Kadonnut laivasto: Tehokasta sota-scifiä

Olen tämän pandemian aikana ollut koukussa kirjailijanimi Jack Campbellin (oikeasti laivaston upseeri John G. Hemry, syntynyt 1956) Kadonnut laivasto -teossarjaan (engl. Lost Fleet). Sarja on saanut jatkoa toistaiseksi suomentamattomassa Lost Fleet: Beyond the Frontier sarjassa (hyvin saatavilla ainakin Helmetistä, myös e-kirjoina) ja sille on kirjoitettu myös prologisarja Genesis Fleet sekä spin-off Tarnished Knight.

Kuusiosainen suomennettu Kadonnut laivasto. Kuva: Finlandia Kirja

Sarja saa alkunsa kun Allianssi (Alliance), lukuisisten tähtijärjestelmien liittouman kokoama valtava avaruuslaivasto yrittää päättää syndikejä (sanasta syndikaatti) vastaan vuosisadan kestäneen sodan käyttämällä tähtiporttijärjestelmää strategiseen iskuun syndikien kotitähtijärjestelmää vastaan syndikien petturien toimitettua Allianssille porttijärjestelmän sisäisen avaimen. Matkalla avaruuden halki laivasto löytää sodan alusta alkaen tyhjyydessä odottaneen pelastuskapselin. Sen sisältä löytyy yhä hengissä sodan ensimmäisessä taistelussa kadonnut, kuolleeksi luultu komentaja John Geary, joka saadaan herätettyä pitkästä unestaan.

Perillä tähtijärjestelmässä selviää, että kyseessä onkin syndikien ansa ja Allianssi kokee pahoja tappioita. Antautumisilmoitusta vievä amiraali Bloch teloitetaan suorassa lähetyksessä syndikien komentajan aluksella, mutta tätä ennen Bloch antaa komentajuuden Gearylle, teknisenä puoltona se seikka että tällä on laivaston pisin palvelushistoria (yli sata vuotta). Lippulaivanaan raskas risteilijä Taipumaton (Dauntless), johon myös strategisesti ensiarvoisen tärkeä tähtiportin avain on sijoitettu, Geary ryhtyy pelastamaan laivastoa varmalta tuholta tavoitteena saada se takaisin Allianssin kotiavaruuteen.

Geary on "vanhan" koulukunnan mies, joka tässä tapauksessa on poikkeuksellisen hyvä asia. Allianssi on kuitenkin miehen nukkuessa pitkää keinounta leiponut hänestä legendaarisen Black Jackin, myyttisen sotasankarin jonka suuhun on propagandassa ja sotakoulutuksessa viety lausahduksia ja "viisauksia" joita käytetään satavuotisen sodan ja poikkeuksellisen veriseksi muuttuneen taistelutavan oikeuttamiseen. Samalla hän on profeetallinen hahmo, jonka on ennustettu palaavan esi-isien luota pelastamaan Allianssin. Profetioilla vaan ei ole yleensä, poliitikkojen onneksi, tapana toteutua. Voitte kuvitella miltä marsalkka Mannerheimista tuntuisi, jos hän heräisi henkiin ja pääsisi näkemään, kokemaan ja lukemaan, mitä kaikkea hänestä on kirjoitettu ja kuinka häntä muistellaan ja mitä hän saa edustaa milloin missäkin yhteydessä.

Johtajuus Kadonneessa laivastossa

Kadonneen laivaston ytimessä on johtajuus. Geary on, kuten mainittu, vanhan koulukunnan mies jolle taktiikka, manööverit ja muodostelmissa taistelu on hengessä ja veressä. Vuosisataisen sodan aikana kuitenkin kokeneet ja pätevät upseerit, jotka on koulutettu huolella johtamaan valtavia laivastomuodostelmia, ovat sukupuuttoon kuollut laji ja taktiikka sekä manööverit on korvattu massatuotannolla, massakoulutuksella ja hurjuudella. Taistelun päätteeksi henkiin jääneet upseerit ylennetään korvaamaan menehtyneet korkeammat upseerit.

Avausosa Taipumaton (Dauntless).

Samalla komentoketju on korvautunut upseerien neuvottelulla ja äänestyksillä siitä, kuinka tulevassa taistelussa tulisi menetellä. Sodanjohto ja taisteluiden suunnittelu on muuttunut politiikaksi, jossa upseerit saavat suunnitelmilleen juuri niin paljon tukea kuin heillä on vertaistensa keskellä tukijoita. Huonokin suunnitelma voi korvata erinomaisen suunnitelman, jos hyvän suunnitelman laatija on uhka muiden urasuunnitelmille.

Upseereilla tai miehistöllä ei ole mitään illuusiota siitä, että he selviäisivät hengissä sodan loppuun, hyvä jos edes seuraavasta taistelusta. Vuosisatainen sota on myös raaistanut niin demokraattisen Allianssin kuin äärikapitalistisen/fasistisen Syndikin sodankäynnin ja vankien teloittaminen sekä siviilikohteiden tuhoaminen ovat normaalia sodankäyntiä. Kumpi raaistumisen aloitti, on kysymys johon ei enää edes osata vastata. Kumpikaan osapuoli ei vain osaa lopettaa. Samalla demokratian arvoista ponnistanut Allianssi on muuttunut liittolaissuhteeksi, jonka ainoa puolustettava arvo ja koossa pitävä voima on demokratian ja vapauden sijaan sota, puolustustaistelu syndikejä vastaan. Sodasta on tullut itsetarkoitus.

Tähän lihamyllyksi muuttuneeseen sodan kulttuuriin putkahtaa sadan vuoden takaa John Geary. Kuten arvata saattaa, komentoketjun palauttaminen ja liki itsemurhamaisten hakkaa päälle hintaan mihin hyvänsä - taktiikoiden korvaaminen manöövereillä ja kurilla on hyvin vaikeaa. Gearylla on vaikutusvaltaa Black Jackina, mutta entä kun myytti ja todellisuus eivät kohtaa toisiaan? Laivaston mukana kulkevat poliitikot pohtivat, onko Black Jackilla liikaa vaikutusvaltaa, joka voisi muuttua poliittiseksi vallaksi, diktatuuriksi. Mannerheimillakin oli 1919 suuri mahdollisuus, kiusaus ja tavoite muuttaa voitokkaan kenraalin maine poliittiseksi vallaksi mutta toisin kävi. John Geary valitsee toisen tien, mutta millä vakuuttaa muut aikeistaan?

Kadonneen laivaston hohto on etenkin alkuperäisessä kuusiosaisessa sarjassa siinä, että John Geary ei saa varsinaisesti johdettavakseen avaruusaluksia. Hän saa johdettavakseen mitä erilaisimpia upseereja miehistöineen, jotka ovat satavuotisen sodan koulimia aggressiivisten hyökkäystaktiikoiden suosijoita. Pätevyyden sijaan ylenemisperusteina ovat hengissä pysyminen ja liittolaissuhteet muihin upseereihin sekä kannatus näiden keskuudessa. Valtaosa upseereista on urheita, mutta voimien tehokkaaseen käyttöön maksimaalisesti pyrkivä, omia joukkoja säästävä taktinen ajattelu on heistä suorastaan kerettiläistä ja monien pätevyys ei riitä monimutkaisten manööverien toteuttamiseen. Samalla Kadonnut laivasto on malliosoitus siitä, kuinka rakennetaan toimiva esikunta ja kuinka sen avulla johdetaan sotavoimaa. Kaikkea ei voi mikromanageroida, vaikka houkutusta olisi: Välistä pitää delegoida johto pieniin osiin ja luottaa siihen, että alaiset osaavat hommansa.

Avaruustaistelua

Taisteluiden ja sodan kuvaus on priimaa ja uskottavaa. Kadonneen laivaston taistelut tapahtuvat millisekuntien ajassa, kun laivastot kohtaavat toisensa kiitäessään avaruuden halki valoa nopeammin ja tietokoneiden laskiessa, milloin aseet on laukaistava. Käytännössä haasteena on, miten saadaan käytettyä aseita maksimaalisen tehokkaasti ja suojattua omat alukset vihollisen tulitukselta mahdollisimman hyvin. Juuri oikeassa ajassa tehty väistöliike voi saada vihollisen massiivisen ohjus-, pirunpeitsi-, rypäleammus- ja nollakenttätykityksen menemään täysin hukkaan samalla kun oma tulitus aiheuttaa massiiviset vauriot avainkohteisiin.

Taistelua seurataan tiukasti Gearyn tutkimien tietokonenäyttöjen avulla ja Campbellin kirjoittamistaidoista kertoo paljon se, että tekstiä ahmii henki kurkussa lukien vaikka tapahtumapaikkoina ovat käytännössä ainoastaan komentosilta, Gearyn hytti ja avaruusaluksen käytävät. Teksti etenee melko kaavamaisesti ongelma – ratkaisujen punnitseminen – keksintö – taistelu – lopputulos -pohjalta mutta koska ongelmia on jokaisessa kirjassa erilaisia ja samalla ratkaisuja on monia, ei kaava kyllästytä. Kadonnut laivasto on täynnä huimia ja toimivia ajatusleikkejä, mikä tekee siitä poikkeuksellisen kiinnostavaa scifiä. Samalla monella ongelmalla on looginen ja syvällinen tausta, joka johtuu tavasta, millä sotaa on käyty.

Välistä seurataan avaruusmerijalkaväen taisteluja, jolloin tuntuma planeetan kamaraan saadaan Gearyn seuraamien videolinkkien avulla. Nyt millisekuntien kohtaaminen korvautuu tuntikausien jalkaväkitaisteluna.

Viestiyhteydet ovat merkittävässä osassa. Monta kertaa näytölle ilmaantuu videokuvaa ja simulaatioita tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet minuutteja tai jopa tunteja aiemmin. Etenkin tilanteissa, joissa kokenut upseeri pystyy lukemaan omien alusten häämöttävän tappion, on kuvaus riipaisevaa. Mitään ei voi tehdä, koska kaikki on jo tapahtunut. Johtaminen ei ole enää reaaliaikaista, kun alukset kohtaavat huimien etäisyyksien päässä. Fysiikka vaikuttaa muutenkin reaktioihin: Vihollinen pystyy reagoimaan tapahtumiin vasta, kun avaruushypyn tehneestä laivastosta lähtenyt valo saavuttaa sen, mihin voi mennä päiviäkin. Tämä antaa tilaa manöövereille ja suunnitelmille. Samalla voi myös kikkailla ajoituksen kanssa: Jos varoitusviestin antaa niin, että sen on perillä kahden tunnin kuluttua vastaanottajalla ja suunnittelee sotatoimen, jonka toteuttaa aikataululla 2H + 2 minuuttia, on teknisesti soveltanut sodankäynnin lakia  varoittamalla mutta estänyt sen, ettei vastustaja ehdi vastaamaan tai toteuttamaan vastatoimia.

Kehitys on kyllä tuonut avaruusaluksiin uusia aseita ja teknologioita, mutta samalla niiden tuotantofilosofia ja huolto on muuttunut laskelmoimaan, että ne tuskin palvelevat kolmea vuotta kauempaa ennen tuhoutumistaan. Samalla tavalla Neuvostoliitto valmisti panssarivaunuja: Ne toimivat mainiosti oletetun elinajan, mutta elinaika on laskettu lyhyeksi. Muistaakseni esimerkiksi T-72:n moottorin vaihtamisessa kestää kaksi tuntia, vaihteiston vaihtamiseksi pitää käytännössä koko vaunu purkaa. Oletuksena on, ettei näitä toimenpiteitä tarvitse tehdä koska koko vaunu on todennäköisesti tuhoutunut ennen kuin moottoriin tai vaihteistoon tulee vikoja. Saksalaisen Leopardin, jonka elinikä on laskettu pidemmäksi, moottorin vaihtaa pahimmillaankin vain 40 minuutissa, kokeneilla mekaanikoilla nopeammin.

Pakollisesta avaruusoopperasta huolimatta hyvää scifiä

Kirjojen heikkoutena, mistä syystä osa kirjoista on viiden tähden asteikolla vain kolmen tähden opuksia, on pakollinen avaruusooppera ja romanssi, Gearyn suhde aluksi senaattori Rionen kanssa ja myöhemmin Taipumattoman kapteenin Tanya Desjanin kanssa. Suhde Desjanin kanssa on ilmeisesti osaksi mukana siksi, että sillä pystytään käsittelemään virallisen komentaja-alainen suhdetta sekä henkilökohtaista suhdetta ja näiden ristiriitaa, mutta kuvaukset ovat yksinkertaisesti monin paikoin pitkäpiimäisiä. Onneksi nämä luvut ovat hyvin lyhyitä. Samalla Gearyn sisäisen avaruuden (tirsk!) tutkiminen ja epäilyksien tilitys käy toistuvuudessaan hermoille paikka paikoin.

Henkilöhahmot ovat ensisijaisesti sotilaita, mikä tekee näiden kuvaamisesta toisinaan hitusen pinnallisia, mutta onneksi moniin päästään tutustumaan enemmänkin. Toisaalta Gearyn ja upseereiden kahdenvälisissä keskusteluissa toistuu välistä kaava vitsi/virnistys, mikä joissakin osissa tökkii. Myöhemmissä osissa onneksi tilanne tasaantuu, etenkin kun päästään syvemmälle laivaston ja politiikan epävirallisiin kanaviin. Samalla kirjojen huumori parantuu olennaisesti ja niiden kuvailemat byrokraattiset paradoksit tuntuvat relevanteilta tähänkin päivään verrattuna.

Annoin GoodReadsissa viisi tähteä yleensä sellaisille osille, joissa Campbell pääsee irrottelemaan avaruuden ihmeiden mielikuvituksellisuudella, sodankäynnin analysoinnilla ja maailmojen kuvauksilla. Kirjasarjat kannattaa lukea mielenkiintoisina sodan aikaisen johtajuuden ja taistelutaktiikoiden kuvauksina sekä kuvauksena kulttuureista, jotka loputon sota on nielaissut ja muovannut. Onko näille vaihtoehtoja? Millainen on ihmisyyden tulevaisuus ja mahdollisuus näin synkällä ajanjaksolla?  Entä mitä tapahtuu, kun kohdataan todella vieraita kulttuureja: ulkoavaruuden eri lajien sivilisaatioita?

Kadonneen laivaston päätösosa, Voitokas (Victorious). Pidän enemmän suomalaispainoksen kansista kuin alkuperäisistä jenkkikansista. Kuva: wikipedia.fi

Jack Cambellin teokset ovat huonoimmillaankin hyviä. Yksittäisten kirjojen sisäinen vaihtelu ja tekstin sujuva eteneminen takaa sen, että huonoimmatkin kohtaukset kestävät vain vähän aikaa. Parhaimmat kohtaukset taas ovat juuri sen mittaisia, että niistä saa käsityksen mitä tapahtuu ja miksi ja lopputulos sekä taustat tuntuvat loogisilta.

Suosittelen vahvasti!

Varkain Valtaojaa

Kas vain, tähtitieteilijä Esko Valtaoja päätti esittää Helsingin Sanomien  kolumnistin (haukkumani) kirjoituksen omanaan päivän (21.9.2021) Turun Sanomissa. Ja juuri kun viime postauksessa kerroin, miten Hesarin kirjoitusten taso innosti minut tilaamaan taas Turun Sanomia tauon jälkeen. 

Olen nöyryytetty.

Onneksi Kanavan ja Olutpostin saa Helmet-palvelussa eMagzissa  ilmaiseksi luettavaksi.

Olen tottunut siihen että pahimmat copypastaajat löytyvät Helsingin Yliopistosta, mutta osaavat näköjään meidänkin emeritusprofessorit. Toisaalta ÅBORIGINAL paidassa poseeraava Valtaoja asuu niin itäisessä Turussa, että hänellä on Töölön postinumero.

Tervosen esseestä Valtaojan kolumnista

Argumentit ovat identtiset Tervosen esseeseen nähden, joten en käy niitä läpi kahteen kertaan.

 Pienenä omana lisänä tämä:

"Vietnamissa ammuttiin keskimäärin 50 000 laukausta jokaista surmattua kohden. Niin huonosti ei voi tähdätä kuin tarkoituksella."

Valtaoja ei selvästikään tiedä sarjatuliaseiden yleistymisen mukanaan tuomasta tulivoiman kasvusta ja viidakkotaisteluista yhtään mitään. Esimerkiksi Yhdysvaltalaisten helikopterien tukiaseen M134 Minigunin tulinopeus oli/on Vietnamin sodan aikaan 6000 laukausta minuutissa. Suuri tulinopeus oli välttämätön, koska liikkuvasta helikopterista liikkuvaan maaliin ampuminen tähdätyin laukauksin on mahdotonta. Vielä vaikeampaa osuminen on, jos kohde on kasvillisuuden peitossa.

Tässä vähän moukarointia siihen vähään, mitä Valtaoja lisäili omiaan:

"Vuonna 1139 paavi Innocentius II kielsi kaukaa tappamisen – jalkajousien käytön sodankäynnissä. Ei kiellolla tosin mitään vaikutusta ollut, mutta yritettiinpä edes. Nyt tarvittaisiin samanlaista kieltoa, sodan palauttamista tietokonepelistä reilun homeeriseen omin käsin tappamiseen."

Kielto koski ainoastaan kristittyjä: Muslimeja vastaan jalkajousia sai käyttää. Kyseessä ei ollut suinkaan inhimillisyydestä johtuva seikka vaan kielto johtui siitä, että kuka tahansa pystyi jalkajousella surmaamaan panssaroidun ritarin mikä oli "epistä". Huomioikaa, ettei tavallisia jousia kielletty. Samalla kiellettiin myös varhaisten maamiinojen, harakanvarpaiden käyttö koska ei ollut sopivaa mikäli ritarin hevonen satuttaisi itsensä epäreiluihin aseisiin ja ritari putoaisi satulasta maamoukkien keskuuteen.

Sivumainintana kerrakoon, että eräs aikalainen tosin protestoi harakanvarpaita kirjoituksessaan niiden sodan jälkeen aiheuttamilla siviiliuhreilla. Etenkin laiduntavia lehmiä vammautui vesistöjen ylityskohdissa kahlaamoissa, joiden pohjalle oli siroteltu harakanvarpaita.

Sopuilu, ei väkivaltaisuus, on luontainen olotilamme. Sen näkee siitäkin, että tarvitaan kaikki mahdollinen propaganda kodista, uskonnosta ja isänmaasta alkaen tekemään tavallisesta miehestä, tai nykyisin naisestakin, tuo ”miehuullinen sotilas”. Jos tappaminen olisi osa perusluontoamme, ei siihen niin kovasti tarvitsisi sotilaitakaan maanitella. Tuo on loppujen lopuksi aika lohdullinen ajatus.

Melkoinen tiivistys kun Tervoselta copypastattua tekstiä ei saanut mahtumaan esseemitasta Turun Sanomien kolumnin mittaan. Jessus sentään, pakko tässä kai on kirjoittaa oma pitkä teksti ihmisen väkivaltaisuudesta...

Kosmologit humanisteina

Ylipäätään: missä vaiheessa tähtitieteilijät/kosmologit päättivät, että mustien aukkojen tuntemus antaa heille pätevyyden ja ylimmän auktoriteetin joka asiassa, etenkin humanistisissa tieteissä? Aikoinaan kuultiin kirkonisien mielipidettä joka asiaan, nykyään tähtitieteilijöiden. On kunnioitettava saavutus havaita monimutkaisilla mittausvälineillä mustan aukon aiheuttama valon taipuminen mielettömien etäisyyksien päästä, mutta tämä taito ei kyllä anna eväitä ihmisten tuntemiseen.

Syksy Räsäsen omaperäiset talousteoriat antoivat sysäyksen Heikki Pursiaiselle ja MustReadille, Kari Enqvistin kirjoitukset YLEllä taas ovat tekosyvällistä huttua. Enqvist mittaa vain lukemansa määrän ymmärtämättä sen syvyyttä. Kuten eräs vääräleuka vinoili taannoisesta Enqvistin kolumnista: Tuntemattoman Sotilaan merkitys selviää mittaamalla sen atomimassa. 

Valtojaan maku meni siinä vuosikymmen sitten kun hän Opettaja-lehden haastattelussa ilmoitti, ettei lue kaunokirjallisuutta, koska se on vain kolmikymppisten ihmisten parisuhdesotkuja. Vaikka mielellään Aleksis Kiveä siteeraakin. "Laiskanpulskea jalli" kerrassaan, kun ei edes enää omia tekstejäänkään kirjoita!

Surkea sotahistorian ja väkivallan essee Hesarissa

Helsingin Sanomat todella lisää kansalaisten innokkuutta lukea sanomalehtiä. Pitkän aikaa artikkelit ovat olleen niin pintapuolisia, hirvittävän huonosti tehtyjä ja surkeasti kirjoitettuja, että ryhdyin tilaamaan Turun Sanomia. Etenkin Tiede-palsta on osoittautunut surkeaksi kyhäelmäksi pintapuolisia muka-analyyseja. Monesti innoittajana toimii Yhdysvalloissa kirjoitettu teos, joka sopii kirjoittajan maailmankuvaan.

Tänään 13.9.2021 julkaistiin tiedetoimittaja Tuukka Tervosen essee Näin ihminen opetetaan tappamaan – ensin tehdään toisesta etäinen ja sitten riistetään häneltä ihmisyys, joka oli virheellinen niin yksityiskohdissa kuin kokonaisjohtopäätöksissä.

Kaikkiaan Tervosen hajanainen ja ajatuksesta toiseen poukkoava kirjoitus heijastaa sodankäynnin ja väkivallan historian käsityksiä, joita jo 1990-luvulta alkaen on murskattu muun muassa sotahistorioitsijoiden, antropologien, sosiologien ja arkeologien keskuudessa.

Men Against Fire ja tulivoiman kasvu

Tervonen siteeraa S. L. A. Marshallin johtopäätöksiä teoksesta Men Against Fire: The Problem of Battle Command (1947), jossa Marshall väitti että II maailmansodan aikana sotilaat eivät halunneet tappaa toista ihmistä. Tutkimuksen tueksi Marshall haastatteli Tyynenmeren sotaveteraaneja.

Tervonen huomauttaa oikein, että Marshallia on kritisoitu:

Myöhemmin moni on epäillyt Marshallin löydöksiä, ettei hän oikeasti haastatellut sotilaita ainakaan niin laajasti kuin on väitetty. Marshallin puolesta puhuu kuitenkin se, että häntä ei epäilty voittoisassa Yhdysvaltain armeijassa.

Mutta häntä on kritisoitu enimmäkseen aivan eri syistä. Marshall itse väitti palvelleensa I maailmansodassa etulinjassa kirjaimellisesti johtaen miehiä taistelussa. Todellisuudessa hän palvelushistorian mukaan palveli takalinjoilla pioneeriluontoisessa yksikössä teitä rakentamassa. Hänellä ei siis ollut omaa, henkilökohtaista kokemusta tappamisesta ja miesten johtamisesta taistelutoiminnassa.

Toiseksi hänen tutkimansa Tyynellämerellä palvellut yksikkö käytti ammuskulutuksen tilastoinnin perusteella tavallista enemmän ammuksia, eli se taisteli käyttäen ns. "spray and pray" -menetelmää jossa yksinkertaisesti kohdetta "pippuroidaan" pitkällä tulituksella toivossa osua viholliseen. Etenkin viidakko-olosuhteissa, joissa näkyvyys on rajoitettu, tämä on toimiva taistelutapa jos vain ammuksia riittää.

Saman havainnon voi ulottaa Tervosen Vietnamin sodan tulkintaan:

"Vaikka Vietnamissa lähes kaikki sotilaat yrittivät ainakin kerran ampua vihollista, suurimman osan ajastaan he silti yhä ampuivat viidakkoon ja ilmaan. He ampuivat lähinnä vaikuttaakseen uhkaavilta, arvioi tappamista laajasti viime vuosikymmeninä tutkinut yhdysvaltalainen everstiluutnantti Dave Grossman. Siksi Yhdysvaltain armeija käytti Vietnamin sodassa 50 000 luotia yhtä kuollutta vihollista kohti."

Kyseessä ei ollut uhittelu, vaan nimenomaan spray and pray -menetelmä, joka osaksi johtui kasvillisuuspeiton lisäksi siitä, että yhdysvaltalaisten M16A1:n rynnäkkökiväärien kaliiperi oli pieni (5,56) ja luodit soveltuivat erittäin huonosti viidakkotaisteluun. Luodit eivät riittäneet läpäisemään oksistoa ja usein kimpoilivat pienistäkin esteistä minne sattui. Osaksi tästä syystä monet veteraanit halusivat sodan aikana mieluummin vanhempia aseita, kuten M1 karbiineja (HUOM! Ei Garand!), joiden kaliiperi (0,3 eli 7,62x33mm) oli suurempi. Puoliautomaatin tulinopeus tosin oli pienempi kuin rynnäkkökiväärillä, mutta tärkeintä oli että aseella ammuttaessa piipusta tuli jotain ulos ja sillä mahdollisesti jopa osui.

Itse asiassa nämä II maailmansodan aikana nimenomaan huoltojoukoille suunnitellut ja jaetut M1 karbiinit olivat niin tarkkoja ja erinomaisia, että etulinjan joukot yrittivät toisessa maailmansodassa hankkia niitä itselleen huoltoportaalta ostoin, vaihtokaupoin ja jopa varastamalla. Olisi kummallista jos sotilas, joka ei tahdo tappaa, näkisi suurta vaivaa hankkiakseen nimenomaan tarkan ja toimivan aseen. Huonokin ase kyllä päästää paukun. Mainittakoon vielä, että vietnamilaisten Kalashnikovien (7,62) luodit sen sijaan olivat erittäin tehokkaita viidakkotaisteluissa. Mainio ase toimi muutenkin hyvin. Tosin ketäpä kiinnostaa miltä tuntui vietnamilaisesta, kun hän tappoi yhdysvaltalaisen?

Tervosen mainitsema laskelma, 50 000 luotia per kuollut vihollinen jättää huomioimatta myös sen että tulivoima kasvoi II maailmansodan jälkeen rynnäkkökiväärien ja konekiväärien yleistymisen myötä huomattavasti: Rynnäkkökiväärillä aseistettu sotilas on noin viisi kertaa tulivoimaisempi kuin II maailmansodan pulttilukkokiväärillä aseistettu sotilas. Mainittakoon, että sarjatuliaseet olivat  toisessa maailmansodassa pikemminkin ryhmän tukiaseita kuin yksittäisen sotilaan vakiovarusteita.

"Marshallia ei epäilty voittoisassa Yhdysvaltain armeijassa" on todella huono, suorastaan typerä argumentti tutkimuksen luotettavuuden tueksi. Yhdysvaltain armeija on läpi historiansa nojannut myös huonoon tutkimukseen, ja esimerkiksi II maailmansodan jälkeen japanilaisen Yksikkö 731:n (ks. video) ja muidenkin epäinhimillisiä kokeita tehneiden japanilaisten "tiedeyksiköiden" tutkimusaineistoja ja -tuloksia otettiin Yhdysvalloissa vastaan ja käyttöön samalla kun yksiköissä palvelleet välttyivät syytteiltä. Monen "tutkimuksen" tarkoitus oli ainoastaan tuottaa kipua ja kärsimystä vailla mitään mielekästä tutkimuskysymystä. Klassikko käsittämättömän huonon "tutkimustiedon" käytöstä on Jon Ronsonin Vuohia tuijottavat miehet.

Heimosodankäynnistä

Heimojen välisissä konflikteissa väkivalta on kuitenkin yleensä rituaalinomaista uhoamista. Pienten sotajoukkojen yhteenotoissa kuolee yleensä vain muutamia ihmisiä jos ketään. Satoja, tuhansia tai miljoonia kuolonuhreja vaativaan järjestäytyneen sodankäynnin raakalaismaisuuteen tarvitaan nykyaikainen yhteiskunta voimavaroineen, komentosuhteineen ja yhä uusine keinoineen.

Väite on sekä yliyksinkertaistus että väärä. 

Kirjoittaja jättää tyystin huomioimatta sen täysin ilmiselvän seikan, että heimot ovat valtioita huomattavasti pienempiä. Jos tuhannesta kuolee yksi, se on suhteellisesti sama kuin se, että miljoonasta kuolee tuhat. Suhteellisesti väkivalta on siis heimokonflikteissa tuhoisampaa kuin moderneissa yhteiskunnissa.

Itse asiassa primitiivisen sodankäynnin yksi piirre on sarja toistuvia murhia ja tappoja, joissa kuolee yhdestä kolmeen ihmistä väijytyksissä ja iske ja juokse -tyylin iskuissa, mutta joissa ajan kuluessa huomattava osa miesväestöstä osallistuu väkivaltaan ja myös kuolee sen uhrina. Etenkin verikoston periaate ja kierre voi olla erittäin tuhoava. Tyypillinen tapa tappaa on esimerkiksi odottaa, että viholliskylän asukkaista joku poistuu kylän ulkopuolelle tarpeilleen ja sitten väijyksistä nuijia tämä kuoliaaksi. Tutkijat ilahtuivat aikanaan kun löysivät Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen (ruma sana: "eskimoiden") keskuudesta kansan, jonka kielessä ei ollut sanaa sodalle. Ilo tosin hälveni kun selvisi, että melkein jokainen haastateltu miespuolinen oli ollut osallisena murhassa.

Antropologit ovat todenneet huomattavasti useampia sodan ja väkivallan muotoja kuin taistelun, johon Tervonen keskittyy. Rituaaliset taistelut ovat toki  aito ilmiö, mutta huomattava osa väkivallasta tapahtuu muualla kuin taistelukentällä. Pitkittyneet primitiiviset sodat voivat johtaa heimoliittoihin, joissa alivoimainen heimo tuhotaan ylläkössä viimeiseen mieheen ja selviytyneet naiset jaetaan jalkavaimoiksi voittaneiden kesken. Savuava kylä, jossa lojuu suuri määrä kuolleita miehiä, naisia ja lapsia verilammikoissa yhdistetään nykyaikaisessa mielessä pikemminkin My Lain tapaisiin teurastuksiin kuin primitiiviseen sodankäyntiin.

Jotkut esihistorioitsijat ovat jopa arvelleet, että ryhmien välinen väkivalta oli yksi tärkeimmistä ihmiskunnan kasvua kivikaudella rajoittaneista tekijöistä. Muussa tapauksessa normaali väestönkasvu olisi johtanut huomattavasti suurempaan väestön, kuin mitä on arkeologisissa tutkimuksissa saatu laskettua.

Moderni taistelu ja koulutus

Modernissa sodankäynnissä taistelu ja tappaminen tapahtuu yleensä etäisyyden päästä. Rynnäkkökiväärit on suunniteltu sen perusteella, että todennäköiseksi ja tehokkaaksi taisteluetäisyydeksi on laskettu 300 metriä: Sitä kauemmas ei yleensä tuliteta. Tätä pidemmälle ampuvat tarkka-ampujakiväärit ovat erikoisjoukkojen ja -sotilaiden käytössä.

Tervonen päättää esseensä suorastaan kaunokirjalliseen kuvaukseen:

Grossman kertoo teoksessaan Tyynenmeren veteraanista, joka kertoi ampuneensa lähietäisyydellä japanilaisen sotilaan, joka yritti iskeä häntä pistimellä. Kun sotilas kaiveli tappamansa miehen taskuja, hän löysi valokuvan, jossa mies hymyili vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Vuosikymmeniä myöhemmin everstiksi asti ylennyt sotilas ei pystynyt antamaan itselleen anteeksi. “Nuo kaksi lasta joutuivat kasvamaan aikuisiksi, koska minä murhasin heidän isänsä… Vastaan siitä kohta luojalleni.”

Tällainen läheltä tappaminen ja tulosten tarkastelu oli kuitenkin suhteellisen harvinaista, vaikka vielä ensimmäisen maailmansodan aikana sotilasajattelu ja -koulutus nojasi ratsuväen ratkaisevaan rynnäkköön ja jalkaväen osalta yhteislaukauksen tai kahden jälkeen pistimin tehtyyn rynnäkköön. Juoksuhautojen todellisuus muutti tämän nopeasti, mutta idea eli sotilaiden kannalta katastrofaalisen pitkään.

Todellisuudessa taistelussa syntyy pelon, adrenaliinin ja koulutuksen tuloksena tunnelivisio ja ajattelun hämärätila, jossa ei enää ajattele asiaa syvällisesti juutalais-kristillisen moraalifilosofian kaikkia arvoja ja historiaa pohdiskellen. Valtaosalla sotilaista tähtäimeen ei tule ihmisiä, ei edes vihollisia vaan epämääräisiä massoja joihin ase laukaistaan. Kokeneimmatkin taisteluissa karaistuneet veteraanit huomaavat ja rekisteröivät taistelun tuoksinassa vain viidenneksen ympäristöstään.

Niin tutkimuksellisia, henkilöhistoriallisia kuin kaunokirjallisia todistuksia Grossmanin anekdootin* vastapainoksi riittää. Esimerkiksi Summassa 1939 suomalaisen konekivääriryhmän sotilaat kuvauksen mukaan "hihkuivat riemusta" kun Maxim niitti kohti ryntääviä venäläisiä piikkilankaesteiden eteen.

Ylipäätään tutkijoilla ja toimittajilla on ymmärrettävä mutta sinänsä harhauttava fiksaatio tappamiseen sodassa. Tappaminen on hirvittävä asia, mutta ei pääasia. Verkkokurssillani oli taannoin aktiiviupseeri, joka huomautti että sodankäynnin ja taistelun varsinainen ja yksiselitteinen tarkoitus ei ole mennä paikkaan X ja tappaa siellä viholliset. Yleensä käsky on muotoa "Vallatkaa alue X ja lyökää siellä oleva vihollinen" jossa ensisijainen tarkoitus, tehtävä, päämäärä on ottaa kohde haltuun. Vihollinen on lyöty, kun se ei fyysisesti tai (lähes 95% tapauksista) henkisesti kykene vastarintaan vaan mieluummin vetäytyy tai antautuu. Jostain syystä tämä seikka ei 2000-luvulla avaudu ei-sotilaille.

Mainittakoon, että Vietnamin sodan vihollisen "bodycountin" kasvattamisen perusteella tehdyt Search and destroy -operaatiot olivatkin epäonnistuminen. Tervonen mainitsee nämä oudosti:

"Seuraavalla vuosikymmenellä Vietnamin sodassa luku oli jo 95 prosenttia. Vietnamissa yhdysvaltalaisia sotilaita kehotettiin laskemaan vihollisen ruumiita, koska Body Count auttoi suhtautumaan surmattuihin vihollisiin maalitauluina ja numeroina."

Kyseessä ei ollut suinkaan sotilaiden psykologian muuttaminen vaan yksinkertaisesti keino mitata sodan kehitystä. USA:n taktiikka ja strategia ei nojannut II maailmansodan tavoin vihollisen alueiden valtaamiseen (vapauttamiseen), koska Vietnamissa kyseessä ei ollut suoranainen hyökkäyssota jossa menestys lasketaan vallattuina alueina. Ylipäätään sissisotaa käyvää vihollista vastaan ei olennaista ole vallata alue, vaan kontrolloida sitä. Tähän armeija ei pystynyt. Tarvittiin vaihtoehtoinen tapa mitata menestystä ja sellaiseksi tuli tapettujen vihollisten määrä. Tämä osoittautui erittäin huonoksi tavaksi käydä sotaa.

"Henkisen etäisyyden lisäksi myös fyysinen etäisyys on auttanut tappamisessa. Tarkka-ampujat ja tykistö ampuivat aina sodissa toista ihmistä kohti tappamistarkoituksella huomattavasti useammin kuin jalkaväkisotilaat."

Mainitsin jo etäisyyden. Tervosella tuntuu olevan käsitys, että tarkka-ampujia ja tykistöä lukuun ottamatta sotilaat suurin piirtein iskevät toisiaan vielä 2000-luvullakin puolen metrin etäisyydellä miekoin ja keihäin. Etäisyys on tätä suurempi eli kymmeniä, jopa satoja metrejä ja taistelukentän kaaos pitää huolen siitä, että tuskin kukaan jalkaväessä palveleva ymmärtää tarkalleen, että nyt luotini osui ihmiseen. Tykistöllä voidaan nykyään vain harvoin ampua suorasuuntauksella tähystettyyn maaliin: Yleensä tykeillä ammutaan epäsuoraa tulta pitkän matkan päässä olevalle alueelle jossa sirpalevaikutus eikä täysosuma vihollistaistelijan pääkoppaan aiheuttaa tappiot.

Tervonen kirjoittaa sotilaskoulutuksesta:

"Yhdysvaltain armeija alkoi toisen maailmansodan jälkeen eri tavoin kouluttaa sotilaita surmaamiseen. Vanhat ympyränmuotoiset häränsilmätaulut korvattiin ihmisen muotoisilla kaatuvilla maalitauluilla. Nykyisin mekaaniset maalitaulut pomppivat ampumaradalla näkyviin ja piiloon yllättävästi, koska tarkoitus on iskostaa sotilaisiin refleksinomainen ampuminen."

Kääntyvät taulut ovat vanha ja täysin normaali osa sotilaskoulutusta, eivät mikään uusi idea. Tosin jenkit ryhtyivät toiseen maailmansotaan harvinaisen valmistautumattomina, joten ei ihme jos heille moni eurooppalainen itsestäänselvyys tuli uutena ja ihmeellisenä tietona. Moni talvisotaan osallistunut suojeluskuntalainen kiitti kiivaita ampumaharjoituksia, joissa taulut kääntyivät nopeasti esille ja pois: Huonomman sotilaskoulutuksen saaneet venäläiset eivät yksinkertaisesti ehtineet ampua havaittuaan suomalaisen.

Samoin ihmisen muotoisia maalitauluja on käytetty pitkään, Suomessakin:

Raudun suojeluskunnan ampumarata vuonna 1927. Huomaa oikeanpuoleisimman kuvan maalit. Kuva: Hakkapeliitta 5/1927.

Otsikon mukaan "Pääkuviot, jotka nyt palvelevat maalitauluina, kun ryssä on jätetty hetkeksi rauhaan." Kuvattu Syvärin lohkolla maaliskuussa 1942. SA-kuva 74950

Edesmennyt isoisäni, erinomainen ampuja, rakensi itselleen automaattisesti levyjä vaihtavasta levysoittimesta maalitaulun vaihtajan, jolla sai sekunnilleen oikeaan aikaan kääntyvät maalitaulut. Muistaakseni maalitaulu tuli esille 5-3-5-3-3-sekunnin käännöillä. Hänen ei tarvinnut lukea anglosaksista sotilaskirjallisuutta tätä varten. 

Hän ei edes osannut englantia.

Perhesurmat

Tervonen käsittelee myös, koska holistinen näkemys koko maailmanhistoriasta on pakko tarjota, naisten kokemaa väkivaltaa. "Historiassa on ollut useita toiseuttamisen perusteita, joista yksi keskeisistä on ollut sukupuoli." on kyllä täysin totta, en väitä tätä vastaan.

"Perhesurmissa mies usein tappaa myös itsensä. Näissä laajennetuissa itsemurhissa mies näkee perheensä omaisuutenaan. Samasta on kyse naisten kunniamurhissa, jotka ovat nousseet esiin länsimaissa joidenkin maahanmuuttajien joukossa."

Tämä pitää sinänsä paikkansa, mutta kuten jo muutama vuosi sitten huomautettiin lehdistön revitellessä, että myös naiset tekevät perhesurmia. Näistä media kirjoittaa hyvin erilaiseen sävyyn, kuten muuan toimittaja asiasta mainitsi. Jos isä surmaa perheensä, on kyseessä järjetön verinen väkivallanteko, kun taas äiti "tahtoo viedä perheensä mukanaan pois pahasta maailmasta."

Kuten kirjoitin Kalmistopiirissä parisuhdeväkivallasta, on parisuhdeväkivalta hyvin sukupuolittunutta etenkin väkivallan ankaruuteen nähden, mutta myös naiset voivat käyttää - ja käyttävät - väkivaltaa. Tätä on tutkittu ja ymmärretty vain vähän.

Queer-arkeologian, joka on tarpeellinen ja arvokas arkeologian tutkimussuunta, suhteen olisikin kiinnostavaa mikäli avaus tehtäisiin myös nais/nais-väkivallan suhteen. Onneksi tämä arkeologian haara edistyy kohisten, ja todella hyviä ja luotettavia tutkimustuloksia on esillä. Viimeksi Kielin EAA:n kokouksessa seurasin 8.9.2021 tohtori Tatiana Ivlevan erittäin valaisevaa esitelmää "No same-sex for the wicked Roman soldiers? Explorations into the masculinity and sexuality of the Roman army soldiers."

Länsimainen sota

Tervosen artikkeli on kaunis yritys ihmisluonnon maalaamisesta todellisuudessa väkivallattomaksi. Tervonen kuitenkin on kääntänyt historiallisen kehityksen päälaelleen: Todellisuudessa esihistoriassa väkivalta oli hyvin yleistä ja toistuvaa, kun taas ihmiskunnan koon ja samalla yhteisöjen kasvaessa väkivalta on todellisuudessa vähentynyt. Todennäköisesti esihistoriassa ihmisyhteisöt ovat esimerkiksi kontrolloineet kokoaan surmaamalla vastasyntyneitä, joiden tappamista ei edes ehkä ole pidetty ihmisolennon hengen ottamisena. Arabian alueella vasta islamin uskon leviäminen päätti paikallisten heimojen tavan haudata vastasyntyneitä tyttölapsia elävältä.

Tervonen tekee tyypillisen virheen. Yleensä sodan tuhojen kauhistelijat keskittyvät 1900-luvun sotiin, vaikka jo tätä ennen käytiin hyvin verisiä ja raakoja sotia – ja vieläpä länsimaiden ulkopuolella ja muiden kuin länsimaiden toimesta. Mantsujen Kiinan valloituksessa 1600-luvulla kuoli arviolta 30 miljoonaa kiinalaista. Valloitus oli toki vuosikymmeniä kestänyt operaatio, mutta suhteellisesti siinä kuoli suurempi osa ihmiskunnasta kuin II maailmansodassa. Timur Lenkin (1336–1405) taas on laskettu surmanneen peräti 5 % ihmiskunnasta. Tervonen kyllä mainitsee japanilaisten sotilaiden julmuuden, mutta muuten kirjoitus on täysin suodatettu vanhentuneen anglosaksisen tutkimuskirjallisuuden läpi.

Jo Tervosen artikkelin aloitus on nurinkurinen:

On helppo ajatella, että toisen ihmisen tappaminen on meillä verissä. Iso osa ihmiskunnan historiasta on kirjoituksia sodista ja surmista. Arkeologiset löydökset ja haudat ovat täynnä merkkejä väkivallasta. Varhaisin todiste sodasta löytyy 10 000 vuoden takaa Keniasta Turkanajärven rannalta. Löytyneissä 27 ihmisen jäänteissä oli useissa merkkejä nuolten tekemistä haavoista ja nuijaniskuista.

Esihistoriallinen väkivalta on ollut poikkeuksellisen julmaa, sillä usein koko vihollisyhteisö on tuhottu: niin miehet, naiset, lapset kuin vanhukset on massateurastettu ja heitetty montun pohjalle läjään. Jos kerran tappaminen on ollut niin yleistä, miksi on tarvittu Samuel Marshall osoittamaan, että ihmiset eivät sitten luonnostaan tapa vaan heidät pitää kouluttaa ampumaan kohti? Karonen ottaa hyvän esimerkin ja jättää sen sitten täysin huomioimatta loppukirjoituksessaan kuitaten tuhansia vuosia ihmiskunnan historiaa sanoin: 

"Kun tietää, miten iso rooli tappamisella on ainakin länsimaisessa kulttuuriperinnössä, voi yllättää, että ihmisen on yleensä itse asiassa hyvin vaikeaa tappaa toinen ihminen. Tappamisen tutkimus nykyaikana alkoi oikeastaan toisesta maailmansodasta. Yhdysvaltalainen prikaatinkenraali ja historioitsija S. L. A. Marshall haastatteli useita sotilaita, jotka olivat juuri palanneet taistelusta.

Eli: jätetään liki 12 900 vuotta historiaa käsittelemättä ja keskitytään argumentoinnissa viimeiseen reiluun sataan vuoteen ja länsimaihin.

Tämä(kin) on osa länsimaisen tutkimusyhteisön piilorasismia: Sodankäynnin julmuuksien suhteen on olennaista, onko toinen tai kumpikin osapuoli länsimainen yhteiskunta. Jos kumpikaan osapuoli ei ole, ei voi olettaa osapuolien osoittavan "sivistynyttä juutalais-kristillistä moraalia". Samalla sotien uhrien julmuus nähdään kierolla tavalla oikeutetulta tai ymmärrettävämmältä, eihän voi olettaa "barbaarien" olevan sivistyneitä ihmisiä. Länsimainen sota on sotahistoriaa, ei-länsimaalainen antropologiaa.

Samoin esimerkiksi sinänsä mielestäni hyvin kirjoittavaa Stephen Pinkeria on kritisoitu aiheellisesti optimisesta näkökulmastaan lähihistoriaan teoksessa Better Angels of Our Nature (2011) että hän nykyajan vähäistä väkivallan ja sotien vähätuhoisuutta hehkuttaessaan unohtaa, että muualla kuin länsimaissa tuhoisia sotia on kyllä käyty, esimerkiksi Ruandassa 1994.

Sinänsä väkivalta on todellakin vähentynyt ihmiskunnan historiassa. Jos esimerkiksi Suomessa ei juotaisi niin paljon alkoholia, olisi väkivaltaisesti kuolleiden vuosittainen määrä lähellä nollaa. Moni myös katuu välittömästi tekoaan. Yleisin surmateko Suomessa on alkoholin vaikutuksen alaisena pikaistuksissa tehty tappo, jonka jälkeen tekijä itse soittaa poliisin paikalle.

Sinänsä en epäile, etteikö moni sotilas jälkikäteen katuisi tappamista, mutta 2000-luvun sotahistorian moraalipiehtaroinnille on liiankin olennaista tutkia taistelua ja sotilaana olemista tästä näkökulmasta. Oli ja on myös paljon niitä (enkä ihannoi asiaa), joille sodassa tappaminen kävi päivätyöstä, jota ei jälkikäteen juurikaan pohdittu.

* Jos muistitieto tukee käsityksiäsi ja tulkintojasi, on se arvokas aikalaistodistajan todistus. Jos olet eri mieltä, se on pelkkä anekdootti.

Korjauksia:

Yksi Pinkerton korjattu Pinkeriksi 30.9.2021

M14 kivääri korjattu M1 karbiiniksi 30.9.2021

Angosaksinen korjattu anglosaksiseksi 30.9.2021

Katsoin sotaelokuvia: The Red Ball Express

"Sodankäynnin amatöörit puhuvat strategiasta ja taktiikasta. Ammattilaiset puhuvat logistiikasta."

Kannattaa penkoa DVD-kauppoja! Kampin Sähkötalossa toimivasta, erittäin tasokkaasta Filmihullusta löytyi taannoin pienehkö aarre: The Red Ball Express (1952).

Huoltopuoli on harvemmin sodassa glorifioitua, saati sitten elokuvissa teemana. The Red Ball Express on tässä mielessä sekä filmausajankohdaltaan (1952) että aiheeltaan hyvin erikoinen.

The Red Ball Express oli Normandian maihinnousun jälkeen organisoitui Yhdysvaltain armeijan sotilaallisen logistiikan taidonnäyte, valtavasta kuorma-autokuljetusten ketjusta koostuva jättimäinen bensiinin, ammusten ja muiden sotatarvikkeiden kuljetusoperaatio jolla liittoutuneiden kärkipanssarit pidettiin jatkuvasti etenemässä ja huollettuna. Tuntemukseni asiasta rajoittuu pariin vuosia sitten lukemaani artikkeliin, joten en mene operaation yksityiskohtiin.

Elokuva on hyvin lyhyt, vain 80 minuuttia, mutta tarinan kaari on toimiva. Alkuun annetaan konteksti, eli Pattonin panssarit seisovat, koska huolto ei pysy perässä ja bensaa uupuu. Kokouksessa päätetään pistää huolto skulaamaan ja elokuvan fokus vaihtuu yhteen kuorma-autoyksikköön, joka on täynnä "misfitsejä" eli etulinjaan syystä tai toisesta sopimattomia miehiä.

Henkilökohtainen jännite syntyy komppanian komentajan, luutnantti Campbellin (Jeff Sandler) sekä vääpelin, kersantti Red Kallekin välille (Alex Nicol) luutnantin saatua siirron komppaniaan. He tuntevat toisensa siviilistä, missä Campbell jollakin tavalla aiheutti Redin veljen kuoleman. Näiden kahden miehen pitäisi saada taottua komppaniasta toimiva armeijan yksikkö.

Draaman kaari rakentuu osaksi tämän ympärille, mutta mukana on myös harvinaisesti pohdintaa yksikön sisäisistä rodullisista jännitteistä, jotka nousevat pintaan Sidney Poitierin esittämän alikersantti Andrew Robertsonin hahmossa. Asian käsittely jää pinnalliseksi, mutta on silti mielenkiintoista että sitä on mukana 1950-luvun alun elokuvassa. Vuoden 1963 The Victorsissa asiaa käsitellään rohkeammin, kun valkoiset USA:n sotilaat menevät Italiassa kahvilaan pelkästään etsiäkseen ja päästäkseen pahoinpitelemään armeijassa palvelevia mustia. Todellisuudessa Red Ball Expressissä palveli paljon mustia sotilaita (elokuva on tässä mielessä historian "valkopesua", koska mustia on vain muutama).

Elokuva on noin kolmen tähden elokuva, mutta hyvä kolmen tähden elokuva. Siinä on pöhköjä kohtauksia, romanssi, urotekoja, pakollisia komediallisia kevennyksiä kuten kertojana toimiva Ronald Partridge (Charles Drake) sekä tietysti naisia, jotka tosin ovat poikkeuksellisen särmikkäitä tapauksia. Hahmojen eteen on nähty sen verta vaivaa käsikirjoituksessa, etteivät ne tunnu päälle liimatuilta.

Amerikkalaisen ja saksalaisen kaluston historiaan paremmin tutustunut löytäisi varmasti pieniä vikoja, vaikka 1950-luvulla Hollywood saikin käyttöönsä rutkasti ehtaa tavaraa. Sotilaallisesti tarkasteltuna monessa kohtauksessa on filmaattisuus mennyt realismin edelle, kuten siinä että saarretut, kiivaan taistelun keskellä olevat jenkkipanssarit ovat aukealla paikalla naamioimattomina liki paraatimuodostelmassa. Jos näiden seikkojen ei anna haitata itseään, on elokuvanautinto taattu. Elokuva on "juuri oikean mittainen" ja lopun dramaattiset kohtauksetkin ovat sopivan pitkiä olematta pitkitettyjä.

Plus elokuvan tunnuskappale on yksinkertaisuudessaan tenhoava. Kunnia huollolle!

1917 – Taistelulähetit

Ounastelin, että tämä elokuva kannattaa nähdä valkokankaalta mutta kun tilanne on mikä se on, niin jäi viime tinkaan Finnkinossa käynti. Ounasteluni osoittautui aiheelliseksi: vain elokuvasali tai massiivinen kotimediateatteri antaa tälle elokuvalle täyden kokemuksen huikeasta "cinematographiasta". Jätän kuvakaappaukset tästä arviosta pois, koska ne eivät tee oikeutta elokuvakokemukselle.

Kuten tunnettua, Sam Mendesin ohjaaman elokuvan jippo on yhden oton illuusiossa: Koko elokuvan ajan seurataan kahta päähenkilöä. Suuria tähtiä (Andrew Scott! Benedict Cumberbatch! Colin Firth!) odottelevat saavat tämän ansiosta nähdä suosikkinsa vain parin minuutin ajan, mutta sitä vastaan saa kyllä erinomaiset roolisuoritukset. Etenkin Scottin [MORIARTY!] minuutit brittiluutnanttina jäävät mieleen. Korpraali Schofieldia näyttelevä George MacKay ja Dean-Charles Chapman eli korpraali Blake tekevät kyllä oikein vakuuttavan ja intiimin työn hekin. Voisi jopa sanoa, että tunnetummat näyttelijät päärooleissa olisivat pilanneet elokuvakokemusta. Esimerkiksi historiallinen eeppinen klassikko The Longest Day (1962) kärsii tästä pahasti.

Tarina on kuvaus

Kuten Juho Typpö erinomaisesti kirjoitetussa ja laaditussa arvostelussaan "Yhden oton sota" toteaa 1917 – Taisteluläheteistä, on sen tarina riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Koska olen koronakeväänä viihdyttänyt itseäni katsomalla paljon neowesternejä ja westernejä, olen oppinut arvostamaan vähäeleistä tarinankerrontaa. Elokuvassa vähemmän on usein enemmän. Olen samaa mieltä kuin Typpö: Taistelulähettejä ei olisi ilman Christopher Nolanin Dunkirkia (2017). Tavallisen sotilaan / sotilaiden seuraaminen sodassa ilman vihollista elokuvan avulla on mainio tarinan moottori yksinään.

Tarina alkaa takalinjoilta, kun kaksi korpraalia saa tehtäväkseen viedä viestin muista eristyksiin joutuneelle pataljoonalle. Saksalaiset ovat 1917 vetäytyneet helpommin puolustettavalle linjalle, mutta edenneen devonshirelaisen yksikön komentaja luulee krauttien olevan murtumassa ja valmistautuu hyökkäykseen, joka uusien tiedustelutietojen valossa päättyisi yksipuoliseen teurastukseen. Korpraalit saavat tehtäväkseen viedä käskyn vihollislinjojen läpi. Lisämotivaattorina hyökkäävässä yksikössä palvelee toisen korpraalin isoveli. Ja korpraalit lähtevät matkaan. 

Kerronta kulkee "yhden oton" illuusion varassa ja näyttää sen mitä korpraaleilla tulee matkallaan vastaan. Itse asiassa juuri tässä kuvaus keskittyy nerokkaasti juuri oikeisiin kohtiin. Esimerkiksi kohtaus, jossa Blake ja Schofield ylittävät piikkilankaestettä ja näkevät lankoihin takertuneen ruumiin on painotettu loistavasti: Kuvataan ensisijaisesti ruumiin katseen kohtaavaa Schofieldia, mutta vainajasta näytetään vain kääntyneen pään takaraivo ja vähän sivuprofiilia. Äsken katsomani Hacksaw Ridge olisi piehtaroinut suoraan suolissa (Sitäkin Taisteluläheteissä tehdään ohimennen. Tuli heti mieleen, että pitää uusia jäykkäkouristusrokotus). Taistelukentän kammottavia yksityiskohtia riittää, mutta juuri hiljentyneillä kamppailupaikoilla niistä välittyvä tunnelma on - - - hillityllä ja oikealla tavalla kammottava. Tietyissä kohdin päähenkilöiden puolesta jännittää adrenaliiniarvot kohisten ja jopa auton juuttuminen mutaan saa myötäelämään vahvasti tämänkin vastoinkäymisen.

Tarinan edetessä elokuva kehittää moottorinsa ja rytminsä, vaikkakin alun 40 minuuttia ovat mielestäni parhaat osat yhteneväisyytensä vuoksi. Elokuva muistuttaa parissa kohdin kuumehoureisen painajaisia menemättä kuitenkaan kertaakaan psykedeeliseksi. Osa kuvauksesta on esteettisesti niin sieluja riipivää, että unohtaa katsovansa sotaelokuvaa. Sota tosin palautuu liki sormennapsautuksella päälle.

Elokuvassa on pari tyhmää kohtaa, jotka olisi voinut kuvata toisin tai leikata pois. Toinen on juonenkäänteenä tärkeä, joten en paljasta sitä. Typön tavoin olen samaa mieltä toisesta kohtaa. Ranskalaisen siviilinaisen kohtaaminen rauniokaupungin kellarissa oli kliseinen ja typerä kohtaus. Tällä kertaa kameran jatkuva pyöriminen on myös hyvin vaivaannuttavaa, eli turhassa kohtauksessa cinematographia jatkuu ja jatkuu. Samalla tarinankuljetus hetkeksi rikkoontuu. Arvelisin, että Mendesin mielestä elokuva oli jo käyttänyt "klaustrofobiset ahtauspaukkunsa" loistokohtauksessa saksalaisbunkkereissa elokuvan alkupuolella ja harhailu pimeissä kellareissa olisi ollut saman toistoa, joten tähän kohtaan sovitettiin rauhallisempi siviilimäinen kohtaus. Se rikkoo tarinan monin tavoin mutta pahimpana puolena osoittautuu, että tarina on elokuvaa ja että elokuvassa on keinotekoinen rytmi. Illuusion rikkoutuminen on magian rikkoutumista: Jos taikavoimaan ei usko, se lakkaa toimimasta. Tästä päästään kuiville vasta kun hypätään syvään veteen (katso elokuva, niin tajuat viittauksen).

Dunkirkin lisäksi Taisteluläheteistä tulee etäisesti mieleen toinen I maailmansotaan sijoittuva elokuva Gallipoli (1981), tosin lähinnä lopun viestinvientikohtauksen vuoksi. Myös Jacksonin hieno They Shall Not Grow Old (2018) saa uutta arvoa. Eli hyvät mielleyhtymät tämä synnytti. Parasta Taisteluläheteissä on kuitenkin se, että se muistuttaa, miksi valkokankaat ovat olemassa. Jotkin visiot pääsevät oikeuksiinsa ainoastaan elokuvateattereissa. Tämä kuvaus on harppaus elokuvassa taiteenlajina ja ansaitsi ehdottomasti Oscarinsa.

Sotahistoriallisuus tekee vaikutuksen

Elokuvan toteutus elokuvana on huikean hieno, mutta tämä saattaa jäädä kertakäyttöiseksi jutuksi, mikä toisaalta on hyvä asia 1917-elokuvan kannalta. Elokuvallisuudessa on nimittäin se puoli, että saman tempun olisi voinut tehdä monella genrellä. Tämän voisi kuvitella helposti katastrofielokuvaksi, lännenelokuvaksi, heistiksi jne. Jos tätä toistaa liikaa, hommasta lähtee maku. Pioneerielokuva saa usein jäljittelijöitä, ja usein jäljitelmät ovat kehnoja kopioita.

Sotahistorian ja sotaelokuvien harrastajien (ja ammattilaisten!) suunnattomaksi onneksi ohjaaja Sam Mendes päätti tehdä menetelmillä ja välineillä sotaelokuvan. Juuri tästä kumpuaa sotahistorian ja "aitouden" tuominen uskomattoman intiimisti. Pienet yksityiskohdat viivähtävät kankaalla vain hetken mutta samalla nämä pikkujutut vangitsevat silmän. Viestikaapelit viritettynä juoksuhaudan reunalle. Sotilaiden esineiden ja vaatteiden pienet yksityiskohdat: Toisella päähenkilöistä on esimerkiksi sormissaan puhdetöinä tehdyt metallisormukset. Tätä ei erikseen millään tavalla korosteta tai mainita, mutta muoto ja materiaali puhuvat puolestaan. Pienet viestit, kirjoitukset sekä kyltit taustalla. Liike takalinjasta omaan etulinjaan, linjojen ylitys ja saksalaisten etulinjan tutkiminen kaikkine pienine ja suurine yksityiskohtineen oli sotahistoriapuristille kolmen ruokalajin menu parhaassa ranskalaiskeittiössä.

Elokuvaa on kritisoitu siitä, että kokonaistilanteena asetelma oli mahdoton. 1600 miehen yksikkö oli I maailmansodan mittakaavassa niin pieni yksikkö, että sitä tuskin olisi vaivauduttu erikseen pelastamaan edes kahden lähetin voimin. Toiseksi on huomautettu, että pelastettava brittiyksikkö tuskin olisi pystynyt etenemään kymmenen kilometriä syvälle edes vetäytyneiden saksalaisten jäljessä ja jäänyt sitten eristyksiin, ja sitten silti ilman tulitukea yhä yrittänyt hyökkäystä vihollisen päälinjaa vastaan.

Sanoisin että nämä ovat epätodennäköisyyksiä, eivät mahdottomuuksia. On hyvinkin mahdollista, että joku vastuullinen rintamakomentaja olisi yrittänyt lähettien avulla pelastaa osan rykmentistään. Sodan kaaoksessa suurikin yksikkö voi joutua erilleen muista ja yrittää silti suorittaa tehtävää. Itä-Karjalassa kokonaiset rykmentit saattoivat kesällä ja syksyllä 1941 operoida pelkästään radiotiedustelun tuloksin ja hyvin hatarin yhteyksin päävoimiin. Toki tällöin heillä oli radiot.

Historiallisesti ja aikakaususkollisuudesta Taistelulähetit saa siis liki puhtaat paperit. Elokuva olisi itse asiassa Goodbye Leninin! ohella välttämätöntä katsottavaa jokaisella arkeologiksi haluavalle, koska ne osoittavat miten materiaalisella kulttuurilla luodaan merkityksellistä ajankuvaa.

Katsoin sotaelokuvia: Hacksaw Ridge ja Da 5 Bloods

Hacksaw Ridge (2016)

Kuva: Wikipedia.org

Tällä kertaa plakkariin tarrautui Mel Gibsonin Hacksaw Ridge (2016), joka kertoo II maailmansotaan Tyynellämerellä lääkintämiehenä osallistuneesta  yhdysvaltalaisesta aseistakieltäytyjästä Doss Desmondista. Desmond sai urheudestaan sodan jälkeen Medal of Honorin. Muistin lukeneeni tästä hyviä arvioita, joten odotukset olivat suht korkealla.

Valitettavasti heti kärkeen sai todeta, että elokuvan alku on pateettinen ja suorastaan siirappinen. Lapsuus veljen kanssa, I maailmansodassa traumatisoitunut väkivaltainen isä sankarihautausmaalla, ihastuminen hoitsuun ja ilmoittautuminen vapaaehtoisena sotapalvelukseen... kaikki tämä on nähty eikä siksi erotu sellaisista kaameuksista kuin Pearl Harbor (2001) tai äärimmäisen paskasta Passchendaelen taistelusta (2008). Koulutuskeskuskuvauskin, jossa 1) tutustutetaan komppanian jäbeihin, 2) tavataan huutava kouluttaja ja 3) suhtautuminen aseistakieltäytyjään muuttuu pikkuhiljaa halveksunnasta kunnoitukseksi ovat huonosti näytelty, käsikirjoitettu ja ohjattu. Tuntuu siltä että näyttelijöille on näytetty Full Metal Jacket ja sanottu, että "yrittäkää jotain tällaista". Elokuvan ensimmäinen tunti olisi tarvinnut paljon paremman käsikirjoituksen, vaikka perustuukin (ilmeisesti) tositapahtumiin, joskin Wikipedian mukaan tapahtumia on tässä kohtaa muuteltu.

Taistelukohtaukset sijoittuvat Okinawalle vuoteen 1945, missä jenkit yrittävät vallata "Hacksaw Ridgea". Tänne päästäkseen pitää kiivetä ensin pystysuoraa seinää pitkin verkon avulla ylös ja sitten rynnäköidä mahdollisimman tiiviinä massana kohti japanilaisten naamioituja asemia. Taistelukenttäkuvaus runneltuine torsoineen ja rotansyömine ruumiineen on kyllä makaaberiuudessaan vakuuttava, mutta nähty jo Passchendaelessa ja monessa muussa.

Yhdysvaltalaiskomentajat olivat pätevä ja alaisistaan piittaavia. Siksi asemissa konetuliaseilla aseistautunutta vihollista kohti edettiin ilman tiedustelijoita mahdollisimman tiiviissä muodostelmassa.

Tietysti ensimmäinen hyökkäys tyssää vihollistuleen ja tappioita tulee, mutta nokkelalla pienryhmätaktiikalla vihollisbunkkerit ovat pian palasina ja kohde vallattu. Sitten tulee yö, pateettisia mukasyvällisiä keskusteluita ja aamulla vastahyökkäys joka ajaa G.I:t asemista. Nyt vasta alkaa Dossin urotyö eli muiden häivyttyä hän ryhtyy etsimään haavoittuneita, paikkaa nämä pikaisesti ja laskee alas jyrkänteeltä hoidettavaksi. Pian suuri osa tapettua komppaniaa onkin taas elävien kirjoissa. Jostain syystä vasta toiseksi viimeinen alaslaskettu haavoittunut kertoo, että Doss se siellä yksinään häärii.

Doss saa kiitosta.

Thorin ylistää Bilboa (Hobitti - Odottamaton matka [2012])

Taistelukohtauksia on joissakin lähteissä ylistetty, mutta itsestäni ne olivat kliseisiä ja tehty elokuvaaminen edellä. Eli tässä kohdalla leffa on huonolla tavalla keskinkertainen. Toiminnan nopeutta korostetaan tämän tästä hidastuksin. Kliseiden kliseenä sirpalekranaatit eivät sirpaloidu vaan tussahtavat.

Viholliskuvakin on kliseinen. Japanilaiset muistuttavat lähinnä Starcraftin Zergejä eli halutaan luoda kuvaa siitä, että pieni ja urhea joukko ratsuväkeä taistelee alivoimaisena hurjia villejä vastaan (Okinawan operaatiossa noin 790 000 liittoutunutta taisteli alle 100 000 japanilaista vastaan). Totta kai taistelun lopussa japanilaisten komentaja tekee seppukun. Pienenä inhimillisyyden hetkenä tunneleihin eksynyt Doss paikkaa japanilaisen haavoittuneen. Valeantautuminenkin nähdään, ja kädet pystyssä olevat kavalat japsit nakkaavatkin käsikranaatit rehtien jenkkipojujen niskaan. Ai niin, ja jenkkien haavoittuneita lahdataan.

Zergit... siis japanilaiset hyökkäävät! Komea joukkokohtaus, ja vaikka japanilaiset käyttivätkin itsemurhamaisia ihmisaaltoja niin silti tämä kohtaus kärsii uskottavuuspulasta. 

Tuo kiipeilyverkko ihmetyttää. Miksi jyrkänteen lakea hallitsevat japanilaiset (jotka yhdessä kohtauksessa selvästi näkivät sen) eivät käyneet katkomassa köysiä?

Hacksaw Ridgelle päästäkseen piti kiivetä kiipeilyverkkoa pitkin. Jostain syystä japanilaiset eivät missään vaiheessa käyneet katkomassa yön pimeydessä täysin vartioimatonta verkkoa?

Summa summarum: Helvetin typerä sotaelokuva. Lopun veteraanihaastattelut  Band of Brothersin tyyliin eivät valitettavasti vakuuta vaikka osoittavatkin, että moni kohtaus perustuu tositapahtumiin.

Lopuksi mainittakoon, että vaikka Suomen tunnetuin aseistakieltäytyjä on ehdottomasti jatkosodan aikana murhattu (mielestäni tapaukseen juridisesti pätevä termi) Arndt Pekurinen (1905–1941), oli Suomessakin rintamalla aseistakieltäytyjiä. Esimerkiksi Leena Kellyn From the Front to the West Coast – The Recollections of the Finnish War Veterans in Vancouver (2014) kertoo kanadansuomalaisesta sotaveteraanista, joka palveli aseetta hevosmiehenä yksikössään. Asiasta lienee tutkimuksia enemmänkin, mutta havaintojeni perusteella yleensä aseetonkin palvelus rintamaolosuhteissa sallittiin, kunhan oli hyödyksi. Tunnetumpaa on jehovantodistajien sijoittaminen KEKkeihin eli Kaatuneiden evakuointikeskuksiin ruumiinpesijöiksi. Moni haki muistitiedon mukaan työtä vähän aikaa kokeiltuaan vapaaehtoisena rintamapalvelukseen.

Da 5 Bloods (2020)

Kuva: wikipedia.org

Spike Leen mitä ajankohtaisin Da 5 Bloods onkin sitten jotain aivan muuta kuin pateettinen Hacksaw. Juonen ytimenä neljän mustan "Bloodin" muodostama ryhmä Vietnamin sodan veteraaneja palaa nykyajassa maahan etsiäkseen ryhmän viidennen jäännökset ja samalla paikantaakseen sodan aikana löytämänsä kultaharkkokätkön. Paikallisten oppaiden ja hämärähemmojen kanssa sovitaan retkestä maastoon sekä kullan välittämisestä ja matka viidakkoon voi alkaa.

Elokuvan kerronta on tahallaan suht hajanaista vaikka eteneekin periaatteessa loogisesti. Takautumat Vietnamin sodan politiikkaan uutispätkien välityksellä sekä varsinaiset taistelukohtaukset rytmitetään elokuvaan mukaan satunnaisesti mutta tehokkaasti. Eli ei tyyliin takauma-nykyhetki-takauma-nykyhetki-takauma jne. vaan ne tulevat mukaan silloin, kun niiden vaikutus on painavin ja tehokkain. Samalla kohtaukset eivät jää irrallisiksi ja yksittäisen tokaisun historiallinen kontekstointi on opettavaista olematta liian saarnaavaa.

Elokuvan kommentaari joka suuntaan on samalla tärkeää että riemastuttavaa.

Elokuvan keskiöön kohoaa Delroy Rindon näyttelemä sodasta traumatisoitunut MAGA-hattua päässään pitävä Paul, jolle kadonnut ryhmän jäsen "Stormin' Norm" on suorastaan uskonnollinen pakkomielle. Rindon näyttelytyö on huikean hieno roolisuoritus, ja etenkin tämän shakespearmaiseksi kiivaudessaan kohoava viidakkomonologi jää elokuvahistoriaan vaikuttavuudessaan. Näin puhuu raivoa pursuava, loputtomiin kusetettu, maailmaa ja samalla itseään vihaava ihminen, joka kaikesta huolimatta jatkaa hulluuden voimalla hampaat irvessä.

Paulin (Delroy Lindo) monologi elokuvan loppupuolella jää elokuvahistoriaan.

Myös muut näyttelijät (myös Halfdan Musta "tuketör vii vill kill mäni kristiäns!" Pääkkönen) tekevät mainiota työtä. Hämmentävää on, että samat näyttelijät esittävät onnistuneesti takaumissa itseään kaksikymppisinä ja nykyajassa seitsenkymppisinä ukkoina ilman överimeikkaamista tai tietokoneavusteista animointia.

Sotaa avataan myös ranskalaisnäkökulmasta. Jean Renon näyttelemä Desroche toimii kierona välittäjänä. Konservatiivisen "USA voitti yksin maailmansodat" äänenä kuullaan musta Paul.

Tarinankerronnallisesti Da 5 Blood on tehokas elokuva ja kuten HS:n arviossa todettiin, vain Spike Lee pystyisi pitämään tällaisen kokonaisuuden kasassa. Kultajahtiosuuksiltaan elokuva muistuttaa hitusen Sierra Madren aarretta (1948) tai Kolmea kuningasta (2000), joista kumpikin ovat mainioita elokuvia. Da 5 Bloods on Oscar-ainesta ja sillä on ajankohtaisuus puolellaan. Jos Delroy Rindon ei saa ainakaan ehdokkuutta näytelijäsuorituksestaan, niin ihme on.

Sotaelokuvana Da 5 Bloods on "ihan hyvä", koska sitä ei ole tarkoitettukaan pääpainoltaan sotaelokuvaksi. Se voisi toimia pelkkänä sotaelokuvana. Se voisi toimia pelkkänä kultajahtina. Se voisi toimia B-elokuvana. Se voisi toimia myös Amerikan mustien historian arvokkaana dokumentaarisena elokuvana. Da 5 Bloods on onnistuneesti kaikkea tätä, ja siksi se onkin niin erinomainen.

Arkeologin näkökulmasta kulta-aarre ja kaatuneen aseveljen jäännökset löyyivät ihmeen helposti, vaikka mukana olikin metallinpaljastin. Aarretta ei ole aikaisemmin päästy hakemaan, koska napalmikeskitys tuhosi kaikki maamerkit sodan aikana mutta juuri elokuvien tapahtumien alussa mutavyöry oli paljastanut kultaa kuljettaneen lentokoneen pyrstön. Vaikka maamerkki löytyisikin, niin ihmeen helposti tämä kohta hoitui. Toisaalta tämän voi antaa anteeksi kerronnallisista syistä ja kultaharkot sentään ovat huuhtoutuneet ruosteisesta säilytyslootastaan rinnettä pitkin alas. Kohtaus jää kuitenkin plussan puolelle ja harkkoja penkovat näyttelijät riemuitsevat aidonoloisesti kuin lapset.

Lopuksi

Loppujen lopuksi leffojen annista voidaan sanoa, että Hacksaw Ridge ratsastaa kliseillä, Da 5 Bloods toimii klassikoilla.

Lopputuloksetkin ovat lopulta klisee ja klassikko.

Minitutkimus: pikakiväärit

Pikakiväärien käyttö armeijoiden aseistuksessa on sotahistoriassa suhteellisen lyhyt vaihe, mutta niiden synty ja kehitys kuvaa paljon 1900-luvun ensimmäisen puoliskon sodankäyntiä ja etenkin ongelmia, joita I maailmansodan aikana kohdattiin taistelukentillä.

Vielä I maailmansodan (1914–1918) aikana ja vielä pitkälle II maailmansotaan (n. 1939–1943) sarjatuliaseiden sijaan pulttilukollinen kivääri oli jalkaväen perusase. Sarjatuliaseet olivat raskaita, puolustukseen soveltuvia tai hyvästä asemasta jalkaväen hyökkäystä tukevia aseita jotka voidaan jakaa karkeasti neljään ryhmään: raskaat konekiväärit, kevyet konekiväärit/pikakiväärit, konepistoolit (I MS loppu) sekä näiden erilaiset erikoisversiot, esimerkiksi ilmatorjuntaan, panssarivaunuihin tai linnoituksiin asennettavat aseet. 

Rynnäkkökiväärin kehittäminen II MS lopulla ja myöhemmin itsenäisesti eri maissa yhtenäisti usean aseen roolit ja samalla kiväärien sekä pikakiväärien merkitys pieneni huomattavasti. Konepistoolit, jalkaväkikiväärit ja puoliautomaattiaseet olivat enenevässä määrin sissien, miliisien yms. epäsäännöllisten ja vähemmän resurssoitujen armeijoiden aseita. Massatuotettu Kalashnikov on tosin jo jokaisen pienemmänkin aseellisen ryhmän vakioase.

Pikakiväärin määritelmistä

Olennaista pikakiväärissä on, että se on rakennettu kiväärikaliiperin ympärille eli se ei ole konepistooli, koska se ei käytä pistoolipatruunoita. Kiväärikaliiperi eli "pitkä" patruuna asettaa aseen koneistolle vaatimuksia: rekyyli eli "takapotku"on melkoinen, joten aseen rakenteen pitää kestää rekyyli ja olla jotakuinkin hallittavissa sarjatulella.

Pikakivääri on automaatti- eli sarjatuliase. Se ei ole puoliautomaattikivääri – kuten neuvostoliittolainen SVT-40 – joka kyllä lataa itse itsensä rekyylin tai patruunakaasujen avulla  mutta jokainen laukaus vaatii erillisen liipaisimen painamisen pohjaan. Automaattiaseessa lataaminen kesken lippaan ei vaadi manuaalista eli käsin tehtävää lataamista, vain ensimmäisen patruunan lataaminen eli syöttäminen piippuun vaatii kädenliikkeen ja lukkomekanismin käyttämisen. Pikakivääri siis ampuu sarjatulta, kun liipaisin on painettuna pohjaan. Monet aseista pystyivät myös kertatuleen, mutta esimerkiksi "Emmassa" (alla) oli käytössä pelkästään sarjatuli.

Pikakiväärissä ei ole jalustaa, vaan siinä on apuna tuelta ammuttaessa tukijalat. Konekiväärit vaativat yleensä erillisen jalustan, jotta asetta pystyttiin ylipäätään käyttämään: liian suuri tulinopeus ja raskaus tekivät konekivääreistä mahdottoman käyttää "lonkalta". Pikakivääreitä pystyi käyttämään lonkalta, mutta tämä vaati usein hihnalla järjestetyn tuen erikoiseen ampuma-asentoon.

Pikakivääri käyttää lippaita, se ei siis ole vyösyötteinen. Lippaat asettavat rajan tulinopeudelle, eli  esimerkiksi DP-27 eli Emma käytti 47 patruunan lipasta, "levyä", kun taas konekiväärin vyöhön mahtuu keskimäärin 250 patruunaa.

Pikakivääri tarvitsee 1–2 käyttäjää (ampuja tai ampuja + apulainen/lataaja) eikä ryhmää. Yleensä armeijoiden ohjesäännön mukaan aseella oli ampuja ja lataaja. Konekivääri oli/on selvästi ryhmän ase eli se tarvitsi/tarvitsee ampujan, syöttäjän, ammustenkantajat ja muita käyttäjiä toimiakseen tehokkaasti.

Olennaista on ero sarjatulen antamassa tulivoimassa kertalataavaan kivääriin, kuten suomalaiseen jalkaväenkivääri M/27:een eli "pystykorvaan" sekä keveys verrattuna konekivääriin kuten Maximiin. Pikakiväärin kanssa pystyi siis juoksemaan ja antamaan nopeasti tulitukea.

Pikakiväärissä ei myöskään ole olennaista ammunnan tarkkuus: Sillä ammutaan ensisijaisesti lamauttavaa ammuntaa eli sarjatulella pyritään pitämään tulituksen kohde aloillaan/matalana. Raskas rekyyli ja sen aiheuttama "heilunta" eli hajonta osumakuvioon ei siis haittaa käyttötarkoitusta ja tiheään vihollismassaan ammuttaessa, esimerkiksi hyökkäävää vihollisosastoa tulittaessa, hajonnasta on jopa hyötyä.

Välivaiheen ase?

Pikakivääri syntyi ensisijaisesti tukemaan jalkaväkiryhmää sen edetessä kohti vihollista. Asetta varten ei haluttu kehittää omaa patruunaa, vaan ase rakennettiin olemassaolevan patruunan ympärille. Tämä teki aseesta logistisesti helpon huoltaa, kun samasta ammuslootasta saatiin patruunat niin kivääriryhmän perusaseille kuin niitä tukevalle aseelle. Aseen roolia ryhmän tukiaseena korostaa se, että Suomi-konepistooleja jaettiin Suomen armeijassa aluksi niille jalkaväkiryhmille, joille ei ollut jakaa omaa pikakivääriä. Taktiset päätökset kentällä johtivat siihen, että talvisodassa konepistoolit annettiin etupäässä kärkitaistelijoiden käyttöön.

Jalkaväen hyökkäysharjoitus Niinisalossa 1.7.1941. Vasemmalla alhaalla pikakivääriä laitetaan asemaan. Kuva: SA-kuva

Yhtenä erikoisena vaiheena pikakiväärin ja konepistoolin tiellä oli "futuristiseksi" luonnehdittu saksalainen FG-42 eli Fallschirmjägergewehr 42, saksalaisten maahanlaskujoukkojen käyttöön suunniteltu kiväärikaliiperin sarjatuliase. Aseen oli tarkoitus korvata kiväärit, konepistoolit ja kevyet konekiväärit, mutta ongelma oli että monia nokkelia ideoita yhdistävä ase oli rakennettu liian järeän patruunan ympärille: FG-42 oli liki mahdoton hallita sarjatulella ja se oli lisäksi hyvin kallis valmistaa. Ase jäi kuriositeetiksi, mutta ennakoi rynnäkkökiväärejä joissa samanlainen ase oli rakennettu kevyemmän eli "lyhennetyn" kiväärinpatruunan ympärille.

Erilaisia automaatti/pikakiväärejä

Chauchat

ChauChat Suomen armeijan varastoista 1942 Keuruulta tai Tyrväältä. SA-kuva.

ChauChat eli Pikakivääri M/15 Chauchat oli ensimmäinen todellinen taistelukäytössä ollut pikakivääri. Se on maineeltaan yksi maailman surkeimmista aseista, mutta maineelle ei ole täyttä perustetta. Ase oli kevyt ja helppo valmistaa massoittain, ja sitä tekikin Gladiator-polkupyörätehdas. Ase on täysin rekyylikäyttöinen, eli pitkän piippurekyylin mukaisesti "koko piippu liikkui" aseella tulitettaessa. Ranskalaiset tarvitsivat sotaansa kevyempiä sarjatuliaseita massoittain, ja ChauChat täytti tämän aukon.

Aseen lippaat olivat erikoisia. Kuten ylläolevasta kuvasta näkee, lippaat olivat "puoliympyrän" muotoisia, 180 asteen kaaria ja kyljestä avoimia. Taistelukäytössä aseella oli apulainen, joka seurasi lippaan kulkua ja latasi aseen uudestaan heti tarvittaessa. Apulainen pystyi yhdellä vilkaisulla näkemään jäljellä olevien patruunoiden määrän,  Tämä rakenne myös arvatenkin kulutti vähemmän metallia lippaiden valmistamiseen mutta ongelmat arvaa: Heikko rakenne rikkoi lippaat helposti ja aukosta päätyi herkästi likaa lippaan  ja aseen sisuksiin jumittaen sen. Kuitenkin, kuten aina, oikein säilytettyinä ja huollettuina ongelmia ei juurikaan ollut. Eri asia on, miten tämä pystytään toteuttamaan kenttäolosuhteissa!

Samoin jatkuvalla tulituksella ase kuumeni liikaa aiheuttaen koneistoon ongelmia: Koska ase käyttää pitkää piippurekyyliä kuumentuneet ja laajentuneet aseenosat juuttuivat helposti, etenkin kun osat olivat piipussa "pisimmillään" eli lähimpänä piipun päätä/suuta. Aseessa ei ollut mekanismia, jolla tällä tavalla jumiutuneen latauskoneiston voisi palauttaa taakse, joten aseen piti joko antaa jäähtyä (noin 12–15 minuuttia, ikuisuus taistelussa) tai sitä saattoi esimerkiksi hakata kovaa pintaa vasten siinä toivossa, että osat alkaisivat taas liikkua.

Varsinainen ongelma syntyi, kun yhdysvaltalaiset saivat aseita käyttöönsä ja muunsivat ne uudelleen 8 mm Lebel-ranskalaispatruunasta omaan 30-06 -kiväärinpatruunaan sopivaksi. Patruunapesän suunnittelu epäonnistui täysin. Samalla lipas muunnettiin tankolippaaksi ja ase sai nimikkeen m/1918. Ase kesti ranskalaispatruunalla ja alkuperäisellä koneistolla, mutta ei USA:n asetehtaiden tekemiä muutoksia, joten se sai hyvin epäluotettavan maineen yhdysvaltalaisten keskuudessa. Tämä epäonnistuneen muutoksen aiheuttama "jenkkimaine" on sitten kantautunut muihinkin maihin ja esim. Markku Palokankaan käsitys perusteellisessa Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 teossarjan osassa 3 (1991) perustuu ilmeisesti näihin tarinoihin.

Kaikkiaan ase oli tarkoitustaan varten toimiva: se saatiin käyttöön nopeasti, sitä saatiin tuotettua paljon ja oikeaoppisesti käytettynä se täytti tehtävänsä. "Rush jobiksi" eli pikatuotteeksi siis onnistunut ase.

Asetta tuli Suomeen jo sisällissodan alussa, joko saksalaisten kuljetuksissa tai venäläisten jälkeensä jättämistä asevarastoista, mutta suurin osa saatiin talvisodan apuna Ranskalta. Kaikkiaan Suomeen tuli noin 5000 pikakivääriä ja niihin 10 miljoonaa patruunaa, mutta sotaan ne eivät ennättäneet. Jatkosodan alussa jonkin verran aseita oli myös rintamakäytössä, mutta lähinnä tykistöasemien suojana tai muussa vastaavassa toissijaisessa käytössä. Olisi kiinnostavaa saada tietoa, oliko ase lainkaan taistelukäytössä jatkosodassa.

DP-27 "Emma"

"Emma" eli DP-27 (Degtjarjova Pehotnyi, DP [ven. Ручной пулемет Дегтярёва, пехотный (ДП), Rutšnoi pulemjot Degtjarjova, pehotnyi [DP]) eli "Degtjarev" oli Neuvostoliiton ensimmäinen oma/omalaatuinen asekonstruktio, joka valikoitui kehitykseen vuonna 1927 järjestettyjen kokeiden perusteella.

Eversti Tiainen ja everstiluutnantti Teittinen tarkastavat vallattuja aseita rykmentin esikunnassa Loimolassa 31.12.1939. Degtjarev-pikakiväärejä saatiin sotasaaliiksi jo talvisodan alkupäivinä ja koska kaliiperi oli sama kuin suomalaisissa kivääreissä, voitiin ehjät aseet jättää suoraan rintamajoukkojen käyttöön. SA-kuva.

Ase oli/on (se oli Suomessa armeijan käytössä vielä 1980-luvulla) erittäin helposti huollettavissa ja koneistoltaan hyvin kestävä, mikä teki siitä hyvän aseen taisteluissa koska se kesti likaa ja hiekkaa. Omalaatuinen konstruktio oli hyvin onnistunut ja suosittu.

Erikoinen lipasmalli tuotti vaikeuksia. Litteä peltilevy vaurioutui helposti kolhiintuessaan, jolloin aseen toimintaan tuli häiriöitä. Lippaiden kuljettamisen helpottamiseksi aseelle oli suunniteltu kuljetusahkioon oma lipaslaatikko, jossa niitä pystyi kuljettamaan useita kappaleita helpommin ja paremmassa suojassa.

"Emman" pikakiväärilipaslaatikko kenttäpostilootana Lempaalassa 6.1.1942. SA-kuva.

Joku oli nostanut tällaisen laatikon viisi vuotta sitten muistomerkin laidalle Karjalankannaksen taistelupaikalla Portinhoikassa:

DP-27:n lipaslaatikko Portinhoikassa muistomerkin lähellä 2015.

Lahti-Saloranta

Lahti-Saloranta eli "suomalainen" pikakivääri oli suhteellisen värikkään kehitystyön takana. Suomen armeija oli kiinnostunut konepistoolia enemmän pikakiväärin kehittämisestä ja asesuunnittelija Aimo Lahti pyrki toteuttamaan armeijan toiveet. Varsinainen kehitys alkoi kuitenkin 1926 kun ulkomaisia malleja ja kotimainen malli kilpailivat Jyväskylässä esittelyammunnoissa. Vertailun voitti valmiiksi kotimaista 7.62 mm patruunaa käyttänyt Lahti-Saloranta, mainittakoon että ennen kilpailua suosittiin amerikkalaista Colt-Browningia ja koetuloksissa Lahti-Salorannan takana oli Vickers-Berthier.

Ehkäpä yleisin, suorastaan ryöstöviljelty kuva Lahti-Salorannasta selvästi lavastetussa tilanteessa. Ampujan apulainen avittaa kiväärillä. Kuvattu 1.8.1941 Kananojalla. SA-kuva.

Lahti-Salorannan kirjavista kehitysvaiheista riittää puhuttavaa (ks. Palokangas 1991a), mutta pohjimmiltaan Lahti-Saloranta oli siis 1920-luvulla kehitetty, jalkaväen etenemisen tukemiseen kehitetty sarjatuliase. Käytöstä sodassa voidaan todeta, että tehtiin samat kardinaalivirheet kuin yhdysvaltalaisten M16A1-rynnäkkökivääriä kehitettäessä. Toimi mainiosti laboratorio-olosuhteissa, mutta oli taisteluolosuhteissa painajainen. Ase oli "liian hyvin" valmistettu eikä sopivia huolto-oppaita jaettu joukoille riittävän ajoissa (M16A1:stä vielä mainostettiin "itsepuhdistavana"!).  Muolaan kirkon taisteluissa helmikuulta 1940 kerrotaan, että ainoa pikakivääri oli jatkuvasti poissa pelistä eli juoksuhaudan pohjalla huollossa taistelussa lentävän hiekan tukittua sen. Karjalankannas on monilta kohdiltaan hyvin hiekkaperäistä maata, joten ase, jossa ei liikkuvien osien välille jää tilaa ylimääräisille asioille kuten lialle tai sannalle, jumiutuu herkästi.

Oikein huollettuna ja säilytettynä ase oli erittäin hyvä ja sitä oli myös jaettu joukoille "tyydyttävät" määrät. Ongelma oli, että Suomen armeija koostui reserviläisistä joille aseiden jatkuva huolto ei ole yhtä ilmiselvä asia kuin ammattisotilaille. Samasta syystä esimerkiksi Israel kehitti Valmetin rynnäkkökiväärin pohjalta Galil-rynnäkkökiväärin. Ase kestää reserviläisenkin käsittelyä paremmin kuin "liian hieno" ase.  Myöhemmin Suomessa kehitettiin jatkosodan aikana vielä Sampo-pikakivääri, mutta se on kokonaan eri tarina.

BAR - Browning Automatic Rifle

Automaattikivääriksi luokiteltava BAR eli M1918 BAR eli Browning Automatic Rifle syntyi nykyhetken näkökulmasta hyvin erikoiseen tarkoitukseen ensimmäisen maailmansodan loppupuolella: Ase on tarkoitus tukea lantiota vasten kiristettävää tukea vasten ja aseella annettiin vihollisen juoksuhautaa kohti käveltäessä tulitukea muulle jalkaväkiryhmälle. Alkuperäiseen I MS aseeseen EI kuulunut lainkaan tukijalkoja, vaan aseella piti tulittaa lonkalta puoliautomaattitulta liikuttaessa vihollista päin.

Suomen armeijan varastoista löytyi myös BAR eli Browning Automatic Rifle. Tukijaloista huomaa, että ase ei ole I MS suunnittelun perua vaan myöhempää mallia. SA-kuva

Aseessa oli se ajalle poikkeuksellinen ajatus, että sillä pystyi ampumaan suhteellisen tarkkaa tulta puoliautomaatilla ja tarvittaessa aseeseen sai lähietäisyydelle tuhoisan sarjatulen (vaihtimessa F firelle eli tulelle eli puoliautomaatille, A automaatille eli sarjatulelle ja S safelle eli varmistimelle). Idea on sama kuin moderneissa rynnäkkökivääreissä ja BAR oli tietyllä tavalla edelläkävijä tällä saralla. Samalla se oli rakenteeltaan ja suunnittelultaan paljon parempi kuin muut aikalaisensa kuten Chauchat ja Lewis.

BAR oli käytössä myös toisessa maailmansodassa erilaisin muunnoksin ja sen jälkeisissäkin konflikteissa, joihin USA:n joukkoja osallistui. II MS jälkeen tosin aseen 20 patruunan lipas koettiin liian pieneksi. Suomeen asetta päätyi sotasaaliina neuvostoliittolaisilta sekä talvisodan aikana Ruotsilta saatuna aseapuna.

Lewis Gun

Suomen armeijalle kuulunut Lewis Gun Keuruulla tai Tyrväällä. SA-kuva.

Samuel Neal McClean suunnitteli "kevyen" Lewis Gunin USA:ssa 1900-luvun alussa mutta jätti sen suunnittelun kesken ja myi patentit aseyhtiölle. Eversti Isaac Newton Lewis jatkoi vuonna 1910 aseen kehittämistä yhtiössä tavoitteena saada aikaiseksi sarjatuotantokelpoinen konekivääri. Prototyyppi valmistui vuonna 1911 ja ase otettiin käyttöön Iso-Britanniassa, kun USA:n tilaukset eivät vetäneet. Se on tietyllä tavalla ChauChatin "veli", mutta ranskalainen ase ylitti sen tuotantomäärässä ja jakelussa, joka sodassa on usein olennaisinta. Lewiksen etuna konekivääriin olikin tuotantomäärä: kuusi Lewistä valmistui samassa ajassa kuin yksi Vickers-konekivääri. Raskaampana aseena Lewis on vaikeasti luokiteltavissa, ja paras määritelmä sille Palokankaan mukaan on konekiväärin ja pikakiväärin välimuoto, vaikka Suomessa ase on luokiteltu pikakivääriksi.

Ase on raskas ja erityishuomion kiinnittää HYVIN paksu piippu ja päällä oleva rumpulipas. Piipun paksuus johtuu siitä, että ase oli ilmajäähdytteinen. Ammuttaessa piippu "imi" ilmaa sisälleen jäähdyttäen asetta.  Tämä pikakivääri oli suunniteltu kahdelle käyttäjälle eli ampujalle ja lataajalle, joka syötti uusia lippaita. Niin ampujalla kuin lataajalla oli mukanaan maksimaalinen määrä lippaita hyökätessä, sillä lippaat olivat työläitä ladata.

Iso-Britannia käytti aseita I maailmansodassa yleensä ryhmissä, joissa oli kaksi Lewisiä ja käsikranaatinheittäjiä.  Lewisillä tulitettiin esimerkiksi pesäkkeitä kuten korsuja tai bunkkereita, ja suojaavan tulituksen aikana käsikranaatein aseistautuneet miehet ehtivät heittoetäisyydelle ja nakkaamaan kranaatit sisälle. Aseen rooli oli siis hyökkäyksellinen, mutta Lewisit olivat käyttökelpoisia myös juuri vallattuja alueita puolustettaessa: Raskaita konekiväärejä ei välttämättä saatu kuljetettua ja laitettua asemiin hyökkäyksen etenemisen myötä, kun vihollinen jo teki vastahyökkäystä. Kevyemmän Lewisin sen sijaan sai helpommin asemiin karkottamaan hyökkääjiä.

Suomeen aseita päätyi vain vähäisiä määriä ja ne olivat etupäässä suojeluskuntien koulutuskäytössä tai sota-aikana toissijaisissa tehtävissä, kuten ilmatorjunta-aseina ja lentokoneisiin asennettuina.

Johtopäätöksiä

Jokainen pikakiväärejä suunnitellut ja valmistanut maa – enkä ole käsitellyt esimerkiksi brittien Breniä tai tanskalaista Madsenia – tarkoitti pikakiväärit ensisijaisesti yhden ampujan ja apulaisen käytettäväksi jalkaväen tukiaseeksi. Liikkuvan sodankäynnin taktiset näkökohdat sekä tuotantotekijät sanelivat aseiden kehittämisen ja käytön. Ensisijaisesti se sopi yhden miehen liikuteltavaksi sarjatuliaseeksi ja sitä oli helpompi ja halvempi valmistaa kuin konekiväärejä. 

Aseen patruuna oli myös riittävän tehokas I MS taisteluetäisyyksille, mistä syystä konepistoolin kehittely jäi melko myöhäiseksi: Konepistoolin patruuna oli liian pieni ei-kenenkään-maalla, mutta juoksuhautoja puhdistettaessa se olisi ollut murhaava ase. Ongelma vain oli, että joukot piti ensin saada riittävän lähelle vihollisasemia! Juuri tämän etenemisen aikaisen ongelman ratkaiseminen oli I MS kiperimpiä ongelmia. 

Taisteluetäisyys I MS oli noin 300 metriä, mille kivääripatruuna oli enemmän kuin riittävä mutta samalla "liian tehokas". Tämän "300 metrin filosofian" pohjalta alkoi lyhennettyä kiväärinpatruunaa käyttävän rynnäkkökiväärin kehittäminen, jossa ratkottiin useiden aseiden ongelmat:

- Patruuna oli riittävän tehokas todennäköisille taisteluetäisyyksille.

- Aseella pystyi ampumaan sarjatulta.

- Patruuna oli riittävän pieni, että sarjatulta pystyi hallitsemaan. Samalla säästyi materiaaleja ammuksia tuotettaessa.

- Ase oli kevyt, joten yksi mies pystyi käsittelemään sitä ilman apulaista.

- Ase oli riittävän tarkka osuakseen tähdätessä kohteeseen.

Tästä syystä rynnäkkökivääri on syrjäyttänyt kiväärin, pikakiväärin ja konepistoolin taistelukentillä. Se on paras taisteluvaruste todennäköisiin taistelutilanteisiin. Syytä on myös mainita, että saksalaiset kehittivät prässätyn metallin/pellin valmistustekniikoita II MS tultaessa ja sen aikana merkittävästi, joten rynnäkkökiväärin kaltaisia tehokkaita sarjatuliaseita pystyttiin valmistamaan paljon ja halvalla. Pohjimmiltaan niin pikakivääri kuin rynnäkkökivääri ovat tietyn patruunaratkaisun ympärille taktista käyttöä varten rakennettuja kustannustehokkaita asekonstruktioita.

Lähteet:

Forgotten Weapons. Chauchat: Shooting, History, and Tactics. 14.9.2015

https://www.youtube.com/watch?v=bCwP3Dm52Ls

Forgotten Weapons. M1918 BAR: America's Walking Fire Assault Rifle. 14.10.2017.

https://www.youtube.com/watch?v=1T2lWPhYyD0

ChauChat with C&Rsenal

https://www.youtube.com/watch?v=HOLygLlUgnA

Machine Guns Of World War 1 I THE GREAT WAR Special feat. C&Rsenal 29.9.2018

https://www.youtube.com/watch?v=1RM_npZUrIk

Palokangas, Markku. 1991a. Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 : Suomen maanpuolustuksen ja sotien kevyt kiväärikaliiperinen aseistus itsenäisyyden 70 vuoden aikana. 2. osa. Suomalaiset aseet. Suomen Asehistoriallisen Seuran julkaisuja.

Palokangas, Markku. 1991b. Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988: Suomen maanpuolustuksen ja sotien kevyt kiväärikaliiperinen aseistus itsenäisyyden 70 vuoden aikana. 3. osa. Ulkomaiset aseet. Suomen Asehistoriallisen Seuran julkaisuja.