Analyysi Itä-Ukrainan taisteluista. Putinin ja zetojen sota Ukrainassa 6/?

Koska olen tänään vauhdissa, niin kirjoitetaan vielä kolmas – ja epävarmin – analyysi Ukrainan sodasta. Siirrän katseen kiihkeimpään taistelualueeseen eli Itä-Ukrainaan. Korostan, että tämä on kaikkein vaikeimmiten ennustettava alue Ukrainasta, ja tilanne vaihtuu tunti tunnilta sekä toisinaan tapahtumien todentamiseen kuluu viikko, koska tiedotus on hyvin ristiriitaista ja tarkoitushakuista.

Määrittelen tämän alueen Harkovan pohjoispuolelta etelään Iziumiin, siitä itään Rubizhneen, siitä karkeasti kaakkoon Luhanskiin, siitä länteen Horlivkaan, siitä lounaaseen Donetskiin mistä rintama kulkee epätasaisena itä/lounaaseen Dnepriin. Alla "karkea" kartta rintamasta 24. huhtikuuta 2022.

 

Itä-Ukrainan rintama 24.4.2022 The War in Ukraine -sivuston mukaan. Kuvakaappaus sivulta: https://www.scribblemaps.com/maps/view/The-War-in-Ukraine/091194

Tilanteen tarkistamiseksi kannattaa tarkkailla tätä kotimaista "The War in Ukraine" karttasivustoa:

https://www.scribblemaps.com/maps/view/The-War-in-Ukraine/091194

 

Katsaus alueeseen ja joukkoihin

Kiovan vyörytyksen epäonnistuttua Venäjä muutti sodan ("erikoisoperaation") painopistettä vahvasti itään. Kiovasta vedetyt joukot on ilmeisesti valtaosiltaan heitetty rautatiekuljetuksilla Valko-Venäjän halki lihamyllyyn ilman, että näitä olisi välittömästi vetäytymisen jälkeen erityisesti lepuutettu ja/tai täydennetty. Ilmeisesti kuitenkin pahiten kärsineet yksiköt ovat OSINT-lähteiden (Open Source Intelligence) perusteella vielä Valko-Venäjällä huollettavina, joten kaikkia mekanisoidusta pataljoonasta jalkaväkijoukkueeksi kutistuneita joukkoja ei ole sentään pikamarssitettu uuteen lihamyllyyn.

Ei ole tiedossa, miten Itä-Ukrainaan heitetyt joukot on saatu edes paperilla taistelukuntoon: onko ne yhdistetty muihin osastoihin, onko niitä yhdistetty keskenään uusiksi osastoiksi vai onko niitä täydennetty kotoa tuoduilla täydennyksillä. Tällä on olennainen vaikutus taistelukelpoisuuteen:

1) Luomalla uusi yksikkö yhdistämällä muualla rintamalla tappioita kärsineitä osastoja uudella rintama-alueella vanhoihin yksiköihin saadaan yksiköitä, joissa on rintamakokemusta ja taistelu-alueen "vanhat" voivat opettaa "uusille" aluetuntemusta kokemuksensa perusteella. Ongelma tosin on, että uudet, pahoja tappioita kärsineet yksiköt voivat vaikuttaa demoralisoivasti yksikköön johon ne yhdistetään. Pohja on joka tapauksessa veteraaneissa.

2) Yhdistämällä pois rintamalta vedettyjä, tappioita kärsineitä yksiköitä keskenään luodaan osasto jolla on keskenään samanlaiset kokemukset takana samanlaisilta alueilta. Todennäköisesti yksiköt myös tuntevat toisensa vanhastaan, mikä voi helpottaa integraatiota. Ei ole kuitenkaan varmaa, miten tällainen yksikkö pärjää uudella taistelualueella. Pohja on joka tapauksessa veteraaneissa.

3) Täydentämällä kärsineet yksiköt uusilla tulokkailla yksiköiden "identiteetti" säilyy, ja parhaassa tapauksessa veteraanit neuvovat uusia tulijoita uuden sodan "säännöistä" ja käytänteistä. On muistettava että Valko-Venäjälle ja Venäjälle pääsivät ne, jotka yleensä selvisivät taisteluista. Ei kuitenkaan ole varmaa, miten taistelukelpoisia uudet tulokkaat ovat. Usein täydennysmiehet "ovat kuolleita kaksi päivää ennen rintamalle tuloaan". Yksikön pohja on uusissa tulokkaissa sekä veteraaneissa 30% / 70% tai 40% / 60% suhteissa.

4) Yhdistelmä edellisiä

Vain ja ainoastaan viimeisissä tapauksissa samalla sotilaiden määrä kasvaa, kahdessa ensimmäisessä tapauksessa vain luodaan toimintakykyisiä yksiköitä kuitenkaan tuomatta uutta väkeä riveihin.

Kaikissa kolmessa tapauksessa joukkojen pitäisi antaa levätä, kouluttautua ja uudelleenvarustautua. Pataljoonien, komppanioiden, joukkueiden ja ryhmien pitäisi antaa harjoitella ja hitsautua toimivaksi kokoonpanoksi. Samalla huonoksi koettu aines voidaan karsia, siirtää toissijaisiin tehtäviin ja korvata pätevämmillä. Ilmeisesti tämä vaihe on Venäjän toimesta nyt jätetty täysin väliin, mikä tekee joukoista sotakokemuksesta huolimatta heikompia, ei vahvempia uusissa taisteluissa.

Tilanne on hyvin epävarma. Ei ole varmuutta siitä, miten paljon ukrainalaisia alueella on ja millainen näiden varustus on. Samoin ei ole varmuutta siitä, miten paljon venäläiset ovat saaneet ryhmitettyä joukkojaan ja kuinka paljon näitä on vielä tulossa. Puntit tuntuvat kuitenkin olevan melkein tasan, joskin venäläisillä on miesten suhteen ilmeisesti hienoinen ylivoima ja ilmavoimien sekä tykistön suhteen valtava ylivoima.

Venäläisten puolella kiinnostava kysymys liittyy separatistialueilta koottuihin ja/tai pakkovärvättyihin joukkoihin. Ne ovat olleet enenevissä määrin etulinjassa mikä näkyy niiden hirvittävinä tappioina. Samalla kuva-aineisto joukoista kertoo selvästi, että ne ovat venäläisten huollon prioriteeteissa alimpina. Joukoilla on nähty II maailmansodan aikaista kalustoa tuliaseita ja kypäriä myöten. Nämä ovat tykinruokaa sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä on joukkojen tappioprosentti ja sen jakauma: paljonko on kaatunut ja paljonko "kadonnut" eli karannut tai antautunut? Ilmeisesti näitä "vapaajoukkoja" käytetään päivittäisiin rintamahyökkäyksiin ukrainalaisten kuluttamiseksi ja väsyttämiseksi.

 

Luhanskista koottuja separatistitaistelijoita. Varusteiden ja aseiden perusteella näiden taisteluarvo on hyvin kyseenalainen. Kuva: Twitter/Canadian Ukrainian Volunteer 21.4.2022

 

Yleinen arvio on, että alueella olevat ukrainalaiset ovat Ukrainan armeijan parhaimmistoa. Nämä tuntevat alueen ja ovat todennäköisesti pelanneet sotapelejä, joissa pahimmat skenaariot on ennakoitu. Alueet on linnoitettu syvyyteen ja tykistöllä on kartoissaan tarkkaan mitattu ja maalitettu alue. Hyvä kysymys on, ovatko Ukrainan tähän mennessä kärsimät miehistö- ja kalustotappiot alueella siedettäviä, pahoja, kriittisiä vai ratkaisevia?

Kyseessä on monine mutkineen ja teineen valtava rintama, joka voidaan jakaa lohkoihin, alalohkoihin ja alalohkojen alalohkoihin. Jokainen alalohko voi nousta laajemmaksi lohkoksi ja yhden alueen laaja taistelu voi kutistua alalohkojen kahakoinniksi. Käytännössä jokainen kylä ja tienristeys on ankaran taistelun alainen. Tilannetta mutkistavat ukrainalaisten kahdeksan vuoden aikana luomat linnakkeet, jotka ilmakuvista päätellen ovat taitavasti rakennettuja.

Logistiikkaa ja tulivoimaa

Venäjällä on puolellaan valtava tuliylivoima sekä huomattava ilma-ase. Kumpaankin liittyy kuitenkin valtava määrä varauksia. Näiden aselajien määrää olennaisempi on laatu sekä integroituminen muuhun sodankäyntiin ja yhtenäisen, koordinoidun johtamisjärjestelmän alle. Juuri tätä valtava määrä asiantuntijoita nyt pohtii:

1) Onnistuuko uusi, keskitetty johto luomaan toimivan kokonaisuuden joka jauhaa ja murtaa Ukrainan asevoimat?

2) Pystyykö tykistö/raketinheittimistö/ohjusase murtamaan ukrainalaisten linjat niin leveydessä kuin syvyydessä? Saadaanko sen tuella aikaiseksi läpimurto? Yksittäinen aukko malliin "Summa 1940" ei riitä, mikäli sen avulla ei päästä nopeasti vyöryttämään ukrainalaisasemia sivulle ja syvyyteen.

3) Tukeeko tykistö etenevää jalkaväkeä ja panssariasetta tarkalla ja liikkuvalla, hyvin johdetulla tulella?

Suuri tykistö voi jopa kääntyä venäläisiä vastaan. Niiden ammuskulutus sitoo valtavasti logistiikkaa ja jo Kiovassa huomattiin, että kuorma-autoihin oli lastattu enemmän kranaatteja kuin autot pystyivät kuljettamaan. Ukraina on tuhonnut aggressiivisesti venäläislogistiikkaa ja voi olla, että raketinheittimille ja tykistölle riittää rautaa, mutta etulinjan joukot jäävät ammuksitta ja muonitta.

 

Tykistötulen jälkiä ukrainalaisasemien ympärillä Iziumissa. Mikäli tykistökeskitys ei pyri aluevaikutuksella estämään puolustajan liikettä oman hyökkäyksen aikana, on tällainen tulitus tehoton tapa yrittää iskeä vastustajaan. Kuva: Twitter/Nolan Peterson

 

 

Suoraa tulivoiman väärinkäyttöä on iskeä sillä siviilikohteisiin. Kyseessä ei ole pelkästään sotarikos, vaan myös tehoton sodankäynti. Tällainen terrori ei yksinkertaisesti toimi, vaan lietsoo lisää vastarintaa, ja samalla oma kalusto kuluu. Raketinheittimien osumatarkkuus on aina niin ja näin ja niillä pyritään ylipäätään aluevaikutukseen, mutta tavallisen tykistön rihlat yksinkertaisesti kuluvat, ja samalla tarkkuus kärsii. Pistevaikutuksen sijaan pystytään pelkästään aluevaikutukseen.

Ukrainan logistiikka ja tulivoima ovat isoja kysymyksiä. Tiet omalle puolelle ovat toiminnassa ja käytössä. Tykistöllä on selvästi kykyä, joka saisi kenraali Nenosenkin myhäilemään tyytyväisenä. Suurin ongelma tämän suhteen on Venäjän ilmaylivoima, joka näin idässä pystyy vaikuttamaan sekä logistiikkaan että tykistöön vahvasti. Ukrainalaiset pystyvät kyllä tuottamaan tappioita, mutta kysymys on kumpi saavuttaa ensin kriittisen pisteen: Venäläisten kalusto- ja lentäjähävikki vai ukrainalaisten tykistön ja logistiikan kokemat häiriöt. Toistaiseksi Ukraina on kyennyt häiritsemään venäläisiä tehokkaasti ja esimerkiksi taisteluhelikopterit joutuvat laukomaan minne sattuu ja pakenemaan sitten omalle puolelle. 

On myös paljon kertomuksia siitä, että Venäjän ilmavoimat ovat vahingossa moukaroineet omiaan, mutta niihin kannattaa suhtautua pitkälti anekdootteina. Omia tulee AINA ammutuksi vahingossa, ja Irakin sodan 1991 eli Aavikkomyrskynkin aikana valtaosa Irakin vastaisen liittouman tappioista tuli, kun ilma-ase vahingossa pommitti omia joukkoja. Siitä ei siis tule vetää liikaa johtopäätöksiä "venäläisten typeryydestä".

Venäjän keskeiset vahvuudet, tuliylivoima ja ilma-ase, eivät kuitenkaan ilmeisesti ole kahden kuukaudenkaan jälkeen vielä kunnolla käytössä. Syitä voi arvailla. Logistiikka on turvatumpi kuin Kiovassa, mutta ukrainalaiset voivat taitavilla vastahyökkäyksillä, kuten Iziumissa, pakottaa yhä enemmän kuorma-autoja yhä vähäisemmälle ja huonolaatuisemmalle tiestölle. Tämäkin operaatio romahtanee ammusten, ruoan ja polttoaineiden puutteeseen.

 

Taisteluspekulaatiot

 

Tällä hetkellä (24.4.) Itä-Ukrainan operaatio kiihtyy kiihtymistään, mutta ratkaisua ei ole näkyvillä. Venäjä on saavuttanut aluevaltauksia, mutta ne eivät ole merkityksellisiä. Ukraina suhtautunee niihin väistämättöminä menetyksinä, jotka voidaan myöhemmin saavuttaa takaisin vastahyökkäyksillä.

Venäjän strategia on karttaa katsomalla selvä: Tavoite on saarrostaa Itä-Ukrainan ukrainalaisjoukot pohjoisesta ja etelästä iskevillä kiiloilla. Tämän suunnitelman toteuttamiseksi on monia tapoja ja hyökkäyssuuntia, jotka noudattavat tiestöä ja maastoa. Venäjä todennäköisesti luotaa sopivinta suuntaa. Sodan sumua kuvaa se, että emme tiedä onko Venäjällä menossa vasta tunnustelevat hyökkäykset. Tämä tarkoittaa heikkojen kohtien etsintää koko rintaman laajuudella rajulla tulivaikutuksella sekä väkivaltaisella tiedustelulla. Niissä kohdin, missä ukrainalaiset pystyvät kovaan vastarintaan tyydytään sitomaan mutta niissä kohdin, missä ukrainalaisten vastarinta on heikompaa ja etenemismahdollisuuksia on, myös pyritään etenemään syvyyteen.

Monet asiantuntijat tosin ovat arvioineet, että venäläiset eivät sittenkään ole ottaneet opikseen Kiovasta vaan suurhyökkäys on jo alkanut. Suuren, syvään ja strategiseen iskuun kykenevän massan kokoamisen sijaan rintamalle saadut uudet joukot heitetään etulinjaan saapumisjärjestyksessä "tipoittain". Tällä menetelmälle, jota ei voi kutsua taktiikaksi eikä strategiaksi, ukrainalaisten rintama saattaa taipua mutta ei murru.

Mikäli tilanne todella on tämä, eli Venäjä heittää (jo nyt) kaikkensa peliin, on lopputulos se että hyökkäys hyytyy jo ennen toukokuuta. Joukot vain kuluvat voimatta hyödyntää edes vähäistä menestystä. Joustavuudella ja omalla tulivoimallaan Ukraina pystyy kuluttamaan hyökkääjien kaluston. Jotkut laskelmat povaavat, että Ukrainalla olisi kohta jo panssareiden suhteen ylivoima Ukrainassa. Väitteeseen tulee suhtautua varauksella, mutta sen antaa mahdollisuuden laajempaan suurhyökkäykseen venäläisten heittämiseksi Itä-Ukrainasta.

Viime kädessä sodassa isketään aina vastustajat taistelutahtoa vastaan sen kaikissa muodoissa. Taistelu on ohi, kun vastustaja antaa periksi. Tämä ei edellytä, ja hyvin harvoin sotahistoriassa on edellyttänyt sitä, että vastustaja on surmattava viimeiseen taistelijaan. Olennaisempaa on luoda taistelemalla tilanne, jossa vastustaja joko vetäytyy tai antautuu. Itä-Ukrainassa taistelutahtoa murennetaan seuraavilla tavoilla:

 

Venäjä pyrkii (omasta näkökulmastaan) lyömään Ukrainan esimerkiksi

1) Saarrostamalla sen armeijan merkittävät osat ja sitomalla muut joukot kaikkialla taisteluihin

2) Aiheuttamalla niin sietämättömät tappiot Ukrainan armeijalle, etteivät ukrainalaiset pysty korvaamaan niitä (kalusto ja taistelijat)

3) Murentamalla taistelijoiden moraalia iskemällä siviilejä vastaan. Taisteleminen voi tuntua turhauttavalta, mikäli sillä ei pystytä suojelemaan omia kansalaisia

4) Näännyttämällä ukrainalaiset fyysisesti ja henkisesti

Näistä keinoista ainoastaan numero yksi tarjoaa Venäjän armeijalle mahdollisuuden nopeaan ja selkeään voittoon, keino 2 on tietysti kaiken aikaa käytössä vääjäämättä mutta keinot 3–4 ovat hitaampia. Venäläiskomentajilla on selvästi tiukka aikataulu, mihin mennessä pitäisi saada konkreettinen voitto. Keinot 2–4 ovat käytössä kaiken aikaa, mutta ne ovat enemmän taustatyötä kuin varsinainen strategia. 

Mikäli konkreettista suurvoittoa ei taistelukentältä kuulu, alkavat loput keinot olla yhä enenevissä määrin käytössä. On kuitenkin eri asia, miten pitkään Venäjän armeija ja yhteiskunta pystyvät tukemaan tällaista sodankäyntiä. Ilman massiivista mobilisaatiota, ja venäläisille kelpaavaa hyvää syytä siinä ei onnistuta pidemmän päälle.

Luonnollisesti on olemassa vielä vaihtoehto 

5) Joukkotuhoaseiden käyttö.

Ukraina pyrkii lyömään Venäjän

1) Pysäyttämällä ja torjumalla hyökkäykset tai hidastamalla niitä ja kuluttamalla Venäjän joukkoja

2) Keräämällä, aseistamalla ja kouluttamalla sekä ryhmittämällä uudelleen täydennysjoukkoja vastahyökkäyksiin

3) Uhkaamalla Khersonia niin pahoin, että Venäjän on siirrettävä lisävoimia sinne

4) Iskemällä strategisiin kohteisiin, kuten komentopaikkoihin ja tärkeisiin varastoihin

Ykkönen on ilmiselvä strategia ja taktiikka. Olennaista on, sidotaanko omat joukot tiettyihin tukikohtiin, jotka hyvin linnoitettuina saattavat kuluttaa ja sitoa vihollisvoimia merkittävästi, vai käytetäänkö joustavaa puolustusta, joka vetäytyy pahimman jyrän alta ja kuluttaa hyökkääjän voimia. Itä-Ukrainan avoimessa maastossa siirtyminen uusiin asemiin on ilman voimakasta tulitukea ja ilmatorjuntaa vaikeaa. Ykköseen sisältyy myös vastahyökkäyksiä, mikäli olosuhteet ovat suotuisat.

Vastahyökkäyksen valmistelu on ukrainalaisille elintärkeää, mutta on iso kysymysmerkki saavatko ukrainalaiset riittävän voiman heittääkseen venäläiset takaisin venäläisvoimien hyökkäyksen saavutettua kulminaatiopisteen (huolto ja joukot niin äärirajoilla, etteivät pysty jatkamaan hyökkäystä). Todennäköisesti tässä vaiheessa, mikäli siis merkittävää läpimurtoa ei synny, ovat venäläisjoukot uupuneita ja mikäli ne eivät saa nopeasti huoltoa ja täydennystä, voi vastahyökkäys olla kertakaikkisen murskaava. Tämä tosin on Itä-Ukrainan epävarmuustekijöistä kaikkein suurin.

Itä-Ukrainan lisäksi on syytä pitää silmällä lännessä Khersonia, missä venäläiset kärsivät jatkuvasti merkittäviä tappioita ja osoittavat suorastaan ällistyttävää taktista joustamattomuutta ja kyvyttömyyttä lukea tilannekuvaa. Öiset ukrainalaispartiot ovat onnistuneet erinomaisesti häiritsemään venäläisiä ja paikantamaan tärkeitä maaleja ukrainalaistykistölle, mitä todistaa läheisellä lentokentällä ainakin 16 kertaa peräkkäin tykistöllä aiheutetut ankarat tappiot. Kun tähän yhdistetään itse Khersonissa vaikuttava voimakas vastarintaliike, joka muun muassa on surmannut kollaboraattoreita eli yhteistoimintamiehiä, on alueella tiedossa täysi kaaos venäläisten keskuudessa elleivät nämä saa täydennyksiä ja komentoketjun uusittua. Voi olla, että länsi kuppaa liikaa idän voimia, mikä heikentää Itä-Ukrainan taistelukykyä. Suurin uhka Venäjälle on voimakas hyökkäys Khersoniin ja sen yli katkaisten Krimiin johtavan maayhteyden.

Neljäs strategia on sidoksissa ykköseen, mutta sen sijaan että iskettäisiin jatkuvasti taistelujoukkoja vastaan pyritään vaikuttamaan enemmän niiden kykyyn taistella. Kuten monet ovat todenneet, on venäläinen armeijan päätöksenteko jyrkän hierarkkista ja ylhäältä alas kulkeutuvaa, joten upseereiden kaatuminen lamauttaa joukot, jotka jämähtävät paikalleen odottamaan uusia ohjeita. Ongelma on syvälle juurtunut Venäjän armeijaan, eikä sitä saada korjattua nopeasti. Tämä on myös keino hyökätä vastustajan suunnitelmaa vastaan tämän varsinaisten joukkojen sijasta.

 

Merkittäviä tekijöitä, joihin kannattaa kiinnittää huomiota, ovat myös sää ja maasto. Ne sanelevat taistelukentän realiteetit ja vaikka tilanne on Kiovaa parempi, rajoittaa silti kenraali Muta suuresti Venäjän armeijan operaatiokykyä.

 

Ennustuksia lähitulevaisuuteen

Tässä kohtaa varma tapa tehdä itsestään narri on lausua ennustuksia, koska sodassa harva ennuste sai suunnitelma selviää kohtaamisesta todellisen tilanteen kanssa. Kumpiakin kuitenkin tarvitaan.

Moni ennustaa Venäjän korjaavan taktiikkaansa ja strategiaansa ja ryhtymällä sotimaan "kuten se on harjoitellut". Itse väittäisin että Kiovassa kontannut Venäjä on juuri oppinut kävelemään. Ja menossa on juoksukisa. Moni hokee, ettei venäläisiä tule aliarvioida, mutta minusta tuntuu, että yliarvioimme heitä jatkuvasti. Yliarvioiminen ei ole vastustajan kunnioittamista, vaan omien kykyjen aliarviointia ja kohtuuttoman suuren vaivan näkemistä tilanteissa, joissa vähemmälläkin pääsisi. Historialliset analogiat Venäjän lopullisen ja vääjäämättömän voiton takeena eivät juurikaan toimi, ja on muistettava, että Venäjä on ottanut monissa sodissa myös totaalisesti siipeensä. Pelkkä vuoden 1945 yksiulotteinen muistelu ei anna minkäänlaista realistista kuvaa nyky-Venäjän kyvyistä. Ja Venäjä on yleensä pärjännyt sodissa osana laajempaa liittoumaa, hyvin harvoin yksin.

Ennustukseni on, että Venäjän armeijan joukot ovat liian pienet, kolhitut ja taistelumoraaliltaan niin huonot, että ne eivät kykene Itä-Ukrainassa läpimurtoon. Todellisuudessa joukkojen tilanne on huonompi kuin paperilla ja teoreettisissa laskelmissa BTG-muodostelmien vahvuudesta. Ne pystyvät tuliylivoimalla pieneen paikalliseen menestykseen tai jäävät junnaamaan paikoilleen. Junnaaminen sitoo ukrainalaisia, mutta ei kuluta näitä katastrofaalisesti.

Vihollisen tappiot/omat tappiot/saavutetut aluevoitot ovat kohtuuttomasti epätasapainossa Venäjän tappioksi. Ei ole tiedossa miten monta venäläistä BTG-muodostelmaa on vasta matkalla Ukrainaan, mutta niillä pystytään hädin tuskin korvaamaan edes tappioita, saati muodostamaan riittävää ylivoimaa taktisen painopisteen luomiseksi. Hyökkäys hyytynee huhtikuun loppuun mennessä.

Ennustan, että Ukraina pystyy pitämään linjansa kasassa joustavan puolustuksen turvin ja mahdolliset paikalliset läpimurrot lyödään syvyydessä. Joustava johtamiskulttuuri ja pätevät alikomentajat pystyvät pitämään taistelukykyä yllä muissa osissa linjaa samalla kun syvyyteen päässeet venäläisjoukot tuhotaan väijytyksissä ja vastahyökkäyksissä.

Tilanne Khersonissa vaatii venäläisiä siirtämään siihen suuntaan joukkojaan, mikä tulee entisestään vähentämään Itä-Ukrainan voimia. Tilanne passivoituu toukokuun alussa, mutta on epävarmaa, uskaltaako ja pystyykö Ukraina yrittää suurta vastahyökkäystä. Ukrainan on vältettävä Pyrrhoksen voittoa, liian kallista voittoa, visusti. Menossa on Itä-Ukrainan taistelun lisäksi "pitkä peli", joka ratkaisee paitsi sodan keston myös Venäjän kohtalon.

Korostan, että yllätysmomentteja on olemassa, kuuluisa "unknown unknown". Tällä hetkellä kuitenkin Ukraina on se, joka yllättää ja pystyy luomaan loistavia tilaisuuksia, kuten Moskvan tuhoutuminen tai äskettäinen (22.4.) Khersonissa tuhottu merkittävä komentopaikka osoittavat. Venäläiset ovat toistaiseksi olleet suorastaan yllättävän mielikuvituksettomia kaikilla osa-alueilla, paitsi kärsimyksen tuottamisessa siviileille. Toisaalta Mykolaivin lähistöllä venäläiset sammakkomiehet onnistuivat ilmeisesti tuhoamaan ukrainalaisille tärkeän laivaston tiedustelualuksen, mutta muuten näyttö on vähäistä.

Suurinta mielikuvitusta osoitti Putinin fantasiakirjoitus slaavikansojen suuresta kohtalosta, jolla erikoisoperaatio perusteltiin historiallisen kohtalon vääjäämättömänä kulkuna. Ja se onkin ainoa luova osuus tätä operaatiota.

*

Päivitys 27.4.2022:

Alla linkin takana hyödyllinen raportti joka osoittaa, että venäläiset ilmeisesti etenevät Iziumissa hitaasti mutta varmasti useita teitä käyttäen. Merkki taktisesta sopeutumisesta. Oli oletettavissa että venäläiset muuttavat taktiikkaansa Itä-Ukrainassa, mutta kysymyksiä ovat: 

1) Hyväksytäänkö venäläiskomentajien keskuudessa varmahko mutta hidas eteneminen?

2) Onko kyseessä vain paikallinen taktinen menestys, joka pysähtyy parempiin ukrainalaisasemiin tai muihin puolustuselementteihin?

3) Millaisia tappioita venäläisosastot kärsivät etenemissuunnassa? Millaiset vastaavasti ovat ukrainalaistappiot?

4) Pystytäänkö taktiikka laajentamaan muihin osiin Itä-Ukrainaa ja onko siihen kykyä ja/tai halua?

https://www.understandingwar.org/backgrounder/russian-offensive-campaign-assessment-april-26

Välianalyysi analogioista talvisotaan: Putinin ja zetojen sota Ukrainassa 5/?

Seuraava välianalyysi on hyvä kirjoittaa Ukrainan sodan analogioista talvisotaan.

 "Venäläisten ongelma sodassa on, että heidän on tapatettava ainakin 20000 sotilastaan oppiakseen, miten sotaa käydään. Venäläisten vastustajien ongelma on, että venäläisillä on varaa tapattaa 20000 sotilastaan oppiakseen, miten sotaa käydään."

 

Talvisotaa? Analogian puolesta

 

Tässä kohtaa sotaa suomalaisilla historioitsijoilla tai nojatuolikenraaleilla saattaa olla kiusaus tehdä analogia talvisodasta ja Ukrainan sodasta ja väittää, että sodan alku oli analoginen talvisodan alulle 30.11.1939–31.1.1940, jolloin venäläiset kärsivät hirvittäviä tappioita kaikilla rintamilla.

Tästä voisi jatkaa ajatuskulkua niin, että nyt vuorossa on helmikuun 1940 suurhyökkäys Karjalankannaksella joka mursi rintaman Summassa Munasuolla ja osoitti, että venäläiset ottavat opikseen. Lopulta, vaikka täydellistä sotilaallista tappiota ei puolustajalle tulekaan, on tehtävä myönnytyksiä hyökkääjälle.

Analogialle on seuraavat perusteet:

1) Aselajien yhteistyö joulukuussa 1939 oli venäläisillä surkeaa eivätkä jalkaväki, tykistö ja panssarit tukeneet toisiaan. Sama juttu Ukrainassa.

2) Venäläisten puolella voimia ei varattu riittävästi ja esimerkiksi tykistön ampumatarvikkeita oli vain kahden viikon kampanjaa varten . Sama juttu Ukrainassa.

3) Puolustajat niin Suomessa kuin Ukrainassa hallitsevat yötä. Suomessa tämä tarkoitti päivällä menetettyjen asemien takaisinvaltaamista, iskuja huoltoa vastaan sekä omien asemien korjaamista sekä huoltoa pimeyden tultua. Ukrainassa pimeänäkölaitteet, joita on enemmän ja jotka ovat venäläislaitteita parempia, antavat huomattavan edun.

Koulutusjaksolla tammikuussa 1940 marsalkka Semjon Timošenko keräsi riittävät voimavarat, koulutti joukkoja talvisodankäyntiin ja linnoitusten valtaustaisteluihin ja organisoi eri aselajien yhteistyötä. Helmikuun kymmenentenä kulutustaisteluiden jälkeen tämä johti suomalaisten rintaman murtumiseen Kannaksella.

Suomalaiset pelastuivat pääasiassa siksi, että venäläiset eivät osanneet hyödyntää läpimurtoaan täysimittaisesti vaan suomalaiset pääsivät helmikuussa 1940 irtautumaan väliasemaan ja edelleen taka-asemaan hallitusti sekä venäläisiä hidastaen.

 

 

Ei talvisotaa. Analogiaa vastaan

 

Nyt kuitenkin kokoan argumentteja, joiden tarkoitus on osoittaa että analogia ei ole kannattavaa:

1) Karjalankannaksen venäläisten kalustotappioita selittää ja tasoittaa huomattavasti se, että venäläiset saivat usein evakuoitua "tuhotut", eli todellisuudessa pieniä vahinkoja kärsineet ja miehistön hylkäämät panssarinsa omalle puolelle ja Pietarin pajoille korjattavaksi. Sama panssarivaunu saattoi "tuhoutua" viisi kertaa talvisodan aikana. 

Näin ei ole Ukrainassa, eli menetetty kalusto on vain muutamassa tapauksessa saatu pelastettua korjaamoille. Etäisyys korjaamoille on myös pitkä, eikä ilmeisesti kenttäkorjaamoja ole käytössä. Valtaosa menetetystä kalustosta on joko tuhottu tai ukrainalaisten kaappaamaa, eli täysin menetettyä.

 

2) Ukrainalaisten panssarintorjunta on huippuluokkaa, eikä polttopulloihin ole tarvinnut turvautua kuin harvoin ja silloinkin enemmin siviilien kuvaamilla videoilla. Kuten moni uusi tutkimus on osoittanut, aiheutti Suomenkin puolella valtaosan tankkituhoista 40 mm Boforsin panssarintorjuntatykki eikä lähitorjunta-aseistus, kuten polttopullot tai kasapanokset.

Panssarien lähitorjunta on epätoivoista ja hätävararatkaisu, ei nerokasta ad hoc -varautumista ja sopeutumista. Uusi panssarintorjunta-aseistus (Stugna, NLAW, Javelin jne.) on huomattavasti tehokkaampaa kuin edes vuoden 1944 kärkiaseistus eli 75 mm pst-tykit tai panssarikauhut ja -nyrkit. Ukrainan ennätys Javelinilla taitaa olla 4,5 kilometrin päästä tehty tankintappo.

 

3) Joukkojen kouluttamista merkittävämpää oli vuonna 1940 se, että stavka (= Stalin) vapautti marsalkka Timošenkon vastuusta joukoille koituvista tappioista. Toisin sanoen hän sai luvan hukuttaa suomalaiset venäläisten verellä.

Nyt väestödemografia, kuten lukuisat asiantuntijat ovat jo osoittaneet, ei salli vuoden 1940 ratkaisua jossa miljoonaa patruunaa vastaan lähetetään kaksi miljoonaa miestä. Väestöosuus, josta sotakelpoisia miehiä saadaan, on kutistunut huomattavasti. II maailmansodan aikaan neuvostoliittolaisäiti synnytti 7 lasta, nyt venäläisnainen saa alle kaksi lasta. Saattaa kuulostaa uskomattomalta, mutta venäläisiltä loppuvat miehet kesken.

Tilannetta pahentaa se, että koulutetuin ja parhaiten sotilaaksi sopivin osa väestöä välttelee lahjuksin sotaväkeenottoja ja armeijaan päätyvät vain köyhimmät ja kurjimmat. Vaikka joku vielä 2000-luvulla saattaa kin ihannoida köyhää patrioottimaista, vähään tyytyvää miestä ideaalisotilaana on todellisuudessa kouluja käymätön ja kituliaasti elänyt mies huonointa mahdollista pohjaa sotaväelle. Suomalainen varusmies, joka tuo armeijaan siviiliosaamisensa ja on hyvin ylipäätään hyvin koulutettu sekä ruokittu, selviää paremmin. Etulinjan sotilaaseen kohdistuu entistä enemmän vaatimuksia, ja entistä pienempi määrä venäläisiä täyttää nämä.

Mainittakoon vielä, että suomalaisilla ei ollut talvella 1940 riittävästi ammuksia, etenkään tykistön, joilla torjua jatkuvasti päälle vyöryviä massoja. Oma osansa oli suomalaisten idioottimaisuuteen asti viedyllä kranaattien säästöohjelmalla, joka johti siihen että rintaman murruttua monen patteriston kranaatit jäivät käyttämättöminä nopeasti edenneiden venäläisjoukkojen haltuun, kas kun ei saatu lupaa ampua niitä vaan piti odottaa "parempaa maalia". Tilannetta pahensi myös Laatokan pohjoispuolella peitteisessä maastossa taistelleet komentajat, kuten Paavo Talvela, jotka tuotiin analysoimaan suomalaisten puolustuksen tilannetta Kannaksella. He eivät ymmärtäneet, miten radikaalisti taistelukenttä Kannaksella poikkesi Laatokan pohjoispuolesta, ja analysoivat ja haukkuivat aivan vääriä tekijöitä.

 

4) Ukrainalaiset taistelevat syvyydessä, eivät yhden puolustuslinja varassa. Suomalaisten ns. "Mannerheim-linja" oli todellisuutta huomattavasti heikompi ja sillä oli syvyyttä ainoastaan Viipurin päätien eli Summan kylän suunnassa. Muualla taaempia asemia ei yksinkertaisesti ollut, ellei Muolaan linjaa lasketa (pääpuolustusasema työnnettiin 1939 eteen Muolaassa aiemmin valmistuneista linjoista).

Suomalaisilla ei ollut Mannerheim-linjan takana aitoa kenttälinnoitettua seuraavaa asemaa, vaan taka-asema oli linnoitusten osalta monin paikoin maahan tökättyjä kylttejä joissa luki "Tähän konekivääripesäke". Puolustus perustui maastoon, ei syvään linnoitusketjuun.

Ukrainalaiset eivät myöskään taistele "ei tuumaakaan maata periksi" periaatteella viimeiseen mieheen yhden juoksuhaudanpätkän takia, vaan säästävät omaa elävää voimaa vihollista samalla voimakkaasti kuluttaen. Patruunoiden vähetessä ja kertakäyttöisten pst-aseiden loputtua nämä vetäytyvät eli irtautuvat taistelusta. Tämän taktiikan tehokkuus korostuu, kun Venäjän sotavoima on sidottu tiestöön. Vetäytymistiet ovat auki, aina voi hakea täydennystä ja palata toista reittiä rökittämään miehittäjät.

Syvyydessä taistelemista korostaa tykistön ja droonien tehokas käyttö syvälle vihollisen selustaan. Karttaa ja sen punaläiskiä tuijottaessa selvästi unohtuu se, että venäläiset hallitsevat ainoastaan maata jalkojensa/pyöriensä/telaketjujensa alla, eivät juuri mitään selustassaan, sivullaan tai edessään. Talvisodassa venäläiset saattoivat luottaa siihen, että selustan alueilla ei yllättäen ilmestynyt voimakasta partiota räjäyttämään huollon kannalta tärkeitä yhteyksiä. Samoin suomalainen tykistö oli lähinnä etenevien joukkojen kiusana. Venäläisten kuorma-autot pääsivät käytännössä tuomaan uudet, verekset joukot suoraan etulinjaan suomalaisten silmien eteen.

 

5) Merkittävin tekijä on, kuten lukuisat muut analyytikot ovat osoittaneet, huolto. Jos suomalaiset olisivat jotenkin onnistuneet katkaisemaan Laatokan pohjoispuolella venäläisten rautatien näiden selustassa, olisivat venäläiset nääntyneet nälkään parissa viikossa. Tähän ei kuitenkaan pystytty. 

Samoin Leningradin (Pietarin) rataverkosto teki Karjalankannaksen huollosta hyvin helppoa ja uusia joukkoja ja ampumatarvikkeita pystyttiin syytämään loputonta tahtia. Ukrainassa on tehty paljon laskelmia venäläisten huoltoetäisyyksistä, ja on todettu, että menestys on täysin sidottu etäisyyksiin rautatieverkostosta. Kiovan operaatio kaatui olennaisilta osin siksi, että Valko-Venäjän rataverkkoa häirittiin tehokkaasti. 

Venäjän onneksi venäläisillä joku komentajista totesi, ettei menestyksen mahdollisuuksia Kiovan suhteen ole, ukrainalaiset voivat motittaa joukot ja huolto on katkeamispisteessä. Seurauksena oli ripeä vetäytyminen, mikä mitätöi täydellisen sotilaallisen katastrofin. Jos ukrainaisilla olisi ollut lisää joukkoja aseissa ja riittävästi raskasta kalustoa, olisi venäläisten tappio ollut totaalinen, massa-antautuminen tai täydellinen tuhoutuminen. Nyt pakotiet jäivät auki.

Venäläisten logistiikka on ankaralla rasituksella. Toiseen maailmansotaa, etenkin suureen isänmaalliseen sotaan (1941–1945) analogioita hakevien kannattaa muistaa ehdottomasti se seikka, että massatuotettua T-34:ta ja muita Uralin sotatehtaiden syytämää tavaraa merkittävämpää oli lend lease -apu, etenkin amerikkalaiset kuorma-autot. Tämä piti puna-armeijan ketterästi liikkeessä Saksaa vastaan. Ilman sitä hyökkäys olisi ollut junnaavampaa ja puna-armeija tuskin olisi päässyt Berliiniin ennen länsiliittoutuneita.

Nyt lend lease on Ukrainan puolella ja käytännössä alta kahden vuorokauden siitä, kun on tehty päätös jonkin tarvike-erän toimittamisesta Ukrainaan aseet ovat jo Ukrainan rajalla siirtymässä sen armeijan käyttöön. Logistinen ketju on käsittämättömän tehokas. Venäjä ei yksinkertaisesti kestä sitä. Voitte kuvitella talvisodan lopputuloksen, jos joulukuun ensimmäisellä viikolla Suomelle luvattu kalusto olisi ollut Suomessa joulukuun toisella viikolla. Nyt valtaosa kalustosta saapui vasta aivan sodan lopulla tai välirauhan aikana.

 

6) Pakotteiden vaikutus on merkittävä. Vaikka Yhdysvallat "tavallaan" tuomitsi talvisodan, sen yksityisyrittäjät myivät jatkuvasti tarvikkeita ja lentokoneiden polttoainetta kultaa vastaan Neuvostoliittoon "business is business" -periaatteella. Köyhempänä valtiona Suomella ei ollut edellytyksiä ostaa tarvittua tavaraa.

Käytännössä tämän sodan tuloksen päättivät jo osaltaan 2014 tehdyt pakotteet, jolloin uuden sukupolven aseisiin ei riittänyt lännessä tuotettua huipputeknologiaa. Venäjä on sen osalta täysin riippuvainen tuonnista, kyvyt eivät yksinkertaisesti riitä niiden tuottamiseen. Lisäksi kyvyt, jotka osaisivat tuottaa huipputeknologiaa, ovat uhka tsaari Putinin vallalle, joten niitä ei saa edes päästää syntymään. Uudet pakotteet ja todennäköisesti viime päivien tulipalot keskeisissä sotatarvikekeskuksissa hyydyttävät vähänkään monipuolisempaa teknologiaa vaativan tuotannon pitkäksi aikaa.

Pakotteet merkitsivät sitä, että huippumoderneja Armata-tankkeja ei tuotettu tuhansia ja tuhansia vaan arviolta vain tusina. Sotaan oli ryhdyttävä neuvostokalustolla, jonka parasta ennen -päiväys meni aikoja sitten. Mitä pidemmälle sota etenee, sitä aikaisempien vuosikymmenien kalustoa varastoista rahdataan rintamalle romuraudaksi taottavaksi. 2000-luvun sodan käyminen 1960–1980-luvun kalustolla on itsemurhamaista. Ei demografia eikä tehdastuotanto yksinkertaisesti salli Venäjän kokemia kalusto- ja miehistötappioita. Kaksi miljoonaa miestä miljoonaa luotia vastaan ei toimi. Enää.

Analogiaa vastaan kerätyt argumentit ovat rohkaisevia. Ukraina voi voittaa sodan ilman, että se joutuu suostumaan alueluovutuksiin tai sodan annetaan hiljakseen asettua pattitilanteeksi. Viimeisen vaihtoehdon estämisessä on lännen apu elintärkeää.

Lopuksi

 

Paras analogia talvisodan ja Ukrainan sodan välillä on puolustajien uskomaton taisteluhenki, "talvisodan henki". Ukrainan osalta Venäjä ei vaivautunut edes lavastamaan Mainilan laukauksia vaan julisti (kuten käytännössä myös Suomessa) ryhtyvänsä erikoisoperaatioon. Joka tapauksessa kyseessä on diktatuurin raukkamainen, provosoimaton hyökkäys demokraattista yhteiskuntaa vastaan.

Tämä henki ei ole mitenkään uniikki ilmiö, vaan sitä on esiintyy paljon historiassa. Ukrainalaiset ovat osaltaan kansainvälistä apua pyytäessään osanneet vedota nimenomaan tähän kansalliseen kokemukseen kunkin kansan osalta, kuten presidentti Zelensky puhuessaan Suomen Eduskunnalle.

Toivon, että Ukrainan sota ei ole analogia lopputuloksen suhteen talvisodalle, vaan Ukraina pystyy lyömään Venäjän täysin ja karkottamaan sen alueiltaan suostumatta "kompromisseihin". Myös lännen tulevaisuuden kannalta on elintärkeää, ettei Venäjä saa sodasta muuta kuin pahemman kerran turpaansa. 

Muussa tapauksessa tämä sota on vain välinäytös siirtyessämme vielä julmempaan, laajempaan ja pahempaan sotaan.

Välianalyysi Mariupolista: Putinin ja zetojen sota Ukrainassa 4/?

Olen koettanut useaan otteeseen aloittaa jonkin sortin analyysin tekemistä Ukrainan tilanteesta. Ongelma on, että päästyäni puoliväliin kirjoitusta tilanne on muuttunut radikaalisti ja koko kirjoituksen voi heittää roskakoriin. Toiseksi, verkossa on suuri määrä aktiivisia, minua terävämpiä asiantuntijoita ja olen mieluummin kuunteluoppilaana ja kyselijänä kuin pätijänä.

Siksi olen sodan osalta keskittynyt enemmän dokumentointiin, eli otan kuvakaappauksia uutisvirrasta (Twitter, Reddit, Youtube) ja koetan pistää niitä päivittäisiin kansioihin. Päivittäin kuvakaappauksia kertyy 150–450, etenkin määrä kasvaa jos koetan tallettaa videota pätkä pätkältä. Videoiden lataaminen esimerkiksi Twitteristä ei oikein onnistu ja valtaosa siihen tarkoitetuista sivustoista onkin markkinointihuijauksia. Ilmaisia siihen asti, kunnes palvelin ilmoittaa että yritän tallettaa yli 20 sekuntia kestävän videon mikä vaatii rekisteröitymisen ja maksamisen...

Koetan nyt tästä aineistosta hieman laatia analyysia, mutta on huomattava, että siitä valtaosa vanhenee tai kumoutuu viikon sisällä. Ensiksi käsitellään Mariupol, missä ukrainalaispuolustajien taistelua voi hyvällä syyllä kuvata sankarilliseksi. Mariupol on ollut Venäjälle tärkeässä asemassa, koska sitä puolustaa "fasistinen" Azov-rykmentti ja juuri natsipuhdistuksilla on argumentoitu "erikoisoperaation" puolesta. Suomessakin moni journalisti on haksahtanut tässä ansaan, rykmentti on vuoden 2014 jälkeen uudelleenmuodostettu ja integroitu vahvasti Ukrainan armeijaan. Se ei ole enää mikään mustapaitojen kansoittama pseudo-SS-poppoo. Veikkaan että moni trolli vastaa tähän lataamalla "vasta-argumentiksi" kahdeksan vuotta vanhoja valokuvia, ellei sitten suoraan valokuva-aineistoa vuodelta 1944...

Puolustajat ovat osanneet hyödyntää taitavasti kaupunkiolosuhteita ja etenkin taisteluista ottamiaan videoita. Vastapainona on tšetšeenien "TikTok-pataljoona", jonka videot "sodankäynnistä" aiheuttavat voimakasta myötähäpeää. Yksi syy Venäjän tappiolle voi olla näiden joukkojen suunnaton ammuskulutus kohteisiin, joissa ei ole lainkaan vihollisia.

 

Mariupol piirityksessä

 

Azovstalin tehtaan julistaminen piiritykseen oli pienehkö yllätys, etenkin kun puolustajat kertoivat että kestäisivät enää muutaman päivän tai tunteja. Se on todellakin kaupunki kaupungissa, massiivinen teollisuuskompleksi, joka on hyökkääjälle maanpäällinen helvetti. 

Todennäköisin syy sille, miksi Putin kielsi rynnäkön tehtaaseen on tarve säästää vähiten kolhitut BTG (Battallion Tactical Group) Itä-Ukrainan offenssiiviin. Venäläisten miehistö- ja kalustotappiot lienevät käsittämättömän suuret. Toinen, järkyttävä syy lienee se, että venäläiset ovat saaneet siivottua katukuvasta enimmät todisteet sotarikoksistaan.

Yksi syy Putinin päätökselle lienee myös ollut se, että ukrainalaisten ei uskota pystyvän enää murjotuilla voimillaan pystyvän ulosmurtautumiseen tai haittaavan merkittävästi piirittäjiä. Muutama silloin tällöin väkivaltaisen tiedustelun yhteydessä räjähtävä panssariajoneuvo tai jalkaväkivartio siellä täällä ovat hyväksyttäviä menetyksiä Venäjän armeijalle.

Ukrainalaisten kyky murtautua sortumassa olevasta motista toiseen, vielä taistelevaan on ollut merkittävää. Tämä osoittaa, että saarrettujen tukikohtien välillä kulkee viestiliikenne ja ne pystyvät koordinoimaan liikkeitä keskenään.

Puolustajat pystyvät todennäköisesti paikallistuntemuksensa ja taitojensa ansiosta iskemään piirittäjiä vastaan tehokkaasti, jopa syvyydessä. Olisi kiinnostavaa tietää, millainen yhdistelmä piirittäjiä on jätetty, itse veikkaan separatistijoukkoja joita paimentamassa on tšetšeenejä, joilla ei ole omantunnonvaikeuksia tehdä nurisevista pakkovärvätyistä "kannustavia esimerkkejä". Varsinaiset venäläisyksiköt lienevät jo siirretty Itä-Ukrainaan Donbassin taisteluihin.

Mariupolin vastarintaa tekevät osat ovat myös jatkuvan tykistön ja ohjusten moukaroinnin alaisia. Todennäköisesti tähän käytetään kakkosluokan kalustoa, johon riittää ampumatarvikkeita mutta jonka tarkkuus ei ole niin tärkeää. Tämä on enemmän puolustajan kulutusta (hermojen ja elävän voiman) kuin ratkaisuun pyrkimistä tulivoiman avulla.

Mariupol: edelleen huollossa?

Vaikka "kärpänenkään ei pääse läpi" niin uskon että piiritettyihin osiin Mariupolia kulkee edelleen jollakin tavalla ukrainalaisten huoltoa. Se ei ilmeisesti ole enää helikoptereiden matalalennoilla kulkevaa huoltoa, jolla tuotiin vielä jokin aika sitten ammuksia ja ruokaa sekä evakuoidaan haavoittuneita, mutta jotakin kautta piiritetyt Azovin joukot ja merijalkaväki saavat lisää tarvikkeita. Eivät suuria määriä, mutta silti.

Peruste: Azovin julkaisemassa videossa on nähty espanjalainen "Matador" panssarintorjunta-ase, jonka maahantuonti sallittiin Espanjassa vasta maaliskuun lopulla. Asetta oli reilussa viikossa kaupungin puolustajien käytössä.

ks. video tästä

Miten huolto kulkee? Reittejä voi olla useita, mutta tässä mahdollisuuksia:

1) Meritse merikuljetuksina. Matalalla lentävien helikoptereiden lisäksi on mahdollista, että joillakin aluksilla voidaan kuljettaa huomaamatta tarvikkeita suotuisissa oloissa venäläisten merivoimien läpi. Yksi mahdollisuus ovat visusti salassa hankitut minisukellusveneet tai muu "erikoisvempele". Sukellusveneet voivat operoida kolmannesta maasta käsin.

2) Maitse etappeina Mariupolin halki. Tuhottuihin rakennuksiin, pitkiin sisäpihoihin jne. on mahdollista luoda kuljetusverkosto jossa paikalliset salassa siirtävät laatikko kerrallaan tavaraa eteenpäin. Tätä voi auttaa kaksi skenaariota

    2a) Venäläisjoukot, etenkin pakkovärvätyt separatistit, on jollakin sektorilla lahjottu ja he sallivat salakuljettamisen. Tämä on yllättävän yleistä sodankäynnin historiassa, eli vihollissotilaat antavat kuljettaa tavaraa tai ihmisiä vapaasti, vaikka saattavat lopulta itse kärsiä siitä. Esimerkiksi Karjalankannas 1918–1922 vuoti kuin seula ja suomalaiset rajavartijat, jopa suojeluskuntalaiset, olivat mukana "bisneksessä" jossa Pietariin vietiin tavaraa Suomesta.

    2b) Tunneliverkostoja pitkin. Azonstalissa oli/on jo maanalainen tunneliverkosto. Kysymys on siitä, miten pitkälle kaupunkiin se ulottuu tai mitä on salassa raivattu. Voi olla, että tavara kulkee ensin kaupungin liepeille, siitä suojaan johonkin rakennukseen, mistä ulottuu tunneli parin korttelin päähän, täältä tavara kulkee taas sisäpihoja pitkin seuraavaan rakennukseen mistä se siirretään seuraavaan tunneliin jne. kunnes saadaan Azovstaliin.

3) Ilmassa erikoisvalmistetuilla drooneilla tms. Niiden kantokyky on rajallinen, mutta voi olla, että jotkin on saatu viritettyä kuljettamaan ammuksia ja sopivaa ruokaa. Tämä on epätodennäköinen vaihtoehto, mutta mahdollinen. Kaupunkiin on kuitenkin saatu tuotua panssarintorjuntakalustoa, joten droonin pitäisi olla melko erikoisvalmisteinen, jos näitä saadaan tuotua.

Mariupolin tulevaisuus

 

Mariupolin puolustajista on Venäjälle enemmän kiusaksi kuin suureksi strategiseksi uhaksi. Kyky liikkua venäläisjoukkojen hallitsemilla osilla kaupunkia voi kuitenkin häiritä venäläisten laskelmia, etenkin jos jokaisen reissun päätteeksi jää palava venäläispanssarivaunu sekä kasa aseista, ammuksista ja tarvikkeista riisuttuja "sankarivainajia".

Ulosmurtautumiseen ei ukrainalaisilla ole mahdollisuutta, elleivät joukot heti ulos päästyään hajaudu kaupungin ympäristöön ryhtyen partisaanitoimintaan. Keskitetty siirtyminen omille linjoille ei ole mahdollista, enkä usko että viimeisiä siviilejä halutaan hylätä. Todennäköisesti Azovstalissa jatkuu linnoitusten parantaminen, viimeisten sotatarvikkeiden suojaaminen sekä yritykset saada kaupunkiin salamyhkäisiä teitä huoltoa: vettä, ruokaa, ammuksia, lääkkeitä ja niin edelleen.

Venäläiset tuskin yrittävät rynnäkköä tehtaaseen. He laskelmoivat ajan tekevän työtä puolestaan ja Donbassin murtuvan, jolloin voimia voidaan suunnata uudestaan lisää Mariupolia vastaan mikäli vastarinta jatkuu. Rynnäkkö nyt vain söisi voimia toissijaisessa kohteessa tilanteessa, joissa jokainen irtilähtevä sotilas tarvitaan ensisijaisiin kohteisiin.

Ukrainan armeijan mahdollisuudet vapauttaa Mariupol ovat toistaiseksi heikot. Itä-Ukrainan taisteluun olisi ensin saatava voitokas ratkaisu, vastahyökkäystä varten pitäisi kehittää merkittävä voima ja sen olisi salaman lailla ratsastettava halki avoimen maaston, joka pitäisi saada raivattua vihollisen ilmatorjunnasta ja tykistöstä. Samalla tilalle pitäisi saada oma voimakas ilmatorjunta, jolla aroilla kulkevat hyökkäyskolonnat saataisiin suojattua.

Itä-Ukrainan sijaan Mariupolin tilanteessa pitää katsoa Mariupolista länteen, Khersoniin (Herson). Täällä venäläiset kärsivät merkittäviä menetyksiä, hyökkäyskärjet ovat pahasti tylsyneet ja Ukrainan tykistö on tuottanut voimien kulutuksen lisäksi strategisia menetyksiä venäläisille. Lisäksi Moskvan uppoaminen on syönyt venäläisten moraalia sekä jonkin verran ilmatorjuntakykyä. Jos maayhteys Krimille ollaan menettämässä Ukrainan valloittaessa takaisin Khersonin ja pystyessä sitä kautta uhkaamaan rautatiekuljetuksia, on Mariupol entistä enemmän toissijainen kohde.

Mariupolin kohtaloa ei enää ratkaista itse Mariupolissa. Muiden rintamien käyttäytyminen ratkaisee, mutta ukrainalaispuolustajien tilanne ei ole täysin toivoton. Heidän on voitettava aikaa, ja häirittävä venäläisiä niin paljon kuin mahdollista sekä elettävä vihollisiltaan kaapatuilla tarvikkeilla. 

Alamon, vääjäämättömän taktisen tappion mutta strategisen voiton sijaan myös muut kehityskulut ovat mahdollisia. Todennäköisyyksillä en uskalla spekuloida tämän suhteen. Vielä.

 

Päivitys 24.4.2022 kello 20:11. Ilmeisesti Putinin määräyksestä huolimatta (tai siitä johtuen?) Venäjän voimat ovat jatkaneet hyökkäyksiään Azovstaliin, ilmeisesti vallaten osan laitoksesta.

Rautatiesabotaasia verkossa. PUTININ SOTA UKRAINASSA 3/?

 Reddit-kampanja Valko-Venäjän rataverkoston kaatamiseksi

Uutena verkkokampanjana venäläisten Valko-Venäjällä olevien, kuljetusta odottavien osastojen ja maan kautta huoltonsa saavia venäläisosastoja Ukrainassa koetettiin Anonymousin hakkeroinnin lisäksi haitata verkkokampanjalla häiritsemällä Valko-Venäjän valtion rautateitä eli paikallista VeeÄrrää.

 

 

https://www.reddit.com/r/ukraine/comments/t3gyg0/anonymous_has_stalled_trains_in_belarus_this_will/

Ideana on siis täyttää Valko-Venäjän rautateiden puhelinliikenne, sähköpostit sekä faxit (kyllä, edelleen käytössä) häirinnällä sekä ilmoituksilla ratakatkoksista. Suoranaisen *******lun tai Ukrainaa koskevien todellisten uutisten kertomisen lisäksi saattoi esimerkiksi:

- Ilmoittaa, että kiskoilla jossain etelässä (Ukrainan suuntaan vievät raiteet) on auto tukkimassa liikennetä.

- Ilmoittaa, että väkijoukko on tukkinut radan

- Kiskoille on aseistettu "suistaja" (derailer), en ole varma suomenkielen tarkasta sanasta.

Mielenkiintoinen idea oli rautateiden sähköpostitse tehtävä häirintä. Sivuilta löytyi kolme Valko-Venäjän rautateiden sähköpostia, joihin saattoi laittaa viestiä. Viestissä oli mukana ehdotuksia sähköpostiotsikoiksi, esim.:

На всех южных путевых системах установлены переключатели

eli karkeasti käännettynä "kaikille eteläisille raiteille on asennettu suistajia"

Mikäli ilmoitti kiskoille asennetusta suistajista, oli ehdotus liittää viestiin mukaan valokuva, joista oli kaksi esimerkkiä. Alla toinen:

Redditin tarjoama esimerkkikuva asennetusta "derailerista".

 

Kuva on siis toisaalta eräänlainen todiste, joka periaatteessa pakottaa toimimaan. Niissä on selkeästi viestissä mainittu suistaja, mutta kuva on niin geneerinen, ettei sitä voi paikantaa tietylle osalle raidetta. Tuossa kuvassa kiinnostaisi, onko suistajan oikealla puolella oleva heinäkasvi valkovenäläiseen kasvistoon kuuluva?

 

Pohdintaa hyökkäyksen "laadusta"

Ryhdyin tuumimaan asiaa, eli nyt menee spekuloinniksi ja hyvin karkeaksi pohdinnaksi. Tämä on tärkeää, koska Suomi voi olla vastaavanlaisen kampanjan kohteena joskus.

Jos sähköpostiin tulvii samalla kuvalla ja tekstillä varustettua viestiä sähköpostiosoitteesta tyyliin fartboy69@geneerinensähköposti.ita , niin on helppoa suodattaa ne. Miten kasvattaa todennäköisyyttä, että viesti olisi uskottava?

Ensinnäkin viestin lähettäjän "on oltava" valkovenäläinen, usein sähköposti näyttää etusivulla lähettäjän nimen. Valkovenäläisiä nimiä voi generoida esim. etsimällä sivuja "belarusian surnames" ja "belarusian names", koska on huomattava, että vaikka valkovenäjä (kieli) muistuttaa pitkälti venäjää ja Neuvostoliiton jäljiltä venäjää on opiskeltu, eroavat nimet hienokseltaan "varsinaisista venäläisistä". Nimi ei saisi myöskään olla Valko-Venäjän Ville Virtanen vaan hitusen vähemmän geneerinen. Etunimistä on yleensä listaus, kuinka yleinen se on.

Behind the Namen listaa valkovenäläisistä yleisistä sukunimistä.

Toiseksi viestien otsikkoa pitää varioida, koska kaikkein helpoin tapa blokata viesti on laittaa suodatin koskemaan viestin otsikkoa. Kuinka moni oikeasti tunnistaisi kävelyretkellä radan vartta kiskoon kiinnitetyn suistajan nimeltä? Raportti olisi pikemminkin "kiskossa outo esine", "raiteessa kummallinen metallipala" tai muuta vastaavaa.

Liitteenä oleva kuva on helppo tunnistaa samaksi kuin 2000000 muussa viestissä. Siksi niitäkin pitäisi tällaisessa hyökkäyksessä varioida, ja esimerkiksi jo olemassa olevia rajata, kääntää peilikuvaksi jne. Viesti alkoi levitä myöhään illalla, ja Valko-Venäjän kellonaika on meitä tunnin edellä joten maassa on pimeää. Siksi ilmiselvästi päiväsaikaan otettu ja yöllä lähetetty kuva tuskin menisi läpi. Helppo ratkaisu on hämärtää kuvaa, mikä onnistuu peruskuvankäsittelytyökaluilla. Ongelma on edelleen, että jos tuollaisesta suistajasta ottaa pimeällä kuvan, niin siitä ottanee valokuvan salaman kanssa.

Tiedoston voisi nimetä esimerkiksi muotoon IMG_VUOSIKUUKAUSIPÄIVÄMÄÄRÄTUNTISEKUNTISATTUMANUMEROITA 

(esim. IMG_20220302103700072) 

jolloin vaikuttaa siltä, että tiedostonimi on sama kuin aikaleima. Tämä vahvistaa pikaisessa tarkastelussa kuvaa siitä, että lähettäjä on todella napannut kuvan juuri äsken. Sen pitäisi olla synkassa kuvan oton (minuutti pari ennen ennen lähettämistä) ja viestin kirjoittamiseen ja lähettämiseen kuluvan ajan kanssa.

Itse viestissä on todennäköisesti suurin kompastumisvaara, vaikka saisikin jonkun lukemaan viestin. Ensinnäkin, kuinka moni pystyy kuvailemaan aidosti vaaran? Harva tunnistaa suistajan, paitsi rautateiden ammattilaiset ja muut asiantuntijat, mutta tässä voi olla hyötynsä: voisi kuvailla "löytäneensä kiskoilta oudon esineen, mutta ei uskalla lähestyä sitä. Liitteenä kuva esineestä" Allekirjoitus ja "lähetetty puhelimesta".

Itse tekstin lisäksi olennaista pitäisi olla, että syy sille miksi paikka on epämääräinen on se, että paikallinen GPS eli GLONASS-paikannus ei toimi (onko niillä se edes käytössä matkapuhelimissa?) havaintokohdassa. Rataverkkoa on helppo tutkia Googlemapsissa (ei Street Viewiä) joten jokin kylä tai muu taajama lähellä rataa mainittuna mutta riittävän epämääräisesti kuvailtuna tyyliin "Tämä on tässä Kyläkyläzen lähellä, tarkkaa paikkaa en osaa neuvoa" toiminee. On myös huomattava, että Ukrainaan johtavat rataverkot ovat hyvin suorat monin paikoin, joten radanmutkia, joihin suistajia periaatteessa voisi tehokkaimmin asentaa, on ilmeisesti vähän.

On huomattava, että nämä spekulointini tulevat siis henkilöltä joka ei lainkaan tunne valkovenäläisiä eikä valkovenäläistä kulttuuria. Eikä heidän rataverkostoaan.

Tärkeää tällaisessa kampanjassa on myös seurata sen kulkua ja tiedottaa, toimiiko se:

Mitä Suomessa pitäisi ottaa opiksi?

Jo tässä vaiheessa kannattaa ennakoida, kehittää vastatoimia ja ennakoida vastatoimien vastatoimet. Paikallinen ratahenkilökunta, etenkin pidemmän aikaa palvellut, pystynee nopealla vilkaisulla toteamaan kuvasta, onko se aito vai ei.

Tulevaisuudessa tällainen kohdennettu massadisinfokampanja yhdistynee aitoihin rataverkostoon koskeviin sabotaaseihin, eli jossakin todella on yksi suistaja tai räjähde, jolloin viestejä pitää ensimmäisen tuhon jälkeen syynätä. Yksi vastalääke olisi, ettei paikallisväestöä pyydetä tutkimaan ratoja vaan sitä varten kehitetään oma organisaatio joka jatkuvasti patrulloi raiteita ja ilmoittaa esteistä. Tämä tietty sitoo henkilöstöä muista, tärkeistä tehtävistä, mikä on yksi kampanjoinnin tarkoituksistakin. Rataverkkoa on kuitenkin kilometrikaupalla syynättävänä, eli muutamalla vapaaehtoisella se ei onnistu.

Todennäköistä on, että vastaisuudessa tällainen häirintä tullaan tekemään ammattimaisesti. Todennäköisesti tiedustelupalvelut tulevat kokoamaan kohdemaista eri vuodenajoilta ja eri vuorokaudenajoilta eri puolilta maata (esim. Lapissa ei ole kesällä pimeää) kuvakansiot, joista poimia aidolta vaikuttavia kuvia. Taustalla näkyy todennäköisesti tunnistettavan oloista maastoa ja kasvillisuutta (esim. Seinäjoella ei kasva kaktuksia radanvarrella) ja kuvia on otettu eri sääolosuhteissa (aurinko, pilvistä, sataa, juuri sateen jälkeen) ja viesteissä käytetään kuvia, jotka ovat synkassa säähavaintojen kanssa.

Uhkana on, että tätä aletaan normaalioloissa ja arjessa hyödyntää rikolliseen toimintaa, yhtiöiden kiristykseen jne. Huolena on myös, että tätä tullaan käyttämään myös muuta infrastruktuuria kuten lentokenttiä vastaan, esimerkiksi lähettämällä lentokentille kuvia ja viestejä "oudoista pakkauksista terminaalissa".

Tarkoitukseni ei ole kehottaa ihmisiä verkkorikollisuuteen vaan se, että ihmiset varautuisivat sen uhriksi joutumiseen. Pullonhenki on monessa mielessä vapautettu

Sodan seurantaan. PUTININ SOTA UKRAINASSA 2/?

Harvoin saa seurata sotahistoriaa NÄIN suorana esityksenä. Kiinnostukseni on hyvin makaaberia, mutta seuraan uutisointia melkein 24/7 ja kerään materiaalia kuvakaappauksilla yms. 

Tämän kirjoituksen ja kirjoitussarjani (joka toivottavasti päättyy lyhyeen) tarkoitus ei ole esiintyä minään asiantuntijana. Minua fiksumpia ja kokeneempia löytyy, jotka osaavat suodattaa luotettavan tiedon. Tässä siis pakettina hyödyllistä ja suht luotettavaa seurattavaa, lisää tulee sitä mukaa

Sotaa voi seurata suomeksi/englanniksi melko hyvin tämän kartan avulla. Siihen tulee suht luotettavaa tietoa, eli se käy tiukan seulan läpi ennen kuin päätyy kartalle: 

 https://www.scribblemaps.com/maps/view/The-War-in-Ukraine/091194 

 

Kiinnostavia Twitter-tilejä seurattavaksi: 

Antti Paronen @AnttiParonen

Dan Danspiun @Danspiun

Oryx @oryxspioenkop

Ukraine Weapons Tracker @UAWeapons 

Pekka Toveri @PToveri

 John Spencer 

@SpencerGuard

 

Kaupunkikohtaista dataa saa aika hyvin #kaupunginnimi, mutta materiaali voi olla harvinaisen karmeaa katsottavaa ja disinformaatiota on paljon. Esimerkiksi:

#Kharkiv (Harkova)

#Kyiv (Kiova)

#Mykolaiv (Etelä-Ukraina, lähellä Krimiä, Odessan itäpuolella)

#Mariupol (Separatistialueiden lähellä karkeasti sanoen Kaakkois-Ukrainassa)

Lista täydentyy.

 

P.S. Tämä on ilmeisesi Twitterin ohella hyvin vahvasti TikTok-sotaa, mutta en ole siellä joten en pysty seuraamaan enkä suosittelemaan mitään siltä rintamalta.

Päivitys: 28.2.2022 kello 13:59

Infosotaa. PUTININ SOTA UKRAINASSA 1/?

Kotirintaman aktivoituvat, ja seuraan nyt Ukrainan ja maailman tapahtumia sodan sumun keskellä, eli mitä tapahtuu Ukrainassa, meillä ja muualla. Kokonaiskuva on hämärä, mutta koetan postata sodan seurannasta, välineistä yms.

Näin ensi alkuun mm. Suomessa ja muualla maailmassa aktiivisesti toimiva verkkoiskukampanja. Julkaisen tämän siis ihan vaan sotahistorioitsijana, joka saa dataa reaaliajassa.

Redditissä on lähtenyt liikkeelle aika kavala infosodan massa-ase. Kyseessä on verkkosivu (https://stop-russian-desinformation.near.page/ alkaa olla enemmän nurin kuin toiminnassa), jonka selaimella avaamalla saa kuormitettua venäläisiä uutissivustoja yms. 

Sain tähän vinkin ja linkin eilen ja IT-alalla työskentelevä kollega tutki sen ja vakuutti, että homma toimii, sivun skripti on ankara ja aggressiivinen. Se lataa useille sivuille latauksia, jolloin ne kuormittuvat ja lopulta kaatuvat. Tai kuten kaveri kuvailee:

"hajautettu palvelunestohyökkäys. Toimii, jos riittävän moni osallistuu. - - Tehdään yleensä kiristystarkoituksissa kaapatuilta koneilta. Lähettää suren määrän HTTP GET (lue: anna mulle sivu <x> pyyntöjä listan palvelimelle. Jos palvelin ei vastaa, ei tehdä lisäpyyntjä. Eli ideana se, että jos joku sivu nousee pystyyn (=vastaa pyyntöön), sinne laitetaan heti vyöry uusia pyyntöjä. "

"- -  ton tyypillä palvelunestohyökkäyksillä voi olla sivuvaikutuksia. analogiana suppilo: pyynnöt lähtee leveästä päästä (eri puolilta maailmaa) kohti kohdetta internetin runkoreitittimiä pitkin, tiivistyen matkalla. Jossain vaiheessa, ei välttämättä kohteessa, jokin reititit saattaa kaatua pyyntöjen alla. Tämä vetää pimeäksi enemmän kuin itse kohteen. Oletan, että venäläiset propagandasivut pyörivät venäläisissä datakeskuksissa, joten vahinko rajoittunee kohdemaahan."

Mitä enemmän sivua on auki eri laitteilla, sitä enemmän kuormitusta. Kuormitus myös siis jakautuu tasaisesti usealle eri kohdesivustolle, eli "tehokas leka". Tällä hetkellä tosin venäläisten uutissivut on hakkeroitu jo nurin, joten se on vähän turhaa elleivät palaa takaisin. 

Operaattorit ovat tosin tällaista vastaan kehittäneet automatisoituja sulkijoita, eli jos tätä yrittää omalla koneella tai puhelimella voi nettiyhteys katketa ja se pitää käydä paikan päällä avaamassa. Lisäksi voi periaatteessa saada syytteen palvelunestohyökkäyksestä, mutta tätä vastaan (EN YLLYTÄ TEITÄ RIKOLLISUUTEEN!) voi toimia tietyillä tavoilla.

1) Käteisellä ostettu prepaid-liittymä 

2) Käyttää selaimena Thoria. 

3) Käyttämällä VPN:ää

Halvat on infosodan aseet (demonstraatio): vanha kännykkä ja viiden euron prepaid-liittymä.

Infosodan aktiivipalveluksessa oleva vanha Samsung. Demonstraatiokuva

Nyt menee spekuloinnin puolelle: Vasta-ase tälle on ulkomaisten verkkojen pääsyn sulkeminen Venäjälle, Venäjähän on investoinut internetinsä irrittamiseen muusta maailmasta. 

Tällekin taas on uskoakseni vasta-ase, nimittäin Venäjän rajan pinnassa toimii "kaappausmastoja" eli Venäjän puhelinverkkoasemia jotka luotaavat suomalaisia automaattisesti verkkonsa valitsevia puhelimia, nostavat oman verkkonsa ensisijaiseksi valinnaksi ja laskuttavat sitten järkyttäviä summia verkon käytöstä. Kaivauksilla Miehikkälässä 200 metriä Venäjän rajasta teroitettiin, että tarkastakaa puhelimenne verkkoasetukset että pysyy manuaalisesti Suomen verkossa. Kenties rajan pinnassa tätä syöttöä Venäjän verkkoon voi jatkaa?

Apurahaa tuli

 Kauan sitten, vuonna 1938:

Lähde: https://apurahat.skr.fi/perustamiskerays/Haku

Ja liki 84 vuotta myöhemmin:

Kiitos Suomen kulttuurirahaston, pääsen väitöskirjan kimppuun!

#kulttuurirahastontuella

#skr2022

Kadonnut laivasto: Tehokasta sota-scifiä

Olen tämän pandemian aikana ollut koukussa kirjailijanimi Jack Campbellin (oikeasti laivaston upseeri John G. Hemry, syntynyt 1956) Kadonnut laivasto -teossarjaan (engl. Lost Fleet). Sarja on saanut jatkoa toistaiseksi suomentamattomassa Lost Fleet: Beyond the Frontier sarjassa (hyvin saatavilla ainakin Helmetistä, myös e-kirjoina) ja sille on kirjoitettu myös prologisarja Genesis Fleet sekä spin-off Tarnished Knight.

Kuusiosainen suomennettu Kadonnut laivasto. Kuva: Finlandia Kirja

Sarja saa alkunsa kun Allianssi (Alliance), lukuisisten tähtijärjestelmien liittouman kokoama valtava avaruuslaivasto yrittää päättää syndikejä (sanasta syndikaatti) vastaan vuosisadan kestäneen sodan käyttämällä tähtiporttijärjestelmää strategiseen iskuun syndikien kotitähtijärjestelmää vastaan syndikien petturien toimitettua Allianssille porttijärjestelmän sisäisen avaimen. Matkalla avaruuden halki laivasto löytää sodan alusta alkaen tyhjyydessä odottaneen pelastuskapselin. Sen sisältä löytyy yhä hengissä sodan ensimmäisessä taistelussa kadonnut, kuolleeksi luultu komentaja John Geary, joka saadaan herätettyä pitkästä unestaan.

Perillä tähtijärjestelmässä selviää, että kyseessä onkin syndikien ansa ja Allianssi kokee pahoja tappioita. Antautumisilmoitusta vievä amiraali Bloch teloitetaan suorassa lähetyksessä syndikien komentajan aluksella, mutta tätä ennen Bloch antaa komentajuuden Gearylle, teknisenä puoltona se seikka että tällä on laivaston pisin palvelushistoria (yli sata vuotta). Lippulaivanaan raskas risteilijä Taipumaton (Dauntless), johon myös strategisesti ensiarvoisen tärkeä tähtiportin avain on sijoitettu, Geary ryhtyy pelastamaan laivastoa varmalta tuholta tavoitteena saada se takaisin Allianssin kotiavaruuteen.

Geary on "vanhan" koulukunnan mies, joka tässä tapauksessa on poikkeuksellisen hyvä asia. Allianssi on kuitenkin miehen nukkuessa pitkää keinounta leiponut hänestä legendaarisen Black Jackin, myyttisen sotasankarin jonka suuhun on propagandassa ja sotakoulutuksessa viety lausahduksia ja "viisauksia" joita käytetään satavuotisen sodan ja poikkeuksellisen veriseksi muuttuneen taistelutavan oikeuttamiseen. Samalla hän on profeetallinen hahmo, jonka on ennustettu palaavan esi-isien luota pelastamaan Allianssin. Profetioilla vaan ei ole yleensä, poliitikkojen onneksi, tapana toteutua. Voitte kuvitella miltä marsalkka Mannerheimista tuntuisi, jos hän heräisi henkiin ja pääsisi näkemään, kokemaan ja lukemaan, mitä kaikkea hänestä on kirjoitettu ja kuinka häntä muistellaan ja mitä hän saa edustaa milloin missäkin yhteydessä.

Johtajuus Kadonneessa laivastossa

Kadonneen laivaston ytimessä on johtajuus. Geary on, kuten mainittu, vanhan koulukunnan mies jolle taktiikka, manööverit ja muodostelmissa taistelu on hengessä ja veressä. Vuosisataisen sodan aikana kuitenkin kokeneet ja pätevät upseerit, jotka on koulutettu huolella johtamaan valtavia laivastomuodostelmia, ovat sukupuuttoon kuollut laji ja taktiikka sekä manööverit on korvattu massatuotannolla, massakoulutuksella ja hurjuudella. Taistelun päätteeksi henkiin jääneet upseerit ylennetään korvaamaan menehtyneet korkeammat upseerit.

Avausosa Taipumaton (Dauntless).

Samalla komentoketju on korvautunut upseerien neuvottelulla ja äänestyksillä siitä, kuinka tulevassa taistelussa tulisi menetellä. Sodanjohto ja taisteluiden suunnittelu on muuttunut politiikaksi, jossa upseerit saavat suunnitelmilleen juuri niin paljon tukea kuin heillä on vertaistensa keskellä tukijoita. Huonokin suunnitelma voi korvata erinomaisen suunnitelman, jos hyvän suunnitelman laatija on uhka muiden urasuunnitelmille.

Upseereilla tai miehistöllä ei ole mitään illuusiota siitä, että he selviäisivät hengissä sodan loppuun, hyvä jos edes seuraavasta taistelusta. Vuosisatainen sota on myös raaistanut niin demokraattisen Allianssin kuin äärikapitalistisen/fasistisen Syndikin sodankäynnin ja vankien teloittaminen sekä siviilikohteiden tuhoaminen ovat normaalia sodankäyntiä. Kumpi raaistumisen aloitti, on kysymys johon ei enää edes osata vastata. Kumpikaan osapuoli ei vain osaa lopettaa. Samalla demokratian arvoista ponnistanut Allianssi on muuttunut liittolaissuhteeksi, jonka ainoa puolustettava arvo ja koossa pitävä voima on demokratian ja vapauden sijaan sota, puolustustaistelu syndikejä vastaan. Sodasta on tullut itsetarkoitus.

Tähän lihamyllyksi muuttuneeseen sodan kulttuuriin putkahtaa sadan vuoden takaa John Geary. Kuten arvata saattaa, komentoketjun palauttaminen ja liki itsemurhamaisten hakkaa päälle hintaan mihin hyvänsä - taktiikoiden korvaaminen manöövereillä ja kurilla on hyvin vaikeaa. Gearylla on vaikutusvaltaa Black Jackina, mutta entä kun myytti ja todellisuus eivät kohtaa toisiaan? Laivaston mukana kulkevat poliitikot pohtivat, onko Black Jackilla liikaa vaikutusvaltaa, joka voisi muuttua poliittiseksi vallaksi, diktatuuriksi. Mannerheimillakin oli 1919 suuri mahdollisuus, kiusaus ja tavoite muuttaa voitokkaan kenraalin maine poliittiseksi vallaksi mutta toisin kävi. John Geary valitsee toisen tien, mutta millä vakuuttaa muut aikeistaan?

Kadonneen laivaston hohto on etenkin alkuperäisessä kuusiosaisessa sarjassa siinä, että John Geary ei saa varsinaisesti johdettavakseen avaruusaluksia. Hän saa johdettavakseen mitä erilaisimpia upseereja miehistöineen, jotka ovat satavuotisen sodan koulimia aggressiivisten hyökkäystaktiikoiden suosijoita. Pätevyyden sijaan ylenemisperusteina ovat hengissä pysyminen ja liittolaissuhteet muihin upseereihin sekä kannatus näiden keskuudessa. Valtaosa upseereista on urheita, mutta voimien tehokkaaseen käyttöön maksimaalisesti pyrkivä, omia joukkoja säästävä taktinen ajattelu on heistä suorastaan kerettiläistä ja monien pätevyys ei riitä monimutkaisten manööverien toteuttamiseen. Samalla Kadonnut laivasto on malliosoitus siitä, kuinka rakennetaan toimiva esikunta ja kuinka sen avulla johdetaan sotavoimaa. Kaikkea ei voi mikromanageroida, vaikka houkutusta olisi: Välistä pitää delegoida johto pieniin osiin ja luottaa siihen, että alaiset osaavat hommansa.

Avaruustaistelua

Taisteluiden ja sodan kuvaus on priimaa ja uskottavaa. Kadonneen laivaston taistelut tapahtuvat millisekuntien ajassa, kun laivastot kohtaavat toisensa kiitäessään avaruuden halki valoa nopeammin ja tietokoneiden laskiessa, milloin aseet on laukaistava. Käytännössä haasteena on, miten saadaan käytettyä aseita maksimaalisen tehokkaasti ja suojattua omat alukset vihollisen tulitukselta mahdollisimman hyvin. Juuri oikeassa ajassa tehty väistöliike voi saada vihollisen massiivisen ohjus-, pirunpeitsi-, rypäleammus- ja nollakenttätykityksen menemään täysin hukkaan samalla kun oma tulitus aiheuttaa massiiviset vauriot avainkohteisiin.

Taistelua seurataan tiukasti Gearyn tutkimien tietokonenäyttöjen avulla ja Campbellin kirjoittamistaidoista kertoo paljon se, että tekstiä ahmii henki kurkussa lukien vaikka tapahtumapaikkoina ovat käytännössä ainoastaan komentosilta, Gearyn hytti ja avaruusaluksen käytävät. Teksti etenee melko kaavamaisesti ongelma – ratkaisujen punnitseminen – keksintö – taistelu – lopputulos -pohjalta mutta koska ongelmia on jokaisessa kirjassa erilaisia ja samalla ratkaisuja on monia, ei kaava kyllästytä. Kadonnut laivasto on täynnä huimia ja toimivia ajatusleikkejä, mikä tekee siitä poikkeuksellisen kiinnostavaa scifiä. Samalla monella ongelmalla on looginen ja syvällinen tausta, joka johtuu tavasta, millä sotaa on käyty.

Välistä seurataan avaruusmerijalkaväen taisteluja, jolloin tuntuma planeetan kamaraan saadaan Gearyn seuraamien videolinkkien avulla. Nyt millisekuntien kohtaaminen korvautuu tuntikausien jalkaväkitaisteluna.

Viestiyhteydet ovat merkittävässä osassa. Monta kertaa näytölle ilmaantuu videokuvaa ja simulaatioita tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet minuutteja tai jopa tunteja aiemmin. Etenkin tilanteissa, joissa kokenut upseeri pystyy lukemaan omien alusten häämöttävän tappion, on kuvaus riipaisevaa. Mitään ei voi tehdä, koska kaikki on jo tapahtunut. Johtaminen ei ole enää reaaliaikaista, kun alukset kohtaavat huimien etäisyyksien päässä. Fysiikka vaikuttaa muutenkin reaktioihin: Vihollinen pystyy reagoimaan tapahtumiin vasta, kun avaruushypyn tehneestä laivastosta lähtenyt valo saavuttaa sen, mihin voi mennä päiviäkin. Tämä antaa tilaa manöövereille ja suunnitelmille. Samalla voi myös kikkailla ajoituksen kanssa: Jos varoitusviestin antaa niin, että sen on perillä kahden tunnin kuluttua vastaanottajalla ja suunnittelee sotatoimen, jonka toteuttaa aikataululla 2H + 2 minuuttia, on teknisesti soveltanut sodankäynnin lakia  varoittamalla mutta estänyt sen, ettei vastustaja ehdi vastaamaan tai toteuttamaan vastatoimia.

Kehitys on kyllä tuonut avaruusaluksiin uusia aseita ja teknologioita, mutta samalla niiden tuotantofilosofia ja huolto on muuttunut laskelmoimaan, että ne tuskin palvelevat kolmea vuotta kauempaa ennen tuhoutumistaan. Samalla tavalla Neuvostoliitto valmisti panssarivaunuja: Ne toimivat mainiosti oletetun elinajan, mutta elinaika on laskettu lyhyeksi. Muistaakseni esimerkiksi T-72:n moottorin vaihtamisessa kestää kaksi tuntia, vaihteiston vaihtamiseksi pitää käytännössä koko vaunu purkaa. Oletuksena on, ettei näitä toimenpiteitä tarvitse tehdä koska koko vaunu on todennäköisesti tuhoutunut ennen kuin moottoriin tai vaihteistoon tulee vikoja. Saksalaisen Leopardin, jonka elinikä on laskettu pidemmäksi, moottorin vaihtaa pahimmillaankin vain 40 minuutissa, kokeneilla mekaanikoilla nopeammin.

Pakollisesta avaruusoopperasta huolimatta hyvää scifiä

Kirjojen heikkoutena, mistä syystä osa kirjoista on viiden tähden asteikolla vain kolmen tähden opuksia, on pakollinen avaruusooppera ja romanssi, Gearyn suhde aluksi senaattori Rionen kanssa ja myöhemmin Taipumattoman kapteenin Tanya Desjanin kanssa. Suhde Desjanin kanssa on ilmeisesti osaksi mukana siksi, että sillä pystytään käsittelemään virallisen komentaja-alainen suhdetta sekä henkilökohtaista suhdetta ja näiden ristiriitaa, mutta kuvaukset ovat yksinkertaisesti monin paikoin pitkäpiimäisiä. Onneksi nämä luvut ovat hyvin lyhyitä. Samalla Gearyn sisäisen avaruuden (tirsk!) tutkiminen ja epäilyksien tilitys käy toistuvuudessaan hermoille paikka paikoin.

Henkilöhahmot ovat ensisijaisesti sotilaita, mikä tekee näiden kuvaamisesta toisinaan hitusen pinnallisia, mutta onneksi moniin päästään tutustumaan enemmänkin. Toisaalta Gearyn ja upseereiden kahdenvälisissä keskusteluissa toistuu välistä kaava vitsi/virnistys, mikä joissakin osissa tökkii. Myöhemmissä osissa onneksi tilanne tasaantuu, etenkin kun päästään syvemmälle laivaston ja politiikan epävirallisiin kanaviin. Samalla kirjojen huumori parantuu olennaisesti ja niiden kuvailemat byrokraattiset paradoksit tuntuvat relevanteilta tähänkin päivään verrattuna.

Annoin GoodReadsissa viisi tähteä yleensä sellaisille osille, joissa Campbell pääsee irrottelemaan avaruuden ihmeiden mielikuvituksellisuudella, sodankäynnin analysoinnilla ja maailmojen kuvauksilla. Kirjasarjat kannattaa lukea mielenkiintoisina sodan aikaisen johtajuuden ja taistelutaktiikoiden kuvauksina sekä kuvauksena kulttuureista, jotka loputon sota on nielaissut ja muovannut. Onko näille vaihtoehtoja? Millainen on ihmisyyden tulevaisuus ja mahdollisuus näin synkällä ajanjaksolla?  Entä mitä tapahtuu, kun kohdataan todella vieraita kulttuureja: ulkoavaruuden eri lajien sivilisaatioita?

Kadonneen laivaston päätösosa, Voitokas (Victorious). Pidän enemmän suomalaispainoksen kansista kuin alkuperäisistä jenkkikansista. Kuva: wikipedia.fi

Jack Cambellin teokset ovat huonoimmillaankin hyviä. Yksittäisten kirjojen sisäinen vaihtelu ja tekstin sujuva eteneminen takaa sen, että huonoimmatkin kohtaukset kestävät vain vähän aikaa. Parhaimmat kohtaukset taas ovat juuri sen mittaisia, että niistä saa käsityksen mitä tapahtuu ja miksi ja lopputulos sekä taustat tuntuvat loogisilta.

Suosittelen vahvasti!

Varkain Valtaojaa

Kas vain, tähtitieteilijä Esko Valtaoja päätti esittää Helsingin Sanomien  kolumnistin (haukkumani) kirjoituksen omanaan päivän (21.9.2021) Turun Sanomissa. Ja juuri kun viime postauksessa kerroin, miten Hesarin kirjoitusten taso innosti minut tilaamaan taas Turun Sanomia tauon jälkeen. 

Olen nöyryytetty.

Onneksi Kanavan ja Olutpostin saa Helmet-palvelussa eMagzissa  ilmaiseksi luettavaksi.

Olen tottunut siihen että pahimmat copypastaajat löytyvät Helsingin Yliopistosta, mutta osaavat näköjään meidänkin emeritusprofessorit. Toisaalta ÅBORIGINAL paidassa poseeraava Valtaoja asuu niin itäisessä Turussa, että hänellä on Töölön postinumero.

Tervosen esseestä Valtaojan kolumnista

Argumentit ovat identtiset Tervosen esseeseen nähden, joten en käy niitä läpi kahteen kertaan.

 Pienenä omana lisänä tämä:

"Vietnamissa ammuttiin keskimäärin 50 000 laukausta jokaista surmattua kohden. Niin huonosti ei voi tähdätä kuin tarkoituksella."

Valtaoja ei selvästikään tiedä sarjatuliaseiden yleistymisen mukanaan tuomasta tulivoiman kasvusta ja viidakkotaisteluista yhtään mitään. Esimerkiksi Yhdysvaltalaisten helikopterien tukiaseen M134 Minigunin tulinopeus oli/on Vietnamin sodan aikaan 6000 laukausta minuutissa. Suuri tulinopeus oli välttämätön, koska liikkuvasta helikopterista liikkuvaan maaliin ampuminen tähdätyin laukauksin on mahdotonta. Vielä vaikeampaa osuminen on, jos kohde on kasvillisuuden peitossa.

Tässä vähän moukarointia siihen vähään, mitä Valtaoja lisäili omiaan:

"Vuonna 1139 paavi Innocentius II kielsi kaukaa tappamisen – jalkajousien käytön sodankäynnissä. Ei kiellolla tosin mitään vaikutusta ollut, mutta yritettiinpä edes. Nyt tarvittaisiin samanlaista kieltoa, sodan palauttamista tietokonepelistä reilun homeeriseen omin käsin tappamiseen."

Kielto koski ainoastaan kristittyjä: Muslimeja vastaan jalkajousia sai käyttää. Kyseessä ei ollut suinkaan inhimillisyydestä johtuva seikka vaan kielto johtui siitä, että kuka tahansa pystyi jalkajousella surmaamaan panssaroidun ritarin mikä oli "epistä". Huomioikaa, ettei tavallisia jousia kielletty. Samalla kiellettiin myös varhaisten maamiinojen, harakanvarpaiden käyttö koska ei ollut sopivaa mikäli ritarin hevonen satuttaisi itsensä epäreiluihin aseisiin ja ritari putoaisi satulasta maamoukkien keskuuteen.

Sivumainintana kerrakoon, että eräs aikalainen tosin protestoi harakanvarpaita kirjoituksessaan niiden sodan jälkeen aiheuttamilla siviiliuhreilla. Etenkin laiduntavia lehmiä vammautui vesistöjen ylityskohdissa kahlaamoissa, joiden pohjalle oli siroteltu harakanvarpaita.

Sopuilu, ei väkivaltaisuus, on luontainen olotilamme. Sen näkee siitäkin, että tarvitaan kaikki mahdollinen propaganda kodista, uskonnosta ja isänmaasta alkaen tekemään tavallisesta miehestä, tai nykyisin naisestakin, tuo ”miehuullinen sotilas”. Jos tappaminen olisi osa perusluontoamme, ei siihen niin kovasti tarvitsisi sotilaitakaan maanitella. Tuo on loppujen lopuksi aika lohdullinen ajatus.

Melkoinen tiivistys kun Tervoselta copypastattua tekstiä ei saanut mahtumaan esseemitasta Turun Sanomien kolumnin mittaan. Jessus sentään, pakko tässä kai on kirjoittaa oma pitkä teksti ihmisen väkivaltaisuudesta...

Kosmologit humanisteina

Ylipäätään: missä vaiheessa tähtitieteilijät/kosmologit päättivät, että mustien aukkojen tuntemus antaa heille pätevyyden ja ylimmän auktoriteetin joka asiassa, etenkin humanistisissa tieteissä? Aikoinaan kuultiin kirkonisien mielipidettä joka asiaan, nykyään tähtitieteilijöiden. On kunnioitettava saavutus havaita monimutkaisilla mittausvälineillä mustan aukon aiheuttama valon taipuminen mielettömien etäisyyksien päästä, mutta tämä taito ei kyllä anna eväitä ihmisten tuntemiseen.

Syksy Räsäsen omaperäiset talousteoriat antoivat sysäyksen Heikki Pursiaiselle ja MustReadille, Kari Enqvistin kirjoitukset YLEllä taas ovat tekosyvällistä huttua. Enqvist mittaa vain lukemansa määrän ymmärtämättä sen syvyyttä. Kuten eräs vääräleuka vinoili taannoisesta Enqvistin kolumnista: Tuntemattoman Sotilaan merkitys selviää mittaamalla sen atomimassa. 

Valtojaan maku meni siinä vuosikymmen sitten kun hän Opettaja-lehden haastattelussa ilmoitti, ettei lue kaunokirjallisuutta, koska se on vain kolmikymppisten ihmisten parisuhdesotkuja. Vaikka mielellään Aleksis Kiveä siteeraakin. "Laiskanpulskea jalli" kerrassaan, kun ei edes enää omia tekstejäänkään kirjoita!

Surkea sotahistorian ja väkivallan essee Hesarissa

Helsingin Sanomat todella lisää kansalaisten innokkuutta lukea sanomalehtiä. Pitkän aikaa artikkelit ovat olleen niin pintapuolisia, hirvittävän huonosti tehtyjä ja surkeasti kirjoitettuja, että ryhdyin tilaamaan Turun Sanomia. Etenkin Tiede-palsta on osoittautunut surkeaksi kyhäelmäksi pintapuolisia muka-analyyseja. Monesti innoittajana toimii Yhdysvalloissa kirjoitettu teos, joka sopii kirjoittajan maailmankuvaan.

Tänään 13.9.2021 julkaistiin tiedetoimittaja Tuukka Tervosen essee Näin ihminen opetetaan tappamaan – ensin tehdään toisesta etäinen ja sitten riistetään häneltä ihmisyys, joka oli virheellinen niin yksityiskohdissa kuin kokonaisjohtopäätöksissä.

Kaikkiaan Tervosen hajanainen ja ajatuksesta toiseen poukkoava kirjoitus heijastaa sodankäynnin ja väkivallan historian käsityksiä, joita jo 1990-luvulta alkaen on murskattu muun muassa sotahistorioitsijoiden, antropologien, sosiologien ja arkeologien keskuudessa.

Men Against Fire ja tulivoiman kasvu

Tervonen siteeraa S. L. A. Marshallin johtopäätöksiä teoksesta Men Against Fire: The Problem of Battle Command (1947), jossa Marshall väitti että II maailmansodan aikana sotilaat eivät halunneet tappaa toista ihmistä. Tutkimuksen tueksi Marshall haastatteli Tyynenmeren sotaveteraaneja.

Tervonen huomauttaa oikein, että Marshallia on kritisoitu:

Myöhemmin moni on epäillyt Marshallin löydöksiä, ettei hän oikeasti haastatellut sotilaita ainakaan niin laajasti kuin on väitetty. Marshallin puolesta puhuu kuitenkin se, että häntä ei epäilty voittoisassa Yhdysvaltain armeijassa.

Mutta häntä on kritisoitu enimmäkseen aivan eri syistä. Marshall itse väitti palvelleensa I maailmansodassa etulinjassa kirjaimellisesti johtaen miehiä taistelussa. Todellisuudessa hän palvelushistorian mukaan palveli takalinjoilla pioneeriluontoisessa yksikössä teitä rakentamassa. Hänellä ei siis ollut omaa, henkilökohtaista kokemusta tappamisesta ja miesten johtamisesta taistelutoiminnassa.

Toiseksi hänen tutkimansa Tyynellämerellä palvellut yksikkö käytti ammuskulutuksen tilastoinnin perusteella tavallista enemmän ammuksia, eli se taisteli käyttäen ns. "spray and pray" -menetelmää jossa yksinkertaisesti kohdetta "pippuroidaan" pitkällä tulituksella toivossa osua viholliseen. Etenkin viidakko-olosuhteissa, joissa näkyvyys on rajoitettu, tämä on toimiva taistelutapa jos vain ammuksia riittää.

Saman havainnon voi ulottaa Tervosen Vietnamin sodan tulkintaan:

"Vaikka Vietnamissa lähes kaikki sotilaat yrittivät ainakin kerran ampua vihollista, suurimman osan ajastaan he silti yhä ampuivat viidakkoon ja ilmaan. He ampuivat lähinnä vaikuttaakseen uhkaavilta, arvioi tappamista laajasti viime vuosikymmeninä tutkinut yhdysvaltalainen everstiluutnantti Dave Grossman. Siksi Yhdysvaltain armeija käytti Vietnamin sodassa 50 000 luotia yhtä kuollutta vihollista kohti."

Kyseessä ei ollut uhittelu, vaan nimenomaan spray and pray -menetelmä, joka osaksi johtui kasvillisuuspeiton lisäksi siitä, että yhdysvaltalaisten M16A1:n rynnäkkökiväärien kaliiperi oli pieni (5,56) ja luodit soveltuivat erittäin huonosti viidakkotaisteluun. Luodit eivät riittäneet läpäisemään oksistoa ja usein kimpoilivat pienistäkin esteistä minne sattui. Osaksi tästä syystä monet veteraanit halusivat sodan aikana mieluummin vanhempia aseita, kuten M1 karbiineja (HUOM! Ei Garand!), joiden kaliiperi (0,3 eli 7,62x33mm) oli suurempi. Puoliautomaatin tulinopeus tosin oli pienempi kuin rynnäkkökiväärillä, mutta tärkeintä oli että aseella ammuttaessa piipusta tuli jotain ulos ja sillä mahdollisesti jopa osui.

Itse asiassa nämä II maailmansodan aikana nimenomaan huoltojoukoille suunnitellut ja jaetut M1 karbiinit olivat niin tarkkoja ja erinomaisia, että etulinjan joukot yrittivät toisessa maailmansodassa hankkia niitä itselleen huoltoportaalta ostoin, vaihtokaupoin ja jopa varastamalla. Olisi kummallista jos sotilas, joka ei tahdo tappaa, näkisi suurta vaivaa hankkiakseen nimenomaan tarkan ja toimivan aseen. Huonokin ase kyllä päästää paukun. Mainittakoon vielä, että vietnamilaisten Kalashnikovien (7,62) luodit sen sijaan olivat erittäin tehokkaita viidakkotaisteluissa. Mainio ase toimi muutenkin hyvin. Tosin ketäpä kiinnostaa miltä tuntui vietnamilaisesta, kun hän tappoi yhdysvaltalaisen?

Tervosen mainitsema laskelma, 50 000 luotia per kuollut vihollinen jättää huomioimatta myös sen että tulivoima kasvoi II maailmansodan jälkeen rynnäkkökiväärien ja konekiväärien yleistymisen myötä huomattavasti: Rynnäkkökiväärillä aseistettu sotilas on noin viisi kertaa tulivoimaisempi kuin II maailmansodan pulttilukkokiväärillä aseistettu sotilas. Mainittakoon, että sarjatuliaseet olivat  toisessa maailmansodassa pikemminkin ryhmän tukiaseita kuin yksittäisen sotilaan vakiovarusteita.

"Marshallia ei epäilty voittoisassa Yhdysvaltain armeijassa" on todella huono, suorastaan typerä argumentti tutkimuksen luotettavuuden tueksi. Yhdysvaltain armeija on läpi historiansa nojannut myös huonoon tutkimukseen, ja esimerkiksi II maailmansodan jälkeen japanilaisen Yksikkö 731:n (ks. video) ja muidenkin epäinhimillisiä kokeita tehneiden japanilaisten "tiedeyksiköiden" tutkimusaineistoja ja -tuloksia otettiin Yhdysvalloissa vastaan ja käyttöön samalla kun yksiköissä palvelleet välttyivät syytteiltä. Monen "tutkimuksen" tarkoitus oli ainoastaan tuottaa kipua ja kärsimystä vailla mitään mielekästä tutkimuskysymystä. Klassikko käsittämättömän huonon "tutkimustiedon" käytöstä on Jon Ronsonin Vuohia tuijottavat miehet.

Heimosodankäynnistä

Heimojen välisissä konflikteissa väkivalta on kuitenkin yleensä rituaalinomaista uhoamista. Pienten sotajoukkojen yhteenotoissa kuolee yleensä vain muutamia ihmisiä jos ketään. Satoja, tuhansia tai miljoonia kuolonuhreja vaativaan järjestäytyneen sodankäynnin raakalaismaisuuteen tarvitaan nykyaikainen yhteiskunta voimavaroineen, komentosuhteineen ja yhä uusine keinoineen.

Väite on sekä yliyksinkertaistus että väärä. 

Kirjoittaja jättää tyystin huomioimatta sen täysin ilmiselvän seikan, että heimot ovat valtioita huomattavasti pienempiä. Jos tuhannesta kuolee yksi, se on suhteellisesti sama kuin se, että miljoonasta kuolee tuhat. Suhteellisesti väkivalta on siis heimokonflikteissa tuhoisampaa kuin moderneissa yhteiskunnissa.

Itse asiassa primitiivisen sodankäynnin yksi piirre on sarja toistuvia murhia ja tappoja, joissa kuolee yhdestä kolmeen ihmistä väijytyksissä ja iske ja juokse -tyylin iskuissa, mutta joissa ajan kuluessa huomattava osa miesväestöstä osallistuu väkivaltaan ja myös kuolee sen uhrina. Etenkin verikoston periaate ja kierre voi olla erittäin tuhoava. Tyypillinen tapa tappaa on esimerkiksi odottaa, että viholliskylän asukkaista joku poistuu kylän ulkopuolelle tarpeilleen ja sitten väijyksistä nuijia tämä kuoliaaksi. Tutkijat ilahtuivat aikanaan kun löysivät Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen (ruma sana: "eskimoiden") keskuudesta kansan, jonka kielessä ei ollut sanaa sodalle. Ilo tosin hälveni kun selvisi, että melkein jokainen haastateltu miespuolinen oli ollut osallisena murhassa.

Antropologit ovat todenneet huomattavasti useampia sodan ja väkivallan muotoja kuin taistelun, johon Tervonen keskittyy. Rituaaliset taistelut ovat toki  aito ilmiö, mutta huomattava osa väkivallasta tapahtuu muualla kuin taistelukentällä. Pitkittyneet primitiiviset sodat voivat johtaa heimoliittoihin, joissa alivoimainen heimo tuhotaan ylläkössä viimeiseen mieheen ja selviytyneet naiset jaetaan jalkavaimoiksi voittaneiden kesken. Savuava kylä, jossa lojuu suuri määrä kuolleita miehiä, naisia ja lapsia verilammikoissa yhdistetään nykyaikaisessa mielessä pikemminkin My Lain tapaisiin teurastuksiin kuin primitiiviseen sodankäyntiin.

Jotkut esihistorioitsijat ovat jopa arvelleet, että ryhmien välinen väkivalta oli yksi tärkeimmistä ihmiskunnan kasvua kivikaudella rajoittaneista tekijöistä. Muussa tapauksessa normaali väestönkasvu olisi johtanut huomattavasti suurempaan väestön, kuin mitä on arkeologisissa tutkimuksissa saatu laskettua.

Moderni taistelu ja koulutus

Modernissa sodankäynnissä taistelu ja tappaminen tapahtuu yleensä etäisyyden päästä. Rynnäkkökiväärit on suunniteltu sen perusteella, että todennäköiseksi ja tehokkaaksi taisteluetäisyydeksi on laskettu 300 metriä: Sitä kauemmas ei yleensä tuliteta. Tätä pidemmälle ampuvat tarkka-ampujakiväärit ovat erikoisjoukkojen ja -sotilaiden käytössä.

Tervonen päättää esseensä suorastaan kaunokirjalliseen kuvaukseen:

Grossman kertoo teoksessaan Tyynenmeren veteraanista, joka kertoi ampuneensa lähietäisyydellä japanilaisen sotilaan, joka yritti iskeä häntä pistimellä. Kun sotilas kaiveli tappamansa miehen taskuja, hän löysi valokuvan, jossa mies hymyili vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Vuosikymmeniä myöhemmin everstiksi asti ylennyt sotilas ei pystynyt antamaan itselleen anteeksi. “Nuo kaksi lasta joutuivat kasvamaan aikuisiksi, koska minä murhasin heidän isänsä… Vastaan siitä kohta luojalleni.”

Tällainen läheltä tappaminen ja tulosten tarkastelu oli kuitenkin suhteellisen harvinaista, vaikka vielä ensimmäisen maailmansodan aikana sotilasajattelu ja -koulutus nojasi ratsuväen ratkaisevaan rynnäkköön ja jalkaväen osalta yhteislaukauksen tai kahden jälkeen pistimin tehtyyn rynnäkköön. Juoksuhautojen todellisuus muutti tämän nopeasti, mutta idea eli sotilaiden kannalta katastrofaalisen pitkään.

Todellisuudessa taistelussa syntyy pelon, adrenaliinin ja koulutuksen tuloksena tunnelivisio ja ajattelun hämärätila, jossa ei enää ajattele asiaa syvällisesti juutalais-kristillisen moraalifilosofian kaikkia arvoja ja historiaa pohdiskellen. Valtaosalla sotilaista tähtäimeen ei tule ihmisiä, ei edes vihollisia vaan epämääräisiä massoja joihin ase laukaistaan. Kokeneimmatkin taisteluissa karaistuneet veteraanit huomaavat ja rekisteröivät taistelun tuoksinassa vain viidenneksen ympäristöstään.

Niin tutkimuksellisia, henkilöhistoriallisia kuin kaunokirjallisia todistuksia Grossmanin anekdootin* vastapainoksi riittää. Esimerkiksi Summassa 1939 suomalaisen konekivääriryhmän sotilaat kuvauksen mukaan "hihkuivat riemusta" kun Maxim niitti kohti ryntääviä venäläisiä piikkilankaesteiden eteen.

Ylipäätään tutkijoilla ja toimittajilla on ymmärrettävä mutta sinänsä harhauttava fiksaatio tappamiseen sodassa. Tappaminen on hirvittävä asia, mutta ei pääasia. Verkkokurssillani oli taannoin aktiiviupseeri, joka huomautti että sodankäynnin ja taistelun varsinainen ja yksiselitteinen tarkoitus ei ole mennä paikkaan X ja tappaa siellä viholliset. Yleensä käsky on muotoa "Vallatkaa alue X ja lyökää siellä oleva vihollinen" jossa ensisijainen tarkoitus, tehtävä, päämäärä on ottaa kohde haltuun. Vihollinen on lyöty, kun se ei fyysisesti tai (lähes 95% tapauksista) henkisesti kykene vastarintaan vaan mieluummin vetäytyy tai antautuu. Jostain syystä tämä seikka ei 2000-luvulla avaudu ei-sotilaille.

Mainittakoon, että Vietnamin sodan vihollisen "bodycountin" kasvattamisen perusteella tehdyt Search and destroy -operaatiot olivatkin epäonnistuminen. Tervonen mainitsee nämä oudosti:

"Seuraavalla vuosikymmenellä Vietnamin sodassa luku oli jo 95 prosenttia. Vietnamissa yhdysvaltalaisia sotilaita kehotettiin laskemaan vihollisen ruumiita, koska Body Count auttoi suhtautumaan surmattuihin vihollisiin maalitauluina ja numeroina."

Kyseessä ei ollut suinkaan sotilaiden psykologian muuttaminen vaan yksinkertaisesti keino mitata sodan kehitystä. USA:n taktiikka ja strategia ei nojannut II maailmansodan tavoin vihollisen alueiden valtaamiseen (vapauttamiseen), koska Vietnamissa kyseessä ei ollut suoranainen hyökkäyssota jossa menestys lasketaan vallattuina alueina. Ylipäätään sissisotaa käyvää vihollista vastaan ei olennaista ole vallata alue, vaan kontrolloida sitä. Tähän armeija ei pystynyt. Tarvittiin vaihtoehtoinen tapa mitata menestystä ja sellaiseksi tuli tapettujen vihollisten määrä. Tämä osoittautui erittäin huonoksi tavaksi käydä sotaa.

"Henkisen etäisyyden lisäksi myös fyysinen etäisyys on auttanut tappamisessa. Tarkka-ampujat ja tykistö ampuivat aina sodissa toista ihmistä kohti tappamistarkoituksella huomattavasti useammin kuin jalkaväkisotilaat."

Mainitsin jo etäisyyden. Tervosella tuntuu olevan käsitys, että tarkka-ampujia ja tykistöä lukuun ottamatta sotilaat suurin piirtein iskevät toisiaan vielä 2000-luvullakin puolen metrin etäisyydellä miekoin ja keihäin. Etäisyys on tätä suurempi eli kymmeniä, jopa satoja metrejä ja taistelukentän kaaos pitää huolen siitä, että tuskin kukaan jalkaväessä palveleva ymmärtää tarkalleen, että nyt luotini osui ihmiseen. Tykistöllä voidaan nykyään vain harvoin ampua suorasuuntauksella tähystettyyn maaliin: Yleensä tykeillä ammutaan epäsuoraa tulta pitkän matkan päässä olevalle alueelle jossa sirpalevaikutus eikä täysosuma vihollistaistelijan pääkoppaan aiheuttaa tappiot.

Tervonen kirjoittaa sotilaskoulutuksesta:

"Yhdysvaltain armeija alkoi toisen maailmansodan jälkeen eri tavoin kouluttaa sotilaita surmaamiseen. Vanhat ympyränmuotoiset häränsilmätaulut korvattiin ihmisen muotoisilla kaatuvilla maalitauluilla. Nykyisin mekaaniset maalitaulut pomppivat ampumaradalla näkyviin ja piiloon yllättävästi, koska tarkoitus on iskostaa sotilaisiin refleksinomainen ampuminen."

Kääntyvät taulut ovat vanha ja täysin normaali osa sotilaskoulutusta, eivät mikään uusi idea. Tosin jenkit ryhtyivät toiseen maailmansotaan harvinaisen valmistautumattomina, joten ei ihme jos heille moni eurooppalainen itsestäänselvyys tuli uutena ja ihmeellisenä tietona. Moni talvisotaan osallistunut suojeluskuntalainen kiitti kiivaita ampumaharjoituksia, joissa taulut kääntyivät nopeasti esille ja pois: Huonomman sotilaskoulutuksen saaneet venäläiset eivät yksinkertaisesti ehtineet ampua havaittuaan suomalaisen.

Samoin ihmisen muotoisia maalitauluja on käytetty pitkään, Suomessakin:

Raudun suojeluskunnan ampumarata vuonna 1927. Huomaa oikeanpuoleisimman kuvan maalit. Kuva: Hakkapeliitta 5/1927.

Otsikon mukaan "Pääkuviot, jotka nyt palvelevat maalitauluina, kun ryssä on jätetty hetkeksi rauhaan." Kuvattu Syvärin lohkolla maaliskuussa 1942. SA-kuva 74950

Edesmennyt isoisäni, erinomainen ampuja, rakensi itselleen automaattisesti levyjä vaihtavasta levysoittimesta maalitaulun vaihtajan, jolla sai sekunnilleen oikeaan aikaan kääntyvät maalitaulut. Muistaakseni maalitaulu tuli esille 5-3-5-3-3-sekunnin käännöillä. Hänen ei tarvinnut lukea anglosaksista sotilaskirjallisuutta tätä varten. 

Hän ei edes osannut englantia.

Perhesurmat

Tervonen käsittelee myös, koska holistinen näkemys koko maailmanhistoriasta on pakko tarjota, naisten kokemaa väkivaltaa. "Historiassa on ollut useita toiseuttamisen perusteita, joista yksi keskeisistä on ollut sukupuoli." on kyllä täysin totta, en väitä tätä vastaan.

"Perhesurmissa mies usein tappaa myös itsensä. Näissä laajennetuissa itsemurhissa mies näkee perheensä omaisuutenaan. Samasta on kyse naisten kunniamurhissa, jotka ovat nousseet esiin länsimaissa joidenkin maahanmuuttajien joukossa."

Tämä pitää sinänsä paikkansa, mutta kuten jo muutama vuosi sitten huomautettiin lehdistön revitellessä, että myös naiset tekevät perhesurmia. Näistä media kirjoittaa hyvin erilaiseen sävyyn, kuten muuan toimittaja asiasta mainitsi. Jos isä surmaa perheensä, on kyseessä järjetön verinen väkivallanteko, kun taas äiti "tahtoo viedä perheensä mukanaan pois pahasta maailmasta."

Kuten kirjoitin Kalmistopiirissä parisuhdeväkivallasta, on parisuhdeväkivalta hyvin sukupuolittunutta etenkin väkivallan ankaruuteen nähden, mutta myös naiset voivat käyttää - ja käyttävät - väkivaltaa. Tätä on tutkittu ja ymmärretty vain vähän.

Queer-arkeologian, joka on tarpeellinen ja arvokas arkeologian tutkimussuunta, suhteen olisikin kiinnostavaa mikäli avaus tehtäisiin myös nais/nais-väkivallan suhteen. Onneksi tämä arkeologian haara edistyy kohisten, ja todella hyviä ja luotettavia tutkimustuloksia on esillä. Viimeksi Kielin EAA:n kokouksessa seurasin 8.9.2021 tohtori Tatiana Ivlevan erittäin valaisevaa esitelmää "No same-sex for the wicked Roman soldiers? Explorations into the masculinity and sexuality of the Roman army soldiers."

Länsimainen sota

Tervosen artikkeli on kaunis yritys ihmisluonnon maalaamisesta todellisuudessa väkivallattomaksi. Tervonen kuitenkin on kääntänyt historiallisen kehityksen päälaelleen: Todellisuudessa esihistoriassa väkivalta oli hyvin yleistä ja toistuvaa, kun taas ihmiskunnan koon ja samalla yhteisöjen kasvaessa väkivalta on todellisuudessa vähentynyt. Todennäköisesti esihistoriassa ihmisyhteisöt ovat esimerkiksi kontrolloineet kokoaan surmaamalla vastasyntyneitä, joiden tappamista ei edes ehkä ole pidetty ihmisolennon hengen ottamisena. Arabian alueella vasta islamin uskon leviäminen päätti paikallisten heimojen tavan haudata vastasyntyneitä tyttölapsia elävältä.

Tervonen tekee tyypillisen virheen. Yleensä sodan tuhojen kauhistelijat keskittyvät 1900-luvun sotiin, vaikka jo tätä ennen käytiin hyvin verisiä ja raakoja sotia – ja vieläpä länsimaiden ulkopuolella ja muiden kuin länsimaiden toimesta. Mantsujen Kiinan valloituksessa 1600-luvulla kuoli arviolta 30 miljoonaa kiinalaista. Valloitus oli toki vuosikymmeniä kestänyt operaatio, mutta suhteellisesti siinä kuoli suurempi osa ihmiskunnasta kuin II maailmansodassa. Timur Lenkin (1336–1405) taas on laskettu surmanneen peräti 5 % ihmiskunnasta. Tervonen kyllä mainitsee japanilaisten sotilaiden julmuuden, mutta muuten kirjoitus on täysin suodatettu vanhentuneen anglosaksisen tutkimuskirjallisuuden läpi.

Jo Tervosen artikkelin aloitus on nurinkurinen:

On helppo ajatella, että toisen ihmisen tappaminen on meillä verissä. Iso osa ihmiskunnan historiasta on kirjoituksia sodista ja surmista. Arkeologiset löydökset ja haudat ovat täynnä merkkejä väkivallasta. Varhaisin todiste sodasta löytyy 10 000 vuoden takaa Keniasta Turkanajärven rannalta. Löytyneissä 27 ihmisen jäänteissä oli useissa merkkejä nuolten tekemistä haavoista ja nuijaniskuista.

Esihistoriallinen väkivalta on ollut poikkeuksellisen julmaa, sillä usein koko vihollisyhteisö on tuhottu: niin miehet, naiset, lapset kuin vanhukset on massateurastettu ja heitetty montun pohjalle läjään. Jos kerran tappaminen on ollut niin yleistä, miksi on tarvittu Samuel Marshall osoittamaan, että ihmiset eivät sitten luonnostaan tapa vaan heidät pitää kouluttaa ampumaan kohti? Karonen ottaa hyvän esimerkin ja jättää sen sitten täysin huomioimatta loppukirjoituksessaan kuitaten tuhansia vuosia ihmiskunnan historiaa sanoin: 

"Kun tietää, miten iso rooli tappamisella on ainakin länsimaisessa kulttuuriperinnössä, voi yllättää, että ihmisen on yleensä itse asiassa hyvin vaikeaa tappaa toinen ihminen. Tappamisen tutkimus nykyaikana alkoi oikeastaan toisesta maailmansodasta. Yhdysvaltalainen prikaatinkenraali ja historioitsija S. L. A. Marshall haastatteli useita sotilaita, jotka olivat juuri palanneet taistelusta.

Eli: jätetään liki 12 900 vuotta historiaa käsittelemättä ja keskitytään argumentoinnissa viimeiseen reiluun sataan vuoteen ja länsimaihin.

Tämä(kin) on osa länsimaisen tutkimusyhteisön piilorasismia: Sodankäynnin julmuuksien suhteen on olennaista, onko toinen tai kumpikin osapuoli länsimainen yhteiskunta. Jos kumpikaan osapuoli ei ole, ei voi olettaa osapuolien osoittavan "sivistynyttä juutalais-kristillistä moraalia". Samalla sotien uhrien julmuus nähdään kierolla tavalla oikeutetulta tai ymmärrettävämmältä, eihän voi olettaa "barbaarien" olevan sivistyneitä ihmisiä. Länsimainen sota on sotahistoriaa, ei-länsimaalainen antropologiaa.

Samoin esimerkiksi sinänsä mielestäni hyvin kirjoittavaa Stephen Pinkeria on kritisoitu aiheellisesti optimisesta näkökulmastaan lähihistoriaan teoksessa Better Angels of Our Nature (2011) että hän nykyajan vähäistä väkivallan ja sotien vähätuhoisuutta hehkuttaessaan unohtaa, että muualla kuin länsimaissa tuhoisia sotia on kyllä käyty, esimerkiksi Ruandassa 1994.

Sinänsä väkivalta on todellakin vähentynyt ihmiskunnan historiassa. Jos esimerkiksi Suomessa ei juotaisi niin paljon alkoholia, olisi väkivaltaisesti kuolleiden vuosittainen määrä lähellä nollaa. Moni myös katuu välittömästi tekoaan. Yleisin surmateko Suomessa on alkoholin vaikutuksen alaisena pikaistuksissa tehty tappo, jonka jälkeen tekijä itse soittaa poliisin paikalle.

Sinänsä en epäile, etteikö moni sotilas jälkikäteen katuisi tappamista, mutta 2000-luvun sotahistorian moraalipiehtaroinnille on liiankin olennaista tutkia taistelua ja sotilaana olemista tästä näkökulmasta. Oli ja on myös paljon niitä (enkä ihannoi asiaa), joille sodassa tappaminen kävi päivätyöstä, jota ei jälkikäteen juurikaan pohdittu.

* Jos muistitieto tukee käsityksiäsi ja tulkintojasi, on se arvokas aikalaistodistajan todistus. Jos olet eri mieltä, se on pelkkä anekdootti.

Korjauksia:

Yksi Pinkerton korjattu Pinkeriksi 30.9.2021

M14 kivääri korjattu M1 karbiiniksi 30.9.2021

Angosaksinen korjattu anglosaksiseksi 30.9.2021