1917 – Taistelulähetit

Ounastelin, että tämä elokuva kannattaa nähdä valkokankaalta mutta kun tilanne on mikä se on, niin jäi viime tinkaan Finnkinossa käynti. Ounasteluni osoittautui aiheelliseksi: vain elokuvasali tai massiivinen kotimediateatteri antaa tälle elokuvalle täyden kokemuksen huikeasta "cinematographiasta". Jätän kuvakaappaukset tästä arviosta pois, koska ne eivät tee oikeutta elokuvakokemukselle.

Kuten tunnettua, Sam Mendesin ohjaaman elokuvan jippo on yhden oton illuusiossa: Koko elokuvan ajan seurataan kahta päähenkilöä. Suuria tähtiä (Andrew Scott! Benedict Cumberbatch! Colin Firth!) odottelevat saavat tämän ansiosta nähdä suosikkinsa vain parin minuutin ajan, mutta sitä vastaan saa kyllä erinomaiset roolisuoritukset. Etenkin Scottin [MORIARTY!] minuutit brittiluutnanttina jäävät mieleen. Korpraali Schofieldia näyttelevä George MacKay ja Dean-Charles Chapman eli korpraali Blake tekevät kyllä oikein vakuuttavan ja intiimin työn hekin. Voisi jopa sanoa, että tunnetummat näyttelijät päärooleissa olisivat pilanneet elokuvakokemusta. Esimerkiksi historiallinen eeppinen klassikko The Longest Day (1962) kärsii tästä pahasti.

Tarina on kuvaus

Kuten Juho Typpö erinomaisesti kirjoitetussa ja laaditussa arvostelussaan "Yhden oton sota" toteaa 1917 – Taisteluläheteistä, on sen tarina riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Koska olen koronakeväänä viihdyttänyt itseäni katsomalla paljon neowesternejä ja westernejä, olen oppinut arvostamaan vähäeleistä tarinankerrontaa. Elokuvassa vähemmän on usein enemmän. Olen samaa mieltä kuin Typpö: Taistelulähettejä ei olisi ilman Christopher Nolanin Dunkirkia (2017). Tavallisen sotilaan / sotilaiden seuraaminen sodassa ilman vihollista elokuvan avulla on mainio tarinan moottori yksinään.

Tarina alkaa takalinjoilta, kun kaksi korpraalia saa tehtäväkseen viedä viestin muista eristyksiin joutuneelle pataljoonalle. Saksalaiset ovat 1917 vetäytyneet helpommin puolustettavalle linjalle, mutta edenneen devonshirelaisen yksikön komentaja luulee krauttien olevan murtumassa ja valmistautuu hyökkäykseen, joka uusien tiedustelutietojen valossa päättyisi yksipuoliseen teurastukseen. Korpraalit saavat tehtäväkseen viedä käskyn vihollislinjojen läpi. Lisämotivaattorina hyökkäävässä yksikössä palvelee toisen korpraalin isoveli. Ja korpraalit lähtevät matkaan. 

Kerronta kulkee "yhden oton" illuusion varassa ja näyttää sen mitä korpraaleilla tulee matkallaan vastaan. Itse asiassa juuri tässä kuvaus keskittyy nerokkaasti juuri oikeisiin kohtiin. Esimerkiksi kohtaus, jossa Blake ja Schofield ylittävät piikkilankaestettä ja näkevät lankoihin takertuneen ruumiin on painotettu loistavasti: Kuvataan ensisijaisesti ruumiin katseen kohtaavaa Schofieldia, mutta vainajasta näytetään vain kääntyneen pään takaraivo ja vähän sivuprofiilia. Äsken katsomani Hacksaw Ridge olisi piehtaroinut suoraan suolissa (Sitäkin Taisteluläheteissä tehdään ohimennen. Tuli heti mieleen, että pitää uusia jäykkäkouristusrokotus). Taistelukentän kammottavia yksityiskohtia riittää, mutta juuri hiljentyneillä kamppailupaikoilla niistä välittyvä tunnelma on - - - hillityllä ja oikealla tavalla kammottava. Tietyissä kohdin päähenkilöiden puolesta jännittää adrenaliiniarvot kohisten ja jopa auton juuttuminen mutaan saa myötäelämään vahvasti tämänkin vastoinkäymisen.

Tarinan edetessä elokuva kehittää moottorinsa ja rytminsä, vaikkakin alun 40 minuuttia ovat mielestäni parhaat osat yhteneväisyytensä vuoksi. Elokuva muistuttaa parissa kohdin kuumehoureisen painajaisia menemättä kuitenkaan kertaakaan psykedeeliseksi. Osa kuvauksesta on esteettisesti niin sieluja riipivää, että unohtaa katsovansa sotaelokuvaa. Sota tosin palautuu liki sormennapsautuksella päälle.

Elokuvassa on pari tyhmää kohtaa, jotka olisi voinut kuvata toisin tai leikata pois. Toinen on juonenkäänteenä tärkeä, joten en paljasta sitä. Typön tavoin olen samaa mieltä toisesta kohtaa. Ranskalaisen siviilinaisen kohtaaminen rauniokaupungin kellarissa oli kliseinen ja typerä kohtaus. Tällä kertaa kameran jatkuva pyöriminen on myös hyvin vaivaannuttavaa, eli turhassa kohtauksessa cinematographia jatkuu ja jatkuu. Samalla tarinankuljetus hetkeksi rikkoontuu. Arvelisin, että Mendesin mielestä elokuva oli jo käyttänyt "klaustrofobiset ahtauspaukkunsa" loistokohtauksessa saksalaisbunkkereissa elokuvan alkupuolella ja harhailu pimeissä kellareissa olisi ollut saman toistoa, joten tähän kohtaan sovitettiin rauhallisempi siviilimäinen kohtaus. Se rikkoo tarinan monin tavoin mutta pahimpana puolena osoittautuu, että tarina on elokuvaa ja että elokuvassa on keinotekoinen rytmi. Illuusion rikkoutuminen on magian rikkoutumista: Jos taikavoimaan ei usko, se lakkaa toimimasta. Tästä päästään kuiville vasta kun hypätään syvään veteen (katso elokuva, niin tajuat viittauksen).

Dunkirkin lisäksi Taisteluläheteistä tulee etäisesti mieleen toinen I maailmansotaan sijoittuva elokuva Gallipoli (1981), tosin lähinnä lopun viestinvientikohtauksen vuoksi. Myös Jacksonin hieno They Shall Not Grow Old (2018) saa uutta arvoa. Eli hyvät mielleyhtymät tämä synnytti. Parasta Taisteluläheteissä on kuitenkin se, että se muistuttaa, miksi valkokankaat ovat olemassa. Jotkin visiot pääsevät oikeuksiinsa ainoastaan elokuvateattereissa. Tämä kuvaus on harppaus elokuvassa taiteenlajina ja ansaitsi ehdottomasti Oscarinsa.

Sotahistoriallisuus tekee vaikutuksen

Elokuvan toteutus elokuvana on huikean hieno, mutta tämä saattaa jäädä kertakäyttöiseksi jutuksi, mikä toisaalta on hyvä asia 1917-elokuvan kannalta. Elokuvallisuudessa on nimittäin se puoli, että saman tempun olisi voinut tehdä monella genrellä. Tämän voisi kuvitella helposti katastrofielokuvaksi, lännenelokuvaksi, heistiksi jne. Jos tätä toistaa liikaa, hommasta lähtee maku. Pioneerielokuva saa usein jäljittelijöitä, ja usein jäljitelmät ovat kehnoja kopioita.

Sotahistorian ja sotaelokuvien harrastajien (ja ammattilaisten!) suunnattomaksi onneksi ohjaaja Sam Mendes päätti tehdä menetelmillä ja välineillä sotaelokuvan. Juuri tästä kumpuaa sotahistorian ja "aitouden" tuominen uskomattoman intiimisti. Pienet yksityiskohdat viivähtävät kankaalla vain hetken mutta samalla nämä pikkujutut vangitsevat silmän. Viestikaapelit viritettynä juoksuhaudan reunalle. Sotilaiden esineiden ja vaatteiden pienet yksityiskohdat: Toisella päähenkilöistä on esimerkiksi sormissaan puhdetöinä tehdyt metallisormukset. Tätä ei erikseen millään tavalla korosteta tai mainita, mutta muoto ja materiaali puhuvat puolestaan. Pienet viestit, kirjoitukset sekä kyltit taustalla. Liike takalinjasta omaan etulinjaan, linjojen ylitys ja saksalaisten etulinjan tutkiminen kaikkine pienine ja suurine yksityiskohtineen oli sotahistoriapuristille kolmen ruokalajin menu parhaassa ranskalaiskeittiössä.

Elokuvaa on kritisoitu siitä, että kokonaistilanteena asetelma oli mahdoton. 1600 miehen yksikkö oli I maailmansodan mittakaavassa niin pieni yksikkö, että sitä tuskin olisi vaivauduttu erikseen pelastamaan edes kahden lähetin voimin. Toiseksi on huomautettu, että pelastettava brittiyksikkö tuskin olisi pystynyt etenemään kymmenen kilometriä syvälle edes vetäytyneiden saksalaisten jäljessä ja jäänyt sitten eristyksiin, ja sitten silti ilman tulitukea yhä yrittänyt hyökkäystä vihollisen päälinjaa vastaan.

Sanoisin että nämä ovat epätodennäköisyyksiä, eivät mahdottomuuksia. On hyvinkin mahdollista, että joku vastuullinen rintamakomentaja olisi yrittänyt lähettien avulla pelastaa osan rykmentistään. Sodan kaaoksessa suurikin yksikkö voi joutua erilleen muista ja yrittää silti suorittaa tehtävää. Itä-Karjalassa kokonaiset rykmentit saattoivat kesällä ja syksyllä 1941 operoida pelkästään radiotiedustelun tuloksin ja hyvin hatarin yhteyksin päävoimiin. Toki tällöin heillä oli radiot.

Historiallisesti ja aikakaususkollisuudesta Taistelulähetit saa siis liki puhtaat paperit. Elokuva olisi itse asiassa Goodbye Leninin! ohella välttämätöntä katsottavaa jokaisella arkeologiksi haluavalle, koska ne osoittavat miten materiaalisella kulttuurilla luodaan merkityksellistä ajankuvaa.

Tuntematon Sotilas - TV-sarja

Arvostelin Aku Louhimiehen Tuntemattoman Sotilaan (2017) lähes tuoreeltaan tänne blogiin. Elokuva sai minulta kaksi tähteä viidestä. Siinä oli paljon kerronnallisia ongelmia, ja nyt olen katsonut Areenasta TV-sarjan kaikki osat.

Kannattaa katsoa. Täytyy myöntää, että TV-sarja toimii paljon paremmin. Leikattu materiaali on ehdottomasti katsomisen arvoinen eikä halpahintaista rahastusta. Itse petyin elokuvaan, kun mm. trailerissa näytetty kohtaus Äänislinnan keskitysleiristä puuttui, mutta eipä sitä juurikaan nosteta sitten esille sarjassakaan – Lyhyt kurkistus vain. Tämä traileri vs. elokuva kiusoittelu alkaa olla valtavirtaa, että saadaan ihmiset ostamaan sekä elokuvalippu että DVD. 

Osa kohtauksista on selvästi kuvattu sitä varten, että voitaisiin näyttää että "tällaistakin oli sodassa". Niiden poisleikkauksen elokuvasta ymmärtää hyvin, vaikka osa niistäkin oli oikein mainioita. Vaikuttaa myös siltä, että osa kohtauksista oli otettu sen perusteella mitä sotahistorian hyllylle on ilmestynyt viimeisen viiden vuoden aikana. Kotirintama, valokuvaaminen, naiset ja "hermosota" on otettu mukaan ilmeisesti siksi, että näyttäisi siltä kuin viimeaikaista sotatutkimustakin olisi luettu huolella. Hauskoja lisiä sinänsä, mutta enempi turhia.

TV-sarjassa seisotaan myös kuuluisaa "kovennettua" ja täytyy ihmetellä näin jälkikäteen, miksi se leikattiin pois elokuvasta. Se syventää paljon Lammiota, Lehtoa, Määttää ja Rahikaista hahmoina ja Louhimiehen kuvakulmat ja näyttelijöiden suoritukset ovat erinomaiset. Kuvallisesti se jopa ylittää vuoden 1955 filmatisoinnin ja kolme miestä mäen päällä on yhtä ikoninen otos kuin alaviistosta kuvatut Åke Lindman, Pentti Siimes ja Kaarlo Halttunen.

Rahikainen (Adrei Alén), Lehto (Severi Saarinen) ja Määttä (Max Ovaska) seisovat kovennettua. Yksi parhaimmista, mystisestä syystä elokuvasta poisleikatuista kohtauksista.  Kuva: Tuntematon Sotilas (2017), osa 1.

Elokuvasta puuttui suhde henkilöhahmoihin ja se rakentuikin näyttelijöiden suhteen lähes täysin Eero Ahon Rokan ja Aku Hirviniemen Hietasen varaan. Valtaosa lopuista jäikin sitten arvailun varaan ja liki merkityksettömiksi. Nyt monet hahmot tulevat paljon tutummiksi ja samanlainen suhde kuin romaanin tai vuoden 1955 Tuntemattoman hahmoihin alkaa syntyä, mutta jää kyllä TV-sarjassakin monesti puolitiehen. Esimerkiksi Robin tekee Hauhiana nyt vähän enemmänkin kuin käy pikaisesti saamassa napin otsaansa.

"Frontside Ollie" saa uuden merkityksen. Elokuvassa Robinia ei juuri tämän enempää nähtykään, vaikka hänen läsnäolonsa ja kuolemansa merkitys oli Linnan romaanissa suuri. Jälki on turhan sotkuista verrattuna Linnan kuvaukseen Hauhian kaatumisesta. Kuva: Tuntematon Sotilas (2017), osa 3.

Samoin TV-sarjassa kotirintama ja lotat pääsevät hieman enemmän oikeuksiinsa. Nyt Rokan perhettä seurasi oikein mielellään eikä se tuntunut enää päälleliimatulta. Käynti Rokan suvun kotitilalla Karjalankannaksella 1941 tosin oli aivan liian aikaista: se (Viljam Pylkkään koti) sijaitsi Vuoksen rannalla Räisälässä Keljan kohdalla, ja sinne pääsi muuttamaan aikaisintaan talvella 1941–1942, Vain Kannaksen länsiosiin, etupäässä rajan pintaan ja Johannekseen muutti evakkoja takaisin jo 1941. Nyt Rokka on muuttamassa perheineen kotitilalle lähes samaa tahtia hyökkäävien suomalaisten kanssa, ellei jopa näiden edellä! Eero Ahon Rokasta: suoritusta on hehkutettu Jussi-palkintoa myöten, mutta mielestäni Aho ei ole uskottava karjalainen. Hän on pikemminkin karjalan murteella puhuva – ei "haastava" – hahmo. Esimerkiksi Rokalle ehdottomasti ominainen elävyys ja huumorintaju ei Ahon sanomana välity. Nyt hän on liikaa väsynyt, suorastaan vanha mies.

TV-sarjan pahin ongelma on, että samat "kikat" toistuvat jatkuvasti. Jotain tapahtuu kuten sotavanki ammutaan, Rahikainen ryöstelee, Äänislinnassa Veeruska tavataan ja kuva pysähtyy hetkeksi Hietaseen/Hirviniemeen joka tuijottaa samalla ilmeellä ja jatkaa menoaan (ajattelin tehdä ilmeistä koosteen, mutta en jaksa). Samoin jatkuva kuvaus miesjonosta sivusta postikorttimaisemissa alkaa kyllästyttää. Välissä esitetyt kartta-animaatiot ja arkistokuvat olivat aika turhia. Tuntemattomia ei tarvitse linkittää suureen kuvaan, sitähän se sammakkoperspektiivi on, ja ajankuva syntyy muullakin kuin SA-kuvalla upseereista, hautajaisista ja lentokoneista. Hitlerin vierailu Marskin synttäreillä oli harvinaisen turha arkistolisä. Johtaja tuli, häntä nauhoitettiin salaa ja hän sai tupakansavua silmilleen, ei siinä sen ihmeempiä! Osa näyttelijäsuorituksia on myös yksinkertaisesti surkeita. Toisinaan lauseita ladeltiin kuin Aki Kaurismäen leffoissa.

Sitten parhaimmistoon. Jo elokuvassa oli poikkeuksellisen hyvät taistelukohtaukset ja TV-sarja jatkaa samalla linjalla. Jatkosodan taistelut kuvataan hienosti sekä taitavasti ja jalkaväkimiehen taistelutapa tulee selkeästi esille. Viimeisen osan epätoivoiset murtautumisyritykset, joissa Kariluoto kaatuu, näytetään erityisen koruttomasti. Erityisen kehuttavaa on, että vaikeasti kuvattavat metsätaistelut on saatu filmattua näin hyvin. Suomalaiset TK-miehet valittivat vuonna 1941 sitä, ettei jatkosodan metsätaisteluita peitteisessä maisemassa saa kunnolla filmattua siinä missä saksalaiset saivat dokumentoitua komeita panssarihyökkäyksiä Itä-Euroopan aroilla huomattavasti helpommin maaston avoimuudesta johtuen. On erikoista, että realistisimmat taistelukohtaukset ovat siinä versiossa, joka on ajallisesti kauimpana itse sodasta.

Herää kysymys, oliko projekti alunperinkin tarkoitettu TV-sarjaksi? Poisleikattu materiaali oli juuri sitä, mitä elokuva olisi tarvinnut toimiakseen Tuntemattoman sotilaan filmatisointina. Elokuvaahan perusteltiin sillä, että kaikki eivät ole lukeneet kirjaa mutta elokuvaa todella ymmärtääkseen oli kirja luettava. TV-sarja minimoi tätä ongelmaa.

Eikä poisleikatussa materiaalissa ollut ylimääräisiä hyönteisiä.

Tuntematon sotilas (2017)

Kävin katsomassa uuden Tuntemattoman sotilaan lauantaina 28.10. iltanäytöksenä, siis varsin tuoreeltaan. Koska elokuva on keskeinen puheenaihe ja tulee olemaan myös melkoinen osa jatkosodan tulkintaa, teen tämän blogin yhteydessä katsauksen ja arvion.

Varoitus: kirjoitus saattaa sisältää juonipaljastuksia kuten sen, että tässäkin versiossa Suomi häviää sodan.

Kuva: tuntematonsotilas2017.fi

Tuntematon sotilas some

Jokainen Tuntemattoman filmatisointi on aikansa tuote. Edvin Laineen versio oli sodan henkilökohtaisesti kokeneelle sukupolvelle suunnattu ja Mollbergin versio 1980-luvun pasifismin läpi katsottu. Nämä kaksi elokuvaa täydentävät toisiaan painotuksilla: Laine korostaa huumoria hyläten vastenmielisimmät henkilöt ja tapaukset (ja samalla monet historiallisesti todet ikävät tapaukset) kun taas Mollberg hylkää huumorin korostaen vastenmielisempiä tapauksia ja hahmoja.

Uuden Tuntemattoman liikkumiskenttä on – kuten melkein kaikkien nykyään tehtyjen "kuohuttavien" teosta – itse elokuvan ulkopuolella sosiaalisessa mediassa. Tässä vaiheessa voin todeta esimerkiksi että

NYT TULEE JUONIPALJASTUS

Rokan mahdollisella kuolemisella vihjailu oli vain halpahintainen katsojien kalastustemppu. Ainut (ruudun ulkopuolella tapahtuva) ylimääräinen kuolema on eversti Karjulan kuoleminen haavoittumisen sijaan. Karjulaan liittyen leikkaajat olivat tehneet todella kömpelöä työtä, mikäli silmäni erottivat oikein: samassa kohtauksessa alta kahden minuutin Karjula on puhuteltaessa vuoroon everstiluutnantti ja vuoroon eversti (näitä puhutellaan erikseen. Kenraaliluutnantin ja kenraalimajurin puhutteleminen kenraaliksi ei ole virhe, kirj. huom.). Myös ruusukkeet kauluslaatoissa vaihtoivat määrää!

Elokuvaa ennen näytettiin Tuntematonta sponssanneiden tahojen mainoksia, jotka sentään jotain hyvää makua osoittaen oli laitettu osaksi elokuvan valmistusprosessia. Arpoja kesken kohtausta raaputtelevien näyttelijöiden kohdalla teki jo puolileikillään melkein mieli lähteä kotiin.

Tässä yhteydessä voisi myös mainita "Tuntemattoman yleisön". Yleisö reagoi teatterissa samalla tavalla kuin Smedsin Tuntemattomassa 2007 (jonka kestin puoliväliin, sitten piti paeta ikävystymistä): Linnan napakat repliikit, ei niinkään ohjaus tai näyttelijätyö, kirvoitti monet naurut. Antero Rokan ehkä osuvin ja parhain repliikki "Entinen maanviljelijä Kannakselta, nykyään Tikkakosken mannekiini" ei herättänyt edes pyrskähdyksiä. Yhteyttä Tikkakosken kuuluisiin asetehtaisiin, jotka valmistivat Suomi-konepistoolia, ei enää tajuta.

Helsingin Sanomien arvostelukin (kaksi tähteä), mielestäni hyvin perusteltu [herranpieksut, olen samaa mieltä Hesarin kanssa. Tuokaa desinfiointiainetta!], käännettiin somevoitoksi. Louhimiehen julistus, että "Suomessa on henkilöitä jotka eivät ole nähneet kumpaakaan tuntematonta eivätkä lukeneet kirjaa" on älyllisesti ontto. Jos joka vuosi 6.12. televisioitava erinomainen filmatisointi tai äidinkielen tuntien pakkopullakaan ei saa ihmisiä tutustumaan Tuntemattomaan, niin miksi uusi filmatisointi saisi? Koska Linnalla ja Laineella ei ollut twitteriä? Käsikirjoittaja kertoo pitävänsä merkittävämpänä kahden nuoren abitytön antamaa viittä tähteä kuin Hesarin kriitikon kahta tähteä. Mitä tähän voisi vastata. Kerran tutkiessani elokuvailmoituksia oli American Pie 3:n mainokseksi otettu "American Pie 3 on sairaan siisti leffa!", lähteenä SubTV:n tekstiviestichat...

Olen myös huolissani siitä, että Tuntemattoman trailerit nähneenä (katsoin erinomaisen Ikitien viikko sitten, ja pelkästään sitä edeltävällä mainostauolla tuli kaksi!) elokuvasta on saksittu pois kohtauksia. Ilmeisesti markkinoille tulee poisleikattuja kohtauksia sisältävä DVD-paketti, mikä voi tehdä elokuvasta oikeasti paremman mutta kuvaa 2010-luvun hirvittävää markkinointisyndroomaa: kuluttajalle ei tuoda enää valmista tuotetta (peliä, ohjelmistoa, elokuvaa) vaan olennaiset ominaisuudet saa myöhemmin maksullisina päivityksinä.

Tuntematon sotilas hyönteinen

Louhimiehen Tuntematon eroaa muista aikaisemmista kameratyöskentelyssä. Jo Helsingin Sanomien valmiiksi somejupakkaa aikaansaanut arvostelu kiinnitti huomiota luontokuvauksiin. Kun kameraan ilmestyi kuudennen kerran ötökkä kuiskasin mukaan lähteneille kavereille, että tämähän onkin Tuntematon hyönteinen.

Kameratyöskentelyssä uusi Tuntematon tosin puolustaa paikkaansa eniten. Taistelukohtaukset on kuvattu erittäin hyvin ja sotilaiden ahdistunut ryömiminen kaoottisessa kaatuneiden puiden ja murrosten sekamelskassa on vakuuttavaa. Myös taistelun päämäärä ja näkyvyys on saatu vangittua hyvin kameralle: täältä tämä sotilas näkee tilanteen näin eikä voi liikkua, mutta sivusta iskevä sotilas näkeekin näin. Äänimaailmakin iskee katsojan päälle tehokkaasti: raskaat Maxim-konekiväärit pääsevät hyvän kuvauksen ansiosta oikeuksiinsa väkivaltaisina laitteina, kun esimerkiksi Laineen Tuntemattomassa ne tuntuvat vain kulkevan porukan mukana.

Ja tämä on suurin syy mennä katsomaan elokuvateatteriin. En usko, että elokuva pääsee oikeuksiinsa DVD:llä muuten kuin erinomaisesti varustelluissa kotiteattereissa. Tämä asettaa Tuntemattoman samanlaiseen joukkoon kuin Avatar ja Taru Sormusten Herrasta -trilogian. Näyttävät parhaimmilta suurella kankaalla mutta

"Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin sileä, vaan on silkkoa sisässä, akanoita alla kuoren"

Tuntematon sotilas Rokka

Näyttelijävalinnat heijastavat aikaansa. Kun Edvin Laineen Tuntematon sotilas ilmestyi 1955, naurettiin että tämähän on Kansallisteatterin oma Kuka kukin on. Nyt ikonisia hahmoja tulkitsevat Putous-tähdet. Eero Ahoa (Rokka), Johannes Holopaista (Kariluoto) ja Aku Hirviniemeä (Hietanen) ylistettiin jo etukäteen mutta ainoastaan Eero Aho lunasti minulle lupaukset, eikä hänkään viiden tähden veroisesti.

Juuri roolipainotuksissa elokuva poikkeaa radikaaleimmin aikaisemmista filmatisoinneista. Keskiöön on nostettu kolme–neljä hahmoa ja muista on tullut Unohdettuja sotilaita. Paljon kohtauksia on myös leikattu pois, mikä entisestään minimoi monen hahmon kuten Määtän ja Lehdon merkitystä. Valtaosaa henkilöhahmoista ei tunnista lopussakaan, ellei näitä erikseen puhutella nimellä. Viirilä, hyvin näkyvä ja erikoinen hahmo kirjassa on mukana mutta jää varjoksi "eläimellisestä korpisoturista". Kaikkiaan muut hahmot jätetään suorastaan tahallaan ontoiksi Rokan ja Hietasen tieltä. Karmivin muutos on ehkä "suventassu", sotamies Susi, Rokan naapuri, jonka ruutuaika pisti minut miettimään että onko siitä tehty kehitysvammainen? Susi oli Rokan hiljainen tsaikkakaveri, luotettu "varjo" mutta nyt tuntui hitosti siltä että mieshän on "mongerteleva vajakki". Tuntuu siltä, ettei Louhimies ole jaksanut ohjata kuin muutamaa näyttelijää ja muut on työnnetty puhtaiksi statisteiksi. Rokan ikonisessa kohtauksessa yksintaistelussa venäläistä koukkaavaa osastoa vastaan ei ole edes jaksettu tuoda ruudulle uutta nimeä, Lampista, vaan Rokkaa auttelee Sihvonen. Sihvonen on tehtävään huono valinta, sillä hän on "höpsö kouhottaja". Kirjan ja aiemmat elokuvat tuntevat huomaavat pienen ja merkityksettömän muutoksen mutta samalla mielestäni korostuu muiden sotilaiden harmaus ja persoonattomuus: jos muutettuihin kohtiin voi heittää yhtä hyvin Määtän, Sihvosen tai Salon, niin nämä hahmot ovat jääneet tyystin työstämättömiksi.

Eero Ahon Rokka ei jätä kylmäksi. Hahmon olemusta on muutettu. Aholla ja Louhimiehellä on luonnollisesti täysi oikeus tulkintaansa, mutta jotenkin tuntuu kuin kannakselainen erinomainen sotilas ja elävällä karjalaisella huumorinlahjalla siunattu puhetta poriseva Rokka on muuttunut karjalanmurretta säästeliääksi käyttäväksi pohjalaismieheksi. HS kiteytti tämän hyvin: Rokan sielunelämä on perinteistä suomalaista näyttelijätyötä eli tyhjään tuijottamista. Tulkinta on kiinnostava mutta menee niin omille teilleen, että olisi ollut parempi tehdä Rokkaan keskittyvä elokuva kuin keskittää Tuntematon Rokkaan. Aineksia tähän olisi, vihjaahan Rokka kirjassa olleensa mukana Keljan kammottavan verisessä taistelussa talvisodassa. Rokan perheen tuominen mukaan elokuvaan olisi pitänyt toteuttaa paremmin, nyt kohtaukset tuntuvat kertakaikkiaan päälleliimatuilta.

Johannes Holopaisen Kariluoto on muutoksineen ja painotuksineen totaalisen epäonnistunut. Omassa teoksessaan Linna tutkii hyvin Kariluodon sielunmaisemaa ja muutosta "nulikasta" ammattiupseeriksi ja erinomaiseksi sekä rohkeaksi johtajaksi, joten painopisteen muuttaminen onttoon romanssiin ja naimisiinmenoon on huono sijoitus kerronnallisesti ja henkilökuvauksen kannalta. Romaanissa ja Laineen Tuntemattomassa illuusionsa menettänyt Kariluoto kuolee viimeisessä vastaiskussa periksi antaneena, mutta samalla huojentuneena, vapautuneena kapteeni Kaarnan jättämästä johtajuuden ja Suur-Suomi -ideologian taakasta. Nyt mies miettii viimeisillä hetkillään petipuuhia tuoreen vaimonsa kanssa, vaikka lähti etulinjaan nimenomaan velvollisuudentunnosta.

Jos sanaleikkien kanssa jatketaan, on Aku Hirviniemen esittämä Hietanen Tuntematon toljottaja. Romanssin paisutus äänislinnalaisen Veran kanssa on yhdentekevä kohtaus eikä Hirviniemi varsinaissuomalaisena aliupseerina ole järin vakuuttava.

Myös Jussi Vatasen Koskela jää ontoksi. Tuntuu siltä, että hän on kaiken aikaa taka-alalla harmaana mutta saapuu tekemään tai sanomaan jotain oikein ja sitten poistuu. Koskelan hahmoa on koverrettu  kovasti ontoksi eikä viittaus hämäläisperheeseen ja Täällä Pohjantähden alla -teokseen toimi. Samoin Samuli Vauramon Lammio jää suhteellisen tyhjäksi mikä toistaalta korostaa tämän henkistä tappiota Rokan edessä. Se on aikaisempia elokuvia totaalisempi.

Vanhalasta (Hannes Suominen) olisi saanut enemmän irti, roolihahmo kun erottuu – hampaidensa ansiosta. Vanhalan kehitys itsekseen hihittelijästä humoristiksi ja elokuvan lopussa velvollisuudentuntoiseksi ryhmänjohtajaksi, joka vetää onnistuneen vastaiskun, tuntuu olevan pikemminkin sivutuote kuin ohjauksen tarkoitus. Rahikainen (Andrei Alén) on muutettu – sangen onnistuneesti – lupsakasta pohjoiskarjalaisesta lurjuksesta alhaiseksi ruumiinryöstäjäksi, mutta tuntuu että tämän muutoksen ainut tarkoitus on hänen esittämisessään parittajana yliampuvassa kohtauksessa Äänislinnassa. Tämä on yksi niitä Linnan valintoja, jotka olisi voinut jättää kirjastakin pois. Tilannetta korostaa se, että heti Äänislinnan jälkeen tuntuu kuin Rahikainen katoaisi elokuvasta.

Naisten tuominen elokuvaan ei minusta tuonut mukaan juurikaan naisnäkökulmaa. Kummelistories, osittainen Tuntemattoman parodia, sisältää kohtauksen jossa ase kädessä ryömivä Timo Kahilainen katsoo kameraan ja toteaa "Kyllä jokaisessa suomalaiselokuvassa pitää olla tissit". Seuraavaksi kamerassa vilahtavatkin paljaat rinnat. Naisnäkökulman sijaan tuleekin kohtauksista mieleen uusi sanaleikki: "Levottomat sotilaat".

Summa summarum

Itsenäisenä ohjauksena Aku Louhimiehen teos ei oikeastaan puolusta paikkaansa. Tuntemattomalla sotilaalla on valtava painolasti sekä suuret odotukset ja niihin pitäisi kyetä vastaamaan tai jättää elokuva tekemättä. Mukavaa, että Louhimiehellä oli mukana enemmän yritystä kuin rahastusta. On hyvä, ettei seuraa ja apinoi aikaisempien tekemisiä,  mutta ohjaajan omat valinnat ja painotukset pitäisi saada elämään. Tässä uusi Tuntematon epäonnistuu pahasti. Louhimiehen ohjaus on selvästi Laineen ja Mollbergin töitä huonompi. Ironista onkin, että Mollbergin elokuvan ansiot korostuvat uutta filmatisointia katsellessa.

Elokuva on monin paikoin irtonainen ja katkeileva joka korostaa entisestään kotirintaman väkinäistä päälleliimausta. Monesti tuntuu että kohtaus alkaa ja heti loppuu eikä välillä tapahdu yhtikäs mitään.  Tämä jumalankiitos minimoi Robinin nolon ruutuajan. Vaikka taistelukohtaukset olivatkin toimivia jäi sellainen maku, että ne tehtiin yhteen pötköön samassa korkean kallion luona sijaitsevassa metsärinteessä, jonka ohi kulkee hiekkatie. Itä-Karjalan maantiede ei sisäisesti juurikaan poikkea (metsää, soita, kyliä) enkä usko siellä oikeasti taistelleidenkaan juurikaan erottaneen yhtä bunkkerilinjaa toisesta, mutta hieman halpahintaiselta tuo tuntuu.

Jos tätä yrittää katsoa mahdollisimman objektiivisesti (mikä on sula mahdottomuus), niin elokuva on ammattilaisten tekemä keskinkertainen suoritus. Elokuvan teossa ei ole missään nimessä menty sieltä missä aita on matalin, mutta silti... Kahdesta kolmeen tähteä. Painolastin vuoksi kaksi.

* Korjaus 29.10.2017 kello 15:51. Käsikirjoittaja piti kahden abitytön mielipidettä kriitikon arviointia tärkeämpänä, ei Louhimies. Lisätty linkki juttuun.

** Korjaus 19:51. Louhiniemet korjattu Louhimiehiksi.

Viestipataljoona 33: 1. arvio

Uusimmassa Sotaveteraani-lehdessä (1/2017) oli lyhyt ja asiallinen, Varsinais-Suomen Sotaveteraanipiirin toiminnanjohtajan Osmo Suomisen kirjoittama arvio Viestipataljoona 33:n historiikista.

Tässä hänestä plussat:

- Virallisten ja epävirallisten lähteiden ristiriitaisuuksia kirjoitettu auki
- Hyvä kuva arjesta
- Liikuttavaa kuvausta asevelitoiminnasta kaatuneiden omaisten hyväksi

Tässä miinukset:

- Henkilöluettelo puuttuu
- Rivouksia, jotka sopisivat paremmin saunan lauteille kerrottavaksi
- Runsaasti kirjoitus- ja kielioppivirheitä
- Yksi nimi kirjoitettu toistuvasti väärin
- Puhutaan 20. Prikaatista sodan lopulla, kun pitäisi olla 21. Prikaati

Tässä kommentteja miinuksista:

Henkilöluettelon puuttuminen johtuu useista syistä. Eräs pataljoonassa palvellut toivoi, ettei hänen nimeään mainita teoksessa laisinkaan. Toiseksi suuri osa pataljoonan läpi 1942-1944 kulkeneista oli yksikössä vain päivän pari, kunnes heidät siirrettiin jalkaväen tai tykistön viestijoukkueisiin. Kolmanneksi, vaikka laadin yli tuhannen nimen listan yksikössä palvelleista päiväkäskyjen perusteella, oli yllättävän paljon miehiä jotka selvästi palvelivat yksikössä ja pitkään, mutta joista ei löydy virallisissa asiakirjoissa ainuttakaan mainintaa. Oli myös muita syitä: yksityisyys, yksinkertaisesti tilakysymys jne. Mikäli teokselle tulee kaavailemani jatko-osa, yritän saada siihen mahdollisimman täydellisen henkilöluettelon. Olisi myös kiinnostavaa kirjoittaa tässä yhteydessä veteraanien vaiheista sodan jälkeen, joskin joillakin oli surullinen kohtalo. He tulivat hengissä kotiin, mutta eivät loppujen lopuksi koskaan selvinneet sodasta.

Rivouksien mukaan ottaminen johtui siitä, että olen saanut folkloristin koulutuksen ja yritän katsoa aihetta kokonaisvaltaisesti. En halunnut Sari Näreen "Sota ja seksi" tyylistä näkökulmaa enkä halunnut sitä mukaan väen vängällä, mutta löytämäni tapaukset kuvasivat mielestäni osuvasti ajanjaksoa. Lisäksi nämä rivoudet olivat ensikäden lähteiden tietoa eli suoraan veteraaneilta saatuja tiedonantoja, esimerkiksi viestivarastonhoitaja Tammisen varustarkastuksessa hyräilemä rivo laulu oli osa pitkää kertomusta jossa laululla oli oma merkittävä osuutensa.

Kirjoitusvirheiden paljous harmittaa itseäni vietävästi, en voi puolustautua. Osa kielioppivirheistä tosin on mukana suorissa, lainausmerkeissä esitetyissä lainauksissa alkuperäislähteistä, mutta tämä on vain pieni osa ongelmaa. 

Tiesin nimissä esiintyvän virheitä ja toivoinkin, että näiden korjaamiseksi otettaisiin yhteyttä. Käytin nimiluetteloita laatiessani liikekannallepanovaiheessa laadittua Pataljoonan ensimmäistä päiväkäskyä, tuntolevyluetteloa sekä sijoitusluetteloa. Nämä ovat kaikkea muuta kuin täydellisiä asiakirjoja ja jotkin nimet olivat jokaisessa asiakirjassa eri tavalla kirjoitettuja. Osassa lähteistä mainitaan vain sukunimi ja muutama nimi on "kadonnut" eli ne laaditaan ensimmäisessä päiväkäskyssä, mutta ei enää sijoitusluettelossa. Tyypillisiä olivat -nen päätteen puuttuminen sukunimestä (Virtanen -> Virta) sekä viimeisen vokaalin putoaminen pois etunimistä. Painajaismaisin oli 30.7.1942 vahingonlaukauksesta kuollut sotamies Adolf Suszycki (käytän tässä Suomen sodissa menehtyneiden tietokannan kirjoitusasua), jonka nimi on jokaisessa lähteessä kirjoitettu eri tavalla. Suomisen mainitsema tapaus oli kuitenkin etunimen järjestelmällinen väärinkirjoitus, (Vilhosta oli tullut Viljo) joka johtui ilmeisesti alkuperäislähteen virheestä ja tämän virheen kertautumisesta. Olen tästä äärettömän pahoillani, etenkin kun kyseessä oli poikkeuksellisen taitava ja urhea ryhmänjohtaja, joka esiintyi lähteissä usein.

Nimien kanssa on ollut aiemminkin ongelmia. Kerran julkaisin artikkelissa valokuvan, jonka taakse veteraani itse oli kirjoittanut kuvassa esiintyvien nimet. Heti julkaisupäivänä Liedon museolle (silloin Nautelankosken museo) soitti kuvassa esiintyvän henkilön tytär, joka ilmoitti nimen olevan väärä. Olin käyttänyt tekstissä henkilön toista etunimeä (joka siis oli takanakin kirjoitettu), vaikka tämä oli hänen serkkunsa ensimmäinen etunimi. Joka tapauksessa tieto saatiin korjattua museon tietokantaan.

Olin sentään saanut 20. Prikaatin tapauksen oikein, sillä tämä Viipurissa kesäkuussa 1944 surullisenkuuluisasti taistellut prikaati todella siirrettiin Tolvajärven taisteluiden päättyessä Karjalankannakselta pohjoiseen taistelussa pahoin kärsineen Jalkaväkirykmentti 33:n tilalle. Suominen epäili minun sekoittaneen sen "Venttiprikaatiin" eli 21. Prikaatiin, mikä on ymmärrettävä sekaannus sillä tämän yksikkö taisteli koko kesän ja syksyn alun 1944 osana Vahvennettua 1. Divisioonaa. Herrasmiehenä Suominen tarjoutui kirjoittamaan oikaisun seuraavaan lehteen, mutta katsoin ettei ollut tarvis. Hyvä että

Itseäni harmittaa ehkä eniten se, että 20. Prikaatin taru suomalaisessa sotahistoriassa tuntuu päättyvän Viipurin "skandaaliin", vaikka yksikkö taisteli sen jälkeen vielä pitkään. Viipurin pohjoispuolella sen osat pitivät puolensa Viipurin ja Tali-Ihantalan taisteluiden aikana kamppaillen sinnikkäästi.