Minitutkimus: pikakiväärit

Pikakiväärien käyttö armeijoiden aseistuksessa on sotahistoriassa suhteellisen lyhyt vaihe, mutta niiden synty ja kehitys kuvaa paljon 1900-luvun ensimmäisen puoliskon sodankäyntiä ja etenkin ongelmia, joita I maailmansodan aikana kohdattiin taistelukentillä.

Vielä I maailmansodan (1914–1918) aikana ja vielä pitkälle II maailmansotaan (n. 1939–1943) sarjatuliaseiden sijaan pulttilukollinen kivääri oli jalkaväen perusase. Sarjatuliaseet olivat raskaita, puolustukseen soveltuvia tai hyvästä asemasta jalkaväen hyökkäystä tukevia aseita jotka voidaan jakaa karkeasti neljään ryhmään: raskaat konekiväärit, kevyet konekiväärit/pikakiväärit, konepistoolit (I MS loppu) sekä näiden erilaiset erikoisversiot, esimerkiksi ilmatorjuntaan, panssarivaunuihin tai linnoituksiin asennettavat aseet. 

Rynnäkkökiväärin kehittäminen II MS lopulla ja myöhemmin itsenäisesti eri maissa yhtenäisti usean aseen roolit ja samalla kiväärien sekä pikakiväärien merkitys pieneni huomattavasti. Konepistoolit, jalkaväkikiväärit ja puoliautomaattiaseet olivat enenevässä määrin sissien, miliisien yms. epäsäännöllisten ja vähemmän resurssoitujen armeijoiden aseita. Massatuotettu Kalashnikov on tosin jo jokaisen pienemmänkin aseellisen ryhmän vakioase.

Pikakiväärin määritelmistä

Olennaista pikakiväärissä on, että se on rakennettu kiväärikaliiperin ympärille eli se ei ole konepistooli, koska se ei käytä pistoolipatruunoita. Kiväärikaliiperi eli "pitkä" patruuna asettaa aseen koneistolle vaatimuksia: rekyyli eli "takapotku"on melkoinen, joten aseen rakenteen pitää kestää rekyyli ja olla jotakuinkin hallittavissa sarjatulella.

Pikakivääri on automaatti- eli sarjatuliase. Se ei ole puoliautomaattikivääri – kuten neuvostoliittolainen SVT-40 – joka kyllä lataa itse itsensä rekyylin tai patruunakaasujen avulla  mutta jokainen laukaus vaatii erillisen liipaisimen painamisen pohjaan. Automaattiaseessa lataaminen kesken lippaan ei vaadi manuaalista eli käsin tehtävää lataamista, vain ensimmäisen patruunan lataaminen eli syöttäminen piippuun vaatii kädenliikkeen ja lukkomekanismin käyttämisen. Pikakivääri siis ampuu sarjatulta, kun liipaisin on painettuna pohjaan. Monet aseista pystyivät myös kertatuleen, mutta esimerkiksi "Emmassa" (alla) oli käytössä pelkästään sarjatuli.

Pikakiväärissä ei ole jalustaa, vaan siinä on apuna tuelta ammuttaessa tukijalat. Konekiväärit vaativat yleensä erillisen jalustan, jotta asetta pystyttiin ylipäätään käyttämään: liian suuri tulinopeus ja raskaus tekivät konekivääreistä mahdottoman käyttää "lonkalta". Pikakivääreitä pystyi käyttämään lonkalta, mutta tämä vaati usein hihnalla järjestetyn tuen erikoiseen ampuma-asentoon.

Pikakivääri käyttää lippaita, se ei siis ole vyösyötteinen. Lippaat asettavat rajan tulinopeudelle, eli  esimerkiksi DP-27 eli Emma käytti 47 patruunan lipasta, "levyä", kun taas konekiväärin vyöhön mahtuu keskimäärin 250 patruunaa.

Pikakivääri tarvitsee 1–2 käyttäjää (ampuja tai ampuja + apulainen/lataaja) eikä ryhmää. Yleensä armeijoiden ohjesäännön mukaan aseella oli ampuja ja lataaja. Konekivääri oli/on selvästi ryhmän ase eli se tarvitsi/tarvitsee ampujan, syöttäjän, ammustenkantajat ja muita käyttäjiä toimiakseen tehokkaasti.

Olennaista on ero sarjatulen antamassa tulivoimassa kertalataavaan kivääriin, kuten suomalaiseen jalkaväenkivääri M/27:een eli "pystykorvaan" sekä keveys verrattuna konekivääriin kuten Maximiin. Pikakiväärin kanssa pystyi siis juoksemaan ja antamaan nopeasti tulitukea.

Pikakiväärissä ei myöskään ole olennaista ammunnan tarkkuus: Sillä ammutaan ensisijaisesti lamauttavaa ammuntaa eli sarjatulella pyritään pitämään tulituksen kohde aloillaan/matalana. Raskas rekyyli ja sen aiheuttama "heilunta" eli hajonta osumakuvioon ei siis haittaa käyttötarkoitusta ja tiheään vihollismassaan ammuttaessa, esimerkiksi hyökkäävää vihollisosastoa tulittaessa, hajonnasta on jopa hyötyä.

Välivaiheen ase?

Pikakivääri syntyi ensisijaisesti tukemaan jalkaväkiryhmää sen edetessä kohti vihollista. Asetta varten ei haluttu kehittää omaa patruunaa, vaan ase rakennettiin olemassaolevan patruunan ympärille. Tämä teki aseesta logistisesti helpon huoltaa, kun samasta ammuslootasta saatiin patruunat niin kivääriryhmän perusaseille kuin niitä tukevalle aseelle. Aseen roolia ryhmän tukiaseena korostaa se, että Suomi-konepistooleja jaettiin Suomen armeijassa aluksi niille jalkaväkiryhmille, joille ei ollut jakaa omaa pikakivääriä. Taktiset päätökset kentällä johtivat siihen, että talvisodassa konepistoolit annettiin etupäässä kärkitaistelijoiden käyttöön.

Jalkaväen hyökkäysharjoitus Niinisalossa 1.7.1941. Vasemmalla alhaalla pikakivääriä laitetaan asemaan. Kuva: SA-kuva

Yhtenä erikoisena vaiheena pikakiväärin ja konepistoolin tiellä oli "futuristiseksi" luonnehdittu saksalainen FG-42 eli Fallschirmjägergewehr 42, saksalaisten maahanlaskujoukkojen käyttöön suunniteltu kiväärikaliiperin sarjatuliase. Aseen oli tarkoitus korvata kiväärit, konepistoolit ja kevyet konekiväärit, mutta ongelma oli että monia nokkelia ideoita yhdistävä ase oli rakennettu liian järeän patruunan ympärille: FG-42 oli liki mahdoton hallita sarjatulella ja se oli lisäksi hyvin kallis valmistaa. Ase jäi kuriositeetiksi, mutta ennakoi rynnäkkökiväärejä joissa samanlainen ase oli rakennettu kevyemmän eli "lyhennetyn" kiväärinpatruunan ympärille.

Erilaisia automaatti/pikakiväärejä

Chauchat

ChauChat Suomen armeijan varastoista 1942 Keuruulta tai Tyrväältä. SA-kuva.

ChauChat eli Pikakivääri M/15 Chauchat oli ensimmäinen todellinen taistelukäytössä ollut pikakivääri. Se on maineeltaan yksi maailman surkeimmista aseista, mutta maineelle ei ole täyttä perustetta. Ase oli kevyt ja helppo valmistaa massoittain, ja sitä tekikin Gladiator-polkupyörätehdas. Ase on täysin rekyylikäyttöinen, eli pitkän piippurekyylin mukaisesti "koko piippu liikkui" aseella tulitettaessa. Ranskalaiset tarvitsivat sotaansa kevyempiä sarjatuliaseita massoittain, ja ChauChat täytti tämän aukon.

Aseen lippaat olivat erikoisia. Kuten ylläolevasta kuvasta näkee, lippaat olivat "puoliympyrän" muotoisia, 180 asteen kaaria ja kyljestä avoimia. Taistelukäytössä aseella oli apulainen, joka seurasi lippaan kulkua ja latasi aseen uudestaan heti tarvittaessa. Apulainen pystyi yhdellä vilkaisulla näkemään jäljellä olevien patruunoiden määrän,  Tämä rakenne myös arvatenkin kulutti vähemmän metallia lippaiden valmistamiseen mutta ongelmat arvaa: Heikko rakenne rikkoi lippaat helposti ja aukosta päätyi herkästi likaa lippaan  ja aseen sisuksiin jumittaen sen. Kuitenkin, kuten aina, oikein säilytettyinä ja huollettuina ongelmia ei juurikaan ollut. Eri asia on, miten tämä pystytään toteuttamaan kenttäolosuhteissa!

Samoin jatkuvalla tulituksella ase kuumeni liikaa aiheuttaen koneistoon ongelmia: Koska ase käyttää pitkää piippurekyyliä kuumentuneet ja laajentuneet aseenosat juuttuivat helposti, etenkin kun osat olivat piipussa "pisimmillään" eli lähimpänä piipun päätä/suuta. Aseessa ei ollut mekanismia, jolla tällä tavalla jumiutuneen latauskoneiston voisi palauttaa taakse, joten aseen piti joko antaa jäähtyä (noin 12–15 minuuttia, ikuisuus taistelussa) tai sitä saattoi esimerkiksi hakata kovaa pintaa vasten siinä toivossa, että osat alkaisivat taas liikkua.

Varsinainen ongelma syntyi, kun yhdysvaltalaiset saivat aseita käyttöönsä ja muunsivat ne uudelleen 8 mm Lebel-ranskalaispatruunasta omaan 30-06 -kiväärinpatruunaan sopivaksi. Patruunapesän suunnittelu epäonnistui täysin. Samalla lipas muunnettiin tankolippaaksi ja ase sai nimikkeen m/1918. Ase kesti ranskalaispatruunalla ja alkuperäisellä koneistolla, mutta ei USA:n asetehtaiden tekemiä muutoksia, joten se sai hyvin epäluotettavan maineen yhdysvaltalaisten keskuudessa. Tämä epäonnistuneen muutoksen aiheuttama "jenkkimaine" on sitten kantautunut muihinkin maihin ja esim. Markku Palokankaan käsitys perusteellisessa Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 teossarjan osassa 3 (1991) perustuu ilmeisesti näihin tarinoihin.

Kaikkiaan ase oli tarkoitustaan varten toimiva: se saatiin käyttöön nopeasti, sitä saatiin tuotettua paljon ja oikeaoppisesti käytettynä se täytti tehtävänsä. "Rush jobiksi" eli pikatuotteeksi siis onnistunut ase.

Asetta tuli Suomeen jo sisällissodan alussa, joko saksalaisten kuljetuksissa tai venäläisten jälkeensä jättämistä asevarastoista, mutta suurin osa saatiin talvisodan apuna Ranskalta. Kaikkiaan Suomeen tuli noin 5000 pikakivääriä ja niihin 10 miljoonaa patruunaa, mutta sotaan ne eivät ennättäneet. Jatkosodan alussa jonkin verran aseita oli myös rintamakäytössä, mutta lähinnä tykistöasemien suojana tai muussa vastaavassa toissijaisessa käytössä. Olisi kiinnostavaa saada tietoa, oliko ase lainkaan taistelukäytössä jatkosodassa.

DP-27 "Emma"

"Emma" eli DP-27 (Degtjarjova Pehotnyi, DP [ven. Ручной пулемет Дегтярёва, пехотный (ДП), Rutšnoi pulemjot Degtjarjova, pehotnyi [DP]) eli "Degtjarev" oli Neuvostoliiton ensimmäinen oma/omalaatuinen asekonstruktio, joka valikoitui kehitykseen vuonna 1927 järjestettyjen kokeiden perusteella.

Eversti Tiainen ja everstiluutnantti Teittinen tarkastavat vallattuja aseita rykmentin esikunnassa Loimolassa 31.12.1939. Degtjarev-pikakiväärejä saatiin sotasaaliiksi jo talvisodan alkupäivinä ja koska kaliiperi oli sama kuin suomalaisissa kivääreissä, voitiin ehjät aseet jättää suoraan rintamajoukkojen käyttöön. SA-kuva.

Ase oli/on (se oli Suomessa armeijan käytössä vielä 1980-luvulla) erittäin helposti huollettavissa ja koneistoltaan hyvin kestävä, mikä teki siitä hyvän aseen taisteluissa koska se kesti likaa ja hiekkaa. Omalaatuinen konstruktio oli hyvin onnistunut ja suosittu.

Erikoinen lipasmalli tuotti vaikeuksia. Litteä peltilevy vaurioutui helposti kolhiintuessaan, jolloin aseen toimintaan tuli häiriöitä. Lippaiden kuljettamisen helpottamiseksi aseelle oli suunniteltu kuljetusahkioon oma lipaslaatikko, jossa niitä pystyi kuljettamaan useita kappaleita helpommin ja paremmassa suojassa.

"Emman" pikakiväärilipaslaatikko kenttäpostilootana Lempaalassa 6.1.1942. SA-kuva.

Joku oli nostanut tällaisen laatikon viisi vuotta sitten muistomerkin laidalle Karjalankannaksen taistelupaikalla Portinhoikassa:

DP-27:n lipaslaatikko Portinhoikassa muistomerkin lähellä 2015.

Lahti-Saloranta

Lahti-Saloranta eli "suomalainen" pikakivääri oli suhteellisen värikkään kehitystyön takana. Suomen armeija oli kiinnostunut konepistoolia enemmän pikakiväärin kehittämisestä ja asesuunnittelija Aimo Lahti pyrki toteuttamaan armeijan toiveet. Varsinainen kehitys alkoi kuitenkin 1926 kun ulkomaisia malleja ja kotimainen malli kilpailivat Jyväskylässä esittelyammunnoissa. Vertailun voitti valmiiksi kotimaista 7.62 mm patruunaa käyttänyt Lahti-Saloranta, mainittakoon että ennen kilpailua suosittiin amerikkalaista Colt-Browningia ja koetuloksissa Lahti-Salorannan takana oli Vickers-Berthier.

Ehkäpä yleisin, suorastaan ryöstöviljelty kuva Lahti-Salorannasta selvästi lavastetussa tilanteessa. Ampujan apulainen avittaa kiväärillä. Kuvattu 1.8.1941 Kananojalla. SA-kuva.

Lahti-Salorannan kirjavista kehitysvaiheista riittää puhuttavaa (ks. Palokangas 1991a), mutta pohjimmiltaan Lahti-Saloranta oli siis 1920-luvulla kehitetty, jalkaväen etenemisen tukemiseen kehitetty sarjatuliase. Käytöstä sodassa voidaan todeta, että tehtiin samat kardinaalivirheet kuin yhdysvaltalaisten M16A1-rynnäkkökivääriä kehitettäessä. Toimi mainiosti laboratorio-olosuhteissa, mutta oli taisteluolosuhteissa painajainen. Ase oli "liian hyvin" valmistettu eikä sopivia huolto-oppaita jaettu joukoille riittävän ajoissa (M16A1:stä vielä mainostettiin "itsepuhdistavana"!).  Muolaan kirkon taisteluissa helmikuulta 1940 kerrotaan, että ainoa pikakivääri oli jatkuvasti poissa pelistä eli juoksuhaudan pohjalla huollossa taistelussa lentävän hiekan tukittua sen. Karjalankannas on monilta kohdiltaan hyvin hiekkaperäistä maata, joten ase, jossa ei liikkuvien osien välille jää tilaa ylimääräisille asioille kuten lialle tai sannalle, jumiutuu herkästi.

Oikein huollettuna ja säilytettynä ase oli erittäin hyvä ja sitä oli myös jaettu joukoille "tyydyttävät" määrät. Ongelma oli, että Suomen armeija koostui reserviläisistä joille aseiden jatkuva huolto ei ole yhtä ilmiselvä asia kuin ammattisotilaille. Samasta syystä esimerkiksi Israel kehitti Valmetin rynnäkkökiväärin pohjalta Galil-rynnäkkökiväärin. Ase kestää reserviläisenkin käsittelyä paremmin kuin "liian hieno" ase.  Myöhemmin Suomessa kehitettiin jatkosodan aikana vielä Sampo-pikakivääri, mutta se on kokonaan eri tarina.

BAR - Browning Automatic Rifle

Automaattikivääriksi luokiteltava BAR eli M1918 BAR eli Browning Automatic Rifle syntyi nykyhetken näkökulmasta hyvin erikoiseen tarkoitukseen ensimmäisen maailmansodan loppupuolella: Ase on tarkoitus tukea lantiota vasten kiristettävää tukea vasten ja aseella annettiin vihollisen juoksuhautaa kohti käveltäessä tulitukea muulle jalkaväkiryhmälle. Alkuperäiseen I MS aseeseen EI kuulunut lainkaan tukijalkoja, vaan aseella piti tulittaa lonkalta puoliautomaattitulta liikuttaessa vihollista päin.

Suomen armeijan varastoista löytyi myös BAR eli Browning Automatic Rifle. Tukijaloista huomaa, että ase ei ole I MS suunnittelun perua vaan myöhempää mallia. SA-kuva

Aseessa oli se ajalle poikkeuksellinen ajatus, että sillä pystyi ampumaan suhteellisen tarkkaa tulta puoliautomaatilla ja tarvittaessa aseeseen sai lähietäisyydelle tuhoisan sarjatulen (vaihtimessa F firelle eli tulelle eli puoliautomaatille, A automaatille eli sarjatulelle ja S safelle eli varmistimelle). Idea on sama kuin moderneissa rynnäkkökivääreissä ja BAR oli tietyllä tavalla edelläkävijä tällä saralla. Samalla se oli rakenteeltaan ja suunnittelultaan paljon parempi kuin muut aikalaisensa kuten Chauchat ja Lewis.

BAR oli käytössä myös toisessa maailmansodassa erilaisin muunnoksin ja sen jälkeisissäkin konflikteissa, joihin USA:n joukkoja osallistui. II MS jälkeen tosin aseen 20 patruunan lipas koettiin liian pieneksi. Suomeen asetta päätyi sotasaaliina neuvostoliittolaisilta sekä talvisodan aikana Ruotsilta saatuna aseapuna.

Lewis Gun

Suomen armeijalle kuulunut Lewis Gun Keuruulla tai Tyrväällä. SA-kuva.

Samuel Neal McClean suunnitteli "kevyen" Lewis Gunin USA:ssa 1900-luvun alussa mutta jätti sen suunnittelun kesken ja myi patentit aseyhtiölle. Eversti Isaac Newton Lewis jatkoi vuonna 1910 aseen kehittämistä yhtiössä tavoitteena saada aikaiseksi sarjatuotantokelpoinen konekivääri. Prototyyppi valmistui vuonna 1911 ja ase otettiin käyttöön Iso-Britanniassa, kun USA:n tilaukset eivät vetäneet. Se on tietyllä tavalla ChauChatin "veli", mutta ranskalainen ase ylitti sen tuotantomäärässä ja jakelussa, joka sodassa on usein olennaisinta. Lewiksen etuna konekivääriin olikin tuotantomäärä: kuusi Lewistä valmistui samassa ajassa kuin yksi Vickers-konekivääri. Raskaampana aseena Lewis on vaikeasti luokiteltavissa, ja paras määritelmä sille Palokankaan mukaan on konekiväärin ja pikakiväärin välimuoto, vaikka Suomessa ase on luokiteltu pikakivääriksi.

Ase on raskas ja erityishuomion kiinnittää HYVIN paksu piippu ja päällä oleva rumpulipas. Piipun paksuus johtuu siitä, että ase oli ilmajäähdytteinen. Ammuttaessa piippu "imi" ilmaa sisälleen jäähdyttäen asetta.  Tämä pikakivääri oli suunniteltu kahdelle käyttäjälle eli ampujalle ja lataajalle, joka syötti uusia lippaita. Niin ampujalla kuin lataajalla oli mukanaan maksimaalinen määrä lippaita hyökätessä, sillä lippaat olivat työläitä ladata.

Iso-Britannia käytti aseita I maailmansodassa yleensä ryhmissä, joissa oli kaksi Lewisiä ja käsikranaatinheittäjiä.  Lewisillä tulitettiin esimerkiksi pesäkkeitä kuten korsuja tai bunkkereita, ja suojaavan tulituksen aikana käsikranaatein aseistautuneet miehet ehtivät heittoetäisyydelle ja nakkaamaan kranaatit sisälle. Aseen rooli oli siis hyökkäyksellinen, mutta Lewisit olivat käyttökelpoisia myös juuri vallattuja alueita puolustettaessa: Raskaita konekiväärejä ei välttämättä saatu kuljetettua ja laitettua asemiin hyökkäyksen etenemisen myötä, kun vihollinen jo teki vastahyökkäystä. Kevyemmän Lewisin sen sijaan sai helpommin asemiin karkottamaan hyökkääjiä.

Suomeen aseita päätyi vain vähäisiä määriä ja ne olivat etupäässä suojeluskuntien koulutuskäytössä tai sota-aikana toissijaisissa tehtävissä, kuten ilmatorjunta-aseina ja lentokoneisiin asennettuina.

Johtopäätöksiä

Jokainen pikakiväärejä suunnitellut ja valmistanut maa – enkä ole käsitellyt esimerkiksi brittien Breniä tai tanskalaista Madsenia – tarkoitti pikakiväärit ensisijaisesti yhden ampujan ja apulaisen käytettäväksi jalkaväen tukiaseeksi. Liikkuvan sodankäynnin taktiset näkökohdat sekä tuotantotekijät sanelivat aseiden kehittämisen ja käytön. Ensisijaisesti se sopi yhden miehen liikuteltavaksi sarjatuliaseeksi ja sitä oli helpompi ja halvempi valmistaa kuin konekiväärejä. 

Aseen patruuna oli myös riittävän tehokas I MS taisteluetäisyyksille, mistä syystä konepistoolin kehittely jäi melko myöhäiseksi: Konepistoolin patruuna oli liian pieni ei-kenenkään-maalla, mutta juoksuhautoja puhdistettaessa se olisi ollut murhaava ase. Ongelma vain oli, että joukot piti ensin saada riittävän lähelle vihollisasemia! Juuri tämän etenemisen aikaisen ongelman ratkaiseminen oli I MS kiperimpiä ongelmia. 

Taisteluetäisyys I MS oli noin 300 metriä, mille kivääripatruuna oli enemmän kuin riittävä mutta samalla "liian tehokas". Tämän "300 metrin filosofian" pohjalta alkoi lyhennettyä kiväärinpatruunaa käyttävän rynnäkkökiväärin kehittäminen, jossa ratkottiin useiden aseiden ongelmat:

- Patruuna oli riittävän tehokas todennäköisille taisteluetäisyyksille.

- Aseella pystyi ampumaan sarjatulta.

- Patruuna oli riittävän pieni, että sarjatulta pystyi hallitsemaan. Samalla säästyi materiaaleja ammuksia tuotettaessa.

- Ase oli kevyt, joten yksi mies pystyi käsittelemään sitä ilman apulaista.

- Ase oli riittävän tarkka osuakseen tähdätessä kohteeseen.

Tästä syystä rynnäkkökivääri on syrjäyttänyt kiväärin, pikakiväärin ja konepistoolin taistelukentillä. Se on paras taisteluvaruste todennäköisiin taistelutilanteisiin. Syytä on myös mainita, että saksalaiset kehittivät prässätyn metallin/pellin valmistustekniikoita II MS tultaessa ja sen aikana merkittävästi, joten rynnäkkökiväärin kaltaisia tehokkaita sarjatuliaseita pystyttiin valmistamaan paljon ja halvalla. Pohjimmiltaan niin pikakivääri kuin rynnäkkökivääri ovat tietyn patruunaratkaisun ympärille taktista käyttöä varten rakennettuja kustannustehokkaita asekonstruktioita.

Lähteet:

Forgotten Weapons. Chauchat: Shooting, History, and Tactics. 14.9.2015

https://www.youtube.com/watch?v=bCwP3Dm52Ls

Forgotten Weapons. M1918 BAR: America's Walking Fire Assault Rifle. 14.10.2017.

https://www.youtube.com/watch?v=1T2lWPhYyD0

ChauChat with C&Rsenal

https://www.youtube.com/watch?v=HOLygLlUgnA

Machine Guns Of World War 1 I THE GREAT WAR Special feat. C&Rsenal 29.9.2018

https://www.youtube.com/watch?v=1RM_npZUrIk

Palokangas, Markku. 1991a. Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 : Suomen maanpuolustuksen ja sotien kevyt kiväärikaliiperinen aseistus itsenäisyyden 70 vuoden aikana. 2. osa. Suomalaiset aseet. Suomen Asehistoriallisen Seuran julkaisuja.

Palokangas, Markku. 1991b. Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988: Suomen maanpuolustuksen ja sotien kevyt kiväärikaliiperinen aseistus itsenäisyyden 70 vuoden aikana. 3. osa. Ulkomaiset aseet. Suomen Asehistoriallisen Seuran julkaisuja.

Sotahistoria: mitä voisi tutkia?

Koska yhden ihmisen elämä on rajallinen, ajattelin listata sellaisia sotahistoriallisia tutkimusaiheita, joihin itsellä ei riitä pätevyys ja/tai aika. Joku voi ottaa näistä itselleen mielekkään tutkimusaiheen. Jos taas lukija tietää jo aiheesta olemassaolevan tutkimuksen, niin voisi linkata kommenttiosioon.

Haavoittuneiden kuolleisuuden vertailu talvisodassa ja jatkosodan hyökkäysvaiheessa

"Haavoittunutta viedään ahkiolla linjojen taakse. Kollaanjoki 1939.12.10." Kuva: SA-kuva.fi

Haastattelin vuosia sitten sekä talvi- että jatkosotaan osallistunutta veteraania. Hän kertoi minulle kahden kotipaikkakuntalaisensa kuolemisesta jatkosodassa: miehet olivat haavoittuneet heinäkuussa 1941 suhteellisen lievästi ja ambulanssiin nostettaessa olivat sitä mieltä, että kyllä he tästä selviävät. Haavat kuitenkin tulehtuivat kesän helteissä ja miehet kuolivat lyhyen ajan sisällä. Talvisodan kylmyydessä taas hänen mukaansa haavoittuneet selvisivät paremmin.

Joku voisi tehdä tutkimuksen haavoittuneiden kuolleisuudesta 1939–1940 ja kesän 1941 kuolleisuudesta. Miten paljon kuolleiden määrää kasvattaa ajankohta, eli yksinkertaisesti "kesä ja kärpäset"?

Jatkosodan armeijakunnan viestipataljoonan toiminta

Suurta tutkimusvajetta sodan ajan viestitoiminnan tutkimuksessa paikkaa minun kirjoittamani VP 33:n historiikki ja Kaakkois-Suomen Viestikillan hyvä VP 30:n historiikki. Molemmat pataljoonat olivat divisioonien viestiyhteyksistä huolehtivia yksiköitä, mutta sitä ylemmän tason eli armeijakunnan (2–3 divisioonaa ja muita muodostelmia) viestitoimintaa ei ole tutkittu.

Perustavanlaatuisia kysymyksiä olisi puhelin- ja keskuskomppanioiden käyttö ja yhteyksien rakentaminen, etenkin poikittaisyhteyksien rakentamis- ja käyttökäytännöt. Samoin armeijakuntatason salakirjoitusmenetelmät ja peitekieli olisivat hyvin kiinnostavia tutkimuskohteita: VP 33:n yhteydessä pääsin tutustumaan etulinjan peitekielen suunnitteluun ja käyttöön. Etenkin Karjalankannaksella olisi hyvä tutkia, miten armeijakuntatason johto toimi Neuvostoliiton suurhyökkäyksessä kesällä 1944.

Konekiväärien käyttö kesällä 1944

Kuvateksti: "Konekivääreitä tuodaan taisteleville joukoille. Summan lohko 1944.06.18". Kuva: SA-kuva.fi

Tämä on yksi sotahistorian kiistakapuloista. Jalkaväen perustukiase eli raskas Maxim-konekivääri oli todettu jo 1941 suhteellisen sopimattomaksi nopeaan liikuntasotaan. Niitä yritettiin korvata jatkosodan aikana kevyemmillä saksalaisilla konekivääreillä, mutta Saksan tehtaiden pommitukset ja tuotannon suuntautuminen omiin tarpeisiin ehkäisivät tuonnin Suomeen.

Miten Maxim selviytyi kesällä 1944? Hylättiinkö ne soiden ja vesistöjen pohjiin, kuten Tuntemattomassa Sotilaassa esitetään, vai tuhoutuiko niitä – miehistöineen päivineen – Neuvostoliiton teräsjyrän alle ja tulivoimapuutetta paikattiin sotasaalispikakivääreillä ja konepistooleilla?

Suojeluskuntalaisuus, suomalainen sotilasaines ja sodassa selviytyminen

Ilmeisesti suojeluskuntien antama sotakoulutus ja etenkin pienryhmätaktiikan opetus oli hyvin toimivaa. Helsingin Sanomissa oli 13.2.2005 Jukka Kemppisen haastattelu "Vasemmistolaisten pitäjien poikia kuoli sodissa muita enemmän" "Jukka Kemppinen perää selvitystä punapitäjien suurista miestappioista". Tuomo Hirvonen (24.2.2005) ja Tuula Vettainen (23.2.2005) kirjoittivat vastineet, joissa esitettiin suojeluskuntiin kuulumisen lisänneen taistelukuntoa. Vasemmistolaiset eivät mielellään suojeluskuntiin – hyvin ymmärrettävistä syistä! – liittyneet. Suojeluskunnista on onneksi kirjoitettu viime vuosina lisää, joten ehkä tämä tieto löytyy hautautuneena johonkin tutkimukseen.

Tämä heijastui osaltaan myös jalkaväen johtajiin. Periaatteessa suomalaisten onni onnettomuudessa oli "erityisaselajien köyhyys". Jalkaväen johtajiksi – siis ns. suoritusportaaseen – saatiin päteviä johtajia. Vertailun vuoksi Yydysvaltalaiset tuhlasivat omat kykynsä II maailmansodassa nimenomaan erityisaselajeihin, kuten massiivisiin ilmavoimiin, joilla voitiin painostaa ja tukea mutta ei lopullisesti ratkaista taisteluja. Kaupunkipommitusten ansiosta sidottiin kyllä Luftwaffe ja ilmatorjuntajoukkoja, mutta samalla omista resursseista sidottiin kaikkein paras aines toissijaisiin tehtäviin. Liittoutuneiden pommikonemiehistöjen tappiot olivat karmivat.

Yhdysvaltain jalkaväkeen jäi armeijaa 1941–1944 muodostettaessa – kuten Suomen Sotilas asian taannoin muotoili – tonkan pohja, josta kerma oli kuorittu jo useaan otteeseen päältä. Valtaosa brittien ja yhdysvaltalaisten sotaoperaatioista käytännössä epäonnistui 1944–1945. Ensimmäiset tavoitteet saavutettiin, mutta lopullista ratkaisua ei useinkaan saatu aikaiseksi ennen kuin miehet ja tankit loppuivat. Piti aloittaa uusi operaatio, josta taas saavutettiin vain ensimmäiset tavoitteet jne. Liittoutuneet yksinkertaisesti kestivät pidemmän sarjan Pyrrhoksen voittoja kuin akselivallat. 

Suomalaiset pystyivät yleensä välttämään Pyrrhoksen voitot, vaikka moni voitto olikin kallis. Yleensä taistelujen jälkeen kuitenkin jäljellä oli yksikkö joka huollettuna, lepuutettuna ja täydennettynä pystyi jatkamaan taistelua.

Kuulien ominaisuuksista

Ennen takaaladattavien ruutiaseiden ja erillisillä hylsyillä varustettujen tykkien ammusten (eli hylsy + ajopanos + kranaatti) yleistymistä tykeissä käytettiin metallista valettuja kuulia (tai pieniä raehauliammuksia). Nämä kuulat ovat Suomessakin yleisiä löytöjä 1700-luvun ja Suomen sodan aikaisilta taistelukentiltä.

Taustaa - ne varhaisimmat tykit

Konsultoin joitakin kuukausia sitten Aboa Vetuksen tutkijaa kaivauksissa löytyneestä kivenkappaleesta. Häntä kiinnosti tietää, olisiko sitä käytetty 1500-luvun taistelussa Turussa, sillä kappale löytyi tälle ajalle ajoittuvasta kerroksesta. 

Pidin tätä kappaleen (mahdollisia kuulia oli itse asiassa kaksi) suurehkon koon perusteella epätodennäköisenä, sillä tietojeni mukaan Suomessa (eli siis Ruotsissa) käytettiin vielä verrattain pienikokoisia tykkejä. Tarkoitan tässä "pienikokoisella" ammuksia. Itse tykit ovat saattaneet suuren painon vuoksi vaatia hevosia tai härkiä liikkuakseen, mutta itse tykin putki eli "reikä josta ammus lentää" on saattanut olla halkaisijaltaan pieni. Metallurgia ei ollut vielä kehittynyt niin pitkälle, että pronssista/teräksestä/raudasta olisi voitu valaa pitkiä, yhtenäisiä ja kestäviä putkia, jotka olisivat ampuneet suuria ammuksia, kestäneet toistuvaa ammuntaa ja olleet helposti liikuteltavissa. Johannes Angeloksen lukeneet muistavat, miten turkkilaisten värväämän tykkimestarin Orbanin valtavat tykit vaativat jatkuvaa jäähdyttämistä ja ne halkesivat usein. Konstantinopolin piirityksessä 1453 oli kyse valtavasta logistisesta operaatiosta, jossa oli mahdollista käyttää niin järeää tykistöä kuin kaupungin muurien moukarointiin osallistui. Ruotsin valtakunta oli vielä vuosisatojen päässä tästä kyvystä. Kun Ruotsin suurvalta-aika alkoi, oli jo siirrytty kevyempiin, standardoituihin kenttätykkeihin. Legendaariset (epäonnistuneet) "nahkatykit" olivat oma omituisuutensa tässä kehityshistoriassa.

Lunttulukkoinen vallipyssy 1500-luvun lopulta. Turun Museokeskus. Kuva: finna.fi

Ruutiaseiden historia Suomessa (tarkoitan tässä yhteydessä Suomea laajana geopoliittisena alueena ja historiallista taustaa vasten osana Ruotsin valtakuntaa) ja Fennoskandiassa on yllättävän vanhaa. Tykkejä käytettiin ilmeisesti jo Tanskan salmissa käydyissä laivastotaisteluissa 1300-luvulla. Vanhimmat maininnat valmistuksesta Suomessa ovat Savonlinnassa vuodelta 1547. Paikalla oli mainintojen mukaan "hyviä pyssyseppiä". Vanhimmat säilyneet "suomalaiset" tykit, hakapyssyt, löydettiin Karjalankannakselta Vuoksea kuivattaessa.

Kivisiä kuulia

Ensimmäiset tykinkuulat valmistettiin veistämällä (eli "nakuttelemalla") sopivasta kiviaineksesta. Kuulien valanta oli vielä alkutekijöissään, vaikkakin varsijousien käyttäjillä – jotka olivat myös ensimmäisiä ruutiaseiden käyttäjiä – oli tietotaitoa lyijykuulien valamisesta. Myös lingonkäyttäjät osasivat valaa lyijyammuksia, jotka takuulla tappoivat osuessaan. Lyijy oli vielä pitkään liian kallista pohjoisessa, joten halvempi rauta ja tietysti kivi olivat pääasialliset projektiilien materiaalit. Valitettavasti mainintoja Suomessa ja Ruotsissa löytyvästä sopivasta kivimateriaalista ei juurikaan löydy, mutta geologi tunnistanee sopivia lajeja. On myös mahdollista, että kuulia on ostettu Keski-Euroopasta tai Hansakauppiailta. Löytyisiköhän näistä kauppakirjoja arkistoista? Hmmm... Myös tanskalaisten ruotsalaisiin kaupunkeihin ja linnoituksiin ampumia kuulia on kierrätetty ja kansalaisille on maksettu palkkioita näiden kruunulle tuomista ammuksista.

Aboa Vetuksen kuulassa oli erikoisuutena siihen sekoittunut rauta. Esimerkiksi Italiassa on käytetty kivikuulissa rautavanteita, jotka ovat pitäneet kuulan ehjänä laukaistaessa ja osuessa.

Kivistä kuulaa ladataan tykkiin. Huomaa tykin kirkonkellomainen muoto (ensimmäiset tykkienvalajat olivat myös kirkonkellojen valajia) ja kuulan suuri koko. Kuva: Kungl. Artilleriet. Medeltid och äldre vasatid. 1994 (toinen painos). s.47.

Myös Ruotsissa, esimerkiksi Tukholman linnoituksessa käytettiin kivikuulia. Keskiajalta (tässä tarkoitan keskiajalla historiallisen ajan alusta Västeråsin valtiopäiviin 1527 ulottuvaa ajanjaksoa Pohjolassa) on peräisin 5–8 cm suuruisia kiviprojektiileja (slungstenar, linkoihin tai heittoaseisiin), jotka on valmistettu graniitista tai hiekkakivestä. Riddarhusin kanaalista löytyneestä 1500-luvun alun laivasta tavattiin 8,2 cm kokoisten rautakuulien lisäksi satoja 12 cm kokoisia kivikuulia ja joitakin lyijyluoteja, joiden koko oli 6,4-6,6 tai 3,1-2,3 cm.

Aboa Vetuksen mahdollisen kivikuulan osa. Kuva: Riku Kauhanen/Aboa Vetus & Ars Nova

"Kuula" edestä. Kuva: Riku Kauhanen/Aboa Vetus & Ars Nova

Tukholmasta on löydetty myös puolikkaita kivikuulia. Näitä ei ilmeisesti ole käytetty projektiileina laisinkaan, vaan niitä on pudotettu muureille pyrkivien vihollisten niskaan. Todennäköisesti nämä kivikuulat ovat työstettäessä haljenneet/murtuneet ja ne on hyödynnetty sekundatuotteinakin hyödyllisesti.

Ovatko Aboa Vetuksen kiviset, yhdeltä reunalta pyöreät löydöt tykinkuulia? Mahdollista, mutta hyvin epätodennäköistä. Kuulat ovat liian suuria vastatakseen Ruotsin tai Tanskan armeijan tai laivaston käyttämiä tykkejä. Voi olla, että jompikumpi osapuoli on ostanut tai lainannut Hansakauppiailta tai muilta puolilta raskaampaa tykistöä. Turkuun tehtyjen iskujen nopeuden vuoksi tämä on kuitenkin epätodennäköistä. Raskaampaa tykistöä Turussa lienee nähty ensimmäistä kertaa Eerik XIV:n savustaessa Juhana Herttuaa Turun linnasta vuonna 1563.

Suurille, osaksi pyöreille kiviesineille löytynee muitakin selityksiä. Ne ovat saattaneet olla jauhinkiviä tai muita vastaavanlaisia esineitä.

Rauta ja lyijy

Harvinaisten kivikuulien ohella lyijyisiä ja rautaisia löytyy runsaasti. Käsiaseissa näiden käyttöikä on ollut pitkä: vielä 1930-luvulla Wiklundin rautakauppa Turussa kaupitteli valupihtejä kuulien valamiseksi ja löytyypä katalogista pieni tykkikin, jolla voi ampua tervehdyslaukauksia kesämökille tulevien vieraiden kunniaksi. Nykyään pelloille kuulia lentelee perinneaseharrastajien toimesta. Esimerkiksi Kuralan kylän kokeiluverstaan toimiessa sen puukkosepän tapana oli ammuskella Brown Bessin (n. 22 mm kaliiperin englantilainen piilukkokivääri) replikalla riistaa jokilaakson pelloilla.

Tykinkuulia on löydetty etenkin 1700-luvun ja Suomen sodan (1808–1809) taistelupaikoilta. Haminan satamatöissä on löydetty lahdelta myös Krimin sodan aikaisia kuulia, joita englantilaisten ja ranskalaisten laivasto ampui kaupunkiin. Haminassa asuessani käyttämäni parturin takapihalla on hopeiseksi maalattu tykinkuula tältä ajalta kallionkoristeena. En ole tietoinen Ahvenanmaan tilanteesta, mutta veikkaisin täälläkin monen takan reunalla möllöttävän pellolta tai Borarsundin läheisyydestä löytyneen tykinkuulan.

Ennen takaaladattavien neulasytytteisten (eli nykyaikaisten hylsyn ja luodin yhdistelmää projektiilina käyttävää käsiasetta, jossa latausjärjestelmä on takana) aseiden aikaa käytettiin suustaladattavia musketteja/kiväärejä. Näiden ammusten kannalta on olennaista, että niissä käytettiin pyöreitä kuulia (joskin repiviä neliskanttisia ja sylinterimäisiksi taottuja käytettiin myös) ja aseet luetteloitiin ja luokiteltiin ammusten painon, ei kaliiperin perusteella. 

Tästä syystä puhutaan, yhden, kolmen, kuuden jne. naulan tykeistä eikä piipun tai putken halkaisijan koon perusteella. Periaatteessa nämä olivat yksi ja sama asia: muotteja käytettäessä ja valettaessa tietyn massan edestä tasalaatuista metallia käyttäen saadaan aina samankokoinen kuula. Karkeasti: jos kymmenestä kilosta sulaa lyijyä valetaan kymmenen pyöreää kilon kuulaa ovat kaikki ideaaliolosuhteissa tismalleen samankokoisia halkaisijaltaan (tosin pallon ominaisuuksia laskettaessa kaavoissa käytetään sädettä (r) joka saadaan jakamalla halkaisija kahdella eli säde on pallon keskipisteen etäisyys pallon reunasta).

Naulan ominaisuudet ovat metrijärjestelmään verrattuna seuraavat:

Naula (ruotsin pund, esimerkiksi kolmen naulan tykki on ruotsiksi tre pundig kanon), on 32 luotia = 425,076 g

Siis

1 naula on 425,076 grammaa
2 naulaa on 850,152 grammaa
3 naulaa on 1275,228 grammaa (pyöristettynä 1,28 kg)
4 naulaa on 1700,304 grammaa (1,7 kg)
5 naulaa on 2125,38 grammaa (2,13 kg)

6 naulaa on 2550,456 grammaa (2,55 kg)
7 naulaa on 2975,532 grammaa (2,96 kg)
8 naulaa on 3400,608 grammaa (3,4 kg)
9 naulaa on 3825,684 grammaa (3,83 kg)
10 naulaa on 4250,76 grammaa (4,25 kg)

11 naulaa on 4675,836 grammaa (4,68 kg)
12 naulaa on 5100,912 grammaa (5,1 kg)
13 naulaa on 5525,988 grammaa (5,53 kg)
14 naulaa on 5951,064 grammaa (5,95 kg)
15 naulaa on 6376,14 grammaa (6,38 kg)

jne. Tässä ovat tärkeimmät tykistön ammusten kokojen laskussa tarvittavat tiedot.

Löysin kuulan - mikä se on?

Vanhasta kunnon MAOL-taulukkokirjasta on hyötyä tässä. Kotikonstein on laskettavissa perustietojen perusteella kuulien "kaliiperi" (monenko naulan tykki, minkä kokoinen kivääri?).

Tarvitaan kuulan säde (halkaisija / 2, voidaan mitata esimerkiksi työntömitalla) ja paino (karkeasti ottaen lähes sama kuin massa).

Nyt on muistettava massan eli ainemäärän (aineen tiheyden)  juksaus. Lapsille esitetään klassillinen kysymys "Kumpi painaa enemmän, kilo rautaa vai kilo höyheniä?" sillä nämä eivät vielä kykene hahmottamaan massaa. Tykinkuulissa (ja muissa projektiileissa) yleisimmin käytettävät metallit ovat lyijy ja rauta. Rauta on lyijyä "kevyempää" eli tiheys on pienempi. Kuutio (1 m3 kokoinen kappale) lyijyä painaa enemmän kuin kuutio rautaa. Vastaavasti kilosta lyijyä valettu pallo on pienempi kuin kilosta rautaa.

Lyijyn tiheys/ominaispaino on 11,34 g/cm³
Raudan tiheys/ominaispaino on 7,86 g/cm³

Huom! Lyijyn tiheys on eri kaavoissa ja lähteissä eri suuruinen. Osa pyöristää sen 11,4:ään, osa 11,3:een!

Näiden tietojen perusteella voidaan laskea, onko löydetty kappale lyijyä vai rautaa ja mikä oli ammuksen ampuneen tykin kaliiperi. Tämän toteaminen ei ole niin helppoa ulkoisesti tarkastelemalla, kuin voisi luulla. Kädessä punnitseminen ei kerro mitään. Rautakuulat ruostuvat, kyllä, mutta toisinaan ne voivat säilyä erinomaisesti. Vastaavasti toisinaan lyijykuulat voivat näyttää korrodoituneilta. Esimerkiksi tiettyihin jalopuihin osuneet lyijykuulat saattavat punertua.

On myös muistettava, että kuulista tehtävät laskelmat ovat suuntaa antavia, sillä metalleissa on aina epäpuhtauksia ja hyvinkin säilyneistä kuulista on saattanut kadota massaa. Yksinkertaisilla laskuilla saadaan kuitenkin suurin piirtein oikeansuuntainen tulos. Tässä esimerkki Kesälahdelta, missä olin kaivamassa elokuun ensimmäisellä viikolla.

Tämä tykinkuula oli löytynyt Kesälahden hautausmaan läheiseltä pellolta. Itse antaisin sille ajoitukseksi Suomen sodan, sillä tietojeni mukaan 1700-luvulla ei täällä sodittu juurikaan tykkien kanssa. Hiekan taisteluun 1808 osallistuneet ruotsalaiset ja suomalaiset käyttivät tykistöä, ja on oletettavaa että heikäläisiä oli leiriytyneenä pellolle. Kustaan sodan aikainen ajoitus on myös mahdollinen, sillä Turun rauhan 1743 raja ei ole kovinkaan kaukana, mutta se on silti epätodennäköisempi. Yleensä joukko-osastot perustivat telttaleirit tällaisille aukeille paikoille, sillä näissä kaivaminen oli helppoa ja teltat saatiin suoriin riveihin, mikä helpotti logistiikkaa ja organisointia.

Vähän yli kilon painoinen tykinkuula Kesälahden hautausmaan läheltä.

Työntömitta on hyödyllinen työkalu konfliktiarkeologille! Halkaisija on tasan 6,5 cm.

Kuulan halkaisija on 6,5 cm (siis säde r on 3,25 cm) ja kotivaa'alla mitattuna paino oli 1088 grammaa. Yksinkertaisesti aiempaa taulukkoa tutkimalla huomaa, että kaikkein läheisin naulajärjestelmän luku on kolme (3 naulaa on 1275,228). Puuttuva 1275,228 - 1088 =  187.228 grammaa selittynee korroosion voimalla.

Kuula on hyvin säilynyt ja pohdin olisiko se lyijyä? Laskin siis pallon tilavuuden, joka saadaan kaavasta (neljä kertaa pii kertaa säde potenssiin kolme ja koko komeus jaettuna kolmella)

ja tulos on 143,793313748683 eli pyöristettynä 143,79 cm³

Mikäli pallo on lyijyä, olisi sen paino 143,79 cm³ X 11,34 g/cm³ eli 1630,57 grammaa

Jos taas pallo on rautaa, olisi sen paino 143,79cm³ X 7,86 g/cm³ eli 1130,1894 grammaa

Tuo 1130,1894 on jälleen kerran hyvin lähellä tulosta 1088 grammaa, eli kuula on rautaa. Kadonnut massa selittyy epäpuhtauksilla ja korroosiolla.

Koska lyijy yleensä säilyttää massansa myös osuessaan kiinteään kohteeseen ja menettäessään muotonsa, voidaan myös epämuodostuneesta kuulasta laskea sen painon perusteella kuulan alkuperäinen koko. Yhdysvaltalainen kuulaguru Daniel Sivilich on kehittänyt kaavan, jolla voidaan laskea alkuperäinen koko. Sivilichin kaava, joka huomioi myös lyijyn epäpuhtaudet on:

halkaisija tuumina ( eli yksi tuuma on 2,54 cm, noin peukalonleveys) = 0,223204 X kuulan paino grammoina potenssiin 1/3

eli jos haluaa suoraan metrijärjestelmään niin 2,54 X 0,223204 X kuulan paino grammoina^1/3

En tosin ole varma, miten nuo epäpuhtaudet pätevät suomalaiseen aineistoon. Oletettavasti lyijylähteemme on ollut eri kuin USA:n sotasantereilla vapaussodassa, vuoden 1812 sodassa ja sisällissodassa käydyissä taisteluissa.

Onneksi minulla on kollegani Janne Rantasen antama osittain epämuodostunut lyijykuula. Voimme kokeilla kaavaa siihen ja pohtia, onko tulos loogisen kuuloinen. Punnitus keittiövaa'alla antaa painoksi 32 grammaa eli

2,54 X 0,223204 X 32^1/3 = 1,799 senttimetriä

Karkea mittaus kohdasta, jossa kuulan halkaisija on mitattavissa, antaa tulokseksi vähän alle 2 cm (tarkistan tämän, jahka löydän työntömittani. Päivitän sen sitten tänne.) eli oikean suuntaisen vastauksen. Sivilichin kaava on tämän perusteella sovellettavissa myös suomalaisiin, litistyneisiin lyijykuuliin.

Vielä yksi juttu...

Nyt loppuun vetoomus suomalaisille metallinpaljastinharrastajille: tiedän Memeilijöitä seuranneena ja metallinpaljastinetsijöitä tavanneena, että löydätte kuulia runsaasti keikoillanne. Valitettavasti konfliktiarkeologia on maassamme lapsenkengissään ja tarvitsemme runsaasti tietoa 1600–1800 -lukujen projektiileistä. Yksittäisen taistelun aikana on saatettu ampua tuhansia, jopa miljoonia kuulia ja vaikka määrä kuulostaa paljolta, tarvitaan melkein kaikista mahdollisista osista tietoa kokonaisuuden rakentamiseksi. Kuulista tarvittaisiin ainakin tarkka löytökoordinaatti, kuulan paino (grammoina), koko (halkaisija) ja kunto (litistynyt, onko painaumia, onko ruostetta, outoja väri-ilmiöitä jne). Etenkin luodin muutokset ovat kiinnostavia, sillä luoti on saattanut osua johonkin kovaan materiaaliin. Ruotsista on löydetty kuula, joka otti "negatiivin" miekan kahvasta johon se oli osunut.

Landskronan taistelussa 1677 miekan kahvaan osunut musketinkuula. Kuva: Slagfältet (2006). s. 86.

Kuulista tarvittaisiin tietoja myös paikoilta, joilla ei ole taisteltu mutta joissa on metsästetty. Arma Fennicaa lukeneet tietävät, että tiedot suomalaisten ruutiaseiden historiasta ovat jokseenkin hatarat vaikka mainioita pyssyseppiä on ollut niin pitkään kuin on ollut ruutiaseitakin. Emme esimerkiksi tiedä, miten paljon sotilasaseita on kulkeutunut siviilikäyttöön, miten paljon niitä on muokattu ja millaista riistaa on ammuttu minkäkinsuuruisilla aseilla. Moni pelto, jolla on ammuttu pyitä on saattanut olla myös kahakan tai taistelun paikka. Jos lyijykuulat vain paiskataan heti menemään metsään, menetetään paljon tietoa suomalaisesta asehistoriasta.

Tyypillinen metsästyskiväärin 8-9 mm kuula. Ilmeisesti oravien tai riistalintujen ampumisessa käytetty. Metsästyskiväärien piiput olivat kulmikkaita, sillä pyöreiden piippujen takominen vei aikaa ja vaivaa. Aseet olivat silti rihlattuina tarkkakäyntisiä ja riistaa tuli. Kuva: Riku Kauhanen/Turun Museokeskus.

Hieno, joskin käytännössä kontekstiton metsästyskiväärin kuula. Kuva: Riku Kauhanen/Turun Museokeskus.

Kahdeksanrihlainen piippu. Kuva: http://www.kolumbus.fi/black_powder/piilukko

Litistynyt kuula Koroisista. Kuva: Riku Kauhanen/Turun Museokeskus.

Kamalinta oli Koroisista metalleja kymmenisen vuotta sitten etsineen venäläisopiskelijan karhunpalvelus Turun Museokeskukselle: hän toi sinne pussikaupalla metallitavaraa, mutta ei ollut merkinnyt lainkaan muistiin löytöpaikkoja vaan ainoastaan karkeat alueet. Tämä oli harmi, sillä löytyneet projektiilit olivat hieno läpileikkaus Suomen ruutiaseiden historiasta.

Toivon mukaan museoille alkasi kertyä dataa vastuualueeltaan löytyneistä kuulista. Kartalle pistettynä ja yhdistettynä muihin esineisiin sekä tietoihin alueen historiasta ne saattavat kertoa tulevaisuudessa paljon aseiden historiasta maassamme. Tämä ei ole vain sotahistorioitsijoiden, vaan myös metsästyksestä ja teollisuudesta kiinnostuneiden intresseissä.

PÄIVITETTY 10.8.2017: liitetty valokuva, lisätty yksi lähde ja korjattu tekstissä olevia pieniä kirjoitusvirheitä.

Lähteet:

Hedberg, Jonas (toim.). 1994 (1975). Kungl. Artilleriet. Medeltid oc äldre vasatid. Ale Grafiska AB, Bohus. Toinen painos.

Hyytinen, Timo. 1985. Arma Fennica. Suomalaiset aseet. Gummerus Oy:n kirjapaino, Jyväskylä.

Hyytinen, Timo 1987. Arma Fennica 2. Sotilasaseet. Gummerus Oy:n kirjapaino, Jyväskylä.

Hintsala, Kari & Kuuranne, Iiro. 2013. Metsästys Suomessa. Aarteita keräilijöiden kokoelmista. Saarijärven Offset Oy, Saarijärvi.

Knarrström, Bo. 2006. Slagfältet. 08 Tryck.

Sivilich, Daniel M. 2009. What the Musket Ball Can Tell? Monmouth Battlefield State Park, New Jersey. Teoksessa Fields of Conflict. Battlefield Archaeology from the Roman War to the Korean War (toim. Scott, Douglas & Babits, Lawrence & Haecker, Charles). Potomac books, Washington D. C. 84–101.

Sotamuseo 1948

Sotamuseo 1948 sisäkansi. Kirja on kovakantinen, eikä kannessa ole mitään teoksen tietoja.

Etsin kuumeisesti tietoja lunttulukosta ja yhtenä teoksena luin tämän ensimmäisen Sotamuseon vuosikirjan Kauko Rekolan kirjoittamien artikkelien vuoksi. En saanut haluamaani tietoa mutta yhtä sun toista hyödyllistä vuosikirjassa kyllä löytyi. Nykyinen Sotahistoriallinen Aikakauskirja on tietyssä mielessä tämän perillinen.

Kirja alkaa Aarne Sihvon laatimalla kirjoituksella "Puolustusvoimain komentajan tervehdys" jota seuraa Carl Nordmanin "Esipuhe". Kirjoittamishetkellä Sotamuseo oli yksi Suomen uusimpia museoita, ja sen varhaishistoriaa esittelee Kauko Rekolan kirjoitus "Sotamuseo". Museon vaiheet ovat hyvin kiinnostavia - alunperin Sotamuseon piti tulla viipurilaisen filosofian maisteri Kaarlo Soikkelin ponnistuksin Viipurin linnan yhteen kerrokseen! Kun Soikkeli muutti Helsinkiin, seurasi myös idea sotamuseosta mukana. Soikkeli toimi Vapaussodan Historian Komiten sihteerinä keräten samalla valokuvia ja esineistöä. Yhteistyössä Sota-arkiston kanssa museo perustettiin Uudenmaan kasarmin tyhjentyneeseen huoneistoon vuonna 1929 ja tilat kunnostettua seuraavana kesänä.

Tätä seuraa Paavo Talvion artikkeli "Armeijan ja suojeluskuntien lipustosta", joka on hyvin mielenkiintoinen. Sotamuseo kartutti jo ennen II Maailmansotaa kokoelmiaan suojeluskuntalipuilla (yli 300) sekä rauhan aikana lakkautettujen joukko-osastojen lipuilla. Kiinnostavin oli mielestäni Radiopataljoonan lippu. Teemoiltaan liput olivat rikkaita, mutta historiallista pohjaa vanhempiin joukko-osastoihin oli yllättävän vähän: muutama paikkakunta käytti vanhojen nostomiesrykmenttien lippuja suunnitellessaan omaansa 1917 - 1918.
 

Sangen kiinnostava oli myös B. Linkomiehen artikkeli "Katsaus suustaladattavan rihlakiväärin kehittymiseen jalkaväen yleiskivääriksi" eli teksti leipälajistani. Kieli oli monin paikoin vanhahtavaa ja epäilen, että osa termeistä oli tuona aikana kadoksissa mutta etenkin tyssäytyvien luotien kehitys käydään artikkelissa hyvin läpi. Kiinnostavia anekdootteja on mukana useita.

 

Yllättävän kiinnostavaksi osoittautui Kauko Rekolan "Akseli Gallen-Kallela suomalaisen sotilaspuvun suunnittelijana". Valkoisen sodanjohdon käskystä suunnitellut puvut olivat koreita mutta esimerkiksi jalkineiltaan yllättävän käyttökelpoisia. Gallen-Kallelan ajatuksena olivat hyvin käytännölliset ja suomalaiseen maastoon sopivat vaatteet: lämpimät ja lunta pitävät. Jalkineiksi Gallen-Kallela kaavaili aluksi lapikkaita, myöhemmin kansanomaisia paulakenkiä. Etenkin lapikkaat olivat Rekolan mukaan älykkäästi suunnitellut: ne ylettyivät yli polvien ja olivat suun alapuolelta kireät, jolloin lumi ei pääse lapikkaiden varsiin. Keskisäären kohdalla lapikkaat olivat väljähköt kiristyen kohti nilkkaa. "Kokonaisuudessaan tekee tämä lapikas tyylitellyssä kansanomaisuudessaan käytännöllisen ja miehekkään vaikutuksen" tuumi Rekola. Gallen-Kallelan sotilaspuvut jäivät kuitenkin vain paperille, kun aikaisemmat asetukset peruttiin vuonnan 1919.

S Grönroosin artikkeli "Postista entisten sotiemme aikana" paljastui minulle uutta tietoa: myös sotamiehet yms. kirjoittivat sota-aikana 1600-1700-luvuilla kirjeitä koti-Suomeen. Luulin että tämä oli vain upseerien, virkamiesten ja pappien harrastus. Artikkeli esittelee postin organisaation melko kattavasti ja huomauttaa, että Klaus Laurinpoika Flemingin vaikutus postilaitokseen ja ylipäätään Ruotsin valtakunnan kehitykseen Kustaa II Aadolfin aikana on unohtunut. Esimerkiksi tuolloin järjestetyssä Suomen Postin 300-vuotisjuhlassa tämä Fleming, Postin perustaja oli kokonaan unohdettu! 

Lopuksi artikkeli jota etsinkin alun alkaen. Kauko Rekola: "Vanhinta suomalaista tuliaseistusta ja asetuotantoa". Kuten huomaatte, kirjoitti Rekola peräti kolme artikkelia tähän vuosikirjaan. Tämä katsaus tuliaseiden historiaan noin 1600-luvulle asti on hyvin kiinnostava, vaikka lähteet ovat hyvin väljät ja osa ilmeisesti kahvipöydässä kuultuja juttuja, mutta hyvä että ne on kuitenkin koottu yhteen artikkeliin. Kiinnostava on mm. maininta varhaisesta kivääritehtaasta Turun lähellä Marttilassa. Pitäisikö ottaa inventointi- ja kaivauskohteeksi? 

Mainittakoon, että Rekolan ja Linkomiehen artikkelit toistuvat lähes sellaisenaan Arma Fennica- teossarjan osassa 2.