat.
Kökköyttä korostaa kerrassaan paska (saks. Scheiße) saksalainen päälledubbaus, jossa ääntä tai äänensävyä ei edes yritetä saada synkkaan huulien tai tilanteen kanssa. Tätä irvokkuutta alleviivaa todella surkea suomenkielinen tekstitys (Untersturmführer [vänrikki] on alirynnäkköjohtaja, lääkintämiehen kutsuminen on käännetty TULTA! jne.).
Kökköyttä korostaa kerrassaan paska (saks. Scheiße) saksalainen päälledubbaus, jossa ääntä tai äänensävyä ei edes yritetä saada synkkaan huulien tai tilanteen kanssa. Tätä irvokkuutta alleviivaa todella surkea suomenkielinen tekstitys (Untersturmführer [vänrikki] on alirynnäkköjohtaja, lääkintämiehen kutsuminen on käännetty TULTA! jne.).
Taistelukohtauksissa on vähän yritystä, joka ei kanna kuitenkaan minnekään. Kurskin suurtaistelu elokuvan alussa on kuin kakkosluokan historian elävöittäjien jäljiltä, loppu on kaoottista siirtyilyä paikasta toiseen, kertojan ääntä (joka toisinaan kuiskailee dramaattisesti) kirjeiden välityksellä ja muuta hölmöä. Tuntuu siltä, että elokuvaan on haluttu ottaa mallia vähän jokaisesta sotaleffasta josta on pätkä nähtävissä Youtubessa. Kertojan naisääni alusta ja lopusta ja miespääosan kuiskaava selittely ovat suoraan Ohuesta punaisesta viivasta, Normandiassa vilahtavat amerikkalaiset Band of Brothersista, ja massataistelut muistuttavat vähän Tali-Ihantalaa Etulinjan edessä -elokuvasta. Luonnollisesti mukaan on turboahdettu kaikki kliseet: juutalaisen surmaaminen, toverihenki ja omaiset kotona.
Historiallisissa yksityiskohdissa ihmetyttävät saksalaisten käyttämät venäläiset konepistoolit. Vaikka PPŠ-41:t olivatkin saksalaistenkin keskuudessa haluttuja, tuskin SS-joukot olisivat niitä ottaneet käyttöönsä. Muistaakseni saksalaisia oli kielletty ottamasta neuvostoaseita taistelukäyttöön: Wermachtin puolella käskyä on todennäköisesti rikottukin, mutta en usko että SS olisi tätä tehnyt. Tuntuu siltä että mukaan on haalittu kaikkea mahdollista ylijäämäkalustoa tai siltä näyttävää ja yksi lentokone surraamaan taivaalle.
