maanantai 13. syyskuuta 2021

Surkea sotahistorian ja väkivallan essee Hesarissa

Helsingin Sanomat todella lisää kansalaisten innokkuutta lukea sanomalehtiä. Pitkän aikaa artikkelit ovat olleen niin pintapuolisia, hirvittävän huonosti tehtyjä ja surkeasti kirjoitettuja, että ryhdyin tilaamaan Turun Sanomia. Etenkin Tiede-palsta on osoittautunut surkeaksi kyhäelmäksi pintapuolisia muka-analyyseja. Monesti innoittajana toimii Yhdysvalloissa kirjoitettu teos, joka sopii kirjoittajan maailmankuvaan.

Tänään 13.9.2021 julkaistiin tiedetoimittaja Tuukka Tervosen essee Näin ihminen opetetaan tappamaan – ensin tehdään toisesta etäinen ja sitten riistetään häneltä ihmisyys, joka oli virheellinen niin yksityiskohdissa kuin kokonaisjohtopäätöksissä.

Kaikkiaan Tervosen hajanainen ja ajatuksesta toiseen poukkoava kirjoitus heijastaa sodankäynnin ja väkivallan historian käsityksiä, joita jo 1990-luvulta alkaen on murskattu muun muassa sotahistorioitsijoiden, antropologien, sosiologien ja arkeologien keskuudessa.


Men Against Fire ja tulivoiman kasvu

Tervonen siteeraa S. L. A. Marshallin johtopäätöksiä teoksesta Men Against Fire: The Problem of Battle Command (1947), jossa Marshall väitti että II maailmansodan aikana sotilaat eivät halunneet tappaa toista ihmistä. Tutkimuksen tueksi Marshall haastatteli Tyynenmeren sotaveteraaneja.

Tervonen huomauttaa oikein, että Marshallia on kritisoitu:

Myöhemmin moni on epäillyt Marshallin löydöksiä, ettei hän oikeasti haastatellut sotilaita ainakaan niin laajasti kuin on väitetty. Marshallin puolesta puhuu kuitenkin se, että häntä ei epäilty voittoisassa Yhdysvaltain armeijassa.


Mutta häntä on kritisoitu enimmäkseen aivan eri syistä. Marshall itse väitti palvelleensa I maailmansodassa etulinjassa kirjaimellisesti johtaen miehiä taistelussa. Todellisuudessa hän palvelushistorian mukaan palveli takalinjoilla pioneeriluontoisessa yksikössä teitä rakentamassa. Hänellä ei siis ollut omaa, henkilökohtaista kokemusta tappamisesta ja miesten johtamisesta taistelutoiminnassa.

Toiseksi hänen tutkimansa Tyynellämerellä palvellut yksikkö käytti ammuskulutuksen tilastoinnin perusteella tavallista enemmän ammuksia, eli se taisteli käyttäen ns. "spray and pray" -menetelmää jossa yksinkertaisesti kohdetta "pippuroidaan" pitkällä tulituksella toivossa osua viholliseen. Etenkin viidakko-olosuhteissa, joissa näkyvyys on rajoitettu, tämä on toimiva taistelutapa jos vain ammuksia riittää.

Saman havainnon voi ulottaa Tervosen Vietnamin sodan tulkintaan:

"Vaikka Vietnamissa lähes kaikki sotilaat yrittivät ainakin kerran ampua vihollista, suurimman osan ajastaan he silti yhä ampuivat viidakkoon ja ilmaan. He ampuivat lähinnä vaikuttaakseen uhkaavilta, arvioi tappamista laajasti viime vuosikymmeninä tutkinut yhdysvaltalainen everstiluutnantti Dave Grossman. Siksi Yhdysvaltain armeija käytti Vietnamin sodassa 50 000 luotia yhtä kuollutta vihollista kohti."

Kyseessä ei ollut uhittelu, vaan nimenomaan spray and pray -menetelmä, joka osaksi johtui kasvillisuuspeiton lisäksi siitä, että yhdysvaltalaisten M16A1:n rynnäkkökiväärien kaliiperi oli pieni (5,56) ja luodit soveltuivat erittäin huonosti viidakkotaisteluun. Luodit eivät riittäneet läpäisemään oksistoa ja usein kimpoilivat pienistäkin esteistä minne sattui. Osaksi tästä syystä monet veteraanit halusivat sodan aikana mieluummin vanhempia aseita, kuten M14 puoliautomaattikiväärejä, joiden kaliiperi (7,62) oli suurempi. Puoliautomaatin tulinopeus tosin oli pienempi kuin rynnäkkökiväärillä, mutta tärkeintä oli että aseella ammuttaessa piipusta tuli jotain ulos ja sillä mahdollisesti jopa osui.

Itse asiassa nämä II maailmansodan aikana nimenomaan huoltojoukoille suunnitellut ja jaetut M14 kiväärit olivat niin tarkkoja ja erinomaisia, että etulinjan joukot yrittivät toisessa maailmansodassa hankkia niitä itselleen huoltoportaalta ostoin, vaihtokaupoin ja jopa varastamalla. Olisi kummallista jos sotilas, joka ei tahdo tappaa, näkisi suurta vaivaa hankkiakseen nimenomaan tarkan ja toimivan aseen. Huonokin ase kyllä päästää paukun. Mainittakoon vielä, että vietnamilaisten Kalashnikovien (7,62) luodit sen sijaan olivat erittäin tehokkaita viidakkotaisteluissa. Mainio ase toimi muutenkin hyvin. Tosin ketäpä kiinnostaa miltä tuntui vietnamilaisesta, kun hän tappoi yhdysvaltalaisen?

Tervosen mainitsema laskelma, 50 000 luotia per kuollut vihollinen jättää huomioimatta myös sen että tulivoima kasvoi II maailmansodan jälkeen rynnäkkökiväärien ja konekiväärien yleistymisen myötä huomattavasti: Rynnäkkökiväärillä aseistettu sotilas on noin viisi kertaa tulivoimaisempi kuin II maailmansodan pulttilukkokiväärillä aseistettu sotilas. Mainittakoon, että sarjatuliaseet olivat  toisessa maailmansodassa pikemminkin ryhmän tukiaseita kuin yksittäisen sotilaan vakiovarusteita.

"Marshallia ei epäilty voittoisassa Yhdysvaltain armeijassa" on todella huono, suorastaan typerä argumentti tutkimuksen luotettavuuden tueksi. Yhdysvaltain armeija on läpi historiansa nojannut myös huonoon tutkimukseen, ja esimerkiksi II maailmansodan jälkeen japanilaisen Yksikkö 731:n (ks. video) ja muidenkin epäinhimillisiä kokeita tehneiden japanilaisten "tiedeyksiköiden" tutkimusaineistoja ja -tuloksia otettiin Yhdysvalloissa vastaan ja käyttöön samalla kun yksiköissä palvelleet välttyivät syytteiltä. Monen "tutkimuksen" tarkoitus oli ainoastaan tuottaa kipua ja kärsimystä vailla mitään mielekästä tutkimuskysymystä. Klassikko käsittämättömän huonon "tutkimustiedon" käytöstä on Jon Ronsonin Vuohia tuijottavat miehet.


Heimosodankäynnistä


Heimojen välisissä konflikteissa väkivalta on kuitenkin yleensä rituaalinomaista uhoamista. Pienten sotajoukkojen yhteenotoissa kuolee yleensä vain muutamia ihmisiä jos ketään. Satoja, tuhansia tai miljoonia kuolonuhreja vaativaan järjestäytyneen sodankäynnin raakalaismaisuuteen tarvitaan nykyaikainen yhteiskunta voimavaroineen, komentosuhteineen ja yhä uusine keinoineen.


Väite on sekä yliyksinkertaistus että väärä. 

Kirjoittaja jättää tyystin huomioimatta sen täysin ilmiselvän seikan, että heimot ovat valtioita huomattavasti pienempiä. Jos tuhannesta kuolee yksi, se on suhteellisesti sama kuin se, että miljoonasta kuolee tuhat. Suhteellisesti väkivalta on siis heimokonflikteissa tuhoisampaa kuin moderneissa yhteiskunnissa.

Itse asiassa primitiivisen sodankäynnin yksi piirre on sarja toistuvia murhia ja tappoja, joissa kuolee yhdestä kolmeen ihmistä väijytyksissä ja iske ja juokse -tyylin iskuissa, mutta joissa ajan kuluessa huomattava osa miesväestöstä osallistuu väkivaltaan ja myös kuolee sen uhrina. Etenkin verikoston periaate ja kierre voi olla erittäin tuhoava. Tyypillinen tapa tappaa on esimerkiksi odottaa, että viholliskylän asukkaista joku poistuu kylän ulkopuolelle tarpeilleen ja sitten väijyksistä nuijia tämä kuoliaaksi. Tutkijat ilahtuivat aikanaan kun löysivät Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen (ruma sana: "eskimoiden") keskuudesta kansan, jonka kielessä ei ollut sanaa sodalle. Ilo tosin hälveni kun selvisi, että melkein jokainen haastateltu miespuolinen oli ollut osallisena murhassa.

Antropologit ovat todenneet huomattavasti useampia sodan ja väkivallan muotoja kuin taistelun, johon tervonen keskittyy. Rituaaliset taistelut ovat toki  aito ilmiö, mutta huomattava osa väkivallasta tapahtuu muualla kuin taistelukentällä. Pitkittyneet primitiiviset sodat voivat johtaa heimoliittoihin, joissa alivoimainen heimo tuhotaan ylläkössä viimeiseen mieheen ja selviytyneet naiset jaetaan jalkavaimoiksi voittaneiden kesken. Savuava kylä, jossa lojuu suuri määrä kuolleita miehiä, naisia ja lapsia verilammikoissa yhdistetään nykyaikaisessa mielessä pikemminkin My Lain tapaisiin teurastuksiin kuin primitiiviseen sodankäyntiin.

Jotkut esihistorioitsijat ovat jopa arvelleet, että ryhmien välinen väkivalta oli yksi tärkeimmistä ihmiskunnan kasvua kivikaudella rajoittaneista tekijöistä. Muussa tapauksessa normaali väestönkasvu olisi johtanut huomattavasti suurempaan väestön, kuin mitä on arkeologisissa tutkimuksissa saatu laskettua.


Moderni taistelu ja koulutus


Modernissa sodankäynnissä taistelu ja tappaminen tapahtuu yleensä etäisyyden päästä. Rynnäkkökiväärit on suunniteltu sen perusteella, että todennäköiseksi ja tehokkaaksi taisteluetäisyydeksi on laskettu 300 metriä: Sitä kauemmas ei yleensä tuliteta. Tätä pidemmälle ampuvat tarkka-ampujakiväärit ovat erikoisjoukkojen ja -sotilaiden käytössä.

Tervonen päättää esseensä suorastaan kaunokirjalliseen kuvaukseen:

Grossman kertoo teoksessaan Tyynenmeren veteraanista, joka kertoi ampuneensa lähietäisyydellä japanilaisen sotilaan, joka yritti iskeä häntä pistimellä. Kun sotilas kaiveli tappamansa miehen taskuja, hän löysi valokuvan, jossa mies hymyili vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Vuosikymmeniä myöhemmin everstiksi asti ylennyt sotilas ei pystynyt antamaan itselleen anteeksi. “Nuo kaksi lasta joutuivat kasvamaan aikuisiksi, koska minä murhasin heidän isänsä… Vastaan siitä kohta luojalleni.”

Tällainen läheltä tappaminen ja tulosten tarkastelu oli kuitenkin suhteellisen harvinaista, vaikka vielä ensimmäisen maailmansodan aikana sotilasajattelu ja -koulutus nojasi ratsuväen ratkaisevaan rynnäkköön ja jalkaväen osalta yhteislaukauksen tai kahden jälkeen pistimin tehtyyn rynnäkköön. Juoksuhautojen todellisuus muutti tämän nopeasti, mutta idea eli sotilaiden kannalta katastrofaalisen pitkään.

Todellisuudessa taistelussa syntyy pelon, adrenaliinin ja koulutuksen tuloksena tunnelivisio ja ajattelun hämärätila, jossa ei enää ajattele asiaa syvällisesti juutalais-kristillisen moraalifilosofian kaikkia arvoja ja historiaa pohdiskellen. Valtaosalla sotilaista tähtäimeen ei tule ihmisiä, ei edes vihollisia vaan epämääräisiä massoja joihin ase laukaistaan. Kokeneimmatkin taisteluissa karaistuneet veteraanit huomaavat ja rekisteröivät taistelun tuoksinassa vain viidenneksen ympäristöstään.

Niin tutkimuksellisia, henkilöhistoriallisia kuin kaunokirjallisia todistuksia Grossmanin anekdootin* vastapainoksi riittää. Esimerkiksi Summassa 1939 suomalaisen konekivääriryhmän sotilaat kuvauksen mukaan "hihkuivat riemusta" kun Maxim niitti kohti ryntääviä venäläisiä piikkilankaesteiden eteen.

Ylipäätään tutkijoilla ja toimittajilla on ymmärrettävä mutta sinänsä harhauttava fiksaatio tappamiseen sodassa. Tappaminen on hirvittävä asia, mutta ei pääasia. Verkkokurssillani oli taannoin aktiiviupseeri, joka huomautti että sodankäynnin ja taistelun varsinainen ja yksiselitteinen tarkoitus ei ole mennä paikkaan X ja tappaa siellä viholliset. Yleensä käsky on muotoa "Vallatkaa alue X ja lyökää siellä oleva vihollinen" jossa ensisijainen tarkoitus, tehtävä, päämäärä on ottaa kohde haltuun. Vihollinen on lyöty, kun se ei fyysisesti tai (lähes 95% tapauksista) henkisesti kykene vastarintaan vaan mieluummin vetäytyy tai antautuu. Jostain syystä tämä seikka ei 2000-luvulla avaudu ei-sotilaille.

Mainittakoon, että Vietnamin sodan vihollisen "bodycountin" kasvattamisen perusteella tehdyt Search and destroy -operaatiot olivatkin epäonnistuminen. Tervonen mainitsee nämä oudosti:

"Seuraavalla vuosikymmenellä Vietnamin sodassa luku oli jo 95 prosenttia. Vietnamissa yhdysvaltalaisia sotilaita kehotettiin laskemaan vihollisen ruumiita, koska Body Count auttoi suhtautumaan surmattuihin vihollisiin maalitauluina ja numeroina."

Kyseessä ei ollut suinkaan sotilaiden psykologian muuttaminen vaan yksinkertaisesti keino mitata sodan kehitystä. USA:n taktiikka ja strategia ei nojannut II maailmansodan tavoin vihollisen alueiden valtaamiseen (vapauttamiseen), koska Vietnamissa kyseessä ei ollut suoranainen hyökkäyssota jossa menestys lasketaan vallattuina alueina. Ylipäätään sissisotaa käyvää vihollista vastaan ei olennaista ole vallata alue, vaan kontrolloida sitä. Tähän armeija ei pystynyt. Tarvittiin vaihtoehtoinen tapa mitata menestystä ja sellaiseksi tuli tapettujen vihollisten määrä. Tämä osoittautui erittäin huonoksi tavaksi käydä sotaa.

"Henkisen etäisyyden lisäksi myös fyysinen etäisyys on auttanut tappamisessa. Tarkka-ampujat ja tykistö ampuivat aina sodissa toista ihmistä kohti tappamistarkoituksella huomattavasti useammin kuin jalkaväkisotilaat."

Mainitsin jo etäisyyden. Tervosella tuntuu olevan käsitys, että tarkka-ampujia ja tykistöä lukuun ottamatta sotilaat suurin piirtein iskevät toisiaan vielä 2000-luvullakin puolen metrin etäisyydellä miekoin ja keihäin. Etäisyys on tätä suurempi eli kymmeniä, jopa satoja metrejä ja taistelukentän kaaos pitää huolen siitä, että tuskin kukaan jalkaväessä palveleva ymmärtää tarkalleen, että nyt luotini osui ihmiseen. Tykistöllä voidaan nykyään vain harvoin ampua suorasuuntauksella tähystettyyn maaliin: Yleensä tykeillä ammutaan epäsuoraa tulta pitkän matkan päässä olevalle alueelle jossa sirpalevaikutus eikä täysosuma vihollistaistelijan pääkoppaan aiheuttaa tappiot.

Tervonen kirjoittaa sotilaskoulutuksesta:

"Yhdysvaltain armeija alkoi toisen maailmansodan jälkeen eri tavoin kouluttaa sotilaita surmaamiseen. Vanhat ympyränmuotoiset häränsilmätaulut korvattiin ihmisen muotoisilla kaatuvilla maalitauluilla. Nykyisin mekaaniset maalitaulut pomppivat ampumaradalla näkyviin ja piiloon yllättävästi, koska tarkoitus on iskostaa sotilaisiin refleksinomainen ampuminen."

Kääntyvät taulut ovat vanha ja täysin normaali osa sotilaskoulutusta, eivät mikään uusi idea. Tosin jenkit ryhtyivät toiseen maailmansotaan harvinaisen valmistautumattomina, joten ei ihme jos heille moni eurooppalainen itsestäänselvyys tuli uutena ja ihmeellisenä tietona. Moni talvisotaan osallistunut suojeluskuntalainen kiitti kiivaita ampumaharjoituksia, joissa taulut kääntyivät nopeasti esille ja pois: Huonomman sotilaskoulutuksen saaneet venäläiset eivät yksinkertaisesti ehtineet ampua havaittuaan suomalaisen.

Samoin ihmisen muotoisia maalitauluja on käytetty pitkään, Suomessakin:

Raudun suojeluskunnan ampumarata vuonna 1927. Huomaa oikeanpuoleisimman kuvan maalit. Kuva: Hakkapeliitta 5/1927.

Otsikon mukaan "Pääkuviot, jotka nyt palvelevat maalitauluina, kun ryssä on jätetty hetkeksi rauhaan." Kuvattu Syvärin lohkolla maaliskuussa 1942. SA-kuva 74950

Edesmennyt isoisäni, erinomainen ampuja, rakensi itselleen automaattisesti levyjä vaihtavasta levysoittimesta maalitaulun vaihtajan, jolla sai sekunnilleen oikeaan aikaan kääntyvät maalitaulut. Muistaakseni maalitaulu tuli esille 5-3-5-3-3-sekunnin käännöillä. Hänen ei tarvinnut lukea anglosaksista sotilaskirjallisuutta tätä varten. 

Hän ei edes osannut englantia.


Perhesurmat

Tervonen käsittelee myös, koska holistinen näkemys koko maailmanhistoriasta on pakko tarjota, naisten kokemaa väkivaltaa. "Historiassa on ollut useita toiseuttamisen perusteita, joista yksi keskeisistä on ollut sukupuoli." on kyllä täysin totta, en väitä tätä vastaan.

"Perhesurmissa mies usein tappaa myös itsensä. Näissä laajennetuissa itsemurhissa mies näkee perheensä omaisuutenaan. Samasta on kyse naisten kunniamurhissa, jotka ovat nousseet esiin länsimaissa joidenkin maahanmuuttajien joukossa."

Tämä pitää sinänsä paikkansa, mutta kuten jo muutama vuosi sitten huomautettiin lehdistön revitellessä, että myös naiset tekevät perhesurmia. Näistä media kirjoittaa hyvin erilaiseen sävyyn, kuten muuan toimittaja asiasta mainitsi. Jos isä surmaa perheensä, on kyseessä järjetön verinen väkivallanteko, kun taas äiti "tahtoo viedä perheensä mukanaan pois pahasta maailmasta."

Kuten kirjoitin Kalmistopiirissä parisuhdeväkivallasta, on parisuhdeväkivalta hyvin sukupuolittunutta etenkin väkivallan ankaruuteen nähden, mutta myös naiset voivat käyttää - ja käyttävät - väkivaltaa. Tätä on tutkittu ja ymmärretty vain vähän.

Queer-arkeologian, joka on tarpeellinen ja arvokas arkeologian tutkimussuunta, suhteen olisikin kiinnostavaa mikäli avaus tehtäisiin myös nais/nais-väkivallan suhteen. Onneksi tämä arkeologian haara edistyy kohisten, ja todella hyviä ja luotettavia tutkimustuloksia on esillä. Viimeksi Kielin EAA:n kokouksessa seurasin 8.9.2021 tohtori Tatiana Ivlevan erittäin valaisevaa esitelmää "No same-sex for the wicked Roman soldiers? Explorations into the masculinity and sexuality of the Roman army soldiers."


Länsimainen sota


Tervosen artikkeli on kaunis yritys ihmisluonnon maalaamisesta todellisuudessa väkivallattomaksi. Tervonen kuitenkin on kääntänyt historiallisen kehityksen päälaelleen: Todellisuudessa esihistoriassa väkivalta oli hyvin yleistä ja toistuvaa, kun taas ihmiskunnan koon ja samalla yhteisöjen kasvaessa väkivalta on todellisuudessa vähentynyt. Todennäköisesti esihistoriassa ihmisyhteisöt ovat esimerkiksi kontrolloineet kokoaan surmaamalla vastasyntyneitä, joiden tappamista ei edes ehkä ole pidetty ihmisolennon hengen ottamisena. Arabian alueella vasta islamin uskon leviäminen päätti paikallisten heimojen tavan haudata vastasyntyneitä tyttölapsia elävältä.

Tervonen tekee tyypillisen virheen. Yleensä sodan tuhojen kauhistelijat keskittyvät 1900-luvun sotiin, vaikka jo tätä ennen käytiin hyvin verisiä ja raakoja sotia – ja vieläpä länsimaiden ulkopuolella ja muiden kuin länsimaiden toimesta. Mantsujen Kiinan valloituksessa 1600-luvulla kuoli arviolta 30 miljoonaa kiinalaista. Valloitus oli toki vuosikymmeniä kestänyt operaatio, mutta suhteellisesti siinä kuoli suurempi osa ihmiskunnasta kuin II maailmansodassa. Timur Lenkin (1336–1405) taas on laskettu surmanneen peräti 5 % ihmiskunnasta. Tervonen kyllä mainitsee japanilaisten sotilaiden julmuuden, mutta muuten kirjoitus on täysin suodatettu vanhentuneen angosaksisen tutkimuskirjallisuuden läpi.

Jo Tervosen artikkelin aloitus on nurinkurinen:

On helppo ajatella, että toisen ihmisen tappaminen on meillä verissä. Iso osa ihmiskunnan historiasta on kirjoituksia sodista ja surmista. Arkeologiset löydökset ja haudat ovat täynnä merkkejä väkivallasta. Varhaisin todiste sodasta löytyy 10 000 vuoden takaa Keniasta Turkanajärven rannalta. Löytyneissä 27 ihmisen jäänteissä oli useissa merkkejä nuolten tekemistä haavoista ja nuijaniskuista.

Esihistoriallinen väkivalta on ollut poikkeuksellisen julmaa, sillä usein koko vihollisyhteisö on tuhottu: niin miehet, naiset, lapset kuin vanhukset on massateurastettu ja heitetty montun pohjalle läjään. Jos kerran tappaminen on ollut niin yleistä, miksi on tarvittu Samuel Marshall osoittamaan, että ihmiset eivät sitten luonnostaan tapa vaan heidät pitää kouluttaa ampumaan kohti? Karonen ottaa hyvän esimerkin ja jättää sen sitten täysin huomioimatta loppukirjoituksessaan kuitaten tuhansia vuosia ihmiskunnan historiaa sanoin: 

"Kun tietää, miten iso rooli tappamisella on ainakin länsimaisessa kulttuuriperinnössä, voi yllättää, että ihmisen on yleensä itse asiassa hyvin vaikeaa tappaa toinen ihminen. Tappamisen tutkimus nykyaikana alkoi oikeastaan toisesta maailmansodasta. Yhdysvaltalainen prikaatinkenraali ja historioitsija S. L. A. Marshall haastatteli useita sotilaita, jotka olivat juuri palanneet taistelusta.

Eli: jätetään liki 12 900 vuotta historiaa käsittelemättä ja keskitytään argumentoinnissa viimeiseen reiluun sataan vuoteen ja länsimaihin.

Tämä(kin) on osa länsimaisen tutkimusyhteisön piilorasismia: Sodankäynnin julmuuksien suhteen on olennaista, onko toinen tai kumpikin osapuoli länsimainen yhteiskunta. Jos kumpikaan osapuoli ei ole, ei voi olettaa osapuolien osoittavan "sivistynyttä juutalais-kristillistä moraalia". Samalla sotien uhrien julmuus nähdään kierolla tavalla oikeutetulta tai ymmärrettävämmältä, eihän voi olettaa "barbaarien" olevan sivistyneitä ihmisiä. Länsimainen sota on sotahistoriaa, ei-länsimaalainen antropologiaa.

Samoin esimerkiksi sinänsä mielestäni hyvin kirjoittavaa Stephen Pinkertonia on kritisoitu aiheellisesti optimisesta näkökulmastaan lähihistoriaan teoksessa Better Angels of Our Nature (2011) että hän nykyajan vähäistä väkivallan ja sotien vähätuhoisuutta hehkuttaessaan unohtaa, että muualla kuin länsimaissa tuhoisia sotia on kyllä käyty, esimerkiksi Ruandassa 1994.

Sinänsä väkivalta on todellakin vähentynyt ihmiskunnan historiassa. Jos esimerkiksi Suomessa ei juotaisi niin paljon alkoholia, olisi väkivaltaisesti kuolleiden vuosittainen määrä lähellä nollaa. Moni myös katuu välittömästi tekoaan. Yleisin surmateko Suomessa on alkoholin vaikutuksen alaisena pikaistuksissa tehty tappo, jonka jälkeen tekijä itse soittaa poliisin paikalle.

Sinänsä en epäile, etteikö moni sotilas jälkikäteen katuisi tappamista, mutta 2000-luvun sotahistorian moraalipiehtaroinnille on liiankin olennaista tutkia taistelua ja sotilaana olemista tästä näkökulmasta. Oli ja on myös paljon niitä (enkä ihannoi asiaa), joille sodassa tappaminen kävi päivätyöstä, jota ei jälkikäteen juurikaan pohdittu.


* Jos muistitieto tukee käsityksiäsi ja tulkintojasi, on se arvokas aikalaistodistajan todistus. Jos olet eri mieltä, se on pelkkä anekdootti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti