"Vaiettuja" aiheita sotahistoriassa

En ole varma onko syyllinen media, tutkijat vai molempien yhteistyö, mutta viime vuosina on tullut tolkuttomasti tutkimusta aiheista, joita mainostetaan "tutkimattomina", "uusina avauksina" tai "vaiettuina". Itse väitän provosoivasti, että viimeisen kymmenen vuoden aikana ainut todella uusi tutkimus on ollut Ville Kivimäen mestarillinen Murtuneet mielet. Melkein kaikki muu on vanhan kertausta. Tätä peitellään usein jättämällä lähdeviitteet pois (Lue: kirja on siis "populaaristi suunnattu ja kirjoitettu"). Onnekkaassa tapauksessa teoksesta löytyy sentään lähdeluettelo.

Tähän keskustelunavaukseen herätti Areenassa oleva sotahistoriallinen dokumentti Korpisodan suurvoitto, joka kertoo Ilomantsin taisteluista jatkosodan lopulla. Tästä kerrotaan lyhyesti:

Elokuussa 1944 käytiin ankara mottitaistelu Ilomantsissa. Tämä pitkään vaiettu viimeinen torjuntavoitto saatiin vain kuukautta ennen aselepoa.

Kun tutkin Ilomantsissa taistelleiden lietolaisten vaiheita, oli minusta todella helppoa löytää tietoja tästä taistelusta. Tietääkseni tästä  taistelusta ei ole suinkaan vaiettu ja esimerkiksi jo Kansa Taisteli -lehden varhaisista numeroista löytyy juttuja aiheesta. Esimerkiksi numerossa 1/1961 on Uudenmaan Ratsurymentin vaiheista kirjoitus. Myös Rukajärven suunnan tutkijat ovat keränneet asiasta runsaasti aineistoa.

Tuoreenpana on Jalkaväkirykmentti 1:n vaiheita kertaava uutuusteos Yksi rykmentti, sata tarinaa on YLE:n (uutisen otsikko kuuluu "Yli 30 veteraania avaa viimein suunsa jatkosodan verilöylystä: Pakokauhua, seonneita päälliköitä eikä tietoakaan organisoidusta puolustuksesta") ja parin muun median mukaan vallan uusia näkökulmia tuova ja ihmeellinen teos. Sinänsä en usko itse teoksessa olevan mitään vikaa, päin vastoin, olen vasta selaillut sitä kirjakaupassa mutta se vaikuttaa pätevältä ja hyvin tehdyltä kirjalta. Pointtini on, että nyky-Suomessa median edustaja saa melkein sota-aiheesta kuin sota-aiheesta "vaietun, tukahdutetun, salatun" jne.

JR 1:n historiikki mainitsee epäpätevät esimiehet. Varsinkaan tässä ei ole mitään uutta. Jo Wolf Halsti haukkui muistelmissaan asemasodan aikana esimiehiksi rintamatehtäviin nostettuja "epäpäteviä, liian vanhoja tai juoppoja" upseereja. Suurhyökkäyksen edetessä Kannaksella 1944 valtaosa näistä sai potkun perseeseen (jos ei ollut saanut sankarikuolemaa) ja tilalle nostettiin tai siirrettiin pätevä upseeri muualta.

Valkeasaaren ja Kuuterselän huonosti linnoitettuja ja nopeasti murtuneita kohteita on puitu sotahistoriassa jo vuodesta 1944. Syyttelyä ja puolustelua on riittänyt, henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että Armeijakunnan komentajana Taavetti "Pappa" Laatikainen kantaa asiasta raskaimman vastuun. Suurhyökkäyksen alettua hän pakeni vuorokaudeksi saunaan puhelinyhteyksien ulottumattomiin. Laatikainen osasi koota ja johtaa hyvää esikuntaa sekä delegoida tehtäviä. Tämä delegointi oli tärkeää ja myös onnistunutta hänen roolissaan. Esimerkiksi divisioonankomentaja Einar Vihma halusi olla jatkuvasti etulinjassa vuonna 1941 ja johtaa henkilökohtaisesti joukkueen kokoisia osastoja. Tämä osoittaa henkilökohtaista urheutta, kyllä, mutta kun 30 miehen sijaan Vihman olisi pitänyt johtaa 12000:ta. Laatikaisen ongelmaksi koitui "sutjakan seuramiehen" rooli, jossa oltiin kaikkien edessä hyviä tyyppejä mutta paineen alla syylliset etsittiin muualta: kaikki Armeijakunnan divisioonien ja prikaatien komentajat saivat kenkää. Ylös annettiin asemasodan aikana jatkuvasti liian hyvä kuva linnoitustöiden etenemisestä eikä linnoitustöitä koordinoitu: reserviin etulinjasta siirretty divisioona rakensi omat rakennelmat eikä jatkanut vanhoja. Työvoimaa meni hukkaan ja naamioinnin kanssa vähintään hutiloitiin. Viime kädessä Kannaksen kohtaloksi koitui se, että Puna-armeijan ylivoima oli liian yksinkertaisesti suuri. Mikään yksittäinen puolustuslinja ei pysty kestämään sellaista. Ainoa keino suurhyökkäyksen lyömiseksi oli sen lyöminen syvyydessä. Tämä merkitsi maa-alan luovuttamista ja omien joukkojen vetämistä taaemmaksi taistelukuntoisina, vihollisille samalla tappioita tuottaen. Kalustotappiot, kaatuneet ja haavoittuneet, väsymys, viestiyhteyksien heikkeneminen ja muut tekijät kuluttivat suurhyökkäyksen voimat. Karjalankannaksesta ei tullut samanlaista katastrofia Suomen armeijalle kuin Saksalle oli sen Keskisen ja Eteläisen armeijan tuhoutuminen valtavissa suurhyökkäyksissä 1942–1943. Neuvostoliittolaiset eivät onnistuneet tuhoamaan edes kokonaista komppanian suuruista osastoa kokonaisuudessaan kesäkuussa 1944. Vasta Tali-Ihantalassa kokonainen komppania saattoi olla poistunut suomalaisten riveistä haavoittuneina (pääasiassa), kaatuneina ja kadonneina.

Sotavankien teloituksissa ei ole mitään uutta. Itsekin löysin Viestipataljoona 33:n historiikkiin maininnan haavoittuneesta venäläisestä, jonka viestimiehet ampuivat Petroskoin edustalla suolle Itä-Karjalassa syksyllä 1941. Tuntematon Sotilaskin kuvaa alikersantti Lehdon sotavangin ampumisen (ei löydy Edvin Laineen filmatisoinnista, Mollbergin versiosta löytyy). Sotavankien laittomista teloituksista on myös kunnon tietokirja, Antti Kujalan kattava teos Vankisurmat (2008). Pitää muistaa myös Lars Westerlundin perusteellinen Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikaisen kuolleisuus Suomessa (2009). Vaiettua tuntuu olevan se, että sotavankien laittomat teloituksen käsiteltiin jatkosodan jälkeen Valvontakomission (siis Neuvostoliiton) vaatimuksesta tarkkaan eri oikeusasteissa. Ilmiantoja tuli suorastaan liiankin kanssa, monissa tapauksissa juridista näyttöä surmista ei ollut. Tuomioita tietysti tuli, tunnetuimpana kenraaliluutnantti Lennart Oesch.

Muuallakin on kerrassaan uusia ja ihmeellisiä avauksia. Kaisa Kyläkoski, Sukututkijan loppuvuoden kirjoittaja, kiinnitti huomiota siihen, miten kymmenisen vuotta käytössä ollut Työväenmuseo Werstaan Punaisten muistomerkkejä listaavan palvelimen julkisivun päivitys uutisoitiin kertomalla, että "viimeinkin" ja "nyt" nämä ovat saatavilla. Itsekin olen käyttänyt palvelinta jo vuosia tietojen etsimiseen vuoden 1918 tapahtumista.

Sotahistorian hyvin tuntevalle kansalle (YLEn uutinen tämäkin) muisti on ihmeen lyhyt. Jos aiheesta ei ole tehty tutkimusta kolmeen vuoteen, tuntuu että aiheen tutkiminen on uusi avaus. Valtaosa nykyään kiinnostavista aiheista tutkittiin jo melko hyvin 1980-luvulla. Lars Westerlundin Saksan vankileirit Suomessa (2008) on ilmeisesti tarkoituksella unohdettu, että natsiaiheella päästäisiin repostelemaan oikein kunnolla.

Ylipäätään vaikuttaa siltä, että kaikkinainen yleissivistys sota-ajasta on kadonnut historioitsijoiden ja muiden alan tutkijoiden keskuudesta tyystin. Mainio esimerkki on saksalaisten ja suomalaisten sodan ajan suhteita Lapissa käsittelevän museonäyttelyn Wir waren Freunde - Olimme ystäviä tuotteet: jostain syystä rovaniemeläiset eivät ilahtuneet tuotesarjaan kuuluvista tulitikkuaskeista. Näyttelyn tuotteista taisi sentään puuttua saksalaiset saippuapalat.

Kuva: YLE.fi

Nykytutkimuksissa korostuu Tuntemattoman sotilaan arvioista tuttu "sammakkoperspektiivi". Kartoitin kerran tavallisen sotamiehen tuntoja kuvaavaa kirjallisuutta ja näitä löytyy jo vuodelta 1940. Erho Kaarlon Summa sotamiehen silmin on todella sotamiehen käsialaa. Kollaa kestää kuvaa – kuten Ville Kivimäkikin huomasi – etulinjassa riekaleiksi revittyjä hermoja hyvin avoimesti. Historian kirjoihin pääseminen vaatii sivuhuomiona myös ajoitusta. Vilho Kankareen Mennään kun käsketään. Nuorten miesten jatkosota ilmestyi 2011 mutta käsikirjoitus valmistui jo 1947 – Tuntematon ilmestyi 1954. Kankareen käsikirjoitus oli hyvin samankaltainen kuin Linnan, ja sitä moitittiin samoista asioista kuin Tuntematontakin.

Salaisuuksilla saadaan myytyä kirjoja. Tai "salaisuuksilla" Minulle on aina ollut itsestään selvää, että talvisodassa suomalaiset käyttivät poltetun maan taktiikkaa ja hävittivät rakennuksia vihollisen etenemisen tieltä. Asiasta löytyy kuvauksia useista talvisotaa käsittelevistä kirjoista, usein polttajana oli talon isäntä itse. Ilmeisesti tämäkin on suuren luokan uutinen (HS 6.12.2015):

Papan pöytälaatikosta löytyi kirjoitus, josta paljastui synkkä salaisuus talvisodan lopulta - Toimittaja Ninni Lehtniemen pappa oli vaiennut koko elämänsä siitä, että hän joutui polttamaan kotiseutunsa taloja.

Hunajamarinoitu Marski sentään! Ei mitään uutta, ei mitään salaista, ei mitään salaisuutta. Ainoa suuri paljastus on se, miten tietämättömiä ihmiset ovat. Ilmeisesti kirjastojenkin olemassaolo on melkoinen mysteeri. Vinkiksi tutkijoille: kirjastoissa on hyllyjä muullekin kuin kaunokirjallisuudelle.

Yksi esimerkki "avauksesta" on Satu Näreen Sota ja seksi. Sotaa ja seksiä on käsitelty muun muassa klassikossa Kun kansa eli kortilla (luku "Moraalikin pulassa", s. 269–306) ja Näreen esimerkeistä monet on jo julkaistu Sotasavotta. Korsuelämää 1939–1944 teoksessa. Helsingin Sanomat (ks. Sota-aikana seksi oli ihmistoivon rakentamista – sankarihautajaiset puhkesivat orgioiksi HS 21.11.2016) siteerasi tarinaa Piippu-Nokelaisesta, joka omien sanojensa mukaan naiskenteli lottien kanssa useaan otteeseen. Yksi näistä lottien iskemisistä tapahtui talvisodan aikaan etulinjassa,. HS kertoo että "tarina on todennäköisesti keksitty, toisin kuin Sotkamon sotaorgiat". Mainitsematta jäi, että Piippu-Nokelaista pidettiin ylipäätään suurvalehtelijana. Itse asiassa SKS:lle kertonut mainitsee, ettei Nokelainen paperien perusteella nostomiehenä edes osallistunut talvisotaan. Tarina todetaan siis valheeksi jo muistelijan omissa teksteissä.

Huvittava juttu on muuten HS:n kuvitukseksi alkuun valitsema SA-kuva (joita siis saa käyttää ilmaiseksi). Ilmeisesti sillä yritetään vihjata, että vappua juhlistavat seuraavat jotakin "rietasta esitystä".

HS:n kuvateksti kuuluu "Suomalainen sotilas ja kaksi naista seurasivat viihde-esitystä Karhumäessä vappupäivänä 1942. Tämän jutun kuvitus koostuu Puolustusvoimien kuva-arkiston SA-kuvista, jotka otettiin talvi-, jatko- ja Lapin sodassa. (KUVA: Luutnantti Tapio Piha)". Alkuperäinen SA-kuva: "Nämä tytöt kuuluvat ohjelman suorittajiin, mutta seuraavat siitä huolimatta innokkaasti klovnin esitystä. Karhumäki 1942.05.01"  SA-kuva.fi

Nimittäin tätä esitystähän kuvassa olevat seuraavat:

Klovni esiintyy Karhumäen teatterilla vappuna 1942. Kuva: SA-kuva.fi

Sain asioita vaihteeksi valmiiksi

Kas niin, yhtä sun töistä pitkään työn alla ollutta on valmistunut.

Ensinnäkin, päivän Turun Sanomissa (18.6.) julkaistiin vuosia kaavailemani juttu Kyyrölässä Karjalankannaksella linnoitustöiden 1939 aikana linnoittajille valmistetusta keramiikasta. Jutun voi lukea tästä linkistä, mikäli on digilehden lukuoikeidet. Verkkolehdessä on enemmän valokuvia kuin paperisessa versiossa.

Saviastiakauppa on palannut Kyyrölään vuonna 1943. Kuva: SA-kuva.fi

Ikuisuusprojekti sota-aikojen suomalaiskummituksista eteni merkittävästi: käsikirjoitus lähti kustantajalle! Nyt odotamme... aina isomman projektin valmistuttua olen päivän pari sekaisin päästäni, nyt täytin tyhjiön lainaamalla Futuraman 2. Tuotantokauden ja katsomalla jaksoja putkeen. Palautuminen työkuntoon onnistui. Kunhan katson vielä yhden jakson.

Kirjoitin myös Varsinais-Suomen Yrittäjät -lehteen jutun aiemmin mainitsemastani tervatehtaasta ja Jalkaväkirykmentti 15 muusta yritystoiminnasta. Juttu julkaistaan näillä näkymin syyskuun numerossa.

Viestipataljoona 33:n historiikkia käsittelevä juttu Viestimies -lehdessä siirrettiin kesän numerosta syksyyn. Kesän numero täyttyi nimittäin kyberturvallisuutta käsittelevistä artikkeleista.

Onnistuin myös ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen saamaan hommia arkeologisilta kaivauksilta. Yksi kohteista on Tornio, joten hyvällä lykyllä tänne ilmestyy heinäkuun puolella valokuvia maihinnousun 1944 päikoilta!

To do -lista:

Karhumäki

AK-47 artikkeli

Artikkeli ruutiaseiden projektiileista ennen takaaladattavia kiväärejä

Vaikka mitä muuta...

Viestipataljoona 33: 1. arvio

Uusimmassa Sotaveteraani-lehdessä (1/2017) oli lyhyt ja asiallinen, Varsinais-Suomen Sotaveteraanipiirin toiminnanjohtajan Osmo Suomisen kirjoittama arvio Viestipataljoona 33:n historiikista.

Tässä hänestä plussat:

- Virallisten ja epävirallisten lähteiden ristiriitaisuuksia kirjoitettu auki
- Hyvä kuva arjesta
- Liikuttavaa kuvausta asevelitoiminnasta kaatuneiden omaisten hyväksi

Tässä miinukset:

- Henkilöluettelo puuttuu
- Rivouksia, jotka sopisivat paremmin saunan lauteille kerrottavaksi
- Runsaasti kirjoitus- ja kielioppivirheitä
- Yksi nimi kirjoitettu toistuvasti väärin
- Puhutaan 20. Prikaatista sodan lopulla, kun pitäisi olla 21. Prikaati

Tässä kommentteja miinuksista:

Henkilöluettelon puuttuminen johtuu useista syistä. Eräs pataljoonassa palvellut toivoi, ettei hänen nimeään mainita teoksessa laisinkaan. Toiseksi suuri osa pataljoonan läpi 1942-1944 kulkeneista oli yksikössä vain päivän pari, kunnes heidät siirrettiin jalkaväen tai tykistön viestijoukkueisiin. Kolmanneksi, vaikka laadin yli tuhannen nimen listan yksikössä palvelleista päiväkäskyjen perusteella, oli yllättävän paljon miehiä jotka selvästi palvelivat yksikössä ja pitkään, mutta joista ei löydy virallisissa asiakirjoissa ainuttakaan mainintaa. Oli myös muita syitä: yksityisyys, yksinkertaisesti tilakysymys jne. Mikäli teokselle tulee kaavailemani jatko-osa, yritän saada siihen mahdollisimman täydellisen henkilöluettelon. Olisi myös kiinnostavaa kirjoittaa tässä yhteydessä veteraanien vaiheista sodan jälkeen, joskin joillakin oli surullinen kohtalo. He tulivat hengissä kotiin, mutta eivät loppujen lopuksi koskaan selvinneet sodasta.

Rivouksien mukaan ottaminen johtui siitä, että olen saanut folkloristin koulutuksen ja yritän katsoa aihetta kokonaisvaltaisesti. En halunnut Sari Näreen "Sota ja seksi" tyylistä näkökulmaa enkä halunnut sitä mukaan väen vängällä, mutta löytämäni tapaukset kuvasivat mielestäni osuvasti ajanjaksoa. Lisäksi nämä rivoudet olivat ensikäden lähteiden tietoa eli suoraan veteraaneilta saatuja tiedonantoja, esimerkiksi viestivarastonhoitaja Tammisen varustarkastuksessa hyräilemä rivo laulu oli osa pitkää kertomusta jossa laululla oli oma merkittävä osuutensa.

Kirjoitusvirheiden paljous harmittaa itseäni vietävästi, en voi puolustautua. Osa kielioppivirheistä tosin on mukana suorissa, lainausmerkeissä esitetyissä lainauksissa alkuperäislähteistä, mutta tämä on vain pieni osa ongelmaa. 

Tiesin nimissä esiintyvän virheitä ja toivoinkin, että näiden korjaamiseksi otettaisiin yhteyttä. Käytin nimiluetteloita laatiessani liikekannallepanovaiheessa laadittua Pataljoonan ensimmäistä päiväkäskyä, tuntolevyluetteloa sekä sijoitusluetteloa. Nämä ovat kaikkea muuta kuin täydellisiä asiakirjoja ja jotkin nimet olivat jokaisessa asiakirjassa eri tavalla kirjoitettuja. Osassa lähteistä mainitaan vain sukunimi ja muutama nimi on "kadonnut" eli ne laaditaan ensimmäisessä päiväkäskyssä, mutta ei enää sijoitusluettelossa. Tyypillisiä olivat -nen päätteen puuttuminen sukunimestä (Virtanen -> Virta) sekä viimeisen vokaalin putoaminen pois etunimistä. Painajaismaisin oli 30.7.1942 vahingonlaukauksesta kuollut sotamies Adolf Suszycki (käytän tässä Suomen sodissa menehtyneiden tietokannan kirjoitusasua), jonka nimi on jokaisessa lähteessä kirjoitettu eri tavalla. Suomisen mainitsema tapaus oli kuitenkin etunimen järjestelmällinen väärinkirjoitus, (Vilhosta oli tullut Viljo) joka johtui ilmeisesti alkuperäislähteen virheestä ja tämän virheen kertautumisesta. Olen tästä äärettömän pahoillani, etenkin kun kyseessä oli poikkeuksellisen taitava ja urhea ryhmänjohtaja, joka esiintyi lähteissä usein.

Nimien kanssa on ollut aiemminkin ongelmia. Kerran julkaisin artikkelissa valokuvan, jonka taakse veteraani itse oli kirjoittanut kuvassa esiintyvien nimet. Heti julkaisupäivänä Liedon museolle (silloin Nautelankosken museo) soitti kuvassa esiintyvän henkilön tytär, joka ilmoitti nimen olevan väärä. Olin käyttänyt tekstissä henkilön toista etunimeä (joka siis oli takanakin kirjoitettu), vaikka tämä oli hänen serkkunsa ensimmäinen etunimi. Joka tapauksessa tieto saatiin korjattua museon tietokantaan.

Olin sentään saanut 20. Prikaatin tapauksen oikein, sillä tämä Viipurissa kesäkuussa 1944 surullisenkuuluisasti taistellut prikaati todella siirrettiin Tolvajärven taisteluiden päättyessä Karjalankannakselta pohjoiseen taistelussa pahoin kärsineen Jalkaväkirykmentti 33:n tilalle. Suominen epäili minun sekoittaneen sen "Venttiprikaatiin" eli 21. Prikaatiin, mikä on ymmärrettävä sekaannus sillä tämän yksikkö taisteli koko kesän ja syksyn alun 1944 osana Vahvennettua 1. Divisioonaa. Herrasmiehenä Suominen tarjoutui kirjoittamaan oikaisun seuraavaan lehteen, mutta katsoin ettei ollut tarvis. Hyvä että

Itseäni harmittaa ehkä eniten se, että 20. Prikaatin taru suomalaisessa sotahistoriassa tuntuu päättyvän Viipurin "skandaaliin", vaikka yksikkö taisteli sen jälkeen vielä pitkään. Viipurin pohjoispuolella sen osat pitivät puolensa Viipurin ja Tali-Ihantalan taisteluiden aikana kamppaillen sinnikkäästi.

Karhumäen kimpussa - kahden päivän arkistoreissu

Kävin taas Kansallisarkistossamme Rauhankadulla kuvaamassa tusinan edestä kansioita. Yritän edelleen haarukoita niitä tahoja, joiden kansioista saan suhteessa käytettyyn aikaan parhaimman lopputuloksen. Tällä kertaa Karhumäen alue-esikunnan, Maanselän piirin sekä Itä-Karjalan Sotilashallintoesikunnan asiakirjoissa oli lähes 95% päällekkäisyyksiä. 

Sain taas muutaman kiinnostavan viitteen siitä, että 1942 Karhumäestä tehtiin jonkinlainen mittakaavaton kartta eli pelkkä havainnoillistava piirros, mutta sitä ei ollut piirroksen mainitsevien asiakirjojen liitteenä. Ilmeisesti kyseessä on jo löytämäni majoitusalueiden piirros, jossa kaupunki on jaettu eri osiin numeroittain ja edelleen jokainen kaupunginosa on saanut järjestysnumeron. Taloista ei tosin ole mitään informaatiota mutta ainakin tilanne vuodelta 1942 näkyy hyvin.

Viestipataljoona 33:n tsekkaus

1. Divisioonaan kuulunut Viestipataljoona 33 ja muut 1. Divisioonan viestiyksiköt olivat paljosta vastuussa Karhumäen infrastruktuuria rakennettaessa 1942 - 1943. Minua jäi vaivaamaan Viestipataljoonan  historiikin julkaisun jälkeen, miten paljon 1. Divisioonan Esikuntaan kuuluneessa Viestitoimistossa oli olennaisia asiakirjoja? Sotapäiväkirjojen perusteella Viestitoimisto suunnitteli viestitehtävät ja jakoi käskyt sekä VP 33 ja jalkaväkirykmenttien sekä tykistön viestijoukkueet toteuttivat ne. Arvelin valtavaa asiakirjamassaa seuloessani, että Viestitoimiston toiminta ja näin ollen kirjeenvaihto olisi päällekkäistä VP 33:n kanssa, sillä pataljoonan asiakirjoista löytyi valtava määrä Viestitoimistolta tulleita asiakirjoja.

Päällekkäisyyksien vuoksi en siis juurikaan tutkinut Viestitoimiston asiakirjoja, mutta nyt ajattelin tarkistaa asian. Kuka tietää, josko vuoden 1942 asiakirjoissa olisi Karhumäkeen liittyviä asiakirjoja? Osoittautui (ja huokasin helpotuksesta tämän havaitessani) että olin oikeassa, eli Viestitoimiston asiakirjat ajanjaksolta olivat lähes identtisiä VP 33:n saman ajan asiakirjoihin verrattuna. Ainoana poikkeuksena oli muutama ylimalkainen dokumentti jalkaväkirykmenttien viestijoukkueista ja radioliikenteen avaimet eli kutsutaulukot.

Esimerkki 1. Divisioonan radiokutsutaulukon sivusta. Lähde: Kansallisarkisto, Sörnäisten toimipiste. T-7133/3 [4]. I/II. 1. Divisioona. Esikunnan Viestitoimisto. Yleinen ja salainen kirjeenvaihto. 1942.

Pieni mielenkiintoinen episodi löytyi Jalkaväkirykmentti 101:een liittyen (eli "vankirykmentistä", johon kuului kaksi erillistä pataljoonaa sekä muita yksiköitä pääasiassa vankilasta vapautettuja miehiä). Heidän radioasemiensa kutsuihin vastasi mystinen vieras asema. Tässä aseman kirjeenvaihdosta:

Kielossa 24.8.42
Koskee vieraan aseman toimintaa radioverkossamme ajalla 17. - 19.8.42

Stm. Korte Sakarin ollessa päivystysvuorolla 17.8.42 kl. 06,00 - 12,00 välisenä aikana havaitsi hän jonkin vieraan aseman lyöden epäselvästi meidän ja vasta-aseman kutsuja yrittäen siepata ja kuitata meiltä lähetettyjä sanomia, mutta epäonnistuen siinä koska tuli havaituksi. Näistä tekemistään havainnoista stm. Korte teki ilmoituksen minulle alikers. Hupposelle, joka toimi rad. as. vanhimpana ryhdyin heti tarkkailemaan tämän vieraan aseman toimintaa ja toimitapaa.

Heti seuraavan tunnin alussa ryhtyessäni kutsumaan vasta-asema "Särkeä" Kj. luvulla/ 4060 kutsuilla g l x t 5 x h = hy ? = Em k vastasi tämä vieras asema s x h t g l k hy 5 r r x r r x hy ? k. Tämäntapaista työskentelyä vastaten kuuluvaisuuteen ja käyttäen kuittausta ja kertausmerkkinä x, aseman kuuluvaisuus oli hyvä ja ääni meidän asemia voimakkaampi ja sähkötysnopeus n. 75/min.

Ensinnä tämä asema lopetti työskentelyn kanssamme jo 5 min. yli täyden tunnin joten saimme rauhassa tämänjälkeen jatkaa liikennettä vasta-asema "Särjen" kanssa, mutta aikaa vieras asema käytti kait hyväkseen päästäkseen selvilleen kutsuistamme ja toimintatavastamme, koska se jo 18.8.42 kl. 19,05 kutsui meitä oikeilla kutsuilla ja kaikinpuolin oikein, mutta onneksi "Särki" kutsui jotenkin samanaikaisesti, joten keskeytin työskentelyn siltä nimittäin sanomien antoon nähden.

Mikä ihmeellisintä, kun meillä muuttui aalto- ja kutsumerkit 19.8., niin tämä asema muuttui samanaikaisesti koska se jo 19.8.42 kl. 05,25 oli työskentelemässä samalla Kj.luvulla nimittäin 3920, mutta käyttäen nyt "Arkin" kutsuja ja vastaten kutsuihin täydellisesti ja kaikin puolin oikein, mutta äänestä ja sähkötysnopeudesta voi päättää ettei se ollut kyseessä oleva "Arkin" asema. Sitten kävi niin, että tarjotessani "Arkille" sanomaa 19.8.42 kl. 09,20 vastasi tämä vieras asema meidän kutsuilla ja kaikin puolni oikein, siis ka u v q t d 0 9 = hy 5 = hy ? m s k kaupaten samalla meille myös sanomaa joten vastasin kutsuihin asiaan kuuluvasti hy 5:sella, mutta jäinkin kuuntelulle enkä lähettänyt sanomaa vaikka ensinnä sitä tarjosin, koska olin jotenkin varma siitä, että työskentelen vieraan aseman kanssa. Hetken kuunneltuani kutsuikin tämä asema uudestaan lyöden kutsut u v q t d 0 9 = m s = 2310 = ja antoi tulla sanoman sähkötys nopeuden ollessa noin 80/min. ja äänen huomattavasti meidän asemia voimakkaamman, sittn sanoman lopetti lyömällä =merkin

(sivu vaihtuu)

V r = Em k. Vastasin tämän sanoman ja ne lähetti vielä to 31, sekä toistivat tämän ryhmän koska siinä oli yksi virhe ja tämän jälkeen lopetin liikenteen lähettämättä sitä tarjoamaani sanomaa. Otin heti selvää siitä mistä tämä näin pitkä sanoma voisi olla alkujaan, mutta en löytänyt tunnusryhmästä sellaista tunnusta. Sitten soitin "Arkin" radioasemalle, että ovatkos he lähettäneet kyseessä olevan radiosanoman, mutta sieltä sain kielteisen vastauksen.

Panen tähän liitteenä sieppaamani tai oikeastaan tänne lähetetyn sanoman jonka lähtöpaikasta ei ole tietoa.

Tämän tapaista se oli liikenne sen vieraan aseman kanssa joka nyt tosin on jo meidän unohtanut, kun aallot ja muut meiningit ovat hieman muuttuneet.

Rad. os. pääll.

Alikers. merk. Hupponen, Arvo

Nähnyt: Luutnantti merk. S. Korte

Lähde: Kansallisarkisto, Sörnäisten toimipiste. T-7133/3 [4]. I/II. 1. Divisioona. Esikunnan Viestitoimisto. Yleinen ja salainen kirjeenvaihto. 1942. JR 101:n Esikunnan kirje KD n 1457/Viesti. vieraan aseman häiritsemistoiminnasta radioliikenteesä 1. Divisioonan viestikomentajalle 26.8.1942.

Alla alikersantti Hupposen sieppaama sanoma:

Alikersantti Hupposen 18.8.1942 sieppaaman sanoma. Kansallisarkisto, Sörnäisten toimipiste. T-7133/3 [4]. I/II. 1. Divisioona. Esikunnan Viestitoimisto. Yleinen ja salainen kirjeenvaihto. 1942.

Ilmeisesti puna-armeijan tiedustelijat olivat onnistuneet saamaan käsiinsä viestitoimintaa koskevan radiokutsutaulukon ja käyttivät sitä yrittääkseen siepata suomalaisilta radioasemilta sanomia. Ainakaan vuoden 1942 tapausta ei sen kummemmin setvitty ainakaan tässä yhteydessä, mutta majuri Armo Karkaus käytti sitä varoittavana esimerkkinä kun radioliikennekuri alkoi herpaantua syksyllä 1942.

Karhumäen asiakirjoja

Kuten mainitsin, tuli Karhumäestä pääasiassa samat asiakirjat useaan otteeseen. Muutama hyvin tärkeä uusi tiedonjyvänenkin löytyi ja arvelisin, että Karhumäen varuskuntakirkkoa koskevat asiakirjat ovat nyt kasassa.

Kiinnostavimpia löytöjä olivat uskomattoman kauniisti kokoonpannut asiakirjat: Karhumäen varuskuntakirkon vieraskirja ja Äänislinnassa pidetty upseeriston valakirja.

Karhumäen kirkon vieraskirja on ilmeisesti tehty puhdetyönä. Kannet ovat ilmeisesti koivusta, mikäli yhtään puulajeja olen tuntevinani, ja kannet on lakattu. Moneltakaan sivulta en löytänyt asiaa mutta sitäkin kiinnostavampaa.

Karhumäen varuskuntakirkon vieraskirja on kauniisti sidottu ja kannet on tehty lakatuista puulevyistä.

Toinen esteettisesti vavahduttava asiakirja oli Itä-Karjalan Sotilashallintoesikunnan upseeriston valakirja. Harmi että kaikkein kauneimmissa asiakirjakokonaisuuksissa vain muutama sivu oli täytetty. Tämä kuitenkin osoittaa mielestäni, että paikalliset tahot tekivät Itä-Karjalaan liittyvät asiakirjavihkot yms. sellaisessa tarkoituksessa, että niitä käytettäisiin vielä pitkään.

Itä-Karjalan Sotilashallintoesikunnan upseeriston valakirja. Hyvin kaunis kansikuvitus Itä-Karjana teemojen mukaisesti.

Karhumäkeä tutkimassa: kartalla?

Vietin pitkät tovit Kansallisarkiston Rauhankadun tutkijasalissa Karhumäkeä koskevien asiakirjojen äärellä. Tarkoitukseni on siis julkaista vuoden 2017 kirja, joka käsittelee Karhumäen vaiheita "suomalaisten vallan alla" 1941 - 1944.

Löysin kuin löysinkin Karhumäkeä koskevia karttapiirroksia, mutta kirjeenvaihdon perusteella itse kaupungista ei tehty koskaan kunnollista karttaa. Sellainen yritettiin tilata tammikuussa 1944, epäilen etteivät topografian pojat ehtineet tekemään mittauksia saatikka painaa karttaa.

"V***ttaa niin ettei veri kierrä" sopii hyvin tunnelmaan, kun tutkin erästä Karhumäen alueen karttaa kokoa 1:100000. Siinä oli kunnolliset mittakaavat sekä muut tarvittavat avut ja niitä pyörittämällä totesin laskeneeni Viestipataljoona 33:n kahteen karttaan mittakaavan väärin! Se oli kamalaa puuhaa ja pieleen meni: yritin avuksi hahmottaa etäisyyksiä mittaamalla viivottimella tunnettujen maastonkohtien välisiä etäisyyksiä ja vertaamalla niitä kylteissä ilmoitettuihin etäisyyksiin jne. Tosin tiesivätkö ne itsekään etäisyyksiä 1941 - 1944, sillä eräs sotavangin kuulustelupöytäkirja Karhumäen keskeisistä alueista ja lähikylistä ilmoittaa osan etäisyyksistä selvästi paljon todellista suuremmiksi. Tietenkin on eri asia, ilmoitetaanko etäisyys linnuntietä vai ajoteitä pitkin.

Karhumäkeä koskevalle kirjalle on selvästi tarvetta. Itsekin olisin kaivannut sellaista Viestipataljoona 33:n historiikin avuksi, mutta minkäs teet! Ei auttanut kuin laatia uusi korjauslappu jossa on tieto korjattuna. Tieteellinen tiede on itse itseään korjaavaa ja kriitistä, mutta ei se veetutukseen paljon auta. Onneksi huomasin (tämän) virheen itse, niin otan opiksi vähemmän raskaan kautta.

Arkistotutkimukset jatkuvat tammikuussa 2017, sillä nyt löytyneiden asiakirjojen viittauksista muihin kirjelmiin on apua uuden aineiston löytymisessä.

Historiikin vapaakappaleita jakamassa

Maanantaina 12.12.2016 oli Liedon museolla kirjoittamani (+ toimittamani, sanottakoon se tässä että on syyllinen selvillä) Viestipataljoona 33:n historiikin julkaisutilaisuus. Mediaa ei kutsuista huolimatta tullut paikalle, mutta tietyllä tavalla se oli mukavaakin: julkaisutilaisuudessa oli läsnä kirjan kanssa auttaneita henkilöitä sekä veteraanien omaisia joten henki oli lämpimämpi ja välittömämpi kuin salamavalojen räiskyessä.

2010-luvulla ei sotahistoriaa tutkita ja kirjoiteta enää juurikaan sotaveteraaneja varten. Siksi läsnäolijoiden antama arvostus lämmitti erityisesti, sillä sotahistoriaa kirjoitetaan nykyään pääasiassa veteraanien omaisia varten. Eräs Viestipataljoona 33:ssa palvelleen piikkiöläisen veteraanin poika sanoikin minulle aiemmin, että nyt isän puhdetöitä arvostaa aivan eri tavalla kun niiden taustoja on selvillä.

Ristiin rastiin Helsinkiä

Oma osansa julkaisemisessa ovat vapaakappaleet, joita olen toimittanut veteraanien omaisille, kirjan kanssa auttaneille yms. Sain maanantaina matkustaessani Helsinkiin Onnibussilla melkoisen manaukset niskaani kun kuskiparka yritti nostaa parhaansa mukaan pullistelevaa matkalaukkuani hutlariin. Onnibussilla on 20 kg painoraja laukuissa, jonka muistin vasta nyt! Kampin linja-autoasemalla lastin purkaja sanoi hyvästiksi "ANNA OLLA VIIMONE KERTA!" Mainittakoon että kirja painaa melko lailla tasan tarkkaan yhden kilogramman ja postituskulut per kirja ovat suuremmat kuin painokulut!

Joka tapauksessa kirjan tekijän ja ulkomailla painotyön teettäneenä raskas velvollisuuteni on toimittaa kirjojen vapaakappaleet Kansalliskirjastollemme. Kaikkiaan niitä on siis kuusi kappaletta (vapaakappaleet menevät Kansalliskirjastolle [Helsingin yliopistolle], Turun yliopistolle, Åbo Akademille, Oulun yliopistolle, Itä-Suomen yliopistolle [eduskunnan vapaakappaleoikeus siirretty] sekä Jyväskylän yliopistolle). Sain tänä aamuna kappaleet toimitettuani todistuksen siitä, että olen suorittanut velvollisuuteni.

Mainittakoon että koputin Unioninkadulla Topeliassa vapaakappaletoimiston oveen puoli minuuttia kuin totaalinen idiootti kunnes tajusin, että oven vasemmalla puolella on ovikello.

Uskaltauduin täältä sitten Sotamuseoon suuren muuttovillityksen keskelle ja sain kuin sainkin toimitetuksi heille yhden kappaleen. Lisäksi vein yhden Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistolle, sillä yksi heidän Korsuperinteen keräyksen muistiinpanoistaan osoittautui todella hyväksi ja samalla julkaisemisen arvoiseksi.

Lounaan jälkeen bussittelin halki Helsingin kohti Malminkartanoa viemään eräälle valokuvan ja tietoja teokseen antaneelle veteraanin pojalle kirjan. Hän vaikutti olevan erityisen otettu siitä, että kirja on tehty. Isä ei ollut sotaa muistellut, nyt joitakin aukkoja tiedoissa on paikattu.

Karhumäkitutkimuksen arkisto-osuus korkattu

Reissun lopuksi bussittelin vielä Elielinaukiolle ja painuin puoleksi tunniksi Kansallisarkistoon, jonne tilaamani asiakirjat olivat tulleet. Tutkimusaiheena Karhumäki, tavoitteena kirjoittaa kirja Karhumäen vaiheista 1941 - 1944. En ehtinyt kuvata kuin puolet yhdestä kansiosta, loppuihin käyn käsiksi heti huomenaamulla kello 9:00. Kirjoitan tästä hankkeesta myöhemmin lisää.

Jätin samalla reissulla yhden vapaakappaleen Kansallisarkistoonkin. Sen verta paljon saivat kantaa Viestipataljoonan asiakirjoja nähtäväkseni!