Hiljaiseloa blogissa, kiirettä tutkimusrintamalla

Blogeihini ei ole tullut päivityksiä pitkään aikaan, johtuen

a) pirun sitkeästä kesäflunssasta
b) työkiireistä
c) uusiutuneesta sitkeästä flunssasta johon kuului sietämätön kolmen viikon köhä ja
d) flunssan aikana kerääntyneistä tekemättömistä töistä ja tietty
e) 30–35 asteen helteistä Turussa.

Nyt joka tapauksessa on aika vilkaista mennyttä loppukesää ja syksyn alkua.

Karhumäen historiikin käsikirjoitus luovutettu

Luovutin pitkään takomani Karhumäen historiikin kustantajalle ja jätän sen toistaiseksi hautumaan. Siihe tullee runsaasti korjauksia ja muuta työstettävää. Paljon piti karsia, vaikka paljon sain mukaan, ja viimeistään vuoden alussa piti vain antaa periksi joidenkin karttojen ja raporttien löytämiseksi. Miksi, OI MIKSI asiakirjan liitteenä olevaa kätevää ja kattavaa luetteloa tai karttaa ei ole ikinä voitu säilyä kirjelmän yhteydessä vaan se on mapissa Ö joka meni kesäkuussa 1944 muun Sota-arkistoon viemättömän aineiston kanssa alue-esikunnan kamiinaan?

Sandarmohin alue, joka on ollut uutisissa viime aikoina, rajautuu tutkimuksen ulkopuolelle (keskityn mahdollisimman tiukasti kaupunkialueeseen).

Sirkkala 1918–2018

Toimin kesän ajan Turun yliopiston Sirkkala 1918–2018 hankkeen parissa projektitutkijana. Lyhyestä pestistä huolimatta tämä on ollut yksi antoisimmista tutkimuksista, joihin olen osallistunut. Tutkimus käsittelee Turun Sirkkalan kasarmien historiaa ja etenkin sen vaiheita punavankileirinä/ sotavankileirinä/ sotavankilana 1918 ja pakkotyölaitoksena 1918–1923.

Aihe on kiinnostanut ihmisiä laajalti ja keräämäni/muiden tutkijoiden keräämän laajan aineiston turvin olen pystynyt antamaan yksiselitteisiä ja selkeitä vastauksia omaisiaan tiedusteleville. Ei-oo-vastaukset johtuvat yleensä siitä, että tiedusteltu henkilö on ollut Kakolassa eli lääninvankilassa, ei sotavankileirillä. Kerran todistettavasti Turun vankileirillä kuollutta ei löytynyt vankiluetteloista, mutta syynä lienee se että hän kuoli melko pian siirryttyään Hämeenlinnasta Turkuun.

Haastattelin myös henkilöitä, jotka asuivat Sirkkalan kasarmialueella sen kuuluessa Suomen armeijalle. Tämä haastattelu kohtasi yllättäviä teknisiä häiriöitä, selvittelen, tarvitseeko kehräysäänetkin litteroida.

Harvoin olen ollut tutkimushankkeessa, jossa yhteistyö on näin mutkatonta, anti yhteisölle/yleisölle välitöntä ja tutkijoiden arvostus yhtä suurta. Yleensäkin yhteistyö eri tutkimushankkeissa on sujunut hyvin, mutta Sirkkala-hanke on sujunut mallikelpoisesti näin projektitutkijan näkökulmasta.

Asiakirjakuvausta Kansallisarkistossa.

Ainoa takaisku oli, kun kuvatessani Kansallisarkistossa vuoden 1918 saapunutta kirjeenvaihtoa kamera heitti manuaali-asetuksesta huolimatta huomaamattani automaattitarkennukseen ja noin sata kuvaamaani asiakirjaa oli epämääräistä suttua. Pitää siis kuvata ne uusiksi jossain vaiheessa...

Mikkelissä Jalkaväkimuseossa

Olen tekemässä VTT Olli Kleemolan ja valokuvaaja Aake Kinnusen kanssa loisteliaasti kuvitettua ja perinpohjaista teosta sodan ajan puhdetöistä. Koska Kleemolan mittava esinekokoelma on esillä Mikkelissä, teimme 30.8.–2.9. kaupunkiin keikan jolloin kuvasimme kolmen päivän aikana satoja esineitä Kinnusen huippukalustolla. Jokainen museologiaan, arkeologiaan tai muuten esinetutkimukseen perehtynyt tietää, että hyvien lähikuvien ottaminen esineistä on v*******a hommaa.

Esine kuvauksessa.

Esineiden ottaminen näyttelystä ja museon varastoista kuvattavaksi oli melkoinen prosessi, mutta se sujui onneksi mallikkaasti ja alussa esiintyvistä lastentaudeista päästiin nopeasti eroon ja kuvaaminen sujumaan tehokkaasti. Ensimmäinen suuri muutos oli kuvausteltan siirtäminen lattialta pöytätasolle, mikä säästi kuvaajan hirvittäviltä polvi- ja selkäkivuilta. Koko kuvaussession aikana pyöri lisäksi nauhuri, jotta kirjallisen dokumentoinnin lisäksi suullinen kommentointi esineistä tulisi kokonaisuudessaan taltioiduksi.

Vitriineissä olevien esineiden kuvaus osoittautui ongelmalliseksi. Onneksi hätä keinot keksi. Alla kuva-arvoitus: mikä esine?

Mikä esine lienee kyseessä?

Vastaus: ei harmainta aavistustakaan. Esine lienee tekele/teelmä eli epäonnistunut kauha, mutta itse hyödynsin sitä puhdetyökurottimena:

"Puhdetyökurotin". Museoväen säästämiseksi rasioita esittelevä vitriini avattiin vain toisesta päästään, mistä esineet otettiin kuvattavaksi ja sujautettiin takaisin paikoilleen. Jatkosodan aikaista kävelykeppiä käytettiin kauempana olevien esineiden kiskomiseksi kuvattavaksi.

Tämä on tärkeää: mikään määrä digitointia (ellei 3D-tulostin tulevaisuudessa tee täydellistä replikaa) ei korvaa sitä, että esinetutkija saa käsiinsä fyysisen esineen. Monesta puhdetyöstä löytyi kädestä pyöritellessä mielenkiintoisia piirteitä ja yksityiskohtia. Tarkemmassa tarkastelussa löytyi leimoja, metallista alkuperään liittyviä merkintöjä ja muita vastaavia erikoisia puolia.

Lounastauolla Jalkaväkimuseossa. Pizza tuli kotiinkuljetuksena.

Pääsin myös näkemään ilmeisesti Kustaan sodan (1788–1790) aikaisen mörssärinkuulan, joka herätti huomiota lehdistössäkin:

Mörssärinkuula, lienee Kustaan sodan aikaisen Savon rintaman taistelun satoa.

Luennointia, esitelmiä, kirjoituksia jne.

Tähän väliin mahtuu luonnollisesti luentoja, esitelmiä ja muuta mukavaa vaikka olenkin isoista kirjoitusprojekteista johtuen ollut enemmän kiinni kirjojen kirjoittamisessa. Sirkkala hankkeesta oli juttua Länsi-Suomessa ja Turun Tienoossa ja sainkin mielenkiintoisia yhteydenottoja Sirkkalan asioista. Lisäksi olen tahkonnut yhtä referee-artikkelia.

Esitelmistä mielenkiintoisin oli Sirkkalan vankileiriä käsitellyt luentoni Sirkkala-seminaarissa 15.9.2018. Olin tehnyt tilaisuuteen Sirkkalassa kuolleita käsitelleen monisteen, jossa oli kuolleet aikajärjestyksessä, kuolleet aakkosjärjestyksessä sekä valokuvia ja kuolinilmoituksia menehtyneistä. Totta kai tilaisuuteen saapuu yhden Sirkkalassa menehtyneen omainen, jonka sukulaisesta ei ole luettelossani halaistua sanaa! Onneksi sain tietoa ja vainaja löytyi myös vankiluetteloistakin, elossa olevana tosin. Ilmeisesti vainajan hyvä kunto kääntyi tämän kohtaloksi influenssan vuoksi: tautihan tappoi yleensä terveitä ja hyvinvoivia, eikä Turun sotavankileiri ollut Tammisaaren tai Hennalan kaltainen "luurankotehdas".

Turun Koroisia käsittelevä "Koroiskirja" julkaistaan lokakuussa ja minä olen kirjoittanut kirjaan lyhyesti tuliaseista ja alueelta löytyneistä kuulista. Ensimmäinen referee-tason kirjoitukseni. Muistan vielä kun noin neljä vuotta sitten lähetin artikkelini kirjaan ja "pahoittelin syvästi myöhästymistä"...

Ai niin, varsinaisena päätyönäni tutkin Svenska Kulturfondetin rahoituksella evakkojen asuttamistoimintaa ruotsinkielisillä alueilla. Pitkä projekti, lupaavia aineistoja ja mielenkiintoisia tutkimustuloksia luvassa!

Ruotsinkielisille alueille muuttaneiden evakkojen tutkimusta

Kuten apurahoja myöntäviä tahoja kyttäävät tai sunnuntain 8.4.2018 Turun Sanomat lukeneet varmaankin ovat huomanneet, on Svenska Kulturfondet myöntänyt minulle ja projektin johtajalle VTT Olli Kleemolalle apurahaa (mistä kiitos!)  ruotsinkielisille alueille Varsinais-Suomeen ja Uudellemaalle asumaan tulleiden evakkojen tutkimiseen.

Oma osuuteni tutkimuksesta alkaa elokuussa 2018 (olen tällä hetkellä pääsääntöisesti kiinni muissa projekteissa), mutta luonnollisesti otan vastaan tietoja ja yhteydenottoja jo tätä ennen: monen evakon kokemusten keräämisen kanssa on menossa viimeiset mahdollisuudet.

Lähestymistapa on moniaineistoinen: haastattelut, arkistot, vanhat tutkimukset yms. ovat kaikki tärkeitä lähteitä tutkiessamme evakkojen sijoittumista ruotsinkielisille alueille. Tällä hetkellä siis Pohjanmaan alueesta on jo valmistunut tutkimusraportti, ja nyt vuorossa ovat Varsinais-Suomi ja Uusimaa. Aloitamme tutkimuksen Varsinais-Suomesta ja pyrimme saamaan lisärahoitusta hankkeen toteuttamiselle täysmittaisena.

Hankkeen verkkosivut Sigillumilla:

http://sigillum.fi/projektit/evakot-suomen-ruotsinkielisilla-alueilla

Hankkeen sähköposti:

evakot[ät]sigillum.fi

Toivon, että saisimme paljon yhteydenottoja tarkastellaksemme asiaa useista eri näkökulmista ja moniäänisesti. Suunnitelmissa on julkaista hankkeen tulokset itsenäisenä teoksena noin vuonna 2021.

Touché!

Vanha postaukseni "Sotilasleireistä pikaisesti" Kaivettua ja kaivattua -blogissa on nostettu Oula Seitsosen väitöskirjassa näyttävästi esille

Lähde: Seitsonen, Oula. 2018. Digging Hitler´s Arctic War. Archaeologies and Heritage of the Second World War German Military presence in Finnish Lapland. Helsingin yliopisto. s. 97

viitaten kommenttiini "Helsinkiläiset tutkivat joitakin vuosia sitten sotavankileiriä pohjoisessa ja hämmästyivät kun eivät löytäneet jäännöksiä vankien elämästä. Sanoisin, että sotavankien materiaalisen kulttuurin tutkiminen arkeologisin kaivauksin on oikeastaan yhtä mielekästä kuin muotivaatteiden tutkiminen nudistirannalla."

In many cases, there has been no other evidence of PoWs besides the material remains in the rubbish pits and dumps, especially at the wilderness sites, due to the complete lack of archival or memory material related to those places.

Hyvin lyhyt luku kertoo, että monilla paikoilla vangeista kielivät mm. kumista tai puusta improvisoidut kengänpohjat. Lisäksi tässä yhteydessä käydään läpi parin alumiinisen esineen vaiheita, joista löytyi venäjänkielistä kirjoitusta. Tulkinnat niistä menevät hyvin pitkälle, mutta ovat uskottavia ja erilaisia – hyviä – vaihtoehtoja pyöritellään. Juttuni vastaavanlaisesta Tali-Ihantalasta löytyneestä esineestä löytyy nyt myös Muinaistutkijan sivulta (Muinaistutkija 4/2016). Outoa on että löytyneiden esineiden kaiverruksien tulkinnasta uskottavin – esineen merkitseminen omaksi varkauden varalta – ei ole juurikaan esillä.

Taas on siis myönnettävä, että olen ollut väärässä. Tosin huomauttaisin, että löydöt ovat jokseenkin vähäisiä (kiehtovia, toki!) eikä "yksi kengänpohja sotavankileiriä tee". Oli hyvin tavallista lähettää vankileireiltä pieniä työryhmiä muuanne pieniä rakennustöitä tai muita vastaavia komennuksia varten. Työ saattoi kestää vain muutamia päiviä, mutta vankeja kuoli työmailla uupumukseen (tai kuten Karhumäessä sotapoliisit kirjoittivat sotapäiväkirjaan, "Yksi vanki heitti veivinsä").

Joitakin huomioita

Tutkijat totesivat onneksi itsekin, ettei projekti ollut onnistuneesti nimetty (Seitsonen 2018, s. 152–155). . Termit kuten "dark heritage", pimeä kulttuuriperintö, musta historia jne. arvottavat tutkittavan kohteen valmiiksi ja herättävät mielikuvia siitä, mitä tutkijat odottavat löytävänsä.

Mainitsematta jäi myös sotavankien kohtalo, eli että heidät evakuoitiin sodan jälkeen ja kuljetettiin Rauman kautta Neuvostoliittoon. Hautauksia, teloituksia ja joukkohautoja tutkimuksessa onkin "dark heritage" -teemaan nähden hyvin vähän.

Lähteet perustuvat lähes kokonaan kirjallisuuteen ja omiin haastatteluihin. Käytetyissä teoksissa  hyvin outoa on, että vaikka tutkimuksessa on käyty läpi valtava määrä leirikohteita puuttuuvat lähteistä kokonaan alan raamatut: Karin Larkin ja Randall H. McGuiren The Archaeology of Class War. The Colorado Coalfield Strike of 1913–1914 (2009) ja ennen kaikkea Huts and History: The Historical Archaeology of Military Encampment During the American Civil War (2006). Kirjallisuudesta puheen ollen, on hyvin outoa ettei Wolf Halstin teosta Lapin sodassa. JR 11 mukana Oulusta Kaaresuvantoon (1972) käytetä lähteenä, vaikka Halsti kuvaileekin siinä tyhjentyneitä vankileirejä ja vankien kohtelua (s. 254–258) sekä Lappia etusijassa hävittäneitä SS-pioneereja (s. 179–180). Voisiko kaivauksissa löytynyt mystinen alumiininpalanen tai keittoastia olla kuulunut yksittäiselle puolalaiselle tai venäläiselle SS-vapaaehtoiselle eikä vangille? Olisi myös ollut kiinnostavaa, löytyikö saksalaisten vetäytyessään häväistykseksi kaatamia kotikuusien kantoja, joihin oli usein kirjoitettu herjauksia suomalaisille.

Arkistojen käyttö väitöskirjassa on ollut olematonta: esimerkiksi harvat käytetyt T-sarjan asiakirjat on haudattu bibliografiaan, saksalaisia asiakirjoja ei ole juuri ollenkaan. Yhteysesikunta Roita ei edes mainita. Samoin tutkimuksen yhteydessä olisi voinut käydä läpi sotien jälkeen kesken varusmiespalveluksen (1944) rajajääkäreiksi värvättyjen vaiheita. Yksi näiden tehtävistä Pohjois-Suomessa oli nimittäin kerätä partioinnin yhteydessä saksalaisten jälkeensä jättämää tavaraa ja kuljettaa niitä raja-asemille.

Tosin myös mukava huomata, että (sivulla 77):

German historian Reinhard Otto has estimated that there might be more information in the German archives about the PoW camps in the Finnish front, than from any other part of the Eastern front owing to the stationary frontlines from 1941 to 1944, but these disorganized pieces of information have not been pieced together yet. At the moment, Otto and his colleagues are compiling an encyclopedia of all the known Wehrmacht PoW camps, including the sites in Lapland (Personal communication Reinhard Otto, 21.01.2017; Otto forthcoming).

Pitäisin suurena ihmeenä, jos aineistoa ei löytyisi, onhan normaali käytäntö lähettää ainakin kopiot asiakirjoista ylemmille arkistotahoille säännöllisesti. Tuhotut asiakirjat ovat tavallisesti olleet kaksoiskappaleita ja muita, joista pitäisi olla ainakin kirjelmän numero polttopöytäkirjassa. Etenkin vuosilta 1942–1943 voisi olettaa löytyvän enemmänkin materiaalia. Se voi olla hajanaista, mutta kyllä sitä on. Yleensä arkistojen tuhoaminen on johtunut kuljetuskapasiteetin puutteesta kuin varsinaisten pimeiden salaisuuksien varjelemisesta.

Reinhard Otton työ tulee helpottamaan tulevia tutkimuksia suunnattomasti. Kuka sitä nyt haaskaisi kymmeniä tuhansia euroja ja kenttätyövuosia vastatakseen kysymyksiin, joihin saisi vastauksen arkistosta.

Sotahistoria: mitä voisi tutkia?

Koska yhden ihmisen elämä on rajallinen, ajattelin listata sellaisia sotahistoriallisia tutkimusaiheita, joihin itsellä ei riitä pätevyys ja/tai aika. Joku voi ottaa näistä itselleen mielekkään tutkimusaiheen. Jos taas lukija tietää jo aiheesta olemassaolevan tutkimuksen, niin voisi linkata kommenttiosioon.

Haavoittuneiden kuolleisuuden vertailu talvisodassa ja jatkosodan hyökkäysvaiheessa

"Haavoittunutta viedään ahkiolla linjojen taakse. Kollaanjoki 1939.12.10." Kuva: SA-kuva.fi

Haastattelin vuosia sitten sekä talvi- että jatkosotaan osallistunutta veteraania. Hän kertoi minulle kahden kotipaikkakuntalaisensa kuolemisesta jatkosodassa: miehet olivat haavoittuneet heinäkuussa 1941 suhteellisen lievästi ja ambulanssiin nostettaessa olivat sitä mieltä, että kyllä he tästä selviävät. Haavat kuitenkin tulehtuivat kesän helteissä ja miehet kuolivat lyhyen ajan sisällä. Talvisodan kylmyydessä taas hänen mukaansa haavoittuneet selvisivät paremmin.

Joku voisi tehdä tutkimuksen haavoittuneiden kuolleisuudesta 1939–1940 ja kesän 1941 kuolleisuudesta. Miten paljon kuolleiden määrää kasvattaa ajankohta, eli yksinkertaisesti "kesä ja kärpäset"?

Jatkosodan armeijakunnan viestipataljoonan toiminta

Suurta tutkimusvajetta sodan ajan viestitoiminnan tutkimuksessa paikkaa minun kirjoittamani VP 33:n historiikki ja Kaakkois-Suomen Viestikillan hyvä VP 30:n historiikki. Molemmat pataljoonat olivat divisioonien viestiyhteyksistä huolehtivia yksiköitä, mutta sitä ylemmän tason eli armeijakunnan (2–3 divisioonaa ja muita muodostelmia) viestitoimintaa ei ole tutkittu.

Perustavanlaatuisia kysymyksiä olisi puhelin- ja keskuskomppanioiden käyttö ja yhteyksien rakentaminen, etenkin poikittaisyhteyksien rakentamis- ja käyttökäytännöt. Samoin armeijakuntatason salakirjoitusmenetelmät ja peitekieli olisivat hyvin kiinnostavia tutkimuskohteita: VP 33:n yhteydessä pääsin tutustumaan etulinjan peitekielen suunnitteluun ja käyttöön. Etenkin Karjalankannaksella olisi hyvä tutkia, miten armeijakuntatason johto toimi Neuvostoliiton suurhyökkäyksessä kesällä 1944.

Konekiväärien käyttö kesällä 1944

Kuvateksti: "Konekivääreitä tuodaan taisteleville joukoille. Summan lohko 1944.06.18". Kuva: SA-kuva.fi

Tämä on yksi sotahistorian kiistakapuloista. Jalkaväen perustukiase eli raskas Maxim-konekivääri oli todettu jo 1941 suhteellisen sopimattomaksi nopeaan liikuntasotaan. Niitä yritettiin korvata jatkosodan aikana kevyemmillä saksalaisilla konekivääreillä, mutta Saksan tehtaiden pommitukset ja tuotannon suuntautuminen omiin tarpeisiin ehkäisivät tuonnin Suomeen.

Miten Maxim selviytyi kesällä 1944? Hylättiinkö ne soiden ja vesistöjen pohjiin, kuten Tuntemattomassa Sotilaassa esitetään, vai tuhoutuiko niitä – miehistöineen päivineen – Neuvostoliiton teräsjyrän alle ja tulivoimapuutetta paikattiin sotasaalispikakivääreillä ja konepistooleilla?

Suojeluskuntalaisuus, suomalainen sotilasaines ja sodassa selviytyminen

Ilmeisesti suojeluskuntien antama sotakoulutus ja etenkin pienryhmätaktiikan opetus oli hyvin toimivaa. Helsingin Sanomissa oli 13.2.2005 Jukka Kemppisen haastattelu "Vasemmistolaisten pitäjien poikia kuoli sodissa muita enemmän" "Jukka Kemppinen perää selvitystä punapitäjien suurista miestappioista". Tuomo Hirvonen (24.2.2005) ja Tuula Vettainen (23.2.2005) kirjoittivat vastineet, joissa esitettiin suojeluskuntiin kuulumisen lisänneen taistelukuntoa. Vasemmistolaiset eivät mielellään suojeluskuntiin – hyvin ymmärrettävistä syistä! – liittyneet. Suojeluskunnista on onneksi kirjoitettu viime vuosina lisää, joten ehkä tämä tieto löytyy hautautuneena johonkin tutkimukseen.

Tämä heijastui osaltaan myös jalkaväen johtajiin. Periaatteessa suomalaisten onni onnettomuudessa oli "erityisaselajien köyhyys". Jalkaväen johtajiksi – siis ns. suoritusportaaseen – saatiin päteviä johtajia. Vertailun vuoksi Yydysvaltalaiset tuhlasivat omat kykynsä II maailmansodassa nimenomaan erityisaselajeihin, kuten massiivisiin ilmavoimiin, joilla voitiin painostaa ja tukea mutta ei lopullisesti ratkaista taisteluja. Kaupunkipommitusten ansiosta sidottiin kyllä Luftwaffe ja ilmatorjuntajoukkoja, mutta samalla omista resursseista sidottiin kaikkein paras aines toissijaisiin tehtäviin. Liittoutuneiden pommikonemiehistöjen tappiot olivat karmivat.

Yhdysvaltain jalkaväkeen jäi armeijaa 1941–1944 muodostettaessa – kuten Suomen Sotilas asian taannoin muotoili – tonkan pohja, josta kerma oli kuorittu jo useaan otteeseen päältä. Valtaosa brittien ja yhdysvaltalaisten sotaoperaatioista käytännössä epäonnistui 1944–1945. Ensimmäiset tavoitteet saavutettiin, mutta lopullista ratkaisua ei useinkaan saatu aikaiseksi ennen kuin miehet ja tankit loppuivat. Piti aloittaa uusi operaatio, josta taas saavutettiin vain ensimmäiset tavoitteet jne. Liittoutuneet yksinkertaisesti kestivät pidemmän sarjan Pyrrhoksen voittoja kuin akselivallat. 

Suomalaiset pystyivät yleensä välttämään Pyrrhoksen voitot, vaikka moni voitto olikin kallis. Yleensä taistelujen jälkeen kuitenkin jäljellä oli yksikkö joka huollettuna, lepuutettuna ja täydennettynä pystyi jatkamaan taistelua.

Kiinnostava konfliktiarkeologinen prose verkossa

Helsinkiläinen arkeologian opiskelija Jenna Savolainen on ladannut academia.eduun kandidaatintutkielmansa "Konfliktiarkeologia osana humanitaarista työtä – Ilomantsin sotavainajan ylös nosto konfliktiarkeologian menetelmin ja tutkimus yhteistyössä metallinilmaisinharrastajien kanssa". Huomasin tämän, kun kollega Visa Immonen merkitsi paperin omaan luetteloonsa.

Nimensä mukaisesti työssä käsitellään Ilomantsista (taistelu heinä–elokuussa 1944) löydetyn sotilaan vainajan jäänteitä. Vainajan luuranko löytyi suhteellisen hyvin säilyneenä poterosta Hattuvaaran Hullarinrinteestä. Hattuvaara on etäisesti tuttu lietolaisia koskevan tutkimuksen jälkeen, sillä heikäläisiä heilui sielläkin muutamia HRR:n riveissä.

Hieman ruodintaa. Savolaisen mukaan "Konfliktiarkeologia on arkeologian yksi alaryhmistä, joka nimensä mukaisesti tutkii konflikteja." Laajalti tulkittuna kyllä, mutta itse määrittelen konfliktiarkeologiseksi tutkimukseksi myös väkivallan tutkimuksen. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta kaikkeen väkivaltaan ei välttämättä liity sodan kaltaista konfliktia. Esimerkiksi perheväkivallan fyysisten jäännösten tutkiminen on hyvin opettavaista: Luin vuosia sitten tutkimuksen jossa pohdittiin, johtuiko naisten kasvoihin Yhdysvalloissa kohdistuneet pahoinpitelyt nyrkkeilyn suosion kasvusta vai kulttuurisesti periytyvästä mallista. Röntgenkuvat murskaantuneista nenäluista olivat karmeaa katsottavaa. Samassa yhteydessä pohdittiin, johtuvatko käsien ruhjeet puolustautumisesta eli käsien kohottamisesta suojaksi vai kaatumisesta, jolloin väkivallan uhri on yrittänyt pehmentää käsillä kaatuamista. Mutta tämä on sivuseikka.

Periaatteessa opinnäyte on hyvästä kaivausraportista hyväksi proseminaariksi muutettu työ. Turussa saisi harrastaa samanlaisia! Mikäli proseminaarille olisi annettu enemmän tilaa, olisi tuloksena varmasti ollut monin paikoin huomattavasti syvemmälle (esim. Suomen ja Venäjän välille sotavainajien jäännäksistä tehdystä valtiosopimuksesta) menevä työ, mutta jostain on pakko aina karsia ja pitääkin karsia. Asiasanasto on hyvin hallussa. Toivottavasti jatkaa aiheesta pro graduun.

Tulokset olivat mielenkiintoisia. Erikoista oli, että vainaja oli peräti 27–30 -vuotias. Neuvostosotilaaksi ikä oli suhteellisen korkea, vaikka vanhojakin miehiä otettiin riveihin, eli kyse oli todennäköisesti joko useista taisteluista selvinneestä veteraanista (aliupseeri?) tai juuri jostain Neuvostoliiton alueelta jostain syystä riveihin otetusta vanhemmasta täydennysmiehestä. Oliko hän haavoittunut tai sairastunut 1939–1942 ja pääsi vasta nyt sairaalasta?

Hyvin kiinnostava oli sivun 18 kuvassa olevan hylsyn kanta. Patruuna oli nallista päätellen laukaistu. VPT 39 viittaa Valtion Patruunatehtaaseen eli suomalaiseen kiväärinpatruunaan. Tekstistä ei käy ilmi, oliko se mukana esimerkkinä alueelta löytyneistä esineistä vai oliko se nimenomaan vainajan yhteydessä. Todennäköisesti joku suomalainen on syöksynyt poteroon edellisen asukkaan menehdyttyä (tai vainaja tuli siihen suomalaisen vetäydyttyä siitä?). Kaliiperi aseissa oli molemmilla puolilla sama, 7,62 mm, eli voi olla että vainaja on saanut jostain suomalaisia patruunoita ja ladannut ne aseeseensa. Ilomantsin motissa alkoivat neuvostosotilaiden ammukset loppua, ja on hyvin mahdollista että täydennystä on haettu hylätyistä tai sotasaaliiksi saaduista suomalaisaseista. Olisin ylipäätään kaivannut lisätietoja esineistöstä, mutta keskittyminen vainajaan on tutkimusasettelun kannalta hyvin ymmärrettävää.

Löydetyn vainajan hautaustapahtumaa on pohdittu hyvin, eli vainaja olisi haudattu vasta ruumiin jo maaduttua pidempään, jolloin pää irtosi toimenpiteen yhteydessä. Kesäkuumassa tämä lienee käynyt nopeasti. Vainajasta ei löytynyt jälkiä traumoista luissa, joten tulkinta verenhukkaan menehtymisestä on hyvin uskottava. Piirroksen perusteella näyttää siltä, että tätä olisi ammuttu vatsaan. Läheltä luoti  tai sirpale olisi hyvin voinut mennä läpi. Toinen epätodennäköisempi mahdollisuus on, että vainaja kuoli lähelle osuneen kranaatin (tai yllä räjähtäneen kranaatin) paineaaltoon, mutta asia on vaikeasti todettavissa, ellei läheltä löydy suurta kranaattikuoppaa. Asennon voi myös selittää se, että vainajaa on vähän haluttu asetella poteroon haudattaessa tilaa säästävästi mutta maatumisasteen vuoksi koskemista on yritetty välttää - etenkin pään pudottua harteilta. Pirunsaaresta Stalinin kanavalta on maininta, että kun vihollisvainajia yritettiin jonkin aikaa hyökkäyksen jälkeen liikuttaa lassoamalla nämä jaloista, ne hajosivat kahtia. Löyhkä oli kuvottava koko saaressa.

Sotapäiväkirjoja on käytetty lähteenä oikein mallikelpoisesti. Jos haluaa aiheeseen syvemmälle, kannattaa lukea Pasi Tuunaisen ""Saamani kuva on masentava" - näkemyksiä suomalaisten sotapäiväkirjojen lähdearvosta, käytöstä ja säilyttämisestä" Tiede ja ase -lehdestä 2006.

Arkistossa asioimassa eli huhtikuun huhkimisia

Tein taas kahden päivän reissun Helsinkiin arkistoasioissa ja tällä kertaa tutkittavana oli – Karhumäki. Nyt minulla oli tiedossa pari kansiota, joiden sisällöstä olin varma ja useita otin mukaan tarkasteluun hakuammunnalla.

Edelleenkään en löytänyt 1942 asiakirjoissa useaan otteeseen mainittua piirrosta Karhumäen kaupungista talonnumeroineen, joten lienee pakko hyväksyä että aiemmin löytämäni epämääräinen ja suttuinen piirros on tämä kyseinen kartantapainen. Löysin myös Karhumäen alue-esikunnan karttakokoelman, mutta jostain syystä siinä oli pelkästään Syvärin alueen tiekarttoja!

Melkoisena ylläripyllärin löysin ÄÄNISLINNAN KARTAN suomalaisilla kadunnimillä! Luulin, ettei sellaista ole olemassa. Miksi tämä ei ollut mukana Jukka Kulomaan kirjassa? Sen olisi arviolta saanut kirjan pienestä sivukoosta huolimatta ehkä kuutena osana mukaan tai loppuun taitettavaksi liitteeksi. Toisaalta ehkä taittotekniikka ei tuolloin ollut vielä riittävän kehittynyttä.*

Karhumäen Aseman Komennuskunnan takavarikkovihko. Vaatteita ja muuta riitti kyllä takavarikoitavaksi, kun valtion omaisuutta yritettiin muiluttaa kotiin. Kuva: Kansallisarkisto Sörnäisten toimipiste.

Pengoin lisäksi Karhumäen rautatieasemalla liikkuneiden sotapoliisipartioiden takavarikkokirjoja. Pienenä yllätyksenä kameroita takavarikoitiin melkoisesti, mutta muuten tulos oli odotettu: valtava määrä puolustusvoimien omaisuutta eli käytännössä vaatetusta, jota yritettiin muiluttaa kotiin. Tutkin myös Karhumäen rintamateatteria ja Karhumäen Tivolia. Näyttelijöiden kirjeenvaihto oli sangen hupaisaa luettavaa.

Karhumäen siviileistä sain suuren määrän uutta tietoa. Hakuammunta kannatti, sillä työluvista ja litteroista löytyi yhtä sun toista mielenkiintoista. Sen sijaan Karhumäen lohkon miinoitussuunnitelmista ei löytynyt hyödyllisiä karttoja: kaikki ne koskivat vain Poventsaa ja rintamaa siitä pohjoiseen. Toivoin että jonkin, esimerkiksi talvena jäälle tehtävän miinoituksen pohjana olisi käytetty jotakin kaupunkikarttaa tai luonnosta.

Yksi Poventsan suunnan miinakentistä "Kolari". Kentässä oli pääasiassa valohälyttimiä. Kuva: Kansallisarkisto, Sörnäisten toimipiste.

Kaikkiaan aivan onnistunut keikka, mikäli ei lasketa helvetillistä paluumatkaa bussissa. Eteen istui kaksivuotias kakara joka kirkui kuin lokki melkein koko matkan. Tuumin, että onneksi on kännykkä, siinä virtaa ja musiikkia sekä kuulokkeet. Huomasinkin heti, että kuulokkeet olivat sanoneet itsensä irti (tarkemmassa tarkastelussa totesin johdon olevan melkein poikki kytkimen juuressa). Tuli kyllä kiusaus vaientaa ääntä käyttäen tarpeettomaksi käyneitä kuulokkeita tai tarkemmin niiden johdonpätkää, mutta onnistuin välttymään pakonomaiselta kuristusrefleksiltä. 1½ tuntia huudettuaan lapsi sentään rauhoittui.

*Täydennys 2.12.2017. Äänislinnan kartta löytyi yllättäen Outsiderin Petroskoin mustan hämähäkin uusintapainoksen (1991) kannesta ja Niilo Lappalaisen Äänisen rannoilla -teoksesta.

Eräs konfliktiarkeologinen rönsy - tärkkelystä ja ruotsalaisia sotilaita

Lyhyt taustakertomus

Taustaksi mainittakoon, että tein pro graduni (2011) arkeologiaan hattujen* sodasta (1741—1743), sen materiaalisista jäänteistä ja konfliktiarkeologian teoriasta. Keskeinen teesini oli (edesmennyttä John Keegania mukaillen), että pitää ymmärtää kullekin ajalle ominaista sotilaskulttuuria - ja kulttuuria ylipäätään - ymmärtääkseen ajalle ominaista sodankäyntiä ja edelleen tämän heijastumista sodankäynnin jättämiin materiaalisiin jäänteisiin. 1700-luvun sodankäyntiä ei siis pidä tutkia pelkästään strategisista, taktisista tai teknologisista lähtökohdista käsin. Aihe oli hankala, koska kukaan ei ole juuri tutkinut 1700-luvun sodankäyntiä ja kirjallisuus aiheesta on vanhaa tutkimusta.

Muistan aina kun kävin Jyväskylässä 2011 keskustelemassa arkeologian pro gradustani tarkastajan** Janne Vilkunan kanssa. Hän teki minulle heti alkuun harvinaisen selväksi, että historiallisen ajan arkeologia on täysin turhaa, koska kaiken löytää kuitenkin arkistosta eikä arkeologia ole mitä CSI:tä. Esimerkkinä hän mainitsi jostain Keski-Suomesta viime sotien jälkeen löytyneen joukkohaudan, jonka selitykseksi löytyi paikallishistoriasta maininta venäläisestä sotajoukosta, joka isovihan aikaan tuhottiin paikalla.

Luiden kertomaa/hampaankolossa

Sain sittemmin gradustani arvosanan C, mikä ei ole harmittanut, koska olin jo siirtynyt tekemään toista graduani folkloristiikkaan (missä sain jopa ohjausta!). Kuitenkin arkeologian pro gradustani oli se(kin) hyöty, että olin monen mutkan kautta oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Syntymäkaupunkini Haminan vallien läheltä oli gradua tehdessäni juuri löydetty luurankoja, joiden oli syytä olettaa liittyvän hattujen sotaan, sillä kaupungin vallien ulkopuolelle suoalueelle majoittuneen Henkikaartin miehiä kuoli suuri määrä tauteihin. Kymen Sanomissa oli ollut uutinen "Hattujen sodan joukkohauta RUK:n päärakennuksen takana" ja onnistuin saamaan yhteyden Museoviraston tutkijaan Ilkka Kaskiseen, joka laski minut kuvaamaan luita. Itse en ole luututkija, mutta kollegani Anne-Mari Liira oli juuri ollut Ruotsissa saamassa oppia osteologiasta. Ehdotin Kaskiselle, että tämä voisi ottaa yhteyttä Liiraan, jotta luut saataisiin tarkemmin tutkittua. Tiesin etteivät tulokset ehtisi omaan graduuni mutta olen luonteeltani utelias. Asioita on kiva tutkia ihan vaan tietämisen ilosta. Onneksi Liira suostui ja luut siirrettiin. Muussa tapauksessa vainajat olisi heti uudelleenhaudattu.

Luita Haminan joukkohaudasta RUK:n rakennuksen takaa. Kuva: Riku Kauhanen.

Pääkallo Haminasta 2011. Kuva: Riku Kauhanen.

Luiden tutkimus sai kiinnostavan käänteen, kun Tytti Juhola tutki vuonna 2014 erään hampaan tärkkelysjäänteet ja löysi jäänteitä hirssistä, maltaasta ja mikä yllättävää, perunasta. Artikkelin Fennoscandia Archaeologica XXXI:ssä julkaistuista tuloksista voi lukea täällä (avaa PDF-tiedoston).

Itseäni kiinnosti tässä se (ja välitin tiedot Juholalle), että hampaan tärkkelysanalyysin ruokavalio poikkeaa suuresti niistä maininnoista joita Henkikaartin mukana kulkenut sotapappi Tiburtius mainitsee sodan aikana 1741 ja 1742 pitämässään päiväkirjassa (painettu Tukholmassa 1817). Hänen mukaansa (ks. alla alkuperäinen päiväkirjan sivu, mikäli olen tehnyt käännösvirheitä) sotilaiden 

"-- ruokavalio oli niukkaa, niin että rykmenttien oli muutamien kuukausien ajan tultava toimeen laivakorpuilla, pahoilla (elak) silakoilla ja herneillä, ilman lihaa tai läskiä, ilman juotavaa, ilman paloviinaa --"

Sotapappi Tiburtiuksen 1817 painettu sotapäiväkirja Historia om Finska kriget åren 1741 och 1742 Hattujen sodasta vuosilta 1741—1742, sivut 54-55. Hieman sanastoa tueksi (osa vanhahtavia termejä): depech= pikasanoma. elak= häijy, paha. garde= kaarti. proviant= muona knapp= niukka. knalle= laivakorppu.

Ensinnäkin Tiburtiuksen teksti antaa ymmärtää, ettei sotilailla ollut "juotavaa" eli todennäköisesti olutta. Hampaissa kuitenkin oli jäämiä tästä. Tähän tosin voi olla monia selityksiä, kyllä sotilas aina juotavaa halutessaan löytää sitä tai valmistaa itse. Melkoinen uutinen oli kuitenkin perunan esiintyminen: perinteisestihän on esitetty, että peruna tuli Suomeen varsinaisesti vasta Pommerin sodan (1757—1762) aikaan. Tätä ennen peruna oli lähinnä kokeiluluontoinen viljelykasvi, jota kohtaan tunnettiin epäilyksiä. Ajoiko ankara nälkä sotilaat kokeilemaan uusia ravinnonlähteitä? Mikäli tulkinta ruotsalaissotilaista on oikea, viittaisi hirssi siihen että sotilaat kokeilivat perunan ohella useita uusia ravinnonlähteitä nälissään.

Toinen mahdollisuus on luonnollisesti väärä ajoitustulkinta: RUK:n takaa löytyneet vainajat ovat hattujen sotaa myöhemmältä ajalta. Kysymykseen tulevat tällöin normaali rauhan aika, venäläinen varuskunta-aika (viittaahan hirssi itäiseen ruokavalioon jota tosin siviilitkin ovat saattaneet noudattaa), Kustaan sota (1788—1790) tai moni muu vaihtoehto. Vaihtoehtoja on useita, mikä tekee luista vain entistä mielenkiintoisemman tutkimuskohteen. Onneksi olin ehdottamassa luiden tarkempaa tutkimusta, muuten olisi tämäkin pieni vaihe Suomen historiaa jäänyt tutkimatta.

Joka tapauksessa yksi konfliktiarkeologisen tutkimuksen tulos sekin, ettei kohde ehkä olekaan konfliktiarkeologinen! Tapaus osoittaa vahvasti, että historiallisen ajan arkeologialle on vahva sijansa eikä paikallishistoria väistämättä automaattisesti osoita, mistä joukkohaudasta löytyneet luut ovat peräisin. Sivumainintana kerrottakoon vielä, että Haminassa teloitettiin kertomuksien mukaan vuonna 1918 porilaisia punakaartilaisia, mutta tiedot eivät ole päätyneet kirjoihin ja kansiin. Löytyisiköhän heidän jäänteensä vielä jostain?

* Hatut olivat sotaa haluava puolue suuren Pohjan sodan jälkeisessä Ruotsissa. Kirjoitan hatut tässä yhteydessä pienellä kirjaimella, koska hatut edustavat tulkintani mukaan puolueen kannattajia. vertaa Kokoomus - kokoomuslainen.
** Mainittakoon myös, että tässä vaiheessa oli menossa professorini ehdotus tarkastajaksi numero viisi tai kuusi. Vilkuna valittiin sillä perusteella, että hän on palvellut armeijassa laskuvarjojääkäreissä. Ehdotus numero neljä oli nykyinen arkeologian lehtori Janne Harjula, koska tämä oli kirjoittanut artikkelin keskiaikaisista tikareista. Ehdotus numero kolme oli muistaakseni Visa Immonen, ehdotuksia 1 ja 2 en enää edes muista. Ne vaihtuivat joka tapaamiskerralla.

Minitutkimus #1: Tapio Köykkä, sodanajan radiopuhelimet ja matkapuhelimet

Tässä ensimmäinen minitutkimus uuden vuoden kunniaksi!

Tapio M. Köykkä (1911-1994), stereotekniikan legenda. Kuvalähde:  http://www.kolumbus.fi/epap/voimaradio/

Kirjoitin yli vuosi sitten Turun Sanomiin (julkaistu 30.8.2015) artikkelin jatkosodan aikaisesta Keksintötoimistosta ja keksinnöistä, jotka toimisto teilasi mutta ovat sittemmin toteutuneet. Mainitsin tällaisina keksintöinä pilke/vipukirveen, valokuitulamput sekä matkapuhelimet. Etenkin matkapuhelimet kiehtoivat minua ja tähän liittyvä Tapio Köykän kirjeessään keksintötoimistolle hahmottama viestijärjestelmä oli hyvin kiinnostava.

Luonnollisesti nykyaikaiset kännykän olivat 1940-luvulla sula mahdottomuus pelkästään akkuteknologian kannalta. Olisi kuitenkin kiinnostavaa pohtia, millainen kehityskulku olisi ollut, mikäli Köykän ajatuksia olisi seurattu tai ainakin huomioitu

Alla Köykän kolmisivuinen kirje puhtaaksikirjoitettuna:

Kapt. Tapio Köykkä

2. Kpk.

4922

21.8.1944.

"10000"

10. Kpk.

Lähetän Teille oheisena piirrokseni kokeilemastani ylitakaisinkytkentävastaanottimesta. Tällä saavutetaan ultralyhyillä aalloilla miltei yhtäsuuri herkkyys kuin superilla, mutta rakenne on huomattavan yksinkertainen ja mikä tärkeintä: virrankulutus on erittäin pieni, vain n. 60 V 4-6 mA. Tämä on tärkeätä jatkuvan kuuntelun kannalta kenttäasemissa.

Kytkentä soveltuu n. s. lyhytaaltopuhelimen tapaisiin laitteisiin. Olen kuullut, että on sellainen taas suunnitteilla. Toivoisin, että uuden laitteen vastaanotin olisi parempi kuin entinen.

Elleivät tämänlaatuiset ”keksinnöt” kuulu alaanne, pyydän Teitä palauttamaan tämän tai lähettämään edelleen esim. tekn. tohtori Pohjanpalolle. Minulla olisi useampia ”ideoita” ja parannusehdotuksia kenttäradioasemiin. Pyytäisin Teitä saattamaan minut jonkin kotirintaman radiolaboratorion kanssa yhteyteen, että ne saataisiin toteutetuiksi. Näistä tahtoisin mainita m. m. laitteen, jonka avulla ultralyhytaallot, vaikka kuinka lyhytkin, saadaan menemään kukkuloitten ja esteiden ”läpi” taikka ”yli”. Samalla laitteella voidaan välittää useampia puhelupareja. Näin voitaisiin varsinkin takamaaston puhelinyhteyksiä korvata langattomilla ”kantoaalto”-yhteyksillä.

Ellei nyt lähettämäni ajatus ole materiaalinpuutteiden tms. takia toteuttamiskelpoinen, pyydän siitä ilmoittamaan, koska aion julkaista tämän kytkennän mukaisen supergeneratiivivastaanottimen rakenneselostuksen ”Radio” -nimisessä aikakauslehdessä. Koska olen arvellut tällä olevan sotilaallista merkitystä en ole sitä vielä tehnyt.

Kapt. Tapio Köykkä

J. K. Mikä on Saksan Puolustusvoimien keksintötoimiston osoite? Voitteko ilmoittaa sen minulle!

Sama

J. K. 2. Olen valmis antamaan tästä ohjeita tämän luomuksen mukaisen vastaanottimen rakentamisessa, mikäli ne ovat tarpeen.

Luonnos. Ylitakaisinkytkentävastaanotin.

Ensimmäinen putki toimii suurjaksoputkena sekä apuoskillaattorina. Sen tehtävänä on eroittaa antennipiiri varsinaisesta takaisunkytketystä asteesta. Täten saavutetaan suurempi viritystarkkuus, eikä vastaanotin säteile ulos. Ensimmäisen putken vahvistus on mitättömän pieni, mutta välillisesti se lisää laitteen herkkyyttä huomattavasti.

Ensimmäinen piiri C, L, voi olla virittämätönkin, jos aaltoalue on kapea.

Piiri L2C6 määrää apujaksoluvun.

Vastuskondensaattiyhdistelmä (epäselvä sana) R12C12 aikaansaa jonkinlaisen AVC:n, paremminkin sanottuna vahvistuksen hajoituksen. Jos hyvin voimakas signaali tulee laitteeseen, se lakkaa toimimasta supergeneratiivivastaanottimena.

Alla Tapio Köykän alkuperäinen kirje, jonka kolmannella sivulla luonnos:

Tapio Köykän kirje 21.8.1944 Keksintötoimistolle, sivu 1/3.

Tapio Köykän kirje 21.8.1944 Keksintötoimistolle, sivu 2/3.

Tapio Köykän kirje 21.8.1944 Keksintötoimistolle, sivu 3/3.

Lähde: Kansallisarkisto, Sörnäisten toimipiste. T-9911/11. II/II. Päämaja. Keksintötoimisto. Salainen ja yleinen kirjeenvaihto. Asiaryhmät: 24b. linnoitus, kenttävarustus, auraus, tienteko- ja sillanrakennus ym., 24c. työvälineet ja pioneeritarvikkeet; 25. viestialan välineet. 1944 - 1944. Tapio Köykän kirje 21.8.1944.


Keksintötoimiston vastauskirje ylitakaksinkytkentävastaanottimeen oli kielteinen:

Kirje keksintötoimiston päälliköltä majuri J. O. Valtoselta Tapio Köykälle 12.10.1944.

Lähde: Kansallisarkisto, Sörnäisten toimipiste. T-9911/11. II/II. Päämaja. Keksintötoimisto. Salainen ja yleinen kirjeenvaihto. Asiaryhmät: 24b. linnoitus, kenttävarustus, auraus, tienteko- ja sillanrakennus ym., 24c. työvälineet ja pioneeritarvikkeet; 25. viestialan välineet. 1944 - 1944. J. O. Valtosen kirje 21.8.1944.

Köykkä kuitenkin oli ilmaissut, että hänellä oli muitakin ideoita viestivälineisiin liittyen ja hänet kutsuttiin keskustelemaan aiheesta:

Eversti P. Pertamon kirje 5.9.1944 Tapio Köykän kutsumiseksi keskustelemaan keksinnöistään.

Päämajan viestihuoltotoimiston päällikön majuri V. Pietarisen kirje 14.9.1944.

Keskustelussa 23.9.1944 Tapio Köykkä on ilmeisesti esittänyt ylitakaisinkytkentävastaanottimeen liittyviä keksintöjään ja muita ajatuksia. Keskeinen kysymys oli edelleen, miksi tämä vastaanotin oli parempi kuin aikaisemmat mallit. Köykän mukaan

"oleellista oli se, että käytettiin erillistä ilmaisinta varsinaisen ylitakaisinkytkentäputken jälkeen, jolloin tuloksen kapt. Köykän väitteen mukaan pitäisi olla parempi. Kuitenkaan hän ei voinut pätevästi selittää, mistä syystä erillinen ilmaisila olisi parempi ja antaisi vastaanottimelle paremman herkkyyden kuin samalla putkiluvulla muuten saataisiin"

Tällä kertaa asiaa ei kuitenkaan yksiselitteisesti tuomittu vaan

"Asiaa ei voidakaan muuten ratkaista kuin kokeilun avulla. Tällainen kokeilu on syytä suorittaa sitten, kun aikanaan ryhdytään suunnittelemaan uutta radiopuhelinta nykyisen VRKH:n tilalle. Siihen asti täytyy suhtautua asiaan epäilevästi"

Ilmeisesti Köykän paperit unohdettiin Keksintötoimiston arkistokansioihin. Kommunikaatiovälineiden kehitys luonnollisesti jatkui ja Köykkä keskittyi äänentoistolaitteisiin. Varsinaisesti minua kutkutti seuraava maininta kirjeessä muista Köykän keksinnöistä:

Muista katp. Köykän esittämistä ajatuksista mainittakoon suunnitelma käyttää sopivasti konstruoitua ylitakaisinkytkentävastaanotinta automaattisena välitysasemana, joka ottaisi vastaan tulevan merkin ja lähettäisi sen edelleen samalla jaksoluvulla. Täten voitaisiin ultralyhyilläkin aalloilla saavuttaa mielivaltaisen pitkiä yhteyksiä. Tämä ajatus on kuitenkin täysin mahdoton, eikä kaipaa sen todistamiseksi edes kokeiluita.

En ole viestialan varsinainen teknologian asiantuntija, mutta mielestäni ajatus muistuttaa vahvasti nykyisin käytössä olevia matkapuhelinverkkojen tukimastoja. Kännykkähän ei soita suoraan toiseen kännykkään vaan signaali kulkee tukiasemien kautta. Asioiden yhteys ei ole suora, mutta läheinen.

Ajatusleikkinä voidaan kuvitella, että raskaat, suoraan lähettäjältä vastaanottajalle viestejä toimittavat radiot korvattaisiin viestiverkostolla, jonka muodostaisivat "kevyet" radiot ja näitä tukevat välittäjät. On muistettava että radiokalusto oli hyvin hankalaa käyttää, esimerkiksi ensimmäisiin kyynel-radioihin kuului pelkkä lähetin. Viestien vastaanottamista varten kaukopartioille oli jaettu vastaanotin "Töpö", joka oli säädetty kiinteästi Lahden yleisradion taajuudelle. Ainoa kunnolla pitkällä matkalla toimiva radio oli B-radio, jonka kuljettaminen vaati auton. Radio oli siis sidottu tiestöön ja sitä käytettiin lähinnä divisioonaportaassa ja siitä ylöspäin. Tulenjohtoradioilla ja kevyimmillä, maastossa kulkevilla C-radioilla oli heikompi toimintakyky. Vasta sodan lopulla kyynel-radioita jaettiin jossakin määrin myös "tavallisille" armeijaosastoille (esim. Tolvajärven torjuntataisteluissa 1944).

Kysymys on myös tuotannollinen. Sodan aikana huomattiin useissa kohdin, että vähän erinomaista kalustoa valmistanut Saksa hävisi hyvää tai kohtalaista kalustoa valtavasti valmistaneille vastapuolilleen. Tiger-tankki on jäänyt historiaan lähes legendaarisena panssarina, mutta sen tuotanto ja toiminta kääntyivät viime kädessä Saksaa vastaan. Jälkiviisaasti todettuna Pzkw IV:n massatuotanto olisi ollut tehokkaampaa kuin kalliiden ja teknisesti vaikeasti ylläpidettävien raskaiden panssarien (Tiger, Panther ja myös ääripään harvinaisuus Maus) valmistaminen. Olisiko viestikaluston suhteen ollut helpompaa valmistaa valtava määrä radioita ja tukiasemia kuin keskittyä suuriin lähetin-vastaanottajiin? Köykkähän mainitsi vastaanottimensa vahvuudeksi vähäisen virrankulutuksen, mikä (jos Köykkä oli oikeassa) mahdollistaa kevyemmät akut/paristot tai vanhojen akkujen/paristojen käyttämisen pidemmän aikaa. Periaatteessa tällainen "sopivasti konstruoitu ylitakaisinkytkentävastaanotin" voitaisiin sijoittaa autoon ja useampi tällainen mobilisoitu välitysasema voitaisiin esimerkiksi hyökkäyksessä lähettää seuraamaan eteneviä joukko-osastoja, jotka kevyillä radioilla voisivat olla yhteydessä taakse esikuntiin ja komentajiin. Kommunikaatioiden tehokkuuden kysymys ei olisi enää radiokaluston lähetystehossa vaan välitysasemien tiheydessä: vaikka yksi välittävä asema joutuisi epäkuntoon tai tuhoutuisi, korvaisivat muut välitysasemat sen välitystehon. Samalla välitysasemat lähettäisivät viestiä useampaa reittiä, jolloin mahdolliset katvealueet eivät pysäyttäisi viestin etenemistä.

Mainittakoon myös puhtaaksikirjoitettuna Viestitoimisto I:n kirjeen loppu, johon en paneudu kummemmin tässä yhteydessä:

Vielä esitti katp. Köykkä eräitä dipoli- ja suuntausantennin rakenteita, jotka eivät ole mitään uutuuksia. Varsinaisen radioalan ulkopuolella kuuluu kapt. Köykän ehdotus tavallisen maavirtapuhelimen tai mahdollisesti kantoaallolla toimivan maavirtapuhelimen käytöstä etulinjan yhteysvälineenä. Maavirtapuhelimia lienee tiettävästi meilläkin aikanaan kokeiltu huonoin tuloksin, mutta epätietoista on, vaikuttaisiko jokin kantoaaltosysteemi asiaan auttavasti. Kokeiluita voidaan tietysti suorittaa, mikäli ne katsotaan aiheellisiksi.

Alla alkuperäinen Viestiosasto I:n kirje:

Ilahduttavaa sinänsä kirjoitukseeni reagoitiin, vaikkakaan minuun ei henkilökohtaisesti oltu yhteydessä. Löysin Suomen Radiohistoriallisen Seuran sivuilta seuraavan Kauko Viitasen aiheellisen kirjoituksen:

Turun Sanomien sunnuntaisivuilla on tänään 30.8.2015 Riku Kauhasen kirjoittama koko sivun juttu "Päämaja hylkäsi lupaavia keksintöjä". Ensimmäisenä niistä esitellään Tapio Köykän  kehittelemä ylitakaisinkytkentävastaanotin. Lehden teksti tältä osin on liitteenä.

Olisiko tällaiseen yli-innokkaaseen asioiden yhdistelyyn ja selviä virheitä sisältävään kirjoitukseen esitettävä oikaisua?

Tapio Köykkä on Radio-lehdessä 4/1942 kirjoittanut otsikolla "Superregeneratiivivastaanottimista". Siinä hän käyttää itse kehittämäänsä sanaa "ylitakaisinkytkentävastaanotin". Köykkä ei suinkaan väitä keksineensä tällaista vastaanotinta. Kirjoituksen alussa hän sanoo "Koska monet rintamalla olevat lehtemme lukijat varmaan joutuvat niiden kanssa nykyään tekemisiin, lienee pieni selonteko tästä mielenkiintoisesta, mutta vähän tunnetusta toimintaperiaatteesta paikallaan." Arvelen, että Köykkä viittaa tässä P-12-12u "Kukkopilli" radiopuhelimiin, joiden kelvollinen käyttö vaati jonkin verran radiotekniikan tuntemista.

Mielestäni Riku Kauhasen tapa yhdistellä Köykän työpaikkoja ja matkapuhelimen kehitystä on täysin mielivaltaista huuhaata. Kauhasen esiin nostamat kohdat Köykän esityksestä päämajan keksintötoimistolle viittaaavat enemmän radioamatöörien jo 1920-luvulla kehittämään releointiverkkoon kuin nykyaikaiseen matkapuhelinverkkoon.

Asiallista sen sijaan olisi ollut maininta siitä, että Köykkä oli Helvar Oy:llä yhtenä kehittämässä vuosina 1952-54 vähän häiriöitä aiheuttavaa superregeneratiivista ula-lisälaitetta. Sen merkitys jäi kuitenkin vähäiseksi ula-vastaanotintekniikan kehittyessä nopeasti.

Jos joku innostuu vastaamaan Turun Sanomissa julkaistuun tekstiin, minulta saa pdf-kopiona Köykän artikkelin Radio-lehdessä 4/1942.

Kauko Viitanen

Viitasen kirjoitus on hyvä ja tyhjentävä. Puolustuksekseni sanottakoon vain se, etteivät otsikot juurikaan olleet omaa käsialaani! Paljon mielenkiintoisia asioita piti karsia lehtikirjoituksen rajallisen merkkimäärän vuoksi, joten ei ollut mahdollista käsitellä Köykän tapausta tyhjentävästi. Viitasen kirjoituksesta oli kiinnostavaa huomata, että Köykkä pohti asiaa jo vuonna 1942.

Linkki matkapuhelimiin löytyy mielestäni Nokian kautta, sillä Nokia-konserni osti Helvarin aikana, jona Köykkä oli yhä yhtiön palveluksessa. Kun armeija ryhtyi hankkimaan uutta radiopuhelinta (!), se teki tarjouspyynnön myös Nokialle. Tuohon aikaan tosin Köykkä oli jo lähtenyt omille teilleen. Juuri tämä radiopuhelintilaus oli alkua Nokian menestykselle ja tulevaisuudelle kommunikaatiovälineissä, vaikka ei luonnollisesti johtanutkaan välittömään kukoistukseen.

On kuitenkin äärimmäisen kiehtovaa kuvitella kehityskulkua, jossa armeija olisi tehnyt tilauksen kommunikaatioalan yhtiölle, jolla oli riveissään alan asiantuntija joka oli pohtinut teknisiä kysymyksiä jo sodan aikana. Olisivatko Köykän ajatukset lyöneet läpi 1960-luvulla ja olisivatko matkapuhelimet kehittyneet nopeammin, jos hän olisi ollut mukana viestialan kehityksessä? Kyseessä on loppujen lopuksi vain yksi historian kulkematon polku. Näiden polkujen ohessa kulkevat ihmiskunnan kulkemat tiet, joiden päässä on helppo jälkiviisastella. Yksi kynnyskysymys on, kuten mainitsin, virranlähdekysymys eli akut: riittävät pienet ja tehokkaat virranlähteet jotka tekisivät mobiilista kommunikaatiovälineestä mielekkään vaihtoehdon lankapuhelimille. Ensimmäinen toimiva litium-akku esiteltiin Sonylle vasta vuonna 1991 vuosikymmenen kestäneen tutkimus- ja kehitysvaiheen jälkeen.

Varsinainen pointtini Turun Sanomien kirjoituksessa olikin, että usein suuresti hehkutetut "innovaatiot" on todellisuudessa jo jossain vaiheessa tehty: ne eivät vain ole aina lyöneet itseään läpi omana aikanaan. Innovaatioiden löytämiseksi kannattaisi insinöörien lisäksi kuunnella myös historian tuntijoita!

Lähteet:

Arkistolähteet

Kansallisarkisto, Sörnäisten toimipiste. T-9911/11. II/II. Päämaja. Keksintötoimisto. Salainen ja yleinen kirjeenvaihto. Asiaryhmät: 24b. linnoitus, kenttävarustus, auraus, tienteko- ja sillanrakennus ym., 24c. työvälineet ja pioneeritarvikkeet; 25. viestialan välineet. 1944 - 1944.

Internet-lähteet

Radiohistoria.fi
http://www.radiohistoria.fi/cgi-bin/yabb2/YaBB.pl?num=1440913170 [käytetty 11.11.2016]

Tapio M. Köykkä - stereotekniikan toisinajatteleva
http://www.kolumbus.fi/epap/voimaradio/ [käytetty 1.1.2017]

Säteilyturvakeskus
http://www.stuk.fi/aiheet/matkapuhelimet-ja-tukiasemat/matkapuhelinverkko/matkapuhelinverkon-toiminta-ja-tukiasemat [käytetty 1.1.2017]

Litium-akku. Wikipedia-artikkeli.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Akku#Litium-ioni_.28Li-ion.2C_LiIon.29 [käytetty 1.1.2017]

Painetut lähteet

Häikiö, Martti. 2009. Nokia: matka maailman huipulle. WS Bookwell, Porvoo.