lauantai 4. marraskuuta 2017

Kirja-arvio: Sota ja seksi PALAUTETTU, HIOTTU, TÄYDENNETTY

Kuva: adlibris.fi


Koska minulla ei ollut taannoin aikaa reagoida "vihapuheeseen", katsoin helpommaksi toistaiseksi poistaa kirjoituksen ja palata aiheeseen myöhemmin. Nyt on aika, kun kalenterissa on tilaa ja sain teoksen kirjastosta taas lainaan. Tämä on siis yhdistelmä edellistä, poistamaani kirjoitusta ja siihen tekemiäni muokkauksia ja lisäyksiä.

Yritin päästä teokseen käsiksi mahdollisimman avoimin mielin, mutta ennakkoasetelmat olivat vahvat, tunnustan sen. Minua ei suinkaan pelottanut "suomalaisen sotilaan ja lottien kunnian riistäminen" vaan härkäsen tekeminen kärpäsestä. Sotaveteraaneja haastatelleena tiedän, että "vittu ja sen ominaisuudet" oli yleinen puheenaihe eivätkä veteraanit kaihda puhua homoseksuaaleistakaan, jos tapauksia tuntevat.

Epäilyni liittyivät Näreen valitsemaan aineistoon. Olen käynyt useaan otteeseen perinpohjin läpi tekijän lähdeaineistona käyttämän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Korsuperinteen keräyksen arkistot ja kerännyt massiivisesti tietoa minua kiinnostavista asioista. Olen myös etsinyt sieltä tietoja parin sukulaiseni yksiköistä.  Tiedän keräyksen tuottaman aineiston seksuaalisten aiheiden suhteen toisaalta määrältään niukaksi, toisaalta laadultaan laveaksi. Sensuroimattoman ja karun kerronnan puolesta Korsuperinteen keruu tarjoaakin mehevän aineiston – joskin lähdekritiikki on muistettava!



Sisältö ja käsittely



Teos jakautuu kuuteen lukuun: 1. Sota "seksuaalisen vapautumisen" vauhdittajana, 2. Intiimiä korsuelämää, 3. Viettien viemää, 4. Siveysrintama vuotaa, 5. Väkivallan voimalla ja 6. Vieraalla maalla.. 

Kirjaa on paisutettu taitolla eli sivu- ja fonttikoolla kikkailemalla 391 sivuun. Yhdessä hyvän ja sujuvan suomen kielen kanssa tämä tekee teoksesta nopean lukukokemuksen.

Olennaista eroa lukujaoilla ei tosin mielestäni ole, vaan samaan aiheeseen saatetaan palata myöhemmissä luvuissa. Tämä aiheutti minulle hieman hämminkiä, sillä säikähdin parin hyvin tuntemani avainkertomuksen pudonneen pois mutta ne otettiin mukaan kirjan loppupuolella samaan teemaan palattaessa.

Joissakin luvuissa sisältöä on paisuteltu silmiinnähtävästi teennäisin keinoin. Korsuperinteen keräyksen aineistoihin kuuluu kertomus naimakilpailuista teltassa ja Näre on rakentanut tämän ympärille selkeästi pitkitetyn jutun uhkapelien merkityksestä kertomalla juttuja kortinpeluusta ja tekemällä kertomuksista näennäisen synteesin - sangen kökön sellaisen.

Korsuperinteen keräyksestä otetut aineistot on upotettu leipätekstiin lainausmerkkeihin tai sitten pitkinä lainauksina. Toisinaan leipätekstiin upotetut kohdat on vaikea erottaa muusta tekstistä, mikä on ainoa lukunopeutta hidastava tekijä.  Vaikka Korsuperinteen keräyksen kertojat pitääkin aineiston arkaluontoisuuden vuoksi salata, olisi kirjoittaja voinut edes mainita lähdeviitteenä esimerkiksi sen mikrokortin numeron, josta kertomus on peräisin. Ainakin fyysisen sidoksen olisi voinut laittaa Näreen kipakan kommentin mukaan aineistoon ei mukamas saa viitata millään tavalla, mikä on joko todella paha väärinymmärrys tai tahallaan väärin ymmärretty. Folkloristiikkan arkistolinjalta ja nimenomaan muistitiedon läytöstä valmistuneena väitän, että kansanperinnearkistoihin on viitattava kunnolla. Mikäli informanttia ei saa mainita – ja yleensä ei saa – tulee mainita keräyksen nimi, sidos ja mahdollisesti sivunumero. Tämä on täysin anonyymi tapa viitata lähteeseen ja samalla tutkimus on verifioitavissa. Nyt primääriaineistoon viitataan täysin puutteellisesti, mikä selvästi aiheuttaa hankaluuksia tulosten luotettavuuden suhteen.

Esimerkiksi samalta "suurvalehtelijalta/naistenmieheltä" kuultuna on Sodassa ja seksissä kaksi tarinaa, jotka leipätekstin perusteella (s. 131 ja 159–160) voisi ymmärtää kahdelle eri henkilöille sattuneiksi. Tätä on myös häivytetty ottamalla alkupuoli tarinasta Korsuperinteen keräyksen arkistoaineistosta ja loppuosa Sotasavotta -teoksesta, vaikka kertomus on kokonaisuudessaan Sotasavotassa (s. 112–115). Periaatteessa tällainen "aineiston monistaminen" on hyvin kyseenalaista, etenkin kun otanta on pieni. Nyt aineistoa on manipuloitu niin, että ensimmäisessä tarinassa "tarinan päähenkilö edustaa aineistossa naistenmiestä, jonka juttuihin ei liiemmin uskottu" ja toisessa "Edellä siteerattu Piippu-Nokelainen oli fabuloijan, tarinankeksijän maineessa, eivätkä kaikki kuulijat hänen juttujaan sietäneet". Kokonaisuudessaan Sotasavottaan otettu pitkä kertomus Piippu-Nokelaisesta kertoo, että molemmat talvisotaan sijoittuvat tarinat ovat sinänsäkin mahdottomia, sillä Nokelainen oli nostomies eikä juurikaan olisi edes ehtinyt rintamalle mukaan 1939–1940. Oman kertomansa mukaan Nokelainen muun muassa ampui käsikranaatteja ritsalla venäläisten niskaan ja pommien puutteessa pudottivat jättimäisiä kivenlohkareita Viipuriin. Kuvaavaa on, että kummassakin tarinassa sankari naiskentelee lottaa. Ensimmäinen osa kertomuksesta saatiin sellaisenaan osaksi valtakunnallista uutisointiakin Sodan ja seksin ilmestyessä markkinoille.




Lähteistä



Tuntuu siltä, ettei Näre tee olennaista eroa kaskujen, vitsien, tarinoiden ja kertomusten välille. Folkloristille näillä on eroa ja siitä riippuu niiden tulkinta, tarkoitus ja myös kerrontatapa. Osa aineistosta on suoraan tunnistettavissa jo siviilissä kiertäneisiin seksuaalisiin kaskuihin, jotka rintamalla on vaihdettu kertomaan rengin sijasta sotamiehestä. Asettamalla vitsit ja kertomukset dokumentaarisesti samanarvoisiksi voidaan tehdä rintamamiesten seksuaalisuudesta vaikka minkälaisia johtopäätöksiä.


Korsuperinteen keräyksessä Näre jättääkin nimenomaan huomioimatta kertojat. Usein tekstistä voi päätellä kirjallisen sivistyksen (kirjakieli vai murre? Käyttääkö sivistyssanoja?) ja itse olen huomannut aineistosta, että yleensä sotamiehet kertoivat maanläheisimpiä juttuja kansankielellä, aliupseerit sekä "yleviä että alentavia" juttuja kun taas upseerit keskittyivät yleensä laajaan oman porukan ja sen vaiheiden kertaamiseen mutta todennäköisesti tekstiään eniten työstäen ja sensuroiden. Toisaalta mittavimmat aineistot saatiin arvioni mukaan nimenomaan upseereilta, kun taas sotamiesten muistelut saattoivat olla vain muutaman sivun mittaisia. Itse ryhdyin epäilemään erään luutnantin ja kansakoulunopettajan omituisen proosallista kummituskertomusta kaatuvasta suomalaisesta ja pieni vertailu virallisiin lähteisiin (sotapäiväkirjat, Menehtyneiden tietokanta) osoitti, että kyseessä oli keksitty tarina.


Vaikka Näre on selittänyt käyttäneensä aineiston läpikäymiseen valtavan määrän aikaa, niin Korsuperinteen keräyksen tuntevana voin sanoa että kunhan aineistoon vähän tutustuu niin haluamastaan aiheesta löytää nopeasti oikeat mikrokortit selattavaksi. Työtä nopeuttaa myös jo ainakin pari vuotta käytössä ollut excel-taulukko, josta löytyy yksiköt, aiheet yms. sangen helposti haettavassa muodossa.


Vaikuttaa myös siltä, että lähdeaineistoa laajentamalla teoksesta olisi saanut paljon laajemman kuvauksen. Nyt yksittäiset vitsit ja kertomukset esitetään niin, ettei metsää eroteta puista. Näre mainitsee useaan otteeseen seksuaalisiin suhteisiin ja raiskauksiin liittyvät oikeudenkäynnit, ja näiden aineistoja, etenkin kuulustelupöytäkirjoja olisi voinut ottaa mukaan.

Seksuaalisista vihjailua ei kavahdettu rintamalehdissäkään. Lähde: Karjalan Viesti 8.9.1943

"Banaaneja (Tyttöäkin voi katsoa, jos tahtoo)". Lähde: Karjalan Viesti 21.2.1943.


Rintamalehtiäkin olisi voinut käydä läpi, olihan niiden anti ajankohtaista. Samoin sodan ajan kaskukokoelmia on olemassa suuri määrä, ja niihin on otettu mukaan jos ei härskejä, niin ainakin ronskeja vitsejä. Esimerkiksi Talvisodan nauruissa on muistaakseni seuraava mainio vitsi:


Linnakkeessa oli sata miestä. Näiden kesken järjestettiin kysely jossa piti vastata kysymykseen "Mikä on naisessa parasta?". Kun vastaukset tarkastettiin, oli 98% vastauksista oikein. Yhdessä oli vastaus vahingossa kirjoitettu w-kirjaimella ja toisesta puuttuivat t:n viivat.

Aineistossa on muitakin vähintään outoja puutteita. Aake Jermon klassikko Kun kansa eli kortilla puuttuu täysin, vaikka siinä nimenomaan on kiinnostava luku "Moraalikin pulassa" sota-ajan moraalista (1974 s. 269–306). Samoin vuonna 2011 julkaistu Vilho Kankareen Mennään kun käsketään! olisi pitänyt sisällään useita hyviä – tosielämän – kuvauksia.

Liikun nyt hieman harmaalla alueella, mutta Korsuperinteen keräykseen kuuluu myös julkaisukieltoon määrättyjä aineistoja. Yksi tällainen, selvästi tositapaus liittyy suuresti Näreen kirjan aiheeseen ja siitä olisikin voinut etsiä tietoa kiertoteitse eli esimerkiksi aiemmin mainitsemistani oikeudenkäyntikirjoista.



Kirjan sanoma ja tutkimuksen tulokset



Onko tällä kirjalla uusi, syvällisempi sanoma? Ei ole.

Omaa panosta tulkinnoissa ei juurikaan ole, vaan pääosa mehevimmistä johtopäätöksistä on peräisin muiden tutkimuksista. Jos jonkin tarinan suhteen tehdäänkin omaa tulkintaa, niin se menee usein häiritsevästi enemmän keittiöpsykologian puolelle kuin kestävään ja kantavaan analyysiin. Usein yksittäistapauksista tehdään typerryttävän pitkälle meneviä johtopäätöksiä, esimerkiksi syyskuussa 1944 suomalaiskersantin raiskaama 17-vuotias inkeriläistyttö rinnastuu koko Suomeen: "etnisesti ja seksuaalisesti haavoittuvassa asemassa oleva nuori neitsyt merkitään raiskaamalla, kun sotaretki natsi-Saksan kyljessä onkin epäonnistunut."

Samoin seuraava johtopäätös on monella tapaa outo. Laitan sivut tähän kokonaisuudessaan (s.335–336):

Naisten kohtaamiset neuvostoliittolaisten kanssa olivat toisinaan kaukana leikistä ja todella vaarallisia varsinkin rajaseuduilla. Joissakin tapauksissa suomalaisnaiset joutuivat venäläisten käsiin. Traaginen esimerkki on 19-vuotiaan partisaanin Valentin Smirnovin ja hänen vankinsa Eliisin tapaus. Valentin oli ollut partisaanijoukoissa Seitajärvellä, josta partisaanit ottivat mukaansa kolme vankia: yhden sotilaan ja sisarukset, joista toinen oli poika ja toinen tyttö nimeltä Eliisi. Pakomatkalla Valentin rkastui Eliisiin. Kolmen päivän matkaamisen jälkeen venäläisten esikunnasta tuli määräys luopua vangeista. Valentinin tehtäväksi määrättiin rakastamansa tytön ampuminen. Partisaanitoverit halusivat ampumiskäskyllä antaa mielestään hauskan rangaistuksen vihollistyttöön rakastuneelle toverilleen. Siitä jäi Valentinille elinikäinen trauma, ja myöhemmin hän hankki vaimokseenkin Eliisin näköisen naisen. Valentin Smirnov kertoo vanhana miehenä teloituksesta:

"Olimme sopineet, että emme ammu sisaruksia toistensa nähden. Poika vietiin kauemmaksi, ja sen jälkeen olin näyttävinäni tytölle jotain metsässä ja kun tyttö katsoi metsään, ammuin hänen takaraivoonsa kaksi laukausta. Luotien paineet heittivät tytön molemmat silmät kahden metrin päähän maahan. Olen nähnyt tästä tapahtumasta unta koko ikäni."

Mielestäni tämän kaltainen sekä sekä vihollista että omia asetovereita koskeva julmuus paljastaa sen, miksi suomalaiset pystyivät torjumaan venäläisten ylivoiman. Tapaus tuo esiin venäläisarmeijassa vallinneen hierarkian ja sen tuoman mielivallan. Se kertoo asevoimien liiallisesta hierarkkisuudesta, minkä takia yhteenkuuluvuuden tunnetta ei ole päässyt syntymään samalla tavalla kuin Suomen armeijan korsuissa. On vaikea mieltää, että suomalaisissa rintamajoukoissa olisi päässyt tapahtumaan vastaavaa – eli vaikkapa naispuoliseen venäläiseen vankisotilaaseen rakastunut suomalaissotilas olisi komennettu ampumaan vangin. Suomalaissotilaiden virallista säännöstöä muovanneella vastarinnalla on saatu tasoitettua armeijahierarkiaa ja luotu yhteishenkeä, jolloin rintamaveljiä kohtaan saatettiin tuntea empatiaa. Ja kuten todettu, seksuaalikerronta oli yksi tapa luoda miesten kesken lojaalisuutta ja yhteisyyttä, mikä kasvattaa luovuutta.

Katkelmassa on lukuisia ongelmia. Ensinnäkin, partisaanit eivät olleet varsinainen osa neuvostoarmeijaa vaan siitä irrallaan oleva sabotaasia, tiedustelua yms. harjoittava aseistautunut miliiseihin rinnastettava ryhmittymä. Käytännössä he olivat miliisejä, mutta II maailmansodassa heitä ei suojellut mikään kansainvälinen sopimus. Tästä syystä partisaanit yleensä teloitettiin heti kiinni saadessa. Partisaanien sotilaskoulutus poikkesi armeijan koulutuksesta, mikä näkyi mm. raakuutena ja epäluotettavina tiedustelutuloksina: Suomessa tuhotut rajakylät tiedotettiin puna-armeijalle tuhottuina varuskuntina. Partisaanien rinnastaminen puna-armeijaan kokonaisuutena ei siis toimi.

En tiedä miten sosiologiassa opetetaan tilastointia, johtopäätösten yleistettävyyttä ja muuta vastaavaa mutta jos Smirnovin tapaus voidaan yleistää koskemaan koko puna-armeijaa (johon kuului kaikkiaan lähes 30 miljoonaa miestä), niin tieteessä kuin tieteessä tulkinnassa ollaan heikoilla kantimilla. Puna-armeijassa oli kyllä yhteenkuuluvuutta joukko-osastoissa ja takuulla seksuaalissävytteisiä tarinoita kerrottiin vähintään saman verran kuin Suomen armeijassa! Esimerkiksi Anthony Beevor mainitsee Stalingradissa sellaisten puna-armeijan yksiköiden olleen onnekkaita, joilla oli joukossaan taitavia tarinankertojia.

Näre selittää suomalaisten yksiköiden "luovuutta" ja lainaa Pasi Tuunaista (336):

"- - suomalaisilla oli kyky improvisoida talvisodassa; he toimivat aina arvaamattomasti ja yllättävästi, mikä erosi suuresti kaavamaisesti toimineen puna-armeijan hierarkkisemmasta strategiasta"

Loikka seksuaalikerronnasta sotilaalliseen luovuuteen on melkoinen! Suomalaisten menestys talvisodassa perustui alussa heikkoon, olemattomasti koulutettuun ja huonosti johdettuun viholliseen ja omaan hyvään pienryhmätaktiikkaan, jota oli harjoiteltu jo suojeluskunnissa. Pienryhmätaktiikoissa, joissa pätevillä reservinupseereilla ja aliupseereilla saatiin hyvin koulutetut ja pienetkin miesryhmät toimimaan tehokkaasti, oli olennainen merkitys. Etenkin Karjalankannaksella suomalainen puolustustaktiikka oli kokonaisuutena jokseenkin jäykkää. Laatokan pohjoispuolella ankara talvi piti omalta osaltaan huolen pienille metsäteille juuttuneista mekanisoiduista divisioonista.

Loppujohtopäätös, jonka mukaan kaveripiireissä harrastettu seksuaalinen kerronta korsuissa mahdollisti kestävän asevelihengen synnyn ja selviytymisen sodasta on yksinkertaisesti typerä. Asevelihengen syntyyn vaikuttaa suuri määrä tekijöitä: kuri, koti, liikekannallepanossa paikkakuntalaisuus, uskonto, kuoleman ja vaarojen jakaminen yhdessä, sosiaalisten keittoporukoiden luominen, pelit ja urheilu, joukko-osastoa (ainakin omaa ryhmää ja joukkuetta) kohtaan tunnettu lojaliteetti sekä esimerkiksi univormut. Yksi tärkeä keino asevelihengen luomiseksi on yhteisen huumorin ja kertomusperinteen luominen ja vaaliminen, jossa seksijutut ovat oma osansa.


Plagiointia?



Minulla heräsi raskas epäily siitä, että Sari Näre on ottanut omaan kirjaansa tekstiä ja johtopäätöksiä vuonna 2006 julkaistussa Kun sota on ohi. Sodista selviytymisen ongelmia ja niiden ratkaisumalleja 1900-luvulla  teoksessa olevasta Tuula Juvosen artikkelista "Ruotsalaistaudin kourissa – heteromaskuliinisuuden jälleenrakentaminen 1950-luvun Suomessa" (s. 310–340). Näre ei mainitse tätä artikkelia lähdeluettelossa.

Artikkeli ei voi olla tuntematon Näreelle, sillä Sodassa ja seksissä on viittauksia samassa teoksessa olevaan Kerttu Tarjamon artikkeliin rikollisuudesta (s. 341–376). Näre tosin on käyttänyt Tuula Juvosen aiempaa teosta Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (2002), jota en itse ole lukenut, mutta Juvosen Kun sota on ohi -artikkelin olisi voinut edes mainita. Lähdeviittausten (laskin vain kaksi Juvosen teokseen) perusteella Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia -teoksesta on poimittu kohtia, joita ei ole 2006 artikkelissa. Voi olla, että Näre on käyttänyt samoja lähdeaineistoja ja tullut samoihin johtopäätöksiin, mutta Juvosen artikkelin puuttuminen lähteistä herättää epäilyksiä.


Lopuksi



Sisällöltään kirja ei ole loppujen lopuksi kovin kummoinen. Valtaosa tarinoista on jo mukana Korsuperinteen keräyksen pohjalta julkaistussa Sotasavotta -kirjassa (1975), johon myös Näre viittaa. Suurin osa tarinoiden pohjalta tehtävistä johtopäätöksistä on epäpäteviä ja vähintäänkin kyseenalaisia. Tuntuu siltä, että kirjasta on haluttu pelkkä julkinen ja taloudellinen pikavoitto. Ja seksihän tunnetusti myy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti