Infosotaa. PUTININ SOTA UKRAINASSA 1/?

Kotirintaman aktivoituvat, ja seuraan nyt Ukrainan ja maailman tapahtumia sodan sumun keskellä, eli mitä tapahtuu Ukrainassa, meillä ja muualla. Kokonaiskuva on hämärä, mutta koetan postata sodan seurannasta, välineistä yms.

Näin ensi alkuun mm. Suomessa ja muualla maailmassa aktiivisesti toimiva verkkoiskukampanja. Julkaisen tämän siis ihan vaan sotahistorioitsijana, joka saa dataa reaaliajassa.

Redditissä on lähtenyt liikkeelle aika kavala infosodan massa-ase. Kyseessä on verkkosivu (https://stop-russian-desinformation.near.page/ alkaa olla enemmän nurin kuin toiminnassa), jonka selaimella avaamalla saa kuormitettua venäläisiä uutissivustoja yms. 

Sain tähän vinkin ja linkin eilen ja IT-alalla työskentelevä kollega tutki sen ja vakuutti, että homma toimii, sivun skripti on ankara ja aggressiivinen. Se lataa useille sivuille latauksia, jolloin ne kuormittuvat ja lopulta kaatuvat. Tai kuten kaveri kuvailee:

"hajautettu palvelunestohyökkäys. Toimii, jos riittävän moni osallistuu. - - Tehdään yleensä kiristystarkoituksissa kaapatuilta koneilta. Lähettää suren määrän HTTP GET (lue: anna mulle sivu <x> pyyntöjä listan palvelimelle. Jos palvelin ei vastaa, ei tehdä lisäpyyntjä. Eli ideana se, että jos joku sivu nousee pystyyn (=vastaa pyyntöön), sinne laitetaan heti vyöry uusia pyyntöjä. "

"- -  ton tyypillä palvelunestohyökkäyksillä voi olla sivuvaikutuksia. analogiana suppilo: pyynnöt lähtee leveästä päästä (eri puolilta maailmaa) kohti kohdetta internetin runkoreitittimiä pitkin, tiivistyen matkalla. Jossain vaiheessa, ei välttämättä kohteessa, jokin reititit saattaa kaatua pyyntöjen alla. Tämä vetää pimeäksi enemmän kuin itse kohteen. Oletan, että venäläiset propagandasivut pyörivät venäläisissä datakeskuksissa, joten vahinko rajoittunee kohdemaahan."

Mitä enemmän sivua on auki eri laitteilla, sitä enemmän kuormitusta. Kuormitus myös siis jakautuu tasaisesti usealle eri kohdesivustolle, eli "tehokas leka". Tällä hetkellä tosin venäläisten uutissivut on hakkeroitu jo nurin, joten se on vähän turhaa elleivät palaa takaisin. 

Operaattorit ovat tosin tällaista vastaan kehittäneet automatisoituja sulkijoita, eli jos tätä yrittää omalla koneella tai puhelimella voi nettiyhteys katketa ja se pitää käydä paikan päällä avaamassa. Lisäksi voi periaatteessa saada syytteen palvelunestohyökkäyksestä, mutta tätä vastaan (EN YLLYTÄ TEITÄ RIKOLLISUUTEEN!) voi toimia tietyillä tavoilla.

1) Käteisellä ostettu prepaid-liittymä 

2) Käyttää selaimena Thoria. 

3) Käyttämällä VPN:ää

Halvat on infosodan aseet (demonstraatio): vanha kännykkä ja viiden euron prepaid-liittymä.

Infosodan aktiivipalveluksessa oleva vanha Samsung. Demonstraatiokuva

Nyt menee spekuloinnin puolelle: Vasta-ase tälle on ulkomaisten verkkojen pääsyn sulkeminen Venäjälle, Venäjähän on investoinut internetinsä irrittamiseen muusta maailmasta. 

Tällekin taas on uskoakseni vasta-ase, nimittäin Venäjän rajan pinnassa toimii "kaappausmastoja" eli Venäjän puhelinverkkoasemia jotka luotaavat suomalaisia automaattisesti verkkonsa valitsevia puhelimia, nostavat oman verkkonsa ensisijaiseksi valinnaksi ja laskuttavat sitten järkyttäviä summia verkon käytöstä. Kaivauksilla Miehikkälässä 200 metriä Venäjän rajasta teroitettiin, että tarkastakaa puhelimenne verkkoasetukset että pysyy manuaalisesti Suomen verkossa. Kenties rajan pinnassa tätä syöttöä Venäjän verkkoon voi jatkaa?

Kadonnut laivasto: Tehokasta sota-scifiä

Olen tämän pandemian aikana ollut koukussa kirjailijanimi Jack Campbellin (oikeasti laivaston upseeri John G. Hemry, syntynyt 1956) Kadonnut laivasto -teossarjaan (engl. Lost Fleet). Sarja on saanut jatkoa toistaiseksi suomentamattomassa Lost Fleet: Beyond the Frontier sarjassa (hyvin saatavilla ainakin Helmetistä, myös e-kirjoina) ja sille on kirjoitettu myös prologisarja Genesis Fleet sekä spin-off Tarnished Knight.

Kuusiosainen suomennettu Kadonnut laivasto. Kuva: Finlandia Kirja

Sarja saa alkunsa kun Allianssi (Alliance), lukuisisten tähtijärjestelmien liittouman kokoama valtava avaruuslaivasto yrittää päättää syndikejä (sanasta syndikaatti) vastaan vuosisadan kestäneen sodan käyttämällä tähtiporttijärjestelmää strategiseen iskuun syndikien kotitähtijärjestelmää vastaan syndikien petturien toimitettua Allianssille porttijärjestelmän sisäisen avaimen. Matkalla avaruuden halki laivasto löytää sodan alusta alkaen tyhjyydessä odottaneen pelastuskapselin. Sen sisältä löytyy yhä hengissä sodan ensimmäisessä taistelussa kadonnut, kuolleeksi luultu komentaja John Geary, joka saadaan herätettyä pitkästä unestaan.

Perillä tähtijärjestelmässä selviää, että kyseessä onkin syndikien ansa ja Allianssi kokee pahoja tappioita. Antautumisilmoitusta vievä amiraali Bloch teloitetaan suorassa lähetyksessä syndikien komentajan aluksella, mutta tätä ennen Bloch antaa komentajuuden Gearylle, teknisenä puoltona se seikka että tällä on laivaston pisin palvelushistoria (yli sata vuotta). Lippulaivanaan raskas risteilijä Taipumaton (Dauntless), johon myös strategisesti ensiarvoisen tärkeä tähtiportin avain on sijoitettu, Geary ryhtyy pelastamaan laivastoa varmalta tuholta tavoitteena saada se takaisin Allianssin kotiavaruuteen.

Geary on "vanhan" koulukunnan mies, joka tässä tapauksessa on poikkeuksellisen hyvä asia. Allianssi on kuitenkin miehen nukkuessa pitkää keinounta leiponut hänestä legendaarisen Black Jackin, myyttisen sotasankarin jonka suuhun on propagandassa ja sotakoulutuksessa viety lausahduksia ja "viisauksia" joita käytetään satavuotisen sodan ja poikkeuksellisen veriseksi muuttuneen taistelutavan oikeuttamiseen. Samalla hän on profeetallinen hahmo, jonka on ennustettu palaavan esi-isien luota pelastamaan Allianssin. Profetioilla vaan ei ole yleensä, poliitikkojen onneksi, tapana toteutua. Voitte kuvitella miltä marsalkka Mannerheimista tuntuisi, jos hän heräisi henkiin ja pääsisi näkemään, kokemaan ja lukemaan, mitä kaikkea hänestä on kirjoitettu ja kuinka häntä muistellaan ja mitä hän saa edustaa milloin missäkin yhteydessä.

Johtajuus Kadonneessa laivastossa

Kadonneen laivaston ytimessä on johtajuus. Geary on, kuten mainittu, vanhan koulukunnan mies jolle taktiikka, manööverit ja muodostelmissa taistelu on hengessä ja veressä. Vuosisataisen sodan aikana kuitenkin kokeneet ja pätevät upseerit, jotka on koulutettu huolella johtamaan valtavia laivastomuodostelmia, ovat sukupuuttoon kuollut laji ja taktiikka sekä manööverit on korvattu massatuotannolla, massakoulutuksella ja hurjuudella. Taistelun päätteeksi henkiin jääneet upseerit ylennetään korvaamaan menehtyneet korkeammat upseerit.

Avausosa Taipumaton (Dauntless).

Samalla komentoketju on korvautunut upseerien neuvottelulla ja äänestyksillä siitä, kuinka tulevassa taistelussa tulisi menetellä. Sodanjohto ja taisteluiden suunnittelu on muuttunut politiikaksi, jossa upseerit saavat suunnitelmilleen juuri niin paljon tukea kuin heillä on vertaistensa keskellä tukijoita. Huonokin suunnitelma voi korvata erinomaisen suunnitelman, jos hyvän suunnitelman laatija on uhka muiden urasuunnitelmille.

Upseereilla tai miehistöllä ei ole mitään illuusiota siitä, että he selviäisivät hengissä sodan loppuun, hyvä jos edes seuraavasta taistelusta. Vuosisatainen sota on myös raaistanut niin demokraattisen Allianssin kuin äärikapitalistisen/fasistisen Syndikin sodankäynnin ja vankien teloittaminen sekä siviilikohteiden tuhoaminen ovat normaalia sodankäyntiä. Kumpi raaistumisen aloitti, on kysymys johon ei enää edes osata vastata. Kumpikaan osapuoli ei vain osaa lopettaa. Samalla demokratian arvoista ponnistanut Allianssi on muuttunut liittolaissuhteeksi, jonka ainoa puolustettava arvo ja koossa pitävä voima on demokratian ja vapauden sijaan sota, puolustustaistelu syndikejä vastaan. Sodasta on tullut itsetarkoitus.

Tähän lihamyllyksi muuttuneeseen sodan kulttuuriin putkahtaa sadan vuoden takaa John Geary. Kuten arvata saattaa, komentoketjun palauttaminen ja liki itsemurhamaisten hakkaa päälle hintaan mihin hyvänsä - taktiikoiden korvaaminen manöövereillä ja kurilla on hyvin vaikeaa. Gearylla on vaikutusvaltaa Black Jackina, mutta entä kun myytti ja todellisuus eivät kohtaa toisiaan? Laivaston mukana kulkevat poliitikot pohtivat, onko Black Jackilla liikaa vaikutusvaltaa, joka voisi muuttua poliittiseksi vallaksi, diktatuuriksi. Mannerheimillakin oli 1919 suuri mahdollisuus, kiusaus ja tavoite muuttaa voitokkaan kenraalin maine poliittiseksi vallaksi mutta toisin kävi. John Geary valitsee toisen tien, mutta millä vakuuttaa muut aikeistaan?

Kadonneen laivaston hohto on etenkin alkuperäisessä kuusiosaisessa sarjassa siinä, että John Geary ei saa varsinaisesti johdettavakseen avaruusaluksia. Hän saa johdettavakseen mitä erilaisimpia upseereja miehistöineen, jotka ovat satavuotisen sodan koulimia aggressiivisten hyökkäystaktiikoiden suosijoita. Pätevyyden sijaan ylenemisperusteina ovat hengissä pysyminen ja liittolaissuhteet muihin upseereihin sekä kannatus näiden keskuudessa. Valtaosa upseereista on urheita, mutta voimien tehokkaaseen käyttöön maksimaalisesti pyrkivä, omia joukkoja säästävä taktinen ajattelu on heistä suorastaan kerettiläistä ja monien pätevyys ei riitä monimutkaisten manööverien toteuttamiseen. Samalla Kadonnut laivasto on malliosoitus siitä, kuinka rakennetaan toimiva esikunta ja kuinka sen avulla johdetaan sotavoimaa. Kaikkea ei voi mikromanageroida, vaikka houkutusta olisi: Välistä pitää delegoida johto pieniin osiin ja luottaa siihen, että alaiset osaavat hommansa.

Avaruustaistelua

Taisteluiden ja sodan kuvaus on priimaa ja uskottavaa. Kadonneen laivaston taistelut tapahtuvat millisekuntien ajassa, kun laivastot kohtaavat toisensa kiitäessään avaruuden halki valoa nopeammin ja tietokoneiden laskiessa, milloin aseet on laukaistava. Käytännössä haasteena on, miten saadaan käytettyä aseita maksimaalisen tehokkaasti ja suojattua omat alukset vihollisen tulitukselta mahdollisimman hyvin. Juuri oikeassa ajassa tehty väistöliike voi saada vihollisen massiivisen ohjus-, pirunpeitsi-, rypäleammus- ja nollakenttätykityksen menemään täysin hukkaan samalla kun oma tulitus aiheuttaa massiiviset vauriot avainkohteisiin.

Taistelua seurataan tiukasti Gearyn tutkimien tietokonenäyttöjen avulla ja Campbellin kirjoittamistaidoista kertoo paljon se, että tekstiä ahmii henki kurkussa lukien vaikka tapahtumapaikkoina ovat käytännössä ainoastaan komentosilta, Gearyn hytti ja avaruusaluksen käytävät. Teksti etenee melko kaavamaisesti ongelma – ratkaisujen punnitseminen – keksintö – taistelu – lopputulos -pohjalta mutta koska ongelmia on jokaisessa kirjassa erilaisia ja samalla ratkaisuja on monia, ei kaava kyllästytä. Kadonnut laivasto on täynnä huimia ja toimivia ajatusleikkejä, mikä tekee siitä poikkeuksellisen kiinnostavaa scifiä. Samalla monella ongelmalla on looginen ja syvällinen tausta, joka johtuu tavasta, millä sotaa on käyty.

Välistä seurataan avaruusmerijalkaväen taisteluja, jolloin tuntuma planeetan kamaraan saadaan Gearyn seuraamien videolinkkien avulla. Nyt millisekuntien kohtaaminen korvautuu tuntikausien jalkaväkitaisteluna.

Viestiyhteydet ovat merkittävässä osassa. Monta kertaa näytölle ilmaantuu videokuvaa ja simulaatioita tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet minuutteja tai jopa tunteja aiemmin. Etenkin tilanteissa, joissa kokenut upseeri pystyy lukemaan omien alusten häämöttävän tappion, on kuvaus riipaisevaa. Mitään ei voi tehdä, koska kaikki on jo tapahtunut. Johtaminen ei ole enää reaaliaikaista, kun alukset kohtaavat huimien etäisyyksien päässä. Fysiikka vaikuttaa muutenkin reaktioihin: Vihollinen pystyy reagoimaan tapahtumiin vasta, kun avaruushypyn tehneestä laivastosta lähtenyt valo saavuttaa sen, mihin voi mennä päiviäkin. Tämä antaa tilaa manöövereille ja suunnitelmille. Samalla voi myös kikkailla ajoituksen kanssa: Jos varoitusviestin antaa niin, että sen on perillä kahden tunnin kuluttua vastaanottajalla ja suunnittelee sotatoimen, jonka toteuttaa aikataululla 2H + 2 minuuttia, on teknisesti soveltanut sodankäynnin lakia  varoittamalla mutta estänyt sen, ettei vastustaja ehdi vastaamaan tai toteuttamaan vastatoimia.

Kehitys on kyllä tuonut avaruusaluksiin uusia aseita ja teknologioita, mutta samalla niiden tuotantofilosofia ja huolto on muuttunut laskelmoimaan, että ne tuskin palvelevat kolmea vuotta kauempaa ennen tuhoutumistaan. Samalla tavalla Neuvostoliitto valmisti panssarivaunuja: Ne toimivat mainiosti oletetun elinajan, mutta elinaika on laskettu lyhyeksi. Muistaakseni esimerkiksi T-72:n moottorin vaihtamisessa kestää kaksi tuntia, vaihteiston vaihtamiseksi pitää käytännössä koko vaunu purkaa. Oletuksena on, ettei näitä toimenpiteitä tarvitse tehdä koska koko vaunu on todennäköisesti tuhoutunut ennen kuin moottoriin tai vaihteistoon tulee vikoja. Saksalaisen Leopardin, jonka elinikä on laskettu pidemmäksi, moottorin vaihtaa pahimmillaankin vain 40 minuutissa, kokeneilla mekaanikoilla nopeammin.

Pakollisesta avaruusoopperasta huolimatta hyvää scifiä

Kirjojen heikkoutena, mistä syystä osa kirjoista on viiden tähden asteikolla vain kolmen tähden opuksia, on pakollinen avaruusooppera ja romanssi, Gearyn suhde aluksi senaattori Rionen kanssa ja myöhemmin Taipumattoman kapteenin Tanya Desjanin kanssa. Suhde Desjanin kanssa on ilmeisesti osaksi mukana siksi, että sillä pystytään käsittelemään virallisen komentaja-alainen suhdetta sekä henkilökohtaista suhdetta ja näiden ristiriitaa, mutta kuvaukset ovat yksinkertaisesti monin paikoin pitkäpiimäisiä. Onneksi nämä luvut ovat hyvin lyhyitä. Samalla Gearyn sisäisen avaruuden (tirsk!) tutkiminen ja epäilyksien tilitys käy toistuvuudessaan hermoille paikka paikoin.

Henkilöhahmot ovat ensisijaisesti sotilaita, mikä tekee näiden kuvaamisesta toisinaan hitusen pinnallisia, mutta onneksi moniin päästään tutustumaan enemmänkin. Toisaalta Gearyn ja upseereiden kahdenvälisissä keskusteluissa toistuu välistä kaava vitsi/virnistys, mikä joissakin osissa tökkii. Myöhemmissä osissa onneksi tilanne tasaantuu, etenkin kun päästään syvemmälle laivaston ja politiikan epävirallisiin kanaviin. Samalla kirjojen huumori parantuu olennaisesti ja niiden kuvailemat byrokraattiset paradoksit tuntuvat relevanteilta tähänkin päivään verrattuna.

Annoin GoodReadsissa viisi tähteä yleensä sellaisille osille, joissa Campbell pääsee irrottelemaan avaruuden ihmeiden mielikuvituksellisuudella, sodankäynnin analysoinnilla ja maailmojen kuvauksilla. Kirjasarjat kannattaa lukea mielenkiintoisina sodan aikaisen johtajuuden ja taistelutaktiikoiden kuvauksina sekä kuvauksena kulttuureista, jotka loputon sota on nielaissut ja muovannut. Onko näille vaihtoehtoja? Millainen on ihmisyyden tulevaisuus ja mahdollisuus näin synkällä ajanjaksolla?  Entä mitä tapahtuu, kun kohdataan todella vieraita kulttuureja: ulkoavaruuden eri lajien sivilisaatioita?

Kadonneen laivaston päätösosa, Voitokas (Victorious). Pidän enemmän suomalaispainoksen kansista kuin alkuperäisistä jenkkikansista. Kuva: wikipedia.fi

Jack Cambellin teokset ovat huonoimmillaankin hyviä. Yksittäisten kirjojen sisäinen vaihtelu ja tekstin sujuva eteneminen takaa sen, että huonoimmatkin kohtaukset kestävät vain vähän aikaa. Parhaimmat kohtaukset taas ovat juuri sen mittaisia, että niistä saa käsityksen mitä tapahtuu ja miksi ja lopputulos sekä taustat tuntuvat loogisilta.

Suosittelen vahvasti!

Lentolehtinen Kansallisarkiston pikkukokoelmista

Olin eilen 25.6. Kansalllisarkistossa pidemmän tovin kuvaamassa vuoden 1918 aineistoja Sirkkala 1918–2018 projektiin liittyen. Pengoin hieman "pikkukokoelmia" ja löysin seuraavan venäläisten jatkosodan aikana levittämän lentolehtisen:

Lentolehtisen toinen puoli. Kuva: Riku Kauhanen/Kansallisarkisto (PK-232)

Lentolehtisen kääntöpuoli, jolla "kirje". Kuva: Riku Kauhanen/Kansallisarkisto (PK-232)

Kenttäpostikonttori 2729 viittaa muuten Jalkaväkirykmentti 1:n 4. Komppaniaan, eli kyseessä lienee Valkeasaaressa kesäkuussa 1944 vangiksi päätynyt suomalaissotilas tai sitten hänen juoksuhautaan jääneitä papereitaan on hyödynnetty kirjeeseen. Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneet -tietokannasta ei löydy vastaavaa henkilöä, joten todennäköisesti selvisi sodasta, ellei sitten ole venäläisten keksimä henkilö.

Far Cry 2

Olen sitä sukupolvea pelaajia, joille Command & Conquer: Red Alert oli maailman suurin ja jännittävin ihme. Eihän siinä pohjimmiltaan hienoja välianimaatioita lukuun ottamatta ollut suuria ihmeitä: liittoutuneet voittavat jos on vettä ja saa rakennettua risteilijöitä, Neuvostoliitto jos saa rakennettua "lisää mammuttitankkeja".

Sodan mallintaminen peleissä on vaikeaa. Steel Panthersit ja muut vuorotoimintopohjaiset lienevät niitä parhaimpia, koska tekoäly voi keskittää itsensä kokonaan joukkojen siirtoihin ja strategian suunnitteluun: reaaliaikaisissa strategioissa tekoäly voi koota suurenkin armeijan mutta lähettää sen pelaajaa vastaan jonona, ei leveänä rintamana. Shogun: Total War oli tähän virkistävä poikkeus, siinä oli aidosti älykäs tekoäly joka osasi jallittaa pelaajaa 6–0, mutta ensimmäisen pelin jälkeen tekoäly taantui pelisarjassa idiootiksi. Edelleen naurattaa Medieval Total Warin suunnaton taistelu mongoleja vastaan, jossa nämä tuhosivat kaikki kaupunkini muurit piiritysaseilla mutta tekoälyn bugin vuoksi joukot eivät hyökänneet. Koska arvelin, että tekoäly reagoisi kaikkiin liikkeisiini en liikuttanut ainuttakaan yksikköä ja vartin odottelun jälkeen aika päättyi ja peli katsoi minun voittaneen taistelun.

Entä jos haluaa yhtenä sotilaana kentälle? FSP:n (First Person Shooter) moottoreilla on käyty läpi itärintamat, länsirintamat, Italia, Afrikka ja I ja II maailmansota. Yleensä lopputuloksena on täysin veretön saksalaislahtaussimulaattori, jossa ei ole otettu suuria loikkia Wolfenstein 3D:stä. Nykygenre seuraa Medal of Honoria, jossa parasta oli maihinnousu Omaha Beachilla. Jos toimintaa ei ole skriptattu etukäteen, on lopputulos yleensä tasapaksua pullaa jossa lähinnä vertailee eri aseiden tehoa ja odottaa välianimaatioita.

Far Cry 2

Far Cry 2 on erikoisen peliperheen (josta olen pelannut läpi osat 1–3) paras ja hienoin edustaja. Sinänsä monella tavalla oivaltavan ja hienon ykkösen pilasivat typerät mutantit ja kolmonen puutui puolivälin jälkeen. Tämä on pelisarjan osa, josta pelaajat ovat jostain syystä valittaneet ehkä eniten, mutta mielestäni juuri niistä elementeistä jotka tekevät sen realistiseksi sotapeliksi.

Pelaaja on palkkasoturi, joka on päätynyt räjähtämispisteessä olevaan tuntemattomaan Afrikan maahan. Peliin saa tunnelmaa, jos sitä ennen katsoo hienon elokuvan Lord of War. Tässäkin nimittäin jahdataan asekauppiasta, Shakaalia eli Jackalia. Heti pelin alussa pelaaja kohtaa tämän sangen mystisen hahmon saatuaan malariakohtauksen ja täristessään hotellissa.

Pelin alussa pelaajan on alettava tehdä mainetta, hankittava malarialääkettä ja koetettava saada parempia aseita. Vastustajana olevat U.F.L.L.:n ja APR:n (pelin aikana ei ovelasti selviä tarkalleen, että mistä hitosta muusta paitsi vallasta nuo kaksi akronyymiä kamppailevat) palkkasotilaat nimittäin pudottavat romuja aseita, jotka jumittavat. Pelaaja voi ostaa tehtävistä palkaksi saamillaan raakatimanteilla asekauppiaalta varastoon tuliteriä aseita, mutta nekin kuluvat käytössä.

APR:n komentajia.

U.F.L.L.:n propagandajuliste.

Juuri aseissa Far Cry 2 loistaa. Hyvät peruselementit eli vain muutama mukana kulkeva ase, sangen maltillinen mukana kulkeva ammusmäärä, lataaminen ja lataushäiriöt ovat vain yksi elementti. Shakaali ja muut asekauppiaat ovat kuljettaneet pelin tuntemattomaan Afrikan maahan valtavan määrän kirjavaa aseistusta, joka on toiminnaltaan uskottavaa. Niiden alkuperä selviää suorittamalla toimittaja Reuben Oluwagembin antamaa sivutehtävää, jossa kerätään tämän Shakaalin kanssa tekemien haastatteluiden nauhat. Valitettavan bugin vuoksi uusissa versioissa nauhat hyytyvät numero 7:n jälkeen, mutta ne voi käydä kuuntelemassa Far Cry Wikipediasta. Esimerkiksi tämä, nauha numero 3 on ajankohtaisuutensakin vuoksi pelottava:

"Where do you get the weapons?"

It's a romantic notion that they all came out of the Soviet Union after the collapse, that was a win fall back in '89, maybe from '91...but that's all over. I move weapons, I profit from circulation; you get a ceasefire in Liberia, both sides disarmed, you think they slide two thousand tons of guns? No. They sell them to me. I resell them where ever the next war is starting.

"Those are Soviet Guns from 1999?"

Hm...well that's about half. The rest mostly come from old European armies. After they abandon their colonies in the '60s and '70s, you know, French guns, Dutch, Belgian...

"So some of these guns are very old? They have been sold, bought, and sold repeatedly?"

*laughs* They aren't bio-degradable. Only the dead are bio-degradable.

Pelaaja oppii nopeasti, että aseista parhaita ovat neuvostoliittolaiset: Dragunov, Kalashnikov ja PKM. Pelin lopussa saa länsimaisten asefirmojen valmistamia aseita, mutta nämä eivät yksinkertaisesti ole yhtä kenttäkelpoisia kuin itävastineensa. Juuri tämä tärkeä elementti rikottiin Far Cry 3:ssa. Sen mukana kulkevassa "ensyklopediassa" mainitaan, että pelialueen Kalashnikovit ja muut itäaseet ovat "halpoja kiinalaisia kopioita" ja pelattavuudessa suositaan länsimaisia aseita.

Onkin huomionarvoista, että asefirmat lobbaavat ankarasti pelifirmoille: jos niiden virtuaaliversio aseesta on mukana pelissä, on todennäköistä että pelaaja ostaessaan oikean aseen hankkii samanlaisen, etenkin jos saa virtuaaliversiosta "hyviä kokemuksia". Far Cry 2:ssa tätä "kompromissia" ei ole tehty. Kalashnikov ei juurikaan jumita ja puoliautomaatti-Dragunov hakkaa tarkka-ammunnassa länsimaisen komposiittimuoveista kasatun pikkuserkkunsa.

Harvinaisen hyvä sihti taistelutilanteen aikana. Tätä tilannetta kestää vain 1/4 sekunnin ajan.

Taistelut hoituvat mallikelpoisesti eli pelaajan kannalta hankalasti. Pelitilannetta, jossa voi rauhassa ampua tarkka-ammunnalla kokonaisen joukkueen vihollisia ei juuri synny. Ensimmäisen laukauksen jälkeen on sekunnin kahden paniikki, ja sitten viholliset maastoutuvat ja käyttävät taitavasti suojaa hyväkseen. Vihollinen käyttää myös "spray and pray" tulitusta, jossa pelaaja oppii nopeasti vaihtamaan tuliasemaa kun lyijyä lentää ikävän lähelle. Taistelun realistisuutta lisää se, että energian pudotessa viimeiselle tasolleen on pelaajan tehtävä kenttäkirurgiaa itselleen: tämä tarkoittaa karmivimmillaan luodin kiskomista omasta lihasta hampaillaan tai Rambosta tuttua kalterointia. Jos energia tippuu nollaan, tulee pelastava enkeli: kerran taistelun aikana voi saada avukseen "buddyn", toisen palkkasoturin joka kiskoo pelaajan ylös, antaa tälle pikaista kenttäpaikkausta ja antaa tulitukea sen aikaa, että pelaaja saa hoidettua itsensä kuntoon. Sen jälkeen on käytävä turvatalossa tai saatettava tehtävä loppuun, että buddy olisi uudestaan pelastusvalmiudessa.

Pelissä hyödynnetään myös ilahduttavan hyvin tulielementtiä, jota jo Sun Tzu korosti. Kuivalla savannilla polttopulloilla pystyy estämään tehokkaasti vihollisen koukkaukset sytyttämällä yhden suunnan ruohokentän tuleen tai huuhtomaan nämä esille piilopaikoista tuulen suuntaan (!!!) etenevää liekkimerta käyttäen. Kännykällä räjäytettävillä IED:llä pystyy hallitsemaan taistelukenttää yksinäänkin tehokkaasti. Koska viholliset haavoittuvat ja nämä pyrkivät pelastamaan omansa, voi käyttää tarkka-ampujien julminta ja tehokkainta taktiikkaa: haavoita yhtä avoimella paikalla jalkaan ja jää vaanimaan liikuntakyvyttömän vihollisen pelastajia.

Sotapeliksi Far Cry 2 on sangen veretön ja toisinaan elementit saattavat käyttäytyä vähintään kummallisesti.

Far Cry "kolomosesta" poistettiin kakkosen malariakohtaukset. Niiden liittäminen kolmoseenkin olisi tietysti ollut vanhan tempun toistoa, mutta tilalle tuodut huumehouruiset kohtaukset eivät olleet varsinainen pelillinen parannus. Kakkosessa lääkkeet tuovat peliin humanitaarisen ulottuvuuden: siviilit. Pelaaja voi auttaa vastarintaliikettä kuljettamalla turvataloihin matkustusasiakirjoja ja passeja saaden vastineeksi palveluksesta kipeästi kaipaamiaan malarialääkkeitä. Juuri tämä elementti tuo peliin uskomatonta syvyyttä: sodan keskellä siviilit ovat valmiita luopumaan elintärkeistä lääkkeistäänkin päästäkseen sodalta turvaan. Malariakohtaukset ovat siis muutakin kuin satunnainen pelielementti - ne kantavat tarinaa.

Siviilit luopuvat viimeisistä lääkkeistäänkin päästäkseen turvaan sodalta.

Toinen Far Cry 2:n jurnuttamisen aihe ovat jatkuvat taistelut ja pitkä matka tehtävän kohteelle. Koska palkkasoturimme tehtävät ovat salaisia, eivät taistelevien puolueiden johtajat voi kertoa edes omilleen pelaajan liikkumisesta. Tämä tekee sodasta kirjaimellisesti sodan kaikkia vastaan. Monet valittivat sitä, että joutuvat 1–5 tulitaisteluun ennen perillepääsyä, mutta mielestäni tämä on hyvä oivallus. Teitä pitkin pääsee vikkelään autolla, mutta hintana on törmääminen partioihin ja tiesulkuihin. Juuri tämä tekee pelistä todella realistisen: oikeastikaan ei voi olettaa pääsevänsä etenemään rintamalla kilometrikaupalla kohteelle törmäämättä viholliseen. Erilaiset pienet tukikohdat ja tiesulut sekä näiden välejä partioivat teknikaalit ovat mitä hienoin lisä. Eiväthän kaukopartiotkaan marssineet tuosta vaan kohteilleen vaan joutuivat kissa ja hiiri -leikkiin – tai pikemminkin välttämään siihen joutumista. Pelaajan on suunniteltava reittinsä ja myös täydennyspaikat, ennen kuin pääsee tehtävään käsiksi.

Pelissä on toki omat ongelmansa. Toisinaan tekoäly suuntaa joukkonsa joko liian tehokkaasti ollakseen uskottava tai liian typerästi ollakseen tekoäly, mutta tämä on satunnaista. Vaikeammilla vaikeusasteilla ainoastaan "headshot" kiikarikiväärillä tai valtava räjähdys surmaa vihollisen välittömästi. Suuri osa aseista muuttuukin hernepyssyiksi joilla on ammuttava riittävän monta kertaa, ei riittävän tarkkaan. Kiehtovan nauhanetsintätehtävän buin mainitsinkin jo, ja toisinaan pelissä etsittävien raakatimanttisalkkujen löytämiseksi on turvauduttava yli kaiken inhoamaani tasoloikkimiseen.

Hienona pelillisenä oivalluksena klassinen suuri pomotaistelu puuttuu. Ykkösessä tämä oli kliseinen ja kolmosessa peli hyytyykin puoliväliin ensimmäisen pomotaistelun jälkeen. Far Cry 2 kertoo pikemminkin hienosti käsikirjoitetun sotatarinan kuin tarjoaa puuduttavan sankariseikkailun. Tehtävät ja tuhottavat kohteetkin ovat pelissä vähintään kohtuullisesti taustoitettuja (paitsi linkkitorneista saatavissa salamurhatehtävissä). Yhtenä tehtävänä on esimerkiksi tuhota tankillinen anestesteettista ainetta, jotta vastustajan haavoittuneiden selviytyminen kirurgiasta huononisi.

Summa Summarum: Far Cry 2 on FPS:n aatelia ja sotapelinä niitä realistisimpia ja moniulotteisimpia. Jos terroristien, Wermachtin ja SS:n putkijuoksulahtauspelit kyllästyttävät, suosittelen tätä kohta kymmenen vuotta vanhaa peliä.

Lopuksi nauha viisi, "the why of it":

"Why Africa? People need weapons all over the world. Why here? Why my home?" 

Everybody's place is some home, pal, but it doesn't stop people from going to war. I don't start wars, I didn't start this one; it seems like it's your fellow Africans want each other dead. Besides, why should I give a shit about your home? Why should anyone? You want me to go somewhere else...so that it's someone's home that you don't give a shit about? 

"What if it was your home?" 

War is my home.

Kiinnostava konfliktiarkeologinen prose verkossa

Helsinkiläinen arkeologian opiskelija Jenna Savolainen on ladannut academia.eduun kandidaatintutkielmansa "Konfliktiarkeologia osana humanitaarista työtä – Ilomantsin sotavainajan ylös nosto konfliktiarkeologian menetelmin ja tutkimus yhteistyössä metallinilmaisinharrastajien kanssa". Huomasin tämän, kun kollega Visa Immonen merkitsi paperin omaan luetteloonsa.

Nimensä mukaisesti työssä käsitellään Ilomantsista (taistelu heinä–elokuussa 1944) löydetyn sotilaan vainajan jäänteitä. Vainajan luuranko löytyi suhteellisen hyvin säilyneenä poterosta Hattuvaaran Hullarinrinteestä. Hattuvaara on etäisesti tuttu lietolaisia koskevan tutkimuksen jälkeen, sillä heikäläisiä heilui sielläkin muutamia HRR:n riveissä.

Hieman ruodintaa. Savolaisen mukaan "Konfliktiarkeologia on arkeologian yksi alaryhmistä, joka nimensä mukaisesti tutkii konflikteja." Laajalti tulkittuna kyllä, mutta itse määrittelen konfliktiarkeologiseksi tutkimukseksi myös väkivallan tutkimuksen. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta kaikkeen väkivaltaan ei välttämättä liity sodan kaltaista konfliktia. Esimerkiksi perheväkivallan fyysisten jäännösten tutkiminen on hyvin opettavaista: Luin vuosia sitten tutkimuksen jossa pohdittiin, johtuiko naisten kasvoihin Yhdysvalloissa kohdistuneet pahoinpitelyt nyrkkeilyn suosion kasvusta vai kulttuurisesti periytyvästä mallista. Röntgenkuvat murskaantuneista nenäluista olivat karmeaa katsottavaa. Samassa yhteydessä pohdittiin, johtuvatko käsien ruhjeet puolustautumisesta eli käsien kohottamisesta suojaksi vai kaatumisesta, jolloin väkivallan uhri on yrittänyt pehmentää käsillä kaatuamista. Mutta tämä on sivuseikka.

Periaatteessa opinnäyte on hyvästä kaivausraportista hyväksi proseminaariksi muutettu työ. Turussa saisi harrastaa samanlaisia! Mikäli proseminaarille olisi annettu enemmän tilaa, olisi tuloksena varmasti ollut monin paikoin huomattavasti syvemmälle (esim. Suomen ja Venäjän välille sotavainajien jäännäksistä tehdystä valtiosopimuksesta) menevä työ, mutta jostain on pakko aina karsia ja pitääkin karsia. Asiasanasto on hyvin hallussa. Toivottavasti jatkaa aiheesta pro graduun.

Tulokset olivat mielenkiintoisia. Erikoista oli, että vainaja oli peräti 27–30 -vuotias. Neuvostosotilaaksi ikä oli suhteellisen korkea, vaikka vanhojakin miehiä otettiin riveihin, eli kyse oli todennäköisesti joko useista taisteluista selvinneestä veteraanista (aliupseeri?) tai juuri jostain Neuvostoliiton alueelta jostain syystä riveihin otetusta vanhemmasta täydennysmiehestä. Oliko hän haavoittunut tai sairastunut 1939–1942 ja pääsi vasta nyt sairaalasta?

Hyvin kiinnostava oli sivun 18 kuvassa olevan hylsyn kanta. Patruuna oli nallista päätellen laukaistu. VPT 39 viittaa Valtion Patruunatehtaaseen eli suomalaiseen kiväärinpatruunaan. Tekstistä ei käy ilmi, oliko se mukana esimerkkinä alueelta löytyneistä esineistä vai oliko se nimenomaan vainajan yhteydessä. Todennäköisesti joku suomalainen on syöksynyt poteroon edellisen asukkaan menehdyttyä (tai vainaja tuli siihen suomalaisen vetäydyttyä siitä?). Kaliiperi aseissa oli molemmilla puolilla sama, 7,62 mm, eli voi olla että vainaja on saanut jostain suomalaisia patruunoita ja ladannut ne aseeseensa. Ilomantsin motissa alkoivat neuvostosotilaiden ammukset loppua, ja on hyvin mahdollista että täydennystä on haettu hylätyistä tai sotasaaliiksi saaduista suomalaisaseista. Olisin ylipäätään kaivannut lisätietoja esineistöstä, mutta keskittyminen vainajaan on tutkimusasettelun kannalta hyvin ymmärrettävää.

Löydetyn vainajan hautaustapahtumaa on pohdittu hyvin, eli vainaja olisi haudattu vasta ruumiin jo maaduttua pidempään, jolloin pää irtosi toimenpiteen yhteydessä. Kesäkuumassa tämä lienee käynyt nopeasti. Vainajasta ei löytynyt jälkiä traumoista luissa, joten tulkinta verenhukkaan menehtymisestä on hyvin uskottava. Piirroksen perusteella näyttää siltä, että tätä olisi ammuttu vatsaan. Läheltä luoti  tai sirpale olisi hyvin voinut mennä läpi. Toinen epätodennäköisempi mahdollisuus on, että vainaja kuoli lähelle osuneen kranaatin (tai yllä räjähtäneen kranaatin) paineaaltoon, mutta asia on vaikeasti todettavissa, ellei läheltä löydy suurta kranaattikuoppaa. Asennon voi myös selittää se, että vainajaa on vähän haluttu asetella poteroon haudattaessa tilaa säästävästi mutta maatumisasteen vuoksi koskemista on yritetty välttää - etenkin pään pudottua harteilta. Pirunsaaresta Stalinin kanavalta on maininta, että kun vihollisvainajia yritettiin jonkin aikaa hyökkäyksen jälkeen liikuttaa lassoamalla nämä jaloista, ne hajosivat kahtia. Löyhkä oli kuvottava koko saaressa.

Sotapäiväkirjoja on käytetty lähteenä oikein mallikelpoisesti. Jos haluaa aiheeseen syvemmälle, kannattaa lukea Pasi Tuunaisen ""Saamani kuva on masentava" - näkemyksiä suomalaisten sotapäiväkirjojen lähdearvosta, käytöstä ja säilyttämisestä" Tiede ja ase -lehdestä 2006.