tiistai 12. syyskuuta 2017

Sota ja manga

Samuraita, ninjoja, mechoja, minihameisia tyttöjä ja lonkeroita! Siinäkö anime ja manga tiivistettynä? Ei suinkaan! Luon tässä katsauksen mangoihin ja/tai animesarjoihin, joissa sodankäynti on enemmän tai vähemmän läsnä. Myöhemmin täydennän listaa uusilla postauksilla.

Drifters


Legendaarisesta Hellsing-sarjasta tuttu – valitettavan laiska mutta hemmetin lahjakas – Hirano Kouta tekee tällä hetkellä erinomaista Drifters -sarjakuvaa, jossa idea on seuraava: rinnakkaisulottuvuuteen tai toiselle planeetalle temmataan omalta maapalloltamme eri aikakausilta sotureita, taikureita, poliitikkoja ja muita historian henkilöitä. Tässä fantasiamaisessa maailmassa taistelevat "ajelehtijat" eli driftersit ja ihmiskunnan tuhoa vehkeilevät "loput" eli Endsit. Molemmat ovat olleet meidän maailmassamme kuuluisuuksia, joiden loppu on jäänyt enemmän tai vähemmän hämäräksi.

Sankarina sarjassa on samurai Shimazu Toyohisa, joka todellisuudessa kuoli Sekigaharan taistelussa, mutta joka mangassa selviää vakavasti haavoittuneena harhailevana outoon käytävään, missä on lukemattomia ovia ja erikoinen silmälasipäinen mies kirjoituspöydän takana. Toyohisa lähetetään toiseen ulottuvuuteen, missä hän tapaa kaksi haltiapoikasta. Nämä kantavat haavoittuneet Toyohisan outoon hylättyyn linnakkeeseen. missä tämä tapaa itse Oda Nobunagan (yksi kuuluisimmista daimioista ja Japanin ruutivallankumouksen nerokkaimpia komentajia) ja legendaarisen jousimiehen Nasu no Yoichin. Tästä alkaa mielenkiintoinen maailmanvalloitus, jota en käy tarkemmin tässä perkaamaan.

Samaan aikaan Endien kokoama hirviöarmeija peikkoja, örkkejä, goblineita, lohikäärmeitä, kentaureja ja ties mitä hirviöitä lähestyy ihmiskunnan suurta puolustuslinnaketta, suurta muuria ja pääsee läpi vaivatta. Endien joukosta löytyy muun muassa Nikolai II:n tytär Anastasia ja Jeanne d' Arc. Erotuksena driftereihin näillä on yliluonnollisia kykyjä. Muurin linnoituksen sisällä tavataan lisää driftereitä, nimittäin Scipio Africanus ja Hannibal sekä pihalla odottava Villi Joukko, "Wild Bunch". Eri aikakausien soturit lomittuvat toisiinsa hyvin ja usein hupaisasti.

Kaikkiaan Drifters voidaan nähdä kertomuksena siitä, kuinka keskiaikainen miekka, kilpi ja keihäs maailma kokee vallankumouksen kun sinne tunkee teknologinen uutuus: ruutiaseet. Oda Nobunaga tuo ruudin valmistustaidon ja kun (spoileri!) kääpiösepät saadaan valmistamaan musketteja pajoissaan, on kumous peruuttamaton. Harvoin fiktiossa näkee yhtä hyvin esitettynä, millaista tuhoa ja paniikkia hyvissä asemissa olevat muskettijoukot saavat aikaiseksi paksuinkin panssarein suojatussa jalkaväessä. Samalla sarja on kiehtova analyysi feodaaliajan hajoita ja hallitse -politiikasta ja ihmisluonnosta ylipäätään. Fantasiaelementeistään huolimatta sarja on hyvin uskottava.

Pirun tyylikästä animea on tehty toistaiseksi yksi tuotantokausi. Anime on uskollinen mangalle, mitä nyt muutama lyhyt ylimääräinen kommentti tai kohtaus on lisätty.

Driftersiä on saatavissa Suomessa: Drifters 1 on löydettävissä englanniksi ainakin Fantasiapelit -kaupoista.

Gate - Jietai Kare no Chi nite, Kaku Tatakeri


Fantasiamaailmassa seikkaillaan tässäkin erikoisessa mangasarjassa: Gate - Jietai Kare no Chi nite, Kaku Tatakeri, tai yksinkertaisesti "Gate". Tämän päivän Japaniin avautuu keskelle kaupunkia ulottuvuuksien välinen portti, josta alkaa lapata Rooman legioonan kaltaisia osastoja. Modernein tuliasein japanilaiset pääsevät nopeasti niskan päälle ja JSDF (自衛隊 Jieitai, Japan Self-Defence Force) aloittaa tunkeutumisen oudon portin toiselle puolelle.

Päähenkilönä sarjassa on Youji Itami, 33-vuotias otaku ja upseeri, joka tutkii armeijan edustajana toista maailmaa. Itami herättää hämmennystä, sillä tämä on pirun laiska ja kiinnostunut lähinnä animesta ja mangasta. Mangan mukaan Itamilta esimies kysyi kerran, miksi hänen kaltaistaan laiskuria kannattaa pitää armeijan riveissä. Itami vastasi lukeneensa tutkimuksesta, jonka mukaan 10–20 % muurahaiskeon muurahaisista on laiskureita luonnostaan. Jos laiskurit poistaa, alkaa jäljelle jääneestä keosta 20% laiskottelemaan. Itamin mukaan värvätessä väkeä oli siis järkevämpää palkata heti yksi laiskuri kuin antaa muiden 20% ryhtyä laiskureiksi. Itami on hyvin sympaattinen hahmo, josta oppii pitämään nopeasti.

Siinä missä Drifters on häikäilemätöntä hajoita ja hallitse -politiikkaa, Gate käsittelee enemmän yrityksiä hillitä modernin sodan aiheuttamaa tuhoa ja keskittyy – yllättävää kyllä – rauhanpolitiikkaan. Portin takaisen maailman tutkiminen ja ymmärtäminen on olennaisessa osassa JSDF:n strategiaa. Sekä tässä maailmassa että portin takaisessa on voimia, jotka yrittävät hyödyntää tilannetta parhaansa mukaan. Portin arvoitus avautuu pikkuhiljaa samalla kun molemminpuolinen katastrofi lähestyy.

Siinä missä Drifters vie toiseen maailmaan sotureita eri aikakausilta, saa Gaten rinnakkaisulottuvuus vastaansa modernin armeijan. Taistelu ei tosin ole niin yksipuolista kuin voisi olettaa, esimerkiksi valtava lohikäärme on kova pala ilmatorjuntaohjuksillekin. Kun perinteiset rivistöissä taistelevat imperiumin legioonat tuhotaan moderneilla aseilla muutamassa minuutissa, alkavat imperiumin upseerit suunnittelemaan häikäilemätöntä sissisotaa ja poltetun maan taktiikkaa. Olennaisena osana sotaa ei suinkaan ole taistelujen voittaminen, vaan paikallisväestön myötätunnon ja yhteistyön saaminen. Samoin sodankäynnin resurssien turvaaminen on olennainen osa sarjaa – molemminpuolinen valuutta saadaan luotua nopeasti lohikäärmeensuomuista.

Sarja on Driftersiä huomattavasti perinteisempää mangaa - itse asiassa siihen on tarkoituksella turboahdettu lähes kaikki mangaelementit kissankorvia ja goottilolitaa myöten. Muuten mangan hahmot ovat sangen mainioita yksilöitä ja portista avautuva maailma on hyvin kiehtova kokonaisuus.

Shoukoku no Altair


Katou Kotonon Shoukoku no Altair sijoittuu hyvin Euroopan, Lähi-Idän ja Aasian kaltaiseen maailmaan. Tässä maailmassa ei ole fantasiaelementtejä ja se keskittyy kahden maailmanmahdin, sankareina olevien turkkilaisten ja vastassa olevan imperiumin (Pyhä Saksalais-Roomalainen keisarikunta) väliseen voimainmittelöön. Monille sarjan valtioille ja valtakunnille on suora vastine keskiajan valtakunnista ja miljöö on ylipäätään karkeasti keskiajan lopulta. Juoni on pitkään kehittyvä ja monitahoinen, joten sitä ei kannata tässä referoida. Turkki vastaan imperiumi niin politiikassa kuin sen jatkeessa, siinä se!

Sankarina sarjassa on Mahmut-Pasha, nuori turkkilainen upseeri, joka tekee parhaansa Turkin eteen. Ystävineen tämä yrittää sarjan alussa pistää parhaansa mukaan kapuloita imperiumin rattaisiin ja kerätä liittolaisia Turkille. Ylipäätään sarjan henkilökaarti on hyvin suuri, suorastaan hukuttavan runsas.

Shoukoku no Altair keskittyy monissa kohdin Driftersin ja Gaten tavoin sodankäynnin edellytysten, resurssien ja liittolaisten, haalimiseen. Varsinaiset taistelut ovat välistä hyvin uskottavia ja toimivia, toisinaan jotkin kamppailut ovat vähintään epäuskottavia.

Girls und Panzer!


Girls und Panzer -mangan ja animen ideana on järjestelmä, jossa panssarisodankäynti on kukkien asettelun ja lentopallon ohella yksi olennainen koulujen harrastettava aine,  "sensha-dō" (戦車道, eli "tankin tie") jonka mestaruuksia ja otteluita seurataan kieli pitkänä kotiyleisössä. Ai niin, ja sarjan koulut toimivat valtavissa lentotukialuksissa.

Alkuperäisen sarjan sankari on Ōarain kouluun siirtynyt Miho Nishizumi, erittäin pätevä mutta aikaisemmassa panssarien välisessä ottelussa traumatisoitunut tyttö, joka päätyy komentamaan Panzer IV -vaunua ja koko koulun panssariarmadaa Ōarain otettua tankit uudelleen kouluohjelmaansa. Sittemmin sarjasta on kehittynyt useita spin-off mangoja ja anime-elokuvakin.

Juuri anime-elokuva Girls und Panzer der Film (2015) on herättänyt huomiota Suomessa, sillä siinä esiintyy surullisenkuuluisa BT-42, oudon menestyksekkäästi. Suomalaisten tankkeja miehittävät naisittavat naiset on nimetty miesten mukaan: BT-42:n komentaja on Mika, kuski Mikko ja lataaja/ampuja Aki.

"No, Keizoku High School might be lacking in structure, but that´s not for the practice match. They've always had tansk from various countries in their team.

This time their soviet T-34/76, T-38/85, and T-26 as well as their German Stug III Ausf.G and Panzer III Ausf. J, make up the center alongside Finnish BT-42 assault gun.

But what's more frightening than the tanks is Keizoku's crew inside"

Natsumi kuvaa Keizoku-koulua (Jatkosota-koulu)




Sarja kuulostaa oudolta mutta on todella viihdyttävä. Nuoret tytöt kertaavat millimetrin tarkkuudella sarjassa esiintyvien panssarivaunujen panssaroinnin ja tykkien ominaisuuksia. Varsinaisesta väkivallasta ei sarjan yhteydessä kannata puhua: tappavan osuman saaneesta tankista ponnahtaa valkoinen lippu ja sitä ei voi enää käyttää tankkimatsissa. Sarjassa panssarisota on herrasmies  hyvin kasvatettujen naisten laji.

Sarjan lukemattomiin erikoisuuksiin kuuluu alkuperäisen Ōarain koulun panssareihin kuuluva historian lukijoiden muodostama Virtahepo-joukkue, jonka Sturmgeschütz III Ausf. F. komentaja Riko Matsumoto pukeutuu saksalaisunivormuun ja haluaa itsestään käytettävän lempinimeä Rommel (muut vaunun jäsenet ovat Ceasar, Saemonza ja Oryō). Melkein avausjaksossa hän kehottaa tiiminsä jäseniä kunnioittamaan Stugia, koska "se pysäytti neuvostopanssarit talvisodassa". Joko englanninkielisessä käännöksessä on virhe tai käsikirjoittaja ei ole tehnyt kotiläksyjään!

Joka tapauksessa vinksahtanut ja hauska, pakoitellen jännittäväkin sarja. Pari spin-offia tosin muistuttaa enemmän Youtsuba&! -sarjaa ja Azumanga Daiohia.


Vinland Saga


Hyvin erikoisesti kulkeva, 1000-luvulle sijoittuva Vinland Saga kertoo viikinkiajan nuoresta pojasta Thorfinnista ja hänen seikkailuistaan Skandinaviassa ja Britteinsaarilla. Mukana on niin oikeita kuin myyttisiä viikinkihallitsijoita ja -sankareita. Esinemaailmaan ja ympäristöön on selvästi perehdytty: maailma on uskottava ja vilahtaapa parissa kuvassa aito Ulfberth-miekkakin!

Varsinaisia taisteluita kuvataan karskisti ja inhorealistisesti – mutta realistisesti. Viikinkien orjien asema on vaihteleva eikä suinkaan kaunisteltu. Kyseessä on siis melkoisen hyvin tehty paketti viikinkiajasta, etenkin Tanskasta Knut Suuren aikana. Taisteluissa ovat edustettuina niin kaksintaistelut kuin ammattiarmeijoiden kamppailut. Jomsvikingien ottelu talonpoikaisjoukkoja vastaan on karuttomasti esitetty: pelloltaan temmatulla talonpojalla keihäineen ei juurikaan ole mahdollisuuksia ammattisotilasta vastaan.

Varsinainen tarinan kaari ei kuitenkaan rakennu sodan vaan isänsä väkivaltaisesta kuolemasta traumatisoituneen ja kostonhimon vallanneen Thorfinnin elämän ympärille. Hänen ympärillään tapahtuu kyynisten ja laskelmoivien viikinkiruhtinaiden poliittinen peli ja siihen innolla osaa ottavien viikinkisotureiden elämä ja kuolema. Sarjan sanoma kääntyy pikku hiljaa pasifistiseksi, mikä saattaa olla viikinkitoimintaa odottaville tylsistyttävää, mutta juuri kaidalle polulle kääntyminen tekeekin Thorfinnin elämästä entistä hankalampaa.

Sarjan nimi on viittaus viikinkisaagaan, joka kertoo Amerikkaan päätyneistä skandinaaveista. Yksi sarjan päähenkilöitä onkin Thorfinnin ohella Leif Eriksson, jonka päässä sarjan alussa heiluva sulkapäähine tosin lienee anakronismi.

Vinland Sagaa on saatavana Omnibuseina ainakin Fantasiepeleistä.

*Teksti päivitetty 15.9.2017. Kuvalinkit lakkasivat toimimasta, joten poistin ne.

perjantai 8. syyskuuta 2017

"Vaiettuja" aiheita sotahistoriassa

En ole varma onko syyllinen media, tutkijat vai molempien yhteistyö, mutta viime vuosina on tullut tolkuttomasti tutkimusta aiheista, joita mainostetaan "tutkimattomina", "uusina avauksina" tai "vaiettuina". Itse väitän provosoivasti, että viimeisen kymmenen vuoden aikana ainut todella uusi tutkimus on ollut Ville Kivimäen mestarillinen Murtuneet mielet. Melkein kaikki muu on vanhan kertausta. Tätä peitellään usein jättämällä lähdeviitteet pois (Lue: kirja on siis "populaaristi suunnattu ja kirjoitettu"). Onnekkaassa tapauksessa teoksesta löytyy sentään lähdeluettelo.

Tähän keskustelunavaukseen herätti Areenassa oleva sotahistoriallinen dokumentti Korpisodan suurvoitto, joka kertoo Ilomantsin taisteluista jatkosodan lopulla. Tästä kerrotaan lyhyesti:

Elokuussa 1944 käytiin ankara mottitaistelu Ilomantsissa. Tämä pitkään vaiettu viimeinen torjuntavoitto saatiin vain kuukautta ennen aselepoa.

Kun tutkin Ilomantsissa taistelleiden lietolaisten vaiheita, oli minusta todella helppoa löytää tietoja tästä taistelusta. Tietääkseni tästä  taistelusta ei ole suinkaan vaiettu ja esimerkiksi jo Kansa Taisteli -lehden varhaisista numeroista löytyy juttuja aiheesta. Esimerkiksi numerossa 1/1961 on Uudenmaan Ratsurymentin vaiheista kirjoitus. Myös Rukajärven suunnan tutkijat ovat keränneet asiasta runsaasti aineistoa.

Tuoreenpana on Jalkaväkirykmentti 1:n vaiheita kertaava uutuusteos Yksi rykmentti, sata tarinaa on YLE:n (uutisen otsikko kuuluu "Yli 30 veteraania avaa viimein suunsa jatkosodan verilöylystä: Pakokauhua, seonneita päälliköitä eikä tietoakaan organisoidusta puolustuksesta") ja parin muun median mukaan vallan uusia näkökulmia tuova ja ihmeellinen teos. Sinänsä en usko itse teoksessa olevan mitään vikaa, päin vastoin, olen vasta selaillut sitä kirjakaupassa mutta se vaikuttaa pätevältä ja hyvin tehdyltä kirjalta. Pointtini on, että nyky-Suomessa median edustaja saa melkein sota-aiheesta kuin sota-aiheesta "vaietun, tukahdutetun, salatun" jne.

JR 1:n historiikki mainitsee epäpätevät esimiehet. Varsinkaan tässä ei ole mitään uutta. Jo Wolf Halsti haukkui muistelmissaan asemasodan aikana esimiehiksi rintamatehtäviin nostettuja "epäpäteviä, liian vanhoja tai juoppoja" upseereja. Suurhyökkäyksen edetessä Kannaksella 1944 valtaosa näistä sai potkun perseeseen (jos ei ollut saanut sankarikuolemaa) ja tilalle nostettiin tai siirrettiin pätevä upseeri muualta.

Valkeasaaren ja Kuuterselän huonosti linnoitettuja ja nopeasti murtuneita kohteita on puitu sotahistoriassa jo vuodesta 1944. Syyttelyä ja puolustelua on riittänyt, henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että Armeijakunnan komentajana Taavetti "Pappa" Laatikainen kantaa asiasta raskaimman vastuun. Suurhyökkäyksen alettua hän pakeni vuorokaudeksi saunaan puhelinyhteyksien ulottumattomiin. Laatikainen osasi koota ja johtaa hyvää esikuntaa sekä delegoida tehtäviä. Tämä delegointi oli tärkeää ja myös onnistunutta hänen roolissaan. Esimerkiksi divisioonankomentaja Einar Vihma halusi olla jatkuvasti etulinjassa vuonna 1941 ja johtaa henkilökohtaisesti joukkueen kokoisia osastoja. Tämä osoittaa henkilökohtaista urheutta, kyllä, mutta kun 30 miehen sijaan Vihman olisi pitänyt johtaa 12000:ta. Laatikaisen ongelmaksi koitui "sutjakan seuramiehen" rooli, jossa oltiin kaikkien edessä hyviä tyyppejä mutta paineen alla syylliset etsittiin muualta: kaikki Armeijakunnan divisioonien ja prikaatien komentajat saivat kenkää. Ylös annettiin asemasodan aikana jatkuvasti liian hyvä kuva linnoitustöiden etenemisestä eikä linnoitustöitä koordinoitu: reserviin etulinjasta siirretty divisioona rakensi omat rakennelmat eikä jatkanut vanhoja. Työvoimaa meni hukkaan ja naamioinnin kanssa vähintään hutiloitiin. Viime kädessä Kannaksen kohtaloksi koitui se, että Puna-armeijan ylivoima oli liian yksinkertaisesti suuri. Mikään yksittäinen puolustuslinja ei pysty kestämään sellaista. Ainoa keino suurhyökkäyksen lyömiseksi oli sen lyöminen syvyydessä. Tämä merkitsi maa-alan luovuttamista ja omien joukkojen vetämistä taaemmaksi taistelukuntoisina, vihollisille samalla tappioita tuottaen. Kalustotappiot, kaatuneet ja haavoittuneet, väsymys, viestiyhteyksien heikkeneminen ja muut tekijät kuluttivat suurhyökkäyksen voimat. Karjalankannaksesta ei tullut samanlaista katastrofia Suomen armeijalle kuin Saksalle oli sen Keskisen ja Eteläisen armeijan tuhoutuminen valtavissa suurhyökkäyksissä 1942–1943. Neuvostoliittolaiset eivät onnistuneet tuhoamaan edes kokonaista komppanian suuruista osastoa kokonaisuudessaan kesäkuussa 1944. Vasta Tali-Ihantalassa kokonainen komppania saattoi olla poistunut suomalaisten riveistä haavoittuneina (pääasiassa), kaatuneina ja kadonneina.

Sotavankien teloituksissa ei ole mitään uutta. Itsekin löysin Viestipataljoona 33:n historiikkiin maininnan haavoittuneesta venäläisestä, jonka viestimiehet ampuivat Petroskoin edustalla suolle Itä-Karjalassa syksyllä 1941. Tuntematon Sotilaskin kuvaa alikersantti Lehdon sotavangin ampumisen (ei löydy Edvin Laineen filmatisoinnista, Mollbergin versiosta löytyy). Sotavankien laittomista teloituksista on myös kunnon tietokirja, Antti Kujalan kattava teos Vankisurmat (2008). Pitää muistaa myös Lars Westerlundin perusteellinen Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikaisen kuolleisuus Suomessa (2009). Vaiettua tuntuu olevan se, että sotavankien laittomat teloituksen käsiteltiin jatkosodan jälkeen Valvontakomission (siis Neuvostoliiton) vaatimuksesta tarkkaan eri oikeusasteissa. Ilmiantoja tuli suorastaan liiankin kanssa, monissa tapauksissa juridista näyttöä surmista ei ollut. Tuomioita tietysti tuli, tunnetuimpana kenraaliluutnantti Lennart Oesch.

Muuallakin on kerrassaan uusia ja ihmeellisiä avauksia. Kaisa Kyläkoski, Sukututkijan loppuvuoden kirjoittaja, kiinnitti huomiota siihen, miten kymmenisen vuotta käytössä ollut Työväenmuseo Werstaan Punaisten muistomerkkejä listaavan palvelimen julkisivun päivitys uutisoitiin kertomalla, että "viimeinkin" ja "nyt" nämä ovat saatavilla. Itsekin olen käyttänyt palvelinta jo vuosia tietojen etsimiseen vuoden 1918 tapahtumista.

Sotahistorian hyvin tuntevalle kansalle (YLEn uutinen tämäkin) muisti on ihmeen lyhyt. Jos aiheesta ei ole tehty tutkimusta kolmeen vuoteen, tuntuu että aiheen tutkiminen on uusi avaus. Valtaosa nykyään kiinnostavista aiheista tutkittiin jo melko hyvin 1980-luvulla. Lars Westerlundin Saksan vankileirit Suomessa (2008) on ilmeisesti tarkoituksella unohdettu, että natsiaiheella päästäisiin repostelemaan oikein kunnolla.

Ylipäätään vaikuttaa siltä, että kaikkinainen yleissivistys sota-ajasta on kadonnut historioitsijoiden ja muiden alan tutkijoiden keskuudesta tyystin. Mainio esimerkki on saksalaisten ja suomalaisten sodan ajan suhteita Lapissa käsittelevän museonäyttelyn Wir waren Freunde - Olimme ystäviä tuotteet: jostain syystä rovaniemeläiset eivät ilahtuneet tuotesarjaan kuuluvista tulitikkuaskeista. Näyttelyn tuotteista taisi sentään puuttua saksalaiset saippuapalat.

Kuva: YLE.fi

Nykytutkimuksissa korostuu Tuntemattoman sotilaan arvioista tuttu "sammakkoperspektiivi". Kartoitin kerran tavallisen sotamiehen tuntoja kuvaavaa kirjallisuutta ja näitä löytyy jo vuodelta 1940. Erho Kaarlon Summa sotamiehen silmin on todella sotamiehen käsialaa. Kollaa kestää kuvaa – kuten Ville Kivimäkikin huomasi – etulinjassa riekaleiksi revittyjä hermoja hyvin avoimesti. Historian kirjoihin pääseminen vaatii sivuhuomiona myös ajoitusta. Vilho Kankareen Mennään kun käsketään. Nuorten miesten jatkosota ilmestyi 2011 mutta käsikirjoitus valmistui jo 1947 – Tuntematon ilmestyi 1954. Kankareen käsikirjoitus oli hyvin samankaltainen kuin Linnan, ja sitä moitittiin samoista asioista kuin Tuntematontakin.

Salaisuuksilla saadaan myytyä kirjoja. Tai "salaisuuksilla" Minulle on aina ollut itsestään selvää, että talvisodassa suomalaiset käyttivät poltetun maan taktiikkaa ja hävittivät rakennuksia vihollisen etenemisen tieltä. Asiasta löytyy kuvauksia useista talvisotaa käsittelevistä kirjoista, usein polttajana oli talon isäntä itse. Ilmeisesti tämäkin on suuren luokan uutinen (HS 6.12.2015):

Papan pöytälaatikosta löytyi kirjoitus, josta paljastui synkkä salaisuus talvisodan lopulta - Toimittaja Ninni Lehtniemen pappa oli vaiennut koko elämänsä siitä, että hän joutui polttamaan kotiseutunsa taloja.

Hunajamarinoitu Marski sentään! Ei mitään uutta, ei mitään salaista, ei mitään salaisuutta. Ainoa suuri paljastus on se, miten tietämättömiä ihmiset ovat. Ilmeisesti kirjastojenkin olemassaolo on melkoinen mysteeri. Vinkiksi tutkijoille: kirjastoissa on hyllyjä muullekin kuin kaunokirjallisuudelle.

Yksi esimerkki "avauksesta" on Satu Näreen Sota ja seksi. Sotaa ja seksiä on käsitelty muun muassa klassikossa Kun kansa eli kortilla (luku "Moraalikin pulassa", s. 269–306) ja Näreen esimerkeistä monet on jo julkaistu Sotasavotta. Korsuelämää 1939–1944 teoksessa. Helsingin Sanomat (ks. Sota-aikana seksi oli ihmistoivon rakentamista – sankarihautajaiset puhkesivat orgioiksi HS 21.11.2016) siteerasi tarinaa Piippu-Nokelaisesta, joka omien sanojensa mukaan naiskenteli lottien kanssa useaan otteeseen. Yksi näistä lottien iskemisistä tapahtui talvisodan aikaan etulinjassa,. HS kertoo että "tarina on todennäköisesti keksitty, toisin kuin Sotkamon sotaorgiat". Mainitsematta jäi, että Piippu-Nokelaista pidettiin ylipäätään suurvalehtelijana. Itse asiassa SKS:lle kertonut mainitsee, ettei Nokelainen paperien perusteella nostomiehenä edes osallistunut talvisotaan. Tarina todetaan siis valheeksi jo muistelijan omissa teksteissä.

Huvittava juttu on muuten HS:n kuvitukseksi alkuun valitsema SA-kuva (joita siis saa käyttää ilmaiseksi). Ilmeisesti sillä yritetään vihjata, että vappua juhlistavat seuraavat jotakin "rietasta esitystä".

HS:n kuvateksti kuuluu "Suomalainen sotilas ja kaksi naista seurasivat viihde-esitystä Karhumäessä vappupäivänä 1942. Tämän jutun kuvitus koostuu Puolustusvoimien kuva-arkiston SA-kuvista, jotka otettiin talvi-, jatko- ja Lapin sodassa. (KUVA: Luutnantti Tapio Piha)". Alkuperäinen SA-kuva: "Nämä tytöt kuuluvat ohjelman suorittajiin, mutta seuraavat siitä huolimatta innokkaasti klovnin esitystä. Karhumäki 1942.05.01"  SA-kuva.fi

Nimittäin tätä esitystähän kuvassa olevat seuraavat:

Klovni esiintyy Karhumäen teatterilla vappuna 1942. Kuva: SA-kuva.fi

lauantai 26. elokuuta 2017

Vakoilijoita ja karttoja

Tein taas kahden päivän reissun Kansallisarkistoon. Valitettavasti keskiviikon aukioloaika onkin kello 20 asti vasta syyskuun puolivälistä alkaen, joten kolme kansiota jäi tällä kertaa kuvaamatta. No, näitä sattuu!

Tällä kertaa tutkimuksen alaisena oli kolme eri asiahaaraa:

1) Karjalankannaksen raja-asiat 1918–1925
2) Topografisen osaston kartat (liittyy kohtaan 3)
3) Lisätietojen etsiminen Karhumäestä

Karjalan rajoilla


Olen pitämässä Torkkelin killan pyynnöstä syksyllä 10.10.2017 (kello 17–18.30) luennon Turun Työväenopistolla otsikolla "Pakolaisia, vakoojia, ruokaa ja luksusta – salakuljetusta Kannaksen rajalla" luentosarjassa Suomen itsenäisyys ja Karjala. Salakuljetuksesta minulla onkin jo runsaasti vuoden takaisen kieltolakiluennon seurauksena aineistoja, mutta vakoojista ja pakolaisista vain sen verran ymmärrystä kuin yleinen kirjallisuus antoi tietoja. Koska haluan aina kun vain mahdollista käyttää alkuperäislähteitä, niin otin Etsivän keskuspoliisin (myöh. Valtiollinen Poliisi eli Valpo, siis nykyinen Suojelupoliisi eli Supo) asiakirjoja syynättäväksi. Lisäksi pengoin Rajavartioston asiakirjoja.

Anti oli jokseenkin kirjava ja lähinnä Etsivä Keskuspoliisi sai tutkittavakseen epäilyjä. Tapauksilla oli enemmän kuriositeettiarvoa eikä varsinaista "tieteellistä ja historiallista läpimurtoa" tullut. Sinänsä aika hupaisia tapauksia Suomen historian alkuajoilta.

Pietariin lähetetystä kirjeestä löytyi salamusteella kirjoitettua salakirjoitusta vuonna 1933. Kuva: Riku Kauhanen/Kansallisarkisto

Topografinen osasto


Verkossa on verrattain runsaasti tietoja sodan ajan kartoituksesta ja kartoista, onpa karttakokoelmille ja luetteloille useita omistettuja sivustojakin kuten harvakseltaan päivitetty Sotiemme kartat -blogi. Hyvän kuvan sodan ajan kartoituksesta saa tästä Erkki-Sakari Harjun SKS:n vuosikokouksessa 30.3.2016 pitämästä esitelmästä (avaa PDF-tiedoston).

Pengoin Päämajan Topografisen osaston kirjeenvaihtoa vuodelta 1941 löytääkseni lisää karttoja Karhumäen alueesta, etenkin Erkki-Sakari Harjun mainitsema ilmakuvattu kartta olisi kiinnostanut löytää. Onnistuinkin löytämään uuden kartan alueesta, nimittäin ilmavoimille jaetun 1:300 000 kartan joka tosin oli melko ylimalkainen, ilmeisesti pommituslennoille suunnistamista varten tehty. Ilmakuvia en tällä kertaa löytänyt, vaikka kuvauskäsky löytyikin.

Topografisen osaston kirjeenvaihdosta. Rukajärvi-Ontajärvi -kartta. Kuva: Riku Kauhanen/Kansallisarkisto


Syy, miksi käännyin Topografisen osaston puoleen on se, että karttojen kiertokulku on ollut ongelmallinen. Karhumäen viranomaisten, sotilashallinnon, varuskunnan jne. papereissa näkyy merkintä, että kirjeen liitteenä on liikkunut kartta, mutta jostain syystä tätä karttaa ei ikinä löydy samasta kansiosta, ei lähettäjän eikä vastaanottajan puolelta, eikä edes lafkalle kuuluneesta erillisestä karttakansiostakaan! Epäilen että Valvontakomissio siirrätti näitä Itä-Karjalan karttoja itään sangen tehokkaasti.

Jos käyttäjältä ei löydy, niin on käännyttävä tuottajan eli piirtäneen organisaation puoleen. Tällä kertaa tuli taas kerran vesiperä... Kyllä, olen nyt kuvannut kaikki kansiot joissa lukee kartat tai piirrokset tai muuta vastaavaa ja joiden pitäisi esittää Karhumäen aluetta kuvauksen perusteella. Sisältö on vain jotain aivan muuta. Taas kerran sain "Karhumäen kartat" -kansion, jossa oli pelkästään Syvärin alueen tykistön topografikarttoja! Mitähän sitten Syvärin alueen tykistön kartoista löytyisi? Hmmm....

Kuvasarja stereokuvien tutkimisesta Topografisen osaston kirjelmästä "Ilmakuvien stereoskooppinen tarkastelu ja stereokartat". Kuva: Riku Kauhanen/Kansallisarkisto

Ärsyttävää sinänsä, mutta tuli erehdyksessä tilattua Karhumäkeä suoraan koskevista asiakirjoista lähinnä sellaisia, jotka olin jo aiemmin kuvannut. Kolmen jäljelle jääneen kansion perään pitää sännätä myöhemmin.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kuulien ominaisuuksista

Ennen takaaladattavien ruutiaseiden ja erillisillä hylsyillä varustettujen tykkien ammusten (eli hylsy + ajopanos + kranaatti) yleistymistä tykeissä käytettiin metallista valettuja kuulia (tai pieniä raehauliammuksia). Nämä kuulat ovat Suomessakin yleisiä löytöjä 1700-luvun ja Suomen sodan aikaisilta taistelukentiltä.

Taustaa - ne varhaisimmat tykit


Konsultoin joitakin kuukausia sitten Aboa Vetuksen tutkijaa kaivauksissa löytyneestä kivenkappaleesta. Häntä kiinnosti tietää, olisiko sitä käytetty 1500-luvun taistelussa Turussa, sillä kappale löytyi tälle ajalle ajoittuvasta kerroksesta. 

Pidin tätä kappaleen (mahdollisia kuulia oli itse asiassa kaksi) suurehkon koon perusteella epätodennäköisenä, sillä tietojeni mukaan Suomessa (eli siis Ruotsissa) käytettiin vielä verrattain pienikokoisia tykkejä. Tarkoitan tässä "pienikokoisella" ammuksia. Itse tykit ovat saattaneet suuren painon vuoksi vaatia hevosia tai härkiä liikkuakseen, mutta itse tykin putki eli "reikä josta ammus lentää" on saattanut olla halkaisijaltaan pieni. Metallurgia ei ollut vielä kehittynyt niin pitkälle, että pronssista/teräksestä/raudasta olisi voitu valaa pitkiä, yhtenäisiä ja kestäviä putkia, jotka olisivat ampuneet suuria ammuksia, kestäneet toistuvaa ammuntaa ja olleet helposti liikuteltavissa. Johannes Angeloksen lukeneet muistavat, miten turkkilaisten värväämän tykkimestarin Orbanin valtavat tykit vaativat jatkuvaa jäähdyttämistä ja ne halkesivat usein. Konstantinopolin piirityksessä 1453 oli kyse valtavasta logistisesta operaatiosta, jossa oli mahdollista käyttää niin järeää tykistöä kuin kaupungin muurien moukarointiin osallistui. Ruotsin valtakunta oli vielä vuosisatojen päässä tästä kyvystä. Kun Ruotsin suurvalta-aika alkoi, oli jo siirrytty kevyempiin, standardoituihin kenttätykkeihin. Legendaariset (epäonnistuneet) "nahkatykit" olivat oma omituisuutensa tässä kehityshistoriassa.

Lunttulukkoinen vallipyssy 1500-luvun lopulta. Turun Museokeskus. Kuva: finna.fi

Ruutiaseiden historia Suomessa (tarkoitan tässä yhteydessä Suomea laajana geopoliittisena alueena ja historiallista taustaa vasten osana Ruotsin valtakuntaa) ja Fennoskandiassa on yllättävän vanhaa. Tykkejä käytettiin ilmeisesti jo Tanskan salmissa käydyissä laivastotaisteluissa 1300-luvulla. Vanhimmat maininnat valmistuksesta Suomessa ovat Savonlinnassa vuodelta 1547. Paikalla oli mainintojen mukaan "hyviä pyssyseppiä". Vanhimmat säilyneet "suomalaiset" tykit, hakapyssyt, löydettiin Karjalankannakselta Vuoksea kuivattaessa.

Kivisiä kuulia


Ensimmäiset tykinkuulat valmistettiin veistämällä (eli "nakuttelemalla") sopivasta kiviaineksesta. Kuulien valanta oli vielä alkutekijöissään, vaikkakin varsijousien käyttäjillä – jotka olivat myös ensimmäisiä ruutiaseiden käyttäjiä – oli tietotaitoa lyijykuulien valamisesta. Myös lingonkäyttäjät osasivat valaa lyijyammuksia, jotka takuulla tappoivat osuessaan. Lyijy oli vielä pitkään liian kallista pohjoisessa, joten halvempi rauta ja tietysti kivi olivat pääasialliset projektiilien materiaalit. Valitettavasti mainintoja Suomessa ja Ruotsissa löytyvästä sopivasta kivimateriaalista ei juurikaan löydy, mutta geologi tunnistanee sopivia lajeja. On myös mahdollista, että kuulia on ostettu Keski-Euroopasta tai Hansakauppiailta. Löytyisiköhän näistä kauppakirjoja arkistoista? Hmmm... Myös tanskalaisten ruotsalaisiin kaupunkeihin ja linnoituksiin ampumia kuulia on kierrätetty ja kansalaisille on maksettu palkkioita näiden kruunulle tuomista ammuksista.

Aboa Vetuksen kuulassa oli erikoisuutena siihen sekoittunut rauta. Esimerkiksi Italiassa on käytetty kivikuulissa rautavanteita, jotka ovat pitäneet kuulan ehjänä laukaistaessa ja osuessa.

Kivistä kuulaa ladataan tykkiin. Huomaa tykin kirkonkellomainen muoto (ensimmäiset tykkienvalajat olivat myös kirkonkellojen valajia) ja kuulan suuri koko. Kuva: Kungl. Artilleriet. Medeltid och äldre vasatid. 1994 (toinen painos). s.47.


Myös Ruotsissa, esimerkiksi Tukholman linnoituksessa käytettiin kivikuulia. Keskiajalta (tässä tarkoitan keskiajalla historiallisen ajan alusta Västeråsin valtiopäiviin 1527 ulottuvaa ajanjaksoa Pohjolassa) on peräisin 5–8 cm suuruisia kiviprojektiileja (slungstenar, linkoihin tai heittoaseisiin), jotka on valmistettu graniitista tai hiekkakivestä. Riddarhusin kanaalista löytyneestä 1500-luvun alun laivasta tavattiin 8,2 cm kokoisten rautakuulien lisäksi satoja 12 cm kokoisia kivikuulia ja joitakin lyijyluoteja, joiden koko oli 6,4-6,6 tai 3,1-2,3 cm.

Aboa Vetuksen mahdollisen kivikuulan osa. Kuva: Riku Kauhanen/Aboa Vetus & Ars Nova
"Kuula" edestä. Kuva: Riku Kauhanen/Aboa Vetus & Ars Nova


Tukholmasta on löydetty myös puolikkaita kivikuulia. Näitä ei ilmeisesti ole käytetty projektiileina laisinkaan, vaan niitä on pudotettu muureille pyrkivien vihollisten niskaan. Todennäköisesti nämä kivikuulat ovat työstettäessä haljenneet/murtuneet ja ne on hyödynnetty sekundatuotteinakin hyödyllisesti.

Ovatko Aboa Vetuksen kiviset, yhdeltä reunalta pyöreät löydöt tykinkuulia? Mahdollista, mutta hyvin epätodennäköistä. Kuulat ovat liian suuria vastatakseen Ruotsin tai Tanskan armeijan tai laivaston käyttämiä tykkejä. Voi olla, että jompikumpi osapuoli on ostanut tai lainannut Hansakauppiailta tai muilta puolilta raskaampaa tykistöä. Turkuun tehtyjen iskujen nopeuden vuoksi tämä on kuitenkin epätodennäköistä. Raskaampaa tykistöä Turussa lienee nähty ensimmäistä kertaa Eerik XIV:n savustaessa Juhana Herttuaa Turun linnasta vuonna 1563.

Suurille, osaksi pyöreille kiviesineille löytynee muitakin selityksiä. Ne ovat saattaneet olla jauhinkiviä tai muita vastaavanlaisia esineitä.

Rauta ja lyijy


Harvinaisten kivikuulien ohella lyijyisiä ja rautaisia löytyy runsaasti. Käsiaseissa näiden käyttöikä on ollut pitkä: vielä 1930-luvulla Wiklundin rautakauppa Turussa kaupitteli valupihtejä kuulien valamiseksi ja löytyypä katalogista pieni tykkikin, jolla voi ampua tervehdyslaukauksia kesämökille tulevien vieraiden kunniaksi. Nykyään pelloille kuulia lentelee perinneaseharrastajien toimesta. Esimerkiksi Kuralan kylän kokeiluverstaan toimiessa sen puukkosepän tapana oli ammuskella Brown Bessin (n. 22 mm kaliiperin englantilainen piilukkokivääri) replikalla riistaa jokilaakson pelloilla.

Tykinkuulia on löydetty etenkin 1700-luvun ja Suomen sodan (1808–1809) taistelupaikoilta. Haminan satamatöissä on löydetty lahdelta myös Krimin sodan aikaisia kuulia, joita englantilaisten ja ranskalaisten laivasto ampui kaupunkiin. Haminassa asuessani käyttämäni parturin takapihalla on hopeiseksi maalattu tykinkuula tältä ajalta kallionkoristeena. En ole tietoinen Ahvenanmaan tilanteesta, mutta veikkaisin täälläkin monen takan reunalla möllöttävän pellolta tai Borarsundin läheisyydestä löytyneen tykinkuulan.

Ennen takaaladattavien neulasytytteisten (eli nykyaikaisten hylsyn ja luodin yhdistelmää projektiilina käyttävää käsiasetta, jossa latausjärjestelmä on takana) aseiden aikaa käytettiin suustaladattavia musketteja/kiväärejä. Näiden ammusten kannalta on olennaista, että niissä käytettiin pyöreitä kuulia (joskin repiviä neliskanttisia ja sylinterimäisiksi taottuja käytettiin myös) ja aseet luetteloitiin ja luokiteltiin ammusten painon, ei kaliiperin perusteella. 

Tästä syystä puhutaan, yhden, kolmen, kuuden jne. naulan tykeistä eikä piipun tai putken halkaisijan koon perusteella. Periaatteessa nämä olivat yksi ja sama asia: muotteja käytettäessä ja valettaessa tietyn massan edestä tasalaatuista metallia käyttäen saadaan aina samankokoinen kuula. Karkeasti: jos kymmenestä kilosta sulaa lyijyä valetaan kymmenen pyöreää kilon kuulaa ovat kaikki ideaaliolosuhteissa tismalleen samankokoisia halkaisijaltaan (tosin pallon ominaisuuksia laskettaessa kaavoissa käytetään sädettä (r) joka saadaan jakamalla halkaisija kahdella eli säde on pallon keskipisteen etäisyys pallon reunasta).

Naulan ominaisuudet ovat metrijärjestelmään verrattuna seuraavat:

Naula (ruotsin pund, esimerkiksi kolmen naulan tykki on ruotsiksi tre pundig kanon), on 32 luotia = 425,076 g

Siis

1 naula on 425,076 grammaa
2 naulaa on 850,152 grammaa
3 naulaa on 1275,228 grammaa (pyöristettynä 1,28 kg)
4 naulaa on 1700,304 grammaa (1,7 kg)
5 naulaa on 2125,38 grammaa (2,13 kg)

6 naulaa on 2550,456 grammaa (2,55 kg)
7 naulaa on 2975,532 grammaa (2,96 kg)
8 naulaa on 3400,608 grammaa (3,4 kg)
9 naulaa on 3825,684 grammaa (3,83 kg)
10 naulaa on 4250,76 grammaa (4,25 kg)

11 naulaa on 4675,836 grammaa (4,68 kg)
12 naulaa on 5100,912 grammaa (5,1 kg)
13 naulaa on 5525,988 grammaa (5,53 kg)
14 naulaa on 5951,064 grammaa (5,95 kg)
15 naulaa on 6376,14 grammaa (6,38 kg)

jne. Tässä ovat tärkeimmät tykistön ammusten kokojen laskussa tarvittavat tiedot.

Löysin kuulan - mikä se on?


Vanhasta kunnon MAOL-taulukkokirjasta on hyötyä tässä. Kotikonstein on laskettavissa perustietojen perusteella kuulien "kaliiperi" (monenko naulan tykki, minkä kokoinen kivääri?).

Tarvitaan kuulan säde (halkaisija / 2, voidaan mitata esimerkiksi työntömitalla) ja paino (karkeasti ottaen lähes sama kuin massa).

Nyt on muistettava massan eli ainemäärän (aineen tiheyden)  juksaus. Lapsille esitetään klassillinen kysymys "Kumpi painaa enemmän, kilo rautaa vai kilo höyheniä?" sillä nämä eivät vielä kykene hahmottamaan massaa. Tykinkuulissa (ja muissa projektiileissa) yleisimmin käytettävät metallit ovat lyijy ja rauta. Rauta on lyijyä "kevyempää" eli tiheys on pienempi. Kuutio (1 m3 kokoinen kappale) lyijyä painaa enemmän kuin kuutio rautaa. Vastaavasti kilosta lyijyä valettu pallo on pienempi kuin kilosta rautaa.

Lyijyn tiheys/ominaispaino on 11,34 g/cm3
Raudan tiheys/ominaispaino on 7,86 g/cm3

Huom! Lyijyn tiheys on eri kaavoissa ja lähteissä eri suuruinen. Osa pyöristää sen 11,4:ään, osa 11,3:een!

Näiden tietojen perusteella voidaan laskea, onko löydetty kappale lyijyä vai rautaa ja mikä oli ammuksen ampuneen tykin kaliiperi. Tämän toteaminen ei ole niin helppoa ulkoisesti tarkastelemalla, kuin voisi luulla. Kädessä punnitseminen ei kerro mitään. Rautakuulat ruostuvat, kyllä, mutta toisinaan ne voivat säilyä erinomaisesti. Vastaavasti toisinaan lyijykuulat voivat näyttää korrodoituneilta. Esimerkiksi tiettyihin jalopuihin osuneet lyijykuulat saattavat punertua.

On myös muistettava, että kuulista tehtävät laskelmat ovat suuntaa antavia, sillä metalleissa on aina epäpuhtauksia ja hyvinkin säilyneistä kuulista on saattanut kadota massaa. Yksinkertaisilla laskuilla saadaan kuitenkin suurin piirtein oikeansuuntainen tulos. Tässä esimerkki Kesälahdelta, missä olin kaivamassa elokuun ensimmäisellä viikolla.

Tämä tykinkuula oli löytynyt Kesälahden hautausmaan läheiseltä pellolta. Itse antaisin sille ajoitukseksi Suomen sodan, sillä tietojeni mukaan 1700-luvulla ei täällä sodittu juurikaan tykkien kanssa. Hiekan taisteluun 1808 osallistuneet ruotsalaiset ja suomalaiset käyttivät tykistöä, ja on oletettavaa että heikäläisiä oli leiriytyneenä pellolle. Kustaan sodan aikainen ajoitus on myös mahdollinen, sillä Turun rauhan 1743 raja ei ole kovinkaan kaukana, mutta se on silti epätodennäköisempi. Yleensä joukko-osastot perustivat telttaleirit tällaisille aukeille paikoille, sillä näissä kaivaminen oli helppoa ja teltat saatiin suoriin riveihin, mikä helpotti logistiikkaa ja organisointia.

Vähän yli kilon painoinen tykinkuula Kesälahden hautausmaan läheltä.

Työntömitta on hyödyllinen työkalu konfliktiarkeologille! Halkaisija on tasan 6,5 cm.

Kuulan halkaisija on 6,5 cm (siis säde r on 3,25 cm) ja kotivaa'alla mitattuna paino oli 1088 grammaa. Yksinkertaisesti aiempaa taulukkoa tutkimalla huomaa, että kaikkein läheisin naulajärjestelmän luku on kolme (3 naulaa on 1275,228). Puuttuva 1275,228 - 1088 =  187.228 grammaa selittynee korroosion voimalla.

Kuula on hyvin säilynyt ja pohdin olisiko se lyijyä? Laskin siis pallon tilavuuden, joka saadaan kaavasta (neljä kertaa pii kertaa säde potenssiin kolme ja koko komeus jaettuna kolmella)

{\displaystyle V={\frac {4\pi r^{3}}{3}}}



ja tulos on 143,793313748683 eli pyöristettynä 143,79 cm³

Mikäli pallo on lyijyä, olisi sen paino 143,79 cm³ X 11,34 g/cm³ eli 1630,57 grammaa

Jos taas pallo on rautaa, olisi sen paino 143,79cm³ X 7,86 g/cm³ eli 1130,1894 grammaa

Tuo 1130,1894 on jälleen kerran hyvin lähellä tulosta 1088 grammaa, eli kuula on rautaa. Kadonnut massa selittyy epäpuhtauksilla ja korroosiolla.

Koska lyijy yleensä säilyttää massansa myös osuessaan kiinteään kohteeseen ja menettäessään muotonsa, voidaan myös epämuodostuneesta kuulasta laskea sen painon perusteella kuulan alkuperäinen koko. Yhdysvaltalainen kuulaguru Daniel Sivilich on kehittänyt kaavan, jolla voidaan laskea alkuperäinen koko. Sivilichin kaava, joka huomioi myös lyijyn epäpuhtaudet on:

halkaisija tuumina ( eli yksi tuuma on 2,54 cm, noin peukalonleveys) = 0,223204 X kuulan paino grammoina potenssiin 1/3

eli jos haluaa suoraan metrijärjestelmään niin 2,54 X 0,223204 X kuulan paino grammoina1/3


En tosin ole varma, miten nuo epäpuhtaudet pätevät suomalaiseen aineistoon. Oletettavasti lyijylähteemme on ollut eri kuin USA:n sotasantereilla vapaussodassa, vuoden 1812 sodassa ja sisällissodassa käydyissä taisteluissa.

Onneksi minulla on kollegani Janne Rantasen antama osittain epämuodostunut lyijykuula. Voimme kokeilla kaavaa siihen ja pohtia, onko tulos loogisen kuuloinen. Punnitus keittiövaa'alla antaa painoksi 32 grammaa eli


2,54 X 0,223204 X 321/3 = 1,799 senttimetriä



Karkea mittaus kohdasta, jossa kuulan halkaisija on mitattavissa, antaa tulokseksi vähän alle 2 cm (tarkistan tämän, jahka löydän työntömittani. Päivitän sen sitten tänne.) eli oikean suuntaisen vastauksen. Sivilichin kaava on tämän perusteella sovellettavissa myös suomalaisiin, litistyneisiin lyijykuuliin.

Vielä yksi juttu...





Nyt loppuun vetoomus suomalaisille metallinpaljastinharrastajille: tiedän Memeilijöitä seuranneena ja metallinpaljastinetsijöitä tavanneena, että löydätte kuulia runsaasti keikoillanne. Valitettavasti konfliktiarkeologia on maassamme lapsenkengissään ja tarvitsemme runsaasti tietoa 1600–1800 -lukujen projektiileistä. Yksittäisen taistelun aikana on saatettu ampua tuhansia, jopa miljoonia kuulia ja vaikka määrä kuulostaa paljolta, tarvitaan melkein kaikista mahdollisista osista tietoa kokonaisuuden rakentamiseksi. Kuulista tarvittaisiin ainakin tarkka löytökoordinaatti, kuulan paino (grammoina), koko (halkaisija) ja kunto (litistynyt, onko painaumia, onko ruostetta, outoja väri-ilmiöitä jne). Etenkin luodin muutokset ovat kiinnostavia, sillä luoti on saattanut osua johonkin kovaan materiaaliin. Ruotsista on löydetty kuula, joka otti "negatiivin" miekan kahvasta johon se oli osunut.

Landskronan taistelussa 1677 miekan kahvaan osunut musketinkuula. Kuva: Slagfältet (2006). s. 86.


Kuulista tarvittaisiin tietoja myös paikoilta, joilla ei ole taisteltu mutta joissa on metsästetty. Arma Fennicaa lukeneet tietävät, että tiedot suomalaisten ruutiaseiden historiasta ovat jokseenkin hatarat vaikka mainioita pyssyseppiä on ollut niin pitkään kuin on ollut ruutiaseitakin. Emme esimerkiksi tiedä, miten paljon sotilasaseita on kulkeutunut siviilikäyttöön, miten paljon niitä on muokattu ja millaista riistaa on ammuttu minkäkinsuuruisilla aseilla. Moni pelto, jolla on ammuttu pyitä on saattanut olla myös kahakan tai taistelun paikka. Jos lyijykuulat vain paiskataan heti menemään metsään, menetetään paljon tietoa suomalaisesta asehistoriasta.

Tyypillinen metsästyskiväärin 8-9 mm kuula. Ilmeisesti oravien tai riistalintujen ampumisessa käytetty. Metsästyskiväärien piiput olivat kulmikkaita, sillä pyöreiden piippujen takominen vei aikaa ja vaivaa. Aseet olivat silti rihlattuina tarkkakäyntisiä ja riistaa tuli. Kuva: Riku Kauhanen/Turun Museokeskus.

Hieno, joskin käytännössä kontekstiton metsästyskiväärin kuula. Kuva: Riku Kauhanen/Turun Museokeskus.

Kahdeksanrihlainen piippu. Kuva: http://www.kolumbus.fi/black_powder/piilukko


Litistynyt kuula Koroisista. Kuva: Riku Kauhanen/Turun Museokeskus.

Kamalinta oli Koroisista metalleja kymmenisen vuotta sitten etsineen venäläisopiskelijan karhunpalvelus Turun Museokeskukselle: hän toi sinne pussikaupalla metallitavaraa, mutta ei ollut merkinnyt lainkaan muistiin löytöpaikkoja vaan ainoastaan karkeat alueet. Tämä oli harmi, sillä löytyneet projektiilit olivat hieno läpileikkaus Suomen ruutiaseiden historiasta.

Toivon mukaan museoille alkasi kertyä dataa vastuualueeltaan löytyneistä kuulista. Kartalle pistettynä ja yhdistettynä muihin esineisiin sekä tietoihin alueen historiasta ne saattavat kertoa tulevaisuudessa paljon aseiden historiasta maassamme. Tämä ei ole vain sotahistorioitsijoiden, vaan myös metsästyksestä ja teollisuudesta kiinnostuneiden intresseissä.

PÄIVITETTY 10.8.2017: liitetty valokuva, lisätty yksi lähde ja korjattu tekstissä olevia pieniä kirjoitusvirheitä.


Lähteet:

Hedberg, Jonas (toim.). 1994 (1975). Kungl. Artilleriet. Medeltid oc äldre vasatid. Ale Grafiska AB, Bohus. Toinen painos.

Hyytinen, Timo. 1985. Arma Fennica. Suomalaiset aseet. Gummerus Oy:n kirjapaino, Jyväskylä.

Hyytinen, Timo 1987. Arma Fennica 2. Sotilasaseet. Gummerus Oy:n kirjapaino, Jyväskylä.

Hintsala, Kari & Kuuranne, Iiro. 2013. Metsästys Suomessa. Aarteita keräilijöiden kokoelmista. Saarijärven Offset Oy, Saarijärvi.

Knarrström, Bo. 2006. Slagfältet. 08 Tryck.

Sivilich, Daniel M. 2009. What the Musket Ball Can Tell? Monmouth Battlefield State Park, New Jersey. Teoksessa Fields of Conflict. Battlefield Archaeology from the Roman War to the Korean War (toim. Scott, Douglas & Babits, Lawrence & Haecker, Charles). Potomac books, Washington D. C. 84–101.


keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Hausjärvi 1918

Hausjärvellä Hikiässä, Riihimäestä noin 12 kilometriä koilliseen on löytynyt mielenkiintoinen vuoden 1918 joukkohauta*, johon on haudattu neljä ruumista. Ilmeisesti kyseessä on huhtikuussa 1918 teloitettuja punaisia, joiden kohtalosta on paikallispiireissä vaiettu.

Tässä uutisia, Aamupostissa parhaimmat tiedot:

Murhatutkijoille yllätys – Hikiän metsähauta kätki vuoden 1918 uhreja (Aamuposti)

Poliisi selvittää vanhan metsähaudan vainajien tarinaa – punaisista sukulaisista ei haluttu kertoa, arvellaan Hausjärvellä (Helsingin Sanomat)

Kiinnostavaa, että poliisi on päättänyt selvittää haudattujen henkilöllisyyden. Kokemukseni perusteella nyt operoidaan todennäköisyyksillä jokaisen vainajan suhteen. Tampereen rintaman murruttua huhtikuun 1918 alussa punaisia pakeni sellaisina puroina kohti Venäjää, että on mahdotonta tietää varmasti kuka liikkui ja missä.

Huhti-toukokuulta 1918 Suomi on täynnä verenpunaisia paikkoja. Esimerkiksi Urho Kekkonen oli teloitusryhmän komentajana Haminan valleilla tuohon aikaan. Tämä kappale Suomen historiaa on hyvin tunnettu ja toistettu iltapäivälehdissäkin, mutta ilmeisesti Haminassa teloitettiin paljon muutakin väkeä. Juttelin gradua tehdessäni Museoviraston silloisen tutkijan Ilkka Kaskisen kanssa, ja hänen mukaansa Haminassa on useaan otteeseen tullut hiekasta esille teloitettujen porilaisten punaisten ruumiita.


Mitä tiedämme?


Tiedämme ainakin vainajien lukumäärän (4), todennäköisesti teloitusajankohdan (huhti–toukokuu 1918) ja hautauspaikan (Hausjärvi, Hikiä). Kaikkiin muihin paitsi hautapaikkaan kannattaa liittää varauksia.

Vainajia voi tietty olla enemmänkin muualle haudattuna, mutta yleensä teloitukset on hoidettu yhteen kuoppaan ja maata päälle -menetelmällä. Samaa hautaa on myös saatettu käyttää myöhemmin toiseen kertaan.  Nämä ovat epätodennäköisyyksiä, mutta ne on huomioitava.

Ruumistutkimusten vaikeudesta muistutettakiin, että Body Farm -hanke sai alkunsa tapauksesta, jossa hautausmaalla kaivettiin esille ruumisarkun päällä oleva ruumis. Arkun päällä oleva oli hyvin säilynyt, mutta arkussa sisällä oleva huonossa kunnossa. Tarkemmissa tutkimuksissa selvisi, että arkkuun oli laitettu myöhemmin surmattu vainaja, ja arkun päällä oli arkun alkuperäinen vainaja! Tutkija totesi, että tiedämme ruumiiden hajoamisprosesseista loppujen lopuksi todella vähän. Siksi perustettiin hanke, jossa vapaaehtoisesti ruumiinsa tieteelle lahjoittaneiden jäännökset laitetaan erilaisiin olosuhteisiin luontoon ja sitten seurataan, mitä tapahtuu. Forensisille eli oikeustieteelliselle tieteille, etenkin forensiselle arkeologialle tulokset ovat todella arvokkaita.

Jos palaamme Hausjärvelle ja jatkamme todennäköisyyksillä, niin hautapaikka sijaitsee todennäköisesti teloituspaikan yhteydessä. Käsilläni ei ole juuri nyt Hausjärven paikallishistorioita joten on turvauduttava Aamupostin ja HS:n artikkeliin, mistä saamme seuraavat lisätiedot:

- Kaksi vainajat oli nuoria, yksi oletettavasti 1902 syntynyt, toinen 1903
- Kaksi muuta 20–30 ja 30–40 -vuotiaita
- Luututkimuksen perusteella yksi oli vain 13–16 -vuotias (Syntynyt 1902–1905)
- Kuolleet saivat surmansa todennäköisesti taistellessaan saksalaisia vastaan
- Kuolleet ampumavammoihin (teloitettu vai kaatuneet taistelussa?)
- Kuolleet todennäköisesti 21.–22.4.1918 saksalaisten vallatessa Riihimäen ja Hyvinkään. Hikiälle saksalaiset tulivat 22.4.1918

"Paikallishistorian mukaan yksi vainajista saattaa olla vartiomies, jonka saksalaiset ampuivat Kurun koulun portille. Kahden jäänteet kuulunevat Lavinnon kylästä kotoisin olleille nuorukaisille, jotka törmäsivät saksalaisiin, ja heidät teloitettiin, tutkintaa johtava rikoskomisario Olli Töyräs sanoo." Aamuposti.fi

Sotasurmat 1914–22


Luututkimuksissa olisi selvinnyt, mikäli vainajista yksi tai useampi on nainen. Edelleen Aamupostin mukaan Sotasurmat 1914–22 tietokantaa on käytetty, mutta sieltä ei ole saatu varmuutta henkilötiedoista. Tietokanta on oivallinen ja yksityiskohtainen, mutta kaipaisi rukkaamista sekä päivityksiä.

Mikäli asetamme tietokantaan kuolinkunnaksi Hausjärven ja aikahaarukan laveaksi 31.3.1918–31.5.1918 saamme 98 nimeä. Eli verinen paikka tämäkin. Näistä huhtikuun haarukkaan plusmiinus kolme päivää osuu 46 kuollutta.

Teloitetut punaiset on yleensä luetteloitu termeillä "Mestattu", "Ammuttu" tai "Kuolemanrangaistus" (ei kuolemantuomioita). Lahdessa huomattiin taannoin, että monesta kaatuneeksi merkitystä punakaartilaisesta oli löydetty pidätyskortti, eli heidän olikin todellisuudessa teloitettu.

Etsimme vähintään neljää samana päivänä menehtynyttä ihmistä. Valitettavasti järjestystä ei voi muokata kuolinpäivän perusteella, mutta voimme viedä tiedot Exceliin ja siistiä siellä. Voimme todeta huhtikuun 21.–24. päivien olleen todella veristen. Silmiin pistää "murhatut", jotka ovat todennäköisesti valkoisia. Seulokaamme heidät pois listastamme, mikäli he ovat valkoisia:

Murhatut


Nimi, syntynyt + ammatti, kuolinpäivä, kuolinsyy, osapuoli sodassa (ja kaartin/suojeluskunnan jäsenyys, jos on), hautaustiedot

Alihuokuna, Henrik (27.12.1866 talollinen) murhattu 22.4.1918 
valkoinen, ei suojeluskuntalainen, ei tietoa hautaustavasta

Hietamäki, Uno (24.9.1897 talollinen) murhattu (ammuttu) 22.4.1918
valkoinen, pakolla otettu armeijaan, haudattu Kalvolan hautausmaalle

Hildén, Alfred (16.12.1869 rakennusmestari) murhattu 22.4.1918
valkoinen, ei suojeluskuntalainen, ei tietoa hautaustavasta

Isotalo, Oskar (27.9.1869 huvilanomistaja) murhattu (ammuttu) 22.4.1918
valkoinen , ei suojeluskuntalainen, ei tietoa hautaustavasta

Järvinen, Kalle (15.4.1880 palstatilallinen) kuolinsyy "muu onnettomuus" 22.4.1918
Punainen, punakaartilainen. Lisätieto kertoo, että Järvinen sittenkin ammuttiin, vaikka kuolinsyyksi onkin merkitty etusivulle onnettomuus.

Kannisto, August (2.5.1877 rustitilallinen) ryöstömurha "Luoti sisään ohimosta ja ulos takaraivosta" 22.4.1918. Valkoinen, ei suojeluskuntalainen, haudattu yksityishautaan.

Kataisto, Kalle (18.6.1884, ei ammattia) murhattu 22.4.1918
Valkoinen, ei suojeluskuntalainen . Kuollut Riihimäen kasarmeilla, ei tietoa hautaustavasta.

Lampén Otto (18.9.1881, mylläri) murhattu 22.4.1918
Valkoinen, ei suojeluskuntalainen. Ei tietoa hautaustavasta.

Leipälä, Arvo (1.7.1899, Maanviljelijän poika) murhattu 22.4.1918
Valkoinen, ei suojeluskuntalainen. Hautaustavaksi merkitty yksityinen hauta lisätiedoissa.

Niittymäki, Juho (21.7.1879 renki) murhattu 22.4.1918
Valkoinen, ei suojeluskuntalainen. Ei tietoa hautaustavasta.

Salminen, Kustaa (1884 sekatyömies) murhattu (ammuttu) 22.4.1918
Punainen, punakaartilainen. Ei tietoa hautaustavasta.

Stenvik, Rikhard (2.2.1871 varamaanmittari) murhattu 22.4.1918
Valkoinen, "vanhan väen käynyt", haudattu Kalvolan kalmistoon

Suomela, Johan (2.9.1878, maanviljelijä) murhattu 22.4.1918
Valkoinen, ei suojeluskuntalainen. "Luoti sydämeen", haudattu yksityiseen hautaan

Ja vielä yksi murhattu 24.4.1918:

Frööd, Kalle (1880, sekatyömies), murhattu (ammuttu) 24.4.1918
Punainen, punakaartilainen. Ei tietoa hautapaikasta.

Murhatuista siis saamme listaan kolme ammuttua punakaartilaista: Kalle Järvisen, Kustaa Salmisen sekä Kalle Fröödin. Merkillepantavaa on, että Kalle Järvinen näkyy etusivun luettelossa onnettomuudessa kuolleeksi mutta tarkemmissa tiedoissa näkyy, että hänet on ammuttu. Olisiko kyseessä "ammuttu vangin yrittäessä paeta" -skenaario, vai "ase laukesi vahingossa ja luoti osui vankiin tappavin seurauksin"?

Huhtikuussa mestatut


"Mestattuja" löytyy 22, näistä huhtikuussa 10.

Heino, Augusti (1.4.1880 työmies) mestattu 20.4.1918

Grönfors, Josef (7.6.1863 suutari) mestattu 22.4.1918
Henriksson, Oskar (1.7.1881 muurari) mestattu 22.4.1918
Lindgren, Johan (7.9.1894 Sekatyömies) mestattu 22.4.1918
Mäntynen, Vihtori (7.12.1855 muurari) mestattu 22.4.1918
Salmi , Gustaf (28.10.1884 sekatyömies) mestattu 22.4.1918

Granberg, Otto (21.10.1875 työmies) mestattu 23.4.1918
Hakala, Otto (3.9.1893 sekatyömies) mestattu 23.4.1918
Lehmusvirta, Julius (26.4.1880 Lasitehtaan työntekijä) mestattu 23.4.1918

Schröder, Karl (28.5.1884 sahatyöläinen) mestattu 24.4.1918

Lisätiedot eivät kerro mitään merkittävää, ainoa mielenkiintoinen seikka on että Josef Grönroos oli punainen mutta ei kuulunut punakaartiin.

Kaikki "kuolemanrangaistukset", kaikkiaan 26, on pantu toimeen toukokuun 1918 aikana. Voinemme jättää heidät käsittelemättä yksityiskohtaisesti. Täällä ryppäitä on 8.5.1918 (10 surmattua), 15.5. (6 surmattua) ja 16.5. (9 surmattua). Lisäksi 12.5.1918 surmattiin yksi, Otto Vilkman Riihimäen vankileirillä. Nämä lienevät kaikki suuremmassa joukkohaudassa Riihimäellä.

Kaatuneet


Koska Hausjärvellä ja sen ympäristössä taisteltiin 21.–22.4., on kiintoisaa käydä läpi kaatuneet. Yhteensä huhtikuun aikana kaatui Hausjärvellä 16 henkeä. Koska mukana on saksalaisia (lihavoidut), laitetaan tähän listaan myös "kirjoillaolokunta":

Banitz, Otto  (20.6.1896 ajuri, Leipzig-Lindenau) Kaatunut 21.4.1918

Fransinpoika, Frans Villiam (3.11.1895 Huittinen) Kaatunut 22.4.1918

Fritzsche, Leopold Franz (24.1.1892 Puutarhuri Oelsnitz) Kaatunut 21.4.1918

Holopainen, Otto Vilho (19.9.1899 Sekatyömies Hausjärvi) Kaatunut 22.4.1918
Lisätieto: punainen, punakaartilainen, ammuttu

Kempe, Max Oswald (5.7.1891 Leipuri Burgstädt) Kaatunut 21.4.1918

Koerner, Roland Theod. Gotthold (14.11.1898 Reaalikoululainen Chemnitz) Kaatunut 21.4.1918

Laakso, August Fredrik (26.5.1865 Maalari Lappi TL) Kaatunut 22.4.1918



Punainen, ei kuulunut punakaartiin. Ilmeisesti todella kaatunut.

Lahti, Frans Viktor (12.4.1874    Työmies Pori mlk) Kaatunut 25.4.1918
Punainen, punakaartilainen.

Lengman, Frans Viktor (11.10.1873 Työmies Pori mlk) Kaatunut 20.4.1918
Punainen, punakaartilainen

Purfürst, Karl Wilh. Alfred (7.5.1894 Satulaseppä Neustadt) Kaatunut 21.4.1918

Rajala, Kalle Oskari Juhonpoika (20.10.1886 Lasinlämmittäjä Kalvola) Kaatunut 11.4.1918
Punainen, ei ilmeisesti kuulunut punakaartiin.

Schneidenbach, Franz Paul (6.2.1886 Metsätyömies Zwota) Kaatunut 22.4.1918

Stenroos, Karl Ivar (11.12.1893 Mäntsälä) Kaatunut 21.4.1918
Punainen, punakaartilainen. Kaatui Hikiän asemalla.

Strobel, Bernh. Oskar (27.9.1894 Leipuri Plauen) Kaatunut 21.4.1918

Winker, Max Martin (17.11.1895 Teurastaja Bad Lausick) Kaatunut 22.4.1918

Woldert, Max Alfred (21.9.1897 ajuri Untermarxgrün) Kaatunut 22.4.1918

Seitsemästä suomalaisesta kaatuneesta siis Otto Holopainen on lisätiedon perusteella todellisuudessa ammuttu 22.4.1918. Holopaisen ikä, vain 18-vuotias, sopii ehkä ikähaarukkaan – suurin varauksin.

Pelkästään Hausjärvellä kaatuneita etsimällä listaan voitaneen liittää kuolinpäivää vailla olevat (vain vuosi 1918, ei päivää): 

punakaartilainen Gösta Cjuten (ei juurikaan tietoja, ikä 25)

kaatuneeksi väitetty punakaartilainen Frans Forsström ( s. 14.6.1893)

punainen (ei merkintää kaartiin kuulumisesta) Frans Menonen (ei juurikaan tietoja, ikä 40)

Punakaartilainen Kosti Veckman (s. 19.5.1890), joka on nähty punaisten joukossa ja joka lienee todellisuudessa selvinnyt

punakaartilainen Jooseppi Sulonen (ei juurikaan tietoja, ei ikää)

punakaartilainen Johan Salmi (s. 30.8.1896), kaatunut huhtikuussa

Lisäksi löytyy:
10.5.1918 kaatunut punakaartilainen Hannes Fagerlund (20.10.1900, ikä 17)

Lopuista Sotasurmat -tietokannan nimistä löytyy Hausjärvellä vankileirillä kuolleita. Vankileirillä on ammuttu touko-kesäkuussa (hakuehdot "Hausjärvi" ja "Ammuttu vankileirillä") 1918 peräti 30 henkeä. Lisäksi on sairauksiin menehtyneitä yms. Työmies Otto Ramberg hirtti itsensä Riihimäen vankileirillä 12.5.1918. Ainoana kadonneena löytyy Riihimäen vankileiriltä kadonnut, 5.5.1918 vangittu kymiläinen punakaartilainen Erik Porkka.

Surmia sodassa


Kuten tietokantaa tarkemmin avaamalla havaitsimme, voimme liittää "epäiltyjen" joukkoon myös muita kuin mestattuja. Tietokannan nuorin (kahdesta ei ikää) on vuonna 1900 syntynyt, 22.5.1918 Riihimäen vankileirillä ammuttu Eino Harhio. Todennäköisesti hautaan on kuitenkin päätynyt joku Tampereelta vaeltanut nuori punakaartilainen.

Valkoisia haudatut tuskin ovat, vaikka murhattujen hautapaikkaa ei olekaan tiedossa. Yleensä valkoiset saivat joko sankarihautauksen tai siistin paikan hautausmaalta. Kouvolassahan "veripellot" tunnetusti tyhjennettiin valkoisista vainajista ja täytettiin heti perään punaisista.

Nimenomaan Hikiän seudulta löydämme kaatuneena vain Karl Stenroosin. Moni muukin on todennäköisesti kaatunut täällä ja vastaavasti moni kaatunut on todellisuudessa ammuttu. Kuten huomamme, kaatui paikalla paljon saksalaisiakin, ja erityisen verisen taistelun jälkeen vankien kohtalo on yleensä surkea. Taustalla oli myös Riihimäen kasarmilla sattunut veriteko (ks. Aamuposti). Mielenkiintoista sinänsä, Aamupostin jutussa mainittua, saksalaisten vahingossa ampumaa Liisa Heinoa ei löydy Sotasurma-tietokannasta. Liekö asevelisyistä vaiettu tapaus.

Huomio kiinnittyy niihin 1918 kaatuneiksi merkittyihin, joiden tarkkaa kuolinpäivää ei ole tiedossa. Frans Menonen 40-vuotiaana sopisi vanhemman miehen profiiliin.

Lopullisen totuuden setviminen kaikissa neljässä tapauksista lienee jo mahdotonta. Kuolinsyyt ja niiden lisäselvitykset huomioon ottaen tulkinta taistelun jälkeen pika-ammutuista vangeista lienee oikea.

* joukkohaudan kriteerit vaihtelevat eri tarkoituksissa ja lähteissä, yleensä sillä tarkoitetaan > 2 samaan aikaan ja samaan paikkaan haudattua vainajaa.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Sain asioita vaihteeksi valmiiksi

Kas niin, yhtä sun töistä pitkään työn alla ollutta on valmistunut.

Ensinnäkin, päivän Turun Sanomissa (18.6.) julkaistiin vuosia kaavailemani juttu Kyyrölässä Karjalankannaksella linnoitustöiden 1939 aikana linnoittajille valmistetusta keramiikasta. Jutun voi lukea tästä linkistä, mikäli on digilehden lukuoikeidet. Verkkolehdessä on enemmän valokuvia kuin paperisessa versiossa.

Saviastiakauppa on palannut Kyyrölään vuonna 1943. Kuva: SA-kuva.fi


Ikuisuusprojekti sota-aikojen suomalaiskummituksista eteni merkittävästi: käsikirjoitus lähti kustantajalle! Nyt odotamme... aina isomman projektin valmistuttua olen päivän pari sekaisin päästäni, nyt täytin tyhjiön lainaamalla Futuraman 2. Tuotantokauden ja katsomalla jaksoja putkeen. Palautuminen työkuntoon onnistui. Kunhan katson vielä yhden jakson.

Kirjoitin myös Varsinais-Suomen Yrittäjät -lehteen jutun aiemmin mainitsemastani tervatehtaasta ja Jalkaväkirykmentti 15 muusta yritystoiminnasta. Juttu julkaistaan näillä näkymin syyskuun numerossa.

Viestipataljoona 33:n historiikkia käsittelevä juttu Viestimies -lehdessä siirrettiin kesän numerosta syksyyn. Kesän numero täyttyi nimittäin kyberturvallisuutta käsittelevistä artikkeleista.

Onnistuin myös ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen saamaan hommia arkeologisilta kaivauksilta. Yksi kohteista on Tornio, joten hyvällä lykyllä tänne ilmestyy heinäkuun puolella valokuvia maihinnousun 1944 päikoilta!

To do -lista:


Karhumäki
AK-47 artikkeli
Artikkeli ruutiaseiden projektiileista ennen takaaladattavia kiväärejä

Vaikka mitä muuta...

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Tätäkään en tullut ajatelleeksi: Abloy-avaimen muoto

Lueskelin eilen kirjastossa sodanaikaisia Suomen Kuvalehtiä. Yleensä tarkkailen mieluummin pikku-uutisia kuin isoja artikkeleita ja taas löytyi pieni (ilmeisesti) sodan aikainen innovaatio vuoden 1942 loppupuolen lehdessä:

Kuva: Suomen Kuvalehti


Tietenkin avaimessa, jossa on takaosassa suuri reikä on vähemmän metallia! Eipä tuotakaan tullut ajatelleeksi, kunnes sen joku erikseen osoittaa. Alla kädessä oleva lienee siis alkuperäinen Abloy-avaimen muoto, mutta ylempänä on uusi jota edelleen käytetään, joskin patenttien rauettua on siirrytty taas uusiin avainmalleihin. Itse muistan, että Haminan kodin alkuperäisessä lukossa lapsuudessa oli juuri tuollainen suurireikäinen avain. Mutta muoto on siis peräisin sodan ajalta. Kuinkahan monta tonnia metallia on säästetty tämän pienen keksinnön ansiosta?