Touché!

Vanha postaukseni "Sotilasleireistä pikaisesti" Kaivettua ja kaivattua -blogissa on nostettu Oula Seitsosen väitöskirjassa näyttävästi esille

Lähde: Seitsonen, Oula. 2018. Digging Hitler´s Arctic War. Archaeologies and Heritage of the Second World War German Military presence in Finnish Lapland. Helsingin yliopisto. s. 97

viitaten kommenttiini "Helsinkiläiset tutkivat joitakin vuosia sitten sotavankileiriä pohjoisessa ja hämmästyivät kun eivät löytäneet jäännöksiä vankien elämästä. Sanoisin, että sotavankien materiaalisen kulttuurin tutkiminen arkeologisin kaivauksin on oikeastaan yhtä mielekästä kuin muotivaatteiden tutkiminen nudistirannalla."

In many cases, there has been no other evidence of PoWs besides the material remains in the rubbish pits and dumps, especially at the wilderness sites, due to the complete lack of archival or memory material related to those places.

Hyvin lyhyt luku kertoo, että monilla paikoilla vangeista kielivät mm. kumista tai puusta improvisoidut kengänpohjat. Lisäksi tässä yhteydessä käydään läpi parin alumiinisen esineen vaiheita, joista löytyi venäjänkielistä kirjoitusta. Tulkinnat niistä menevät hyvin pitkälle, mutta ovat uskottavia ja erilaisia – hyviä – vaihtoehtoja pyöritellään. Juttuni vastaavanlaisesta Tali-Ihantalasta löytyneestä esineestä löytyy nyt myös Muinaistutkijan sivulta (Muinaistutkija 4/2016). Outoa on että löytyneiden esineiden kaiverruksien tulkinnasta uskottavin – esineen merkitseminen omaksi varkauden varalta – ei ole juurikaan esillä.

Taas on siis myönnettävä, että olen ollut väärässä. Tosin huomauttaisin, että löydöt ovat jokseenkin vähäisiä (kiehtovia, toki!) eikä "yksi kengänpohja sotavankileiriä tee". Oli hyvin tavallista lähettää vankileireiltä pieniä työryhmiä muuanne pieniä rakennustöitä tai muita vastaavia komennuksia varten. Työ saattoi kestää vain muutamia päiviä, mutta vankeja kuoli työmailla uupumukseen (tai kuten Karhumäessä sotapoliisit kirjoittivat sotapäiväkirjaan, "Yksi vanki heitti veivinsä").

Joitakin huomioita

Tutkijat totesivat onneksi itsekin, ettei projekti ollut onnistuneesti nimetty (Seitsonen 2018, s. 152–155). . Termit kuten "dark heritage", pimeä kulttuuriperintö, musta historia jne. arvottavat tutkittavan kohteen valmiiksi ja herättävät mielikuvia siitä, mitä tutkijat odottavat löytävänsä.

Mainitsematta jäi myös sotavankien kohtalo, eli että heidät evakuoitiin sodan jälkeen ja kuljetettiin Rauman kautta Neuvostoliittoon. Hautauksia, teloituksia ja joukkohautoja tutkimuksessa onkin "dark heritage" -teemaan nähden hyvin vähän.

Lähteet perustuvat lähes kokonaan kirjallisuuteen ja omiin haastatteluihin. Käytetyissä teoksissa  hyvin outoa on, että vaikka tutkimuksessa on käyty läpi valtava määrä leirikohteita puuttuuvat lähteistä kokonaan alan raamatut: Karin Larkin ja Randall H. McGuiren The Archaeology of Class War. The Colorado Coalfield Strike of 1913–1914 (2009) ja ennen kaikkea Huts and History: The Historical Archaeology of Military Encampment During the American Civil War (2006). Kirjallisuudesta puheen ollen, on hyvin outoa ettei Wolf Halstin teosta Lapin sodassa. JR 11 mukana Oulusta Kaaresuvantoon (1972) käytetä lähteenä, vaikka Halsti kuvaileekin siinä tyhjentyneitä vankileirejä ja vankien kohtelua (s. 254–258) sekä Lappia etusijassa hävittäneitä SS-pioneereja (s. 179–180). Voisiko kaivauksissa löytynyt mystinen alumiininpalanen tai keittoastia olla kuulunut yksittäiselle puolalaiselle tai venäläiselle SS-vapaaehtoiselle eikä vangille? Olisi myös ollut kiinnostavaa, löytyikö saksalaisten vetäytyessään häväistykseksi kaatamia kotikuusien kantoja, joihin oli usein kirjoitettu herjauksia suomalaisille.

Arkistojen käyttö väitöskirjassa on ollut olematonta: esimerkiksi harvat käytetyt T-sarjan asiakirjat on haudattu bibliografiaan, saksalaisia asiakirjoja ei ole juuri ollenkaan. Yhteysesikunta Roita ei edes mainita. Samoin tutkimuksen yhteydessä olisi voinut käydä läpi sotien jälkeen kesken varusmiespalveluksen (1944) rajajääkäreiksi värvättyjen vaiheita. Yksi näiden tehtävistä Pohjois-Suomessa oli nimittäin kerätä partioinnin yhteydessä saksalaisten jälkeensä jättämää tavaraa ja kuljettaa niitä raja-asemille.

Tosin myös mukava huomata, että (sivulla 77):

German historian Reinhard Otto has estimated that there might be more information in the German archives about the PoW camps in the Finnish front, than from any other part of the Eastern front owing to the stationary frontlines from 1941 to 1944, but these disorganized pieces of information have not been pieced together yet. At the moment, Otto and his colleagues are compiling an encyclopedia of all the known Wehrmacht PoW camps, including the sites in Lapland (Personal communication Reinhard Otto, 21.01.2017; Otto forthcoming).

Pitäisin suurena ihmeenä, jos aineistoa ei löytyisi, onhan normaali käytäntö lähettää ainakin kopiot asiakirjoista ylemmille arkistotahoille säännöllisesti. Tuhotut asiakirjat ovat tavallisesti olleet kaksoiskappaleita ja muita, joista pitäisi olla ainakin kirjelmän numero polttopöytäkirjassa. Etenkin vuosilta 1942–1943 voisi olettaa löytyvän enemmänkin materiaalia. Se voi olla hajanaista, mutta kyllä sitä on. Yleensä arkistojen tuhoaminen on johtunut kuljetuskapasiteetin puutteesta kuin varsinaisten pimeiden salaisuuksien varjelemisesta.

Reinhard Otton työ tulee helpottamaan tulevia tutkimuksia suunnattomasti. Kuka sitä nyt haaskaisi kymmeniä tuhansia euroja ja kenttätyövuosia vastatakseen kysymyksiin, joihin saisi vastauksen arkistosta.