Sisällissota 100 vuotta sitten: Sipoon retki 9.1.1918

Kun käsittelen artikkeleita ja esitelmiä varten nyt valtavaa määrää vuoteen 1918 liittyvää aineistoa, ajattelin kirjoittaa tänne blogiin niiden pohjalta ""100 vuotta sitten" teemalta postauksia.

Tasan 100 vuotta sitten uutisoitiin punakaartien retkestä / rankaisuretkestä 9.1.1918 Sipooseen:

Uusi Aura 10.1.1918

Työmies 10.1.1918

Näistä sanomalehtileikkeistä kerrottakoon taustaksi, että Uusi Aura oli "kokoomuslainen" eli oikeistopainotteinen lehti, Työmies taas sosialidemokraattisen puolueen vasemman siiven/"siltasaarelaisten" eli vasemmistolainen lehti.

Tapahtumat

Helsingistä lähti Sipooseen 9.1.1918 junalla suuri joukko punakaartilaisia riisumaan sikäläisiä suojeluskuntalaisia eli "lahtarikaartia" aseista. Helsingissä nämä vaativat junanlähettäjää kirjoittamaan heille vapaaliput, mutta kun lähettäjä ei tähän suostunut, nousivat punakaartilaiset junaan lipuitta.

Malmin asemalla kaartilaiset miehittivät asemarakennuksen ja puhelinkeskusaseman, katkaisivat puhelinyhteyden sekä pitivät asemahenkilökuntaa silmällä. Välivaiheiden jälkeen juna saapui Nikkilän asemalle, missä punakaartilaiset (enää arviolta 57 miestä) poistuivat junasta ja aloittivat matkan kohti Sipoota. Matkalla punakaartilaiset tekivät tarkastuksia tien varrella oleviin taloihin.

Kirkonkylällä punakaari kohtasi suojeluskuntalaisia, joiden kanssa syntyi tulitaistelu. Ilmeisesti molemmilta puolilta haavoittui miehiä: erään punakaartilaisen mukaan kahakassa olisi kaatunut kolme punaista ja joitakin jäi suojeluskuntalaisten vangiksi.

Kello 14–15 välillä Keravan asemalle saapui lisää punakaartilaisia, jotka aloittivat jalan liikkua kohti Nikkilää. Kello 16 saapui Helsingin asemalle punakaartilaisia, jotka vaativat ylimääräistä junaa Nikkilään ja lopulta sellaisen saivatkin. Vaunut osoitettiin paikallisjunasta, jonka piti lähteä 17.20. Senaatin rautatiehallituksen kautta lähettämässä määräyksessä kuitenkin käskettiin, ettei tällaiseen tarkoitukseen saa junaa antaa. Nyt asemavirkailijat kieltäytyivät lähettämästä paikallisjunaa, johon oli jo asettunut joukko kaartilaisia. Nämä vaativat junan lähettämistä, ja lopulta kello 18 lähettäjä suostui lähettämään junan. Junan saavuttua Keravalle vaativat kaartilaiset junaa Nikkilään, minne lähtikin juna kello 21.10. Perillä juna lähti takaisin Keravalle, vieden mukanaan haavoittuneita punakaartilaisia. Punakaartilaiset palasivat 00.30 saapuneella junalla Helsinkiin. Punakaartilaiset toivat mukanaan joukon haavoittuneita ja kaksi ruumista. Tämän jälkeen kaartilaiset hajaantuivat.

Sipoon kahakasta tuli tietoja myöhempiin lehtiin hiljakseen. Keski-Suomalainen kertoi 13.1.1918, että Sipoossa olisi kaatunut 6 suojeluskuntalaista ja 21 haavoittui.

Sotasurmat -tietokannan mukaan kahakassa menehtyivät punaiset työmies Herman Nylynd ja kirjansitoja Wilho Riipinen. Molempiin on merkitty alkuperäisen lomakkeen sarakkeeseen "murhattu/mestattu", Sotasurmien mukaan Nylund on kaatunut ja Riipinen on murhattu. Kaksi kaatunutta vastaa myöhempiä tietoja Helsingin asemalle tuoduista kahdesta kuolleesta. Ilmeisesti toinen on merkitty "murhatuksi", koska sotatilaa ei vielä ollut julistettu.

Sipoon retki puhututti edustajia Sosialidemokraattisen puolueen puolueneuvoston kokouksessa 19.–22.1.1918. Matti Turkian (1871–1946; 1918 SPD:n puoluesihteeri) mukaan "punakaartien menettely on ollut osaksi lapsellista esimerkiksi Sipoon retki, joka oli todennäköisesti porvarien provokatsioonia." Arthur Usenius (1888–1937; 1918 kansanedustaja) puolestaan käytti Sipoota yhtenä esimerkkinä syystä perustaa vallankumouskomitea; "ei siten, että juostaan Sipooseen ja Helsingin pitäjien retkien tapaisilla touhuilla, vaan harkitaan yksimielistä toimintaa."

Turun punakaartin kortisto

Yleissivistyksen, tulevan teemavuoden ja tammikuussa 2018 starttaavan Liedon vuotta 1918 käsittelevän artikkelisarjan vuoksi olen käynyt nyt pariin otteeseen Turun Maakunta-arkistossa tutkimassa punakaartin asiakirjoja.

Käytännössä (hyödyllisiä) asiakirjoja on Turussa kolmenlaisia: ehdonalaiseen vapauteen 1918 laskettujen luettelot, punakaartin palkkalistat sekä turkulaisista laadittu kortisto (perustuu pääasiassa palkkalistoihin). Pettymyksekseni lietolaisia ei laskettu ennakkotietojeni vastaisesti mukaan Turun punakaarteihin, vaan se toimi erillisenä kaartina. Arkiston koneelta selvisi, että Liedon asiakirjat ovat sittenkin Helsingissä Vapaussodan arkistossa. Miksi näitä ei löytynyt kaksi vuotta sitten samaa arkistoa penkoessani? Silloin löysin vain ja ainoastaan rautatieaseman sähkösanomat. No, Helsinkiin pitää mennä joka tapauksessa, joten siinä samassahan tuo menee.

Joka tapauksessa tein muistiinpanot Turun punakaarteista ja samalla vahvistin tiedon, jonka mukaan peräti kahden Turun punakaartin komppanian päällikkönä oli lietolainen. Liedossa syntyneitä ja/tai kirjoilla olevia liittyi Turun punakaarteihin. Ilmeisesti he olivat teollisuuden palveluksessa tai työväenyhdistyksen riveissä siirtyneet 1917 vuoden lopulla poliittisen kihinän keskipisteeksi muodostuvaan punaiseen Turkuun.

Kortisto 1, Turun I rykmentin kortisto.

Joka tapauksessa Punakaarteista on Turussa neljän laatikon mittava kortisto. Ensimmäinen laatikko, jonka käsittelin ensimmäisenä tutkimuspäivänä, piti sisällään vain I rykmentin kortistoja ja kokemattomana käsittelin sen laiskemmin kuin kortistot 2–4. Tässä purettuna kortistojen sisältöä, josko se hyödyttäisi jotakuta. Haluaisin tosin nähdä punakaartin arkiston, jossa ensimmäinen nimi EI ole Aalto, A ja seuraava Aalto, J.

Naisten määrä osastoissa on mainittu erikseen (paitsi tietty naiskomppanioissa), eli joidenkin osastojen vahvuus ilmoitetaan X henkeä + X naista. Myös venäläiset on lueteltu erikseen, jos heitä on osastossa.

Päälliköiden nimiin on liitetty linkki, mikäli heistä löytyy rikosoikeuden akteja tai Sotasurmat- tietokannassa artikkeli.

Kortisto 1

Pääasiassa I rykmentin ja esikunnan kortistoja.

Turun Piirin Punaisen Kaartin Piiriesikunnan ja kantahenkilökunnan palkattu 15.2.–15.3.1918 (25 korttia/henkeä)

Turun I Rykmentin I Pataljoonan I Komppania

Turun I Rykmentin I Pataljoonan II Komppania (124 korttia/henkeä)

Turun I Rykmentin I Pataljoonan III Komppania (105 korttia/henkeä)

Turun I Rykmentin I Pataljoonan IV Komppania (204 korttia/henkeä)

Turun I Rykmentin II Pataljoonan I Komppania (84 korttia/henkeä). Päällikkö Juho August Helin. ks. myös Sotasurmat.

Turun I Rykmentin II Pataljoonan II Komppania (135 korttia/henkeä)

Turun I Rykmentin II Pataljoonan III Komppania Ratsukomppania (139 korttia/henkeä)

Ratsukomppanian tiedusteluosasto (193 korttia/henkeä)

Turun I Rykmentin II Pataljoonan IV Komppania Ratsukomppania (68 korttia/henkeä)

Turun I Rykmentin III Pataljoonan I Osasto [Kärsämäen komppania] (172 korttia/henkeä)

Kortistot 2, 3 ja 4.

Kortisto 2

Turun I Rykmentin III Pataljoonan IV Komppania (132 korttia/henkeä)

Turun I Rykmentin III Pataljoonan I Komppania [Karkun osasto? epäselvä osaston nimi] (115 korttia/henkeä). Päällikkö William Heinonen

Turun I Rykmentin IV Pataljoonan II Komppania (103 korttia/henkeä). Päällikkö Antti Vastamäki

Turun II Rykmentin I Pataljoonan I Komppania (32 korttia/henkeä)

Turun II Rykmentin I Pataljoonan II Komppania I Osasto (49 korttia/henkeä)

Turun II Rykmentin I Pataljoonan II Komppania II Osasto (37 korttia/henkeä)

Turun II Rykmentin I Pataljoonan II Komppania III Osasto (73 korttia/henkeä). Päällikkö J. Laine
ks. myös Sotasurmat

Turun II Rykmentin I Pataljoonan III Komppania Turun Tykkiväki (169 korttia/henkeä)

Turun II Rykmentin I Pataljoonan IV Komppania (12 korttia/henkeä). Päällikkö L. Luotonen

Turun II Rykmentin IV Pataljoonan III Komppania (70 korttia/henkeä)

Turun II Rykmentin I Pataljoonan I Komppania (99 korttia/henkeä)

Turun kuularuiskuosasto*  (129 korttia/henkeä)

Kärsämäen osasto  (4 korttia/henkeä)

Nummenmäen osasto  (251 korttia/henkeä + 3 naista)

*Kuularuisku tarkoittaa konekivääriä

Kortisto 3

Turun Työväenyhdistys Riento  (128 korttia/henkeä + kuusi naista)

Auran Osasto III, II ja I (120 henkeä/korttia + 2 naista). Komppanian päällikkö N. Kangashaka.

Talousosasto (246 henkeä/korttia)

Turun naiskomppania (181 henkeä/korttia). Päälliköt Sigrid Halme, Aino Ketonen, Helmi Jokinen ja Hilda Bergström [outoa sinänsä, ainoastakaan ei löydy valtiorikosylioikeuden akteja eikä tietoja Sotasurmista].

Turun merikomppania (131 henkeä/korttia) Päällikkö: T. Aro (Toivo Ludvig), Varapäällikkö Silander, kirjuri Östelund (oikeasti Österlund)

Turun päämajan vahtiosasto (176 henkeä/korttia)

Turun vahtikomppania, Osasto III + IV (181 henkeä/korttia)

Turun paikalliskaartion osasto (14 henkeä/korttia)

Kasarmin halliosasto (18 henkeä/korttia)

Kortisto 4

Turun kasarmin osasto [Sirkkala] (340 henkeä/korttia + 2 naista + 46 venäläistä)

Rymättylän osasto (9 henkeä/korttia)

Vehmaan osasto (46 henkeä/korttia)

Turun rautatien I osasto (57 henkeä/korttia)

Turun asemavartio-osasto (135 henkeä/korttia)

Turun erinäisten osastojen, jotka ovat astuneet toimeen jälkeen 15.2.1918

Turun vakoiluosasto (21 henkeä/korttia)

Soittokuntaosasto (26 henkeä/korttia)

"Vaiettuja" aiheita sotahistoriassa

En ole varma onko syyllinen media, tutkijat vai molempien yhteistyö, mutta viime vuosina on tullut tolkuttomasti tutkimusta aiheista, joita mainostetaan "tutkimattomina", "uusina avauksina" tai "vaiettuina". Itse väitän provosoivasti, että viimeisen kymmenen vuoden aikana ainut todella uusi tutkimus on ollut Ville Kivimäen mestarillinen Murtuneet mielet. Melkein kaikki muu on vanhan kertausta. Tätä peitellään usein jättämällä lähdeviitteet pois (Lue: kirja on siis "populaaristi suunnattu ja kirjoitettu"). Onnekkaassa tapauksessa teoksesta löytyy sentään lähdeluettelo.

Tähän keskustelunavaukseen herätti Areenassa oleva sotahistoriallinen dokumentti Korpisodan suurvoitto, joka kertoo Ilomantsin taisteluista jatkosodan lopulla. Tästä kerrotaan lyhyesti:

Elokuussa 1944 käytiin ankara mottitaistelu Ilomantsissa. Tämä pitkään vaiettu viimeinen torjuntavoitto saatiin vain kuukautta ennen aselepoa.

Kun tutkin Ilomantsissa taistelleiden lietolaisten vaiheita, oli minusta todella helppoa löytää tietoja tästä taistelusta. Tietääkseni tästä  taistelusta ei ole suinkaan vaiettu ja esimerkiksi jo Kansa Taisteli -lehden varhaisista numeroista löytyy juttuja aiheesta. Esimerkiksi numerossa 1/1961 on Uudenmaan Ratsurymentin vaiheista kirjoitus. Myös Rukajärven suunnan tutkijat ovat keränneet asiasta runsaasti aineistoa.

Tuoreenpana on Jalkaväkirykmentti 1:n vaiheita kertaava uutuusteos Yksi rykmentti, sata tarinaa on YLE:n (uutisen otsikko kuuluu "Yli 30 veteraania avaa viimein suunsa jatkosodan verilöylystä: Pakokauhua, seonneita päälliköitä eikä tietoakaan organisoidusta puolustuksesta") ja parin muun median mukaan vallan uusia näkökulmia tuova ja ihmeellinen teos. Sinänsä en usko itse teoksessa olevan mitään vikaa, päin vastoin, olen vasta selaillut sitä kirjakaupassa mutta se vaikuttaa pätevältä ja hyvin tehdyltä kirjalta. Pointtini on, että nyky-Suomessa median edustaja saa melkein sota-aiheesta kuin sota-aiheesta "vaietun, tukahdutetun, salatun" jne.

JR 1:n historiikki mainitsee epäpätevät esimiehet. Varsinkaan tässä ei ole mitään uutta. Jo Wolf Halsti haukkui muistelmissaan asemasodan aikana esimiehiksi rintamatehtäviin nostettuja "epäpäteviä, liian vanhoja tai juoppoja" upseereja. Suurhyökkäyksen edetessä Kannaksella 1944 valtaosa näistä sai potkun perseeseen (jos ei ollut saanut sankarikuolemaa) ja tilalle nostettiin tai siirrettiin pätevä upseeri muualta.

Valkeasaaren ja Kuuterselän huonosti linnoitettuja ja nopeasti murtuneita kohteita on puitu sotahistoriassa jo vuodesta 1944. Syyttelyä ja puolustelua on riittänyt, henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että Armeijakunnan komentajana Taavetti "Pappa" Laatikainen kantaa asiasta raskaimman vastuun. Suurhyökkäyksen alettua hän pakeni vuorokaudeksi saunaan puhelinyhteyksien ulottumattomiin. Laatikainen osasi koota ja johtaa hyvää esikuntaa sekä delegoida tehtäviä. Tämä delegointi oli tärkeää ja myös onnistunutta hänen roolissaan. Esimerkiksi divisioonankomentaja Einar Vihma halusi olla jatkuvasti etulinjassa vuonna 1941 ja johtaa henkilökohtaisesti joukkueen kokoisia osastoja. Tämä osoittaa henkilökohtaista urheutta, kyllä, mutta kun 30 miehen sijaan Vihman olisi pitänyt johtaa 12000:ta. Laatikaisen ongelmaksi koitui "sutjakan seuramiehen" rooli, jossa oltiin kaikkien edessä hyviä tyyppejä mutta paineen alla syylliset etsittiin muualta: kaikki Armeijakunnan divisioonien ja prikaatien komentajat saivat kenkää. Ylös annettiin asemasodan aikana jatkuvasti liian hyvä kuva linnoitustöiden etenemisestä eikä linnoitustöitä koordinoitu: reserviin etulinjasta siirretty divisioona rakensi omat rakennelmat eikä jatkanut vanhoja. Työvoimaa meni hukkaan ja naamioinnin kanssa vähintään hutiloitiin. Viime kädessä Kannaksen kohtaloksi koitui se, että Puna-armeijan ylivoima oli liian yksinkertaisesti suuri. Mikään yksittäinen puolustuslinja ei pysty kestämään sellaista. Ainoa keino suurhyökkäyksen lyömiseksi oli sen lyöminen syvyydessä. Tämä merkitsi maa-alan luovuttamista ja omien joukkojen vetämistä taaemmaksi taistelukuntoisina, vihollisille samalla tappioita tuottaen. Kalustotappiot, kaatuneet ja haavoittuneet, väsymys, viestiyhteyksien heikkeneminen ja muut tekijät kuluttivat suurhyökkäyksen voimat. Karjalankannaksesta ei tullut samanlaista katastrofia Suomen armeijalle kuin Saksalle oli sen Keskisen ja Eteläisen armeijan tuhoutuminen valtavissa suurhyökkäyksissä 1942–1943. Neuvostoliittolaiset eivät onnistuneet tuhoamaan edes kokonaista komppanian suuruista osastoa kokonaisuudessaan kesäkuussa 1944. Vasta Tali-Ihantalassa kokonainen komppania saattoi olla poistunut suomalaisten riveistä haavoittuneina (pääasiassa), kaatuneina ja kadonneina.

Sotavankien teloituksissa ei ole mitään uutta. Itsekin löysin Viestipataljoona 33:n historiikkiin maininnan haavoittuneesta venäläisestä, jonka viestimiehet ampuivat Petroskoin edustalla suolle Itä-Karjalassa syksyllä 1941. Tuntematon Sotilaskin kuvaa alikersantti Lehdon sotavangin ampumisen (ei löydy Edvin Laineen filmatisoinnista, Mollbergin versiosta löytyy). Sotavankien laittomista teloituksista on myös kunnon tietokirja, Antti Kujalan kattava teos Vankisurmat (2008). Pitää muistaa myös Lars Westerlundin perusteellinen Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikaisen kuolleisuus Suomessa (2009). Vaiettua tuntuu olevan se, että sotavankien laittomat teloituksen käsiteltiin jatkosodan jälkeen Valvontakomission (siis Neuvostoliiton) vaatimuksesta tarkkaan eri oikeusasteissa. Ilmiantoja tuli suorastaan liiankin kanssa, monissa tapauksissa juridista näyttöä surmista ei ollut. Tuomioita tietysti tuli, tunnetuimpana kenraaliluutnantti Lennart Oesch.

Muuallakin on kerrassaan uusia ja ihmeellisiä avauksia. Kaisa Kyläkoski, Sukututkijan loppuvuoden kirjoittaja, kiinnitti huomiota siihen, miten kymmenisen vuotta käytössä ollut Työväenmuseo Werstaan Punaisten muistomerkkejä listaavan palvelimen julkisivun päivitys uutisoitiin kertomalla, että "viimeinkin" ja "nyt" nämä ovat saatavilla. Itsekin olen käyttänyt palvelinta jo vuosia tietojen etsimiseen vuoden 1918 tapahtumista.

Sotahistorian hyvin tuntevalle kansalle (YLEn uutinen tämäkin) muisti on ihmeen lyhyt. Jos aiheesta ei ole tehty tutkimusta kolmeen vuoteen, tuntuu että aiheen tutkiminen on uusi avaus. Valtaosa nykyään kiinnostavista aiheista tutkittiin jo melko hyvin 1980-luvulla. Lars Westerlundin Saksan vankileirit Suomessa (2008) on ilmeisesti tarkoituksella unohdettu, että natsiaiheella päästäisiin repostelemaan oikein kunnolla.

Ylipäätään vaikuttaa siltä, että kaikkinainen yleissivistys sota-ajasta on kadonnut historioitsijoiden ja muiden alan tutkijoiden keskuudesta tyystin. Mainio esimerkki on saksalaisten ja suomalaisten sodan ajan suhteita Lapissa käsittelevän museonäyttelyn Wir waren Freunde - Olimme ystäviä tuotteet: jostain syystä rovaniemeläiset eivät ilahtuneet tuotesarjaan kuuluvista tulitikkuaskeista. Näyttelyn tuotteista taisi sentään puuttua saksalaiset saippuapalat.

Kuva: YLE.fi

Nykytutkimuksissa korostuu Tuntemattoman sotilaan arvioista tuttu "sammakkoperspektiivi". Kartoitin kerran tavallisen sotamiehen tuntoja kuvaavaa kirjallisuutta ja näitä löytyy jo vuodelta 1940. Erho Kaarlon Summa sotamiehen silmin on todella sotamiehen käsialaa. Kollaa kestää kuvaa – kuten Ville Kivimäkikin huomasi – etulinjassa riekaleiksi revittyjä hermoja hyvin avoimesti. Historian kirjoihin pääseminen vaatii sivuhuomiona myös ajoitusta. Vilho Kankareen Mennään kun käsketään. Nuorten miesten jatkosota ilmestyi 2011 mutta käsikirjoitus valmistui jo 1947 – Tuntematon ilmestyi 1954. Kankareen käsikirjoitus oli hyvin samankaltainen kuin Linnan, ja sitä moitittiin samoista asioista kuin Tuntematontakin.

Salaisuuksilla saadaan myytyä kirjoja. Tai "salaisuuksilla" Minulle on aina ollut itsestään selvää, että talvisodassa suomalaiset käyttivät poltetun maan taktiikkaa ja hävittivät rakennuksia vihollisen etenemisen tieltä. Asiasta löytyy kuvauksia useista talvisotaa käsittelevistä kirjoista, usein polttajana oli talon isäntä itse. Ilmeisesti tämäkin on suuren luokan uutinen (HS 6.12.2015):

Papan pöytälaatikosta löytyi kirjoitus, josta paljastui synkkä salaisuus talvisodan lopulta - Toimittaja Ninni Lehtniemen pappa oli vaiennut koko elämänsä siitä, että hän joutui polttamaan kotiseutunsa taloja.

Hunajamarinoitu Marski sentään! Ei mitään uutta, ei mitään salaista, ei mitään salaisuutta. Ainoa suuri paljastus on se, miten tietämättömiä ihmiset ovat. Ilmeisesti kirjastojenkin olemassaolo on melkoinen mysteeri. Vinkiksi tutkijoille: kirjastoissa on hyllyjä muullekin kuin kaunokirjallisuudelle.

Yksi esimerkki "avauksesta" on Satu Näreen Sota ja seksi. Sotaa ja seksiä on käsitelty muun muassa klassikossa Kun kansa eli kortilla (luku "Moraalikin pulassa", s. 269–306) ja Näreen esimerkeistä monet on jo julkaistu Sotasavotta. Korsuelämää 1939–1944 teoksessa. Helsingin Sanomat (ks. Sota-aikana seksi oli ihmistoivon rakentamista – sankarihautajaiset puhkesivat orgioiksi HS 21.11.2016) siteerasi tarinaa Piippu-Nokelaisesta, joka omien sanojensa mukaan naiskenteli lottien kanssa useaan otteeseen. Yksi näistä lottien iskemisistä tapahtui talvisodan aikaan etulinjassa,. HS kertoo että "tarina on todennäköisesti keksitty, toisin kuin Sotkamon sotaorgiat". Mainitsematta jäi, että Piippu-Nokelaista pidettiin ylipäätään suurvalehtelijana. Itse asiassa SKS:lle kertonut mainitsee, ettei Nokelainen paperien perusteella nostomiehenä edes osallistunut talvisotaan. Tarina todetaan siis valheeksi jo muistelijan omissa teksteissä.

Huvittava juttu on muuten HS:n kuvitukseksi alkuun valitsema SA-kuva (joita siis saa käyttää ilmaiseksi). Ilmeisesti sillä yritetään vihjata, että vappua juhlistavat seuraavat jotakin "rietasta esitystä".

HS:n kuvateksti kuuluu "Suomalainen sotilas ja kaksi naista seurasivat viihde-esitystä Karhumäessä vappupäivänä 1942. Tämän jutun kuvitus koostuu Puolustusvoimien kuva-arkiston SA-kuvista, jotka otettiin talvi-, jatko- ja Lapin sodassa. (KUVA: Luutnantti Tapio Piha)". Alkuperäinen SA-kuva: "Nämä tytöt kuuluvat ohjelman suorittajiin, mutta seuraavat siitä huolimatta innokkaasti klovnin esitystä. Karhumäki 1942.05.01"  SA-kuva.fi

Nimittäin tätä esitystähän kuvassa olevat seuraavat:

Klovni esiintyy Karhumäen teatterilla vappuna 1942. Kuva: SA-kuva.fi