perjantai 10. maaliskuuta 2017

Voimaa

En ole varma kuinka moni huomasi asian, mutta uusimman Voima-lehden mukana tulee Ilta-Häiriköt extra Kansa taisteli. Huomasin lehden käydessäni Sammakko-kirjakaupassa (vielä yksi kappale Viestipataljoona 33:a myytävänä hyllyssä!) ja otin piruuttani Voiman mukaan. Kyseinen lehti oli lukemisen arvoinen, vaikka kaikesta en (luonnollisestikaan) ollut samaa mieltä ja tietyt retoriset keinot artikkeleissa huvittivat. Sotahistoriasta kiinnostuneen kannattaa seurata Voima-lehteä siksi, että siinä julkaistaan myös maanpuolustuksesta ja armeijasta artikkeleita, joita yleensä "valtakunnanlehdistä" ei löydä. Ja ei, kyseessä ei ole "fake news". Lehdellä on oma agendansa, mutta se on ainakin avoin sen suhteen. Veikkaan että tulevaisuudessa lehden kannanotoista tullaan kirjoittamaan oivallinen pro gradu.

Mutta tähän militaris-sotahistoriallisliitteeseen. Juttuja siinä on mm. seuraavista aiheista: Suomen ja ja Pohjoismaiden historian professorin Markku Kuisman haastattelu, kiinnostava mutta lyhyt artikkeli Elias Simojoesta, Jouni Tillin juttu otsikolla "Ristiretki Karjalaan oli Jumalan tahto" [kirjoitti teoksen Suomen pyhä sota - Papit jatkosodan julistajina], Oula Silvennoisen Rakas ja hirveä Törni [pitkälti samaa roskaa kuin kirjoittajan Tuntematon Lauri Törni] johon Raimo Pesosen laatimat kainaloartikkelit olivat hyvin mielenkiintoisia, mm. saksalaisilta rautaristin saaneista suomenjuutalaisista. Muutkin jutut ovat kiinnostavia mutta Jari Tammisen Brändi: Marsalkka Mannerheim sai minut lähinnä läimäyttämään naamaani kädellä. Se ei toiminut edes huumorina.

Kaikkein kiehtovin oli juttu BT-42 tankista. Se tuli minulle tutuksi esitellessäni vuoden 1944 Viipurin taisteluita taannoisilla Venäjän reissuilla. En mene itse tankin historiaan sen syvemmin, mutta mainittakoon että se oli harvinaisen epäonnistunut Valtion tykkitehtaan rakennelma, jossa oli ideana pistää suomalainen haupitsi venäläiseen sotasaalisvaunuun. Tankki olisi ehkä toiminut epäsuoran tulitulen antajana mutta ongelmaksi tuli, että sitä haluttiin käyttää panssarintorjunnassa.  114 mm haupitsin kranaatit lähinnä kimpoilivat neuvostopanssareista.

Japanilaisia mangasarjoja seuraavana olin huomannut sangen kummallisen sarjan nimen "Girls & Panzer" mutta en sitä lukenut enkä näin ollen tiennyt, että sarjassa esiintyy myös BT-42. Tämän mangasarjan vaikutus suomalaisen kulttuurin säilymiseen on ollut suoraviivainen: kun Parolan panssarimuseo ryhtyi keräämään joukkorahoituksella rahaa katoksen rakentamiseksi ulkona oleville vaunuille, lahjoitti kerätystä 82000 eurosta japanilaiset 36000€.

Tai kuten panssarimuseo kiittää sivullaan:


Nöyrä kiitos.

Iso kiitos kaikille osallistuneille. On upeaa nähdä että yhteensä 791 henkilöä ja yhteisöä kokee asiamme yhtä tärkeäksi kuin me Panssarimuseossa ja Tankkikatostiimissä koemme. Joukkorahoituskampanja ylitti minimitavoitteen ja saimme kokoon 82 300 euroa, mikä mahdollistaa suojakatoksen rakentamisen käynnistämisen.

Iso käsi myös kaikille ulkomaisille rahoittajille, joita tuli ympäri maailman. Olemme erityisen otettuja satojen japanilaisten suuresta osuudesta – ilman heitä kampanja ei olisi toteutunut. Panssarimuseon joukkorahoituskampanjasta muodostui Mesenaatti.me -palvelun kaikkien aikojen kansainvälisin kampanja ja kerätty potti hipoi suurinta koskaan kerättyä summaa.

Tankkikatos tiimi kiittää ja kumartaa ja käärii hihat varsinaisen rakentamisen aloittamiseen. Toteutuksen suunnittelu on jo käynnissä ja suojakatosten rakentaminen alkaa maansiirtotöillä syksyllä 2017. Etenemistä voi seurata Panssarimuseon nettisivuilla ja Facebookissa.


Autuas Nippon, en enää koskaan epäile mangan mahtia!

Eli: lahjoittakaa jatkossakin sotahistorian suojelemiseksi ja lukekaa uusimman Voima-lehden liite.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Vako oy - ei nimi kauppaa pahenna, ellei tutkija nimeä

Kertailen ensi viikon luentoa varten Itä-Karjalan vaiheita 1941-1944. Etsin samalla tietoja Karhumäen tutkimukseen liittyen ja tarkistan vanhoja tietoja. Yhtenä kiinnostavana asiana on Vako oy:n, siis Itä-Karjalassa toimineen suomalaisen kauppaliikkeen nimen tausta. Muistaakseni joskus vuonna 2010 tai 2011 sain yhden kuvan Vako oy:n myymälästä Karhumäessä.

Minua tietysti mietitytti, mistä tuo Vako on lyhenne. En ole löytänyt tuota lähdettä enää uudestaan, mutta luin jostakin sen tarkoittavan Vienan-Karjalan Osuuskauppaa, mikä kuulosti loogiselta eikä minulla ollut järkevää syytä epäillä selitystä.

Sittemmin luin, että lyhenne tarkottaisikin Vallattujen Alueiden Osuuskauppaa. Itseäni tuo hieman ihmetytti, sillä siitähän ei tule kunnolla lyhennettä V-A-K-O eikä sitä paitsi Karjalaa oltu sen aikaisen tulkinnan perusteella Vallattu vaan vapautettu. Olisiko se siis Vapautettujen Alueiden Osuuskauppa?

Parissakin läpikäymistäni tutkimuksesta ei Vakoa selvennetty, vaan se kulki koko ajan Vako -nimellä, mm.  Jukka Kulomaan Äänislinnassa.

Osmo Hyytiän "Helmi Suomen maakuntien joukossa" (2008) käsittelee myös Vako oy:tä lyhyellä luvulla. Teoksen mukaan totuus onkin jossakin siellä välillä, eli perustettaessa kauppayhtiölle annettiin yksinkertaisesti nimi Vako oy, jonka voitiin tulkita olevan lyhenne Vienan-Aunuksen kauppaosakeyhtiöstä. (Toisinaan esiintyy muuten myös muodossa Vienan-Aunuksen Kauppa Osakeyhtiö).

Eli Vakolle ei ole varsinaista pitkää nimeä, vaan sen nimi on lyhyt ilman varsinaista syvällistä taustaa. Onnistunut nimi sinänsä, sillä se vakiintui nopeasti sodan arkeen ja useassa lukemassani muistiinpanossa mainitaan, että pojat kävivät Vakossa ostamassa sitä ja tätä.

Ja se Vakokin kirjoitetaan toisinaan VAKO. Eli ota sitten selvää, mikä olisi se vakiintunut kirjoitusasu! Itse kannatan Vako oy:tä ja tuota Vienan-Aunuksen kauppaosakeyhtiötä, mutta se on vain minun näkökulmani.

torstai 23. helmikuuta 2017

Viestipataljoona 33: 1. arvio

Uusimmassa Sotaveteraani-lehdessä (1/2017) oli lyhyt ja asiallinen, Varsinais-Suomen Sotaveteraanipiirin toiminnanjohtajan Osmo Suomisen kirjoittama arvio Viestipataljoona 33:n historiikista.

Tässä hänestä plussat:

- Virallisten ja epävirallisten lähteiden ristiriitaisuuksia kirjoitettu auki
- Hyvä kuva arjesta
- Liikuttavaa kuvausta asevelitoiminnasta kaatuneiden omaisten hyväksi

Tässä miinukset:

- Henkilöluettelo puuttuu
- Rivouksia, jotka sopisivat paremmin saunan lauteille kerrottavaksi
- Runsaasti kirjoitus- ja kielioppivirheitä
- Yksi nimi kirjoitettu toistuvasti väärin
- Puhutaan 20. Prikaatista sodan lopulla, kun pitäisi olla 21. Prikaati

Tässä kommentteja miinuksista:

Henkilöluettelon puuttuminen johtuu useista syistä. Eräs pataljoonassa palvellut toivoi, ettei hänen nimeään mainita teoksessa laisinkaan. Toiseksi suuri osa pataljoonan läpi 1942-1944 kulkeneista oli yksikössä vain päivän pari, kunnes heidät siirrettiin jalkaväen tai tykistön viestijoukkueisiin. Kolmanneksi, vaikka laadin yli tuhannen nimen listan yksikössä palvelleista päiväkäskyjen perusteella, oli yllättävän paljon miehiä jotka selvästi palvelivat yksikössä ja pitkään, mutta joista ei löydy virallisissa asiakirjoissa ainuttakaan mainintaa. Oli myös muita syitä: yksityisyys, yksinkertaisesti tilakysymys jne. Mikäli teokselle tulee kaavailemani jatko-osa, yritän saada siihen mahdollisimman täydellisen henkilöluettelon. Olisi myös kiinnostavaa kirjoittaa tässä yhteydessä veteraanien vaiheista sodan jälkeen, joskin joillakin oli surullinen kohtalo. He tulivat hengissä kotiin, mutta eivät loppujen lopuksi koskaan selvinneet sodasta.

Rivouksien mukaan ottaminen johtui siitä, että olen saanut folkloristin koulutuksen ja yritän katsoa aihetta kokonaisvaltaisesti. En halunnut Sari Näreen "Sota ja seksi" tyylistä näkökulmaa enkä halunnut sitä mukaan väen vängällä, mutta löytämäni tapaukset kuvasivat mielestäni osuvasti ajanjaksoa. Lisäksi nämä rivoudet olivat ensikäden lähteiden tietoa eli suoraan veteraaneilta saatuja tiedonantoja, esimerkiksi viestivarastonhoitaja Tammisen varustarkastuksessa hyräilemä rivo laulu oli osa pitkää kertomusta jossa laululla oli oma merkittävä osuutensa.

Kirjoitusvirheiden paljous harmittaa itseäni vietävästi, en voi puolustautua. Osa kielioppivirheistä tosin on mukana suorissa, lainausmerkeissä esitetyissä lainauksissa alkuperäislähteistä, mutta tämä on vain pieni osa ongelmaa. 

Tiesin nimissä esiintyvän virheitä ja toivoinkin, että näiden korjaamiseksi otettaisiin yhteyttä. Käytin nimiluetteloita laatiessani liikekannallepanovaiheessa laadittua Pataljoonan ensimmäistä päiväkäskyä, tuntolevyluetteloa sekä sijoitusluetteloa. Nämä ovat kaikkea muuta kuin täydellisiä asiakirjoja ja jotkin nimet olivat jokaisessa asiakirjassa eri tavalla kirjoitettuja. Osassa lähteistä mainitaan vain sukunimi ja muutama nimi on "kadonnut" eli ne laaditaan ensimmäisessä päiväkäskyssä, mutta ei enää sijoitusluettelossa. Tyypillisiä olivat -nen päätteen puuttuminen sukunimestä (Virtanen -> Virta) sekä viimeisen vokaalin putoaminen pois etunimistä. Painajaismaisin oli 30.7.1942 vahingonlaukauksesta kuollut sotamies Adolf Suszycki (käytän tässä Suomen sodissa menehtyneiden tietokannan kirjoitusasua), jonka nimi on jokaisessa lähteessä kirjoitettu eri tavalla. Suomisen mainitsema tapaus oli kuitenkin etunimen järjestelmällinen väärinkirjoitus, (Vilhosta oli tullut Viljo) joka johtui ilmeisesti alkuperäislähteen virheestä ja tämän virheen kertautumisesta. Olen tästä äärettömän pahoillani, etenkin kun kyseessä oli poikkeuksellisen taitava ja urhea ryhmänjohtaja, joka esiintyi lähteissä usein.

Nimien kanssa on ollut aiemminkin ongelmia. Kerran julkaisin artikkelissa valokuvan, jonka taakse veteraani itse oli kirjoittanut kuvassa esiintyvien nimet. Heti julkaisupäivänä Liedon museolle (silloin Nautelankosken museo) soitti kuvassa esiintyvän henkilön tytär, joka ilmoitti nimen olevan väärä. Olin käyttänyt tekstissä henkilön toista etunimeä (joka siis oli takanakin kirjoitettu), vaikka tämä oli hänen serkkunsa ensimmäinen etunimi. Joka tapauksessa tieto saatiin korjattua museon tietokantaan.

Olin sentään saanut 20. Prikaatin tapauksen oikein, sillä tämä Viipurissa kesäkuussa 1944 surullisenkuuluisasti taistellut prikaati todella siirrettiin Tolvajärven taisteluiden päättyessä Karjalankannakselta pohjoiseen taistelussa pahoin kärsineen Jalkaväkirykmentti 33:n tilalle. Suominen epäili minun sekoittaneen sen "Venttiprikaatiin" eli 21. Prikaatiin, mikä on ymmärrettävä sekaannus sillä tämän yksikkö taisteli koko kesän ja syksyn alun 1944 osana Vahvennettua 1. Divisioonaa. Herrasmiehenä Suominen tarjoutui kirjoittamaan oikaisun seuraavaan lehteen, mutta katsoin ettei ollut tarvis. Hyvä että

Itseäni harmittaa ehkä eniten se, että 20. Prikaatin taru suomalaisessa sotahistoriassa tuntuu päättyvän Viipurin "skandaaliin", vaikka yksikkö taisteli sen jälkeen vielä pitkään. Viipurin pohjoispuolella sen osat pitivät puolensa Viipurin ja Tali-Ihantalan taisteluiden aikana kamppaillen sinnikkäästi.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Sotamuseo 1948

Sotamuseo 1948 sisäkansi. Kirja on kovakantinen, eikä kannessa ole mitään teoksen tietoja.


Etsin kuumeisesti tietoja lunttulukosta ja yhtenä teoksena luin tämän ensimmäisen Sotamuseon vuosikirjan Kauko Rekolan kirjoittamien artikkelien vuoksi. En saanut haluamaani tietoa mutta yhtä sun toista hyödyllistä vuosikirjassa kyllä löytyi. Nykyinen Sotahistoriallinen Aikakauskirja on tietyssä mielessä tämän perillinen.

Kirja alkaa Aarne Sihvon laatimalla kirjoituksella "Puolustusvoimain komentajan tervehdys" jota seuraa Carl Nordmanin "Esipuhe". Kirjoittamishetkellä Sotamuseo oli yksi Suomen uusimpia museoita, ja sen varhaishistoriaa esittelee Kauko Rekolan kirjoitus "Sotamuseo". Museon vaiheet ovat hyvin kiinnostavia - alunperin Sotamuseon piti tulla viipurilaisen filosofian maisteri Kaarlo Soikkelin ponnistuksin Viipurin linnan yhteen kerrokseen! Kun Soikkeli muutti Helsinkiin, seurasi myös idea sotamuseosta mukana. Soikkeli toimi Vapaussodan Historian Komiten sihteerinä keräten samalla valokuvia ja esineistöä. Yhteistyössä Sota-arkiston kanssa museo perustettiin Uudenmaan kasarmin tyhjentyneeseen huoneistoon vuonna 1929 ja tilat kunnostettua seuraavana kesänä.

Tätä seuraa Paavo Talvion artikkeli "Armeijan ja suojeluskuntien lipustosta", joka on hyvin mielenkiintoinen. Sotamuseo kartutti jo ennen II Maailmansotaa kokoelmiaan suojeluskuntalipuilla (yli 300) sekä rauhan aikana lakkautettujen joukko-osastojen lipuilla. Kiinnostavin oli mielestäni Radiopataljoonan lippu. Teemoiltaan liput olivat rikkaita, mutta historiallista pohjaa vanhempiin joukko-osastoihin oli yllättävän vähän: muutama paikkakunta käytti vanhojen nostomiesrykmenttien lippuja suunnitellessaan omaansa 1917 - 1918.
 
Sangen kiinnostava oli myös B. Linkomiehen artikkeli "Katsaus suustaladattavan rihlakiväärin kehittymiseen jalkaväen yleiskivääriksi" eli teksti leipälajistani. Kieli oli monin paikoin vanhahtavaa ja epäilen, että osa termeistä oli tuona aikana kadoksissa mutta etenkin tyssäytyvien luotien kehitys käydään artikkelissa hyvin läpi. Kiinnostavia anekdootteja on mukana useita.
 
Yllättävän kiinnostavaksi osoittautui Kauko Rekolan "Akseli Gallen-Kallela suomalaisen sotilaspuvun suunnittelijana". Valkoisen sodanjohdon käskystä suunnitellut puvut olivat koreita mutta esimerkiksi jalkineiltaan yllättävän käyttökelpoisia. Gallen-Kallelan ajatuksena olivat hyvin käytännölliset ja suomalaiseen maastoon sopivat vaatteet: lämpimät ja lunta pitävät. Jalkineiksi Gallen-Kallela kaavaili aluksi lapikkaita, myöhemmin kansanomaisia paulakenkiä. Etenkin lapikkaat olivat Rekolan mukaan älykkäästi suunnitellut: ne ylettyivät yli polvien ja olivat suun alapuolelta kireät, jolloin lumi ei pääse lapikkaiden varsiin. Keskisäären kohdalla lapikkaat olivat väljähköt kiristyen kohti nilkkaa. "Kokonaisuudessaan tekee tämä lapikas tyylitellyssä kansanomaisuudessaan käytännöllisen ja miehekkään vaikutuksen" tuumi Rekola. Gallen-Kallelan sotilaspuvut jäivät kuitenkin vain paperille, kun aikaisemmat asetukset peruttiin vuonnan 1919.

S Grönroosin artikkeli "Postista entisten sotiemme aikana" paljastui minulle uutta tietoa: myös sotamiehet yms. kirjoittivat sota-aikana 1600-1700-luvuilla kirjeitä koti-Suomeen. Luulin että tämä oli vain upseerien, virkamiesten ja pappien harrastus. Artikkeli esittelee postin organisaation melko kattavasti ja huomauttaa, että Klaus Laurinpoika Flemingin vaikutus postilaitokseen ja ylipäätään Ruotsin valtakunnan kehitykseen Kustaa II Aadolfin aikana on unohtunut. Esimerkiksi tuolloin järjestetyssä Suomen Postin 300-vuotisjuhlassa tämä Fleming, Postin perustaja oli kokonaan unohdettu! 

Lopuksi artikkeli jota etsinkin alun alkaen. Kauko Rekola: "Vanhinta suomalaista tuliaseistusta ja asetuotantoa". Kuten huomaatte, kirjoitti Rekola peräti kolme artikkelia tähän vuosikirjaan. Tämä katsaus tuliaseiden historiaan noin 1600-luvulle asti on hyvin kiinnostava, vaikka lähteet ovat hyvin väljät ja osa ilmeisesti kahvipöydässä kuultuja juttuja, mutta hyvä että ne on kuitenkin koottu yhteen artikkeliin. Kiinnostava on mm. maininta varhaisesta kivääritehtaasta Turun lähellä Marttilassa. Pitäisikö ottaa inventointi- ja kaivauskohteeksi? 

Mainittakoon, että Rekolan ja Linkomiehen artikkelit toistuvat lähes sellaisenaan Arma Fennica- teossarjan osassa 2.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Karhumäen kimpussa - kahden päivän arkistoreissu

Kävin taas Kansallisarkistossamme Rauhankadulla kuvaamassa tusinan edestä kansioita. Yritän edelleen haarukoita niitä tahoja, joiden kansioista saan suhteessa käytettyyn aikaan parhaimman lopputuloksen. Tällä kertaa Karhumäen alue-esikunnan, Maanselän piirin sekä Itä-Karjalan Sotilashallintoesikunnan asiakirjoissa oli lähes 95% päällekkäisyyksiä. 

Sain taas muutaman kiinnostavan viitteen siitä, että 1942 Karhumäestä tehtiin jonkinlainen mittakaavaton kartta eli pelkkä havainnoillistava piirros, mutta sitä ei ollut piirroksen mainitsevien asiakirjojen liitteenä. Ilmeisesti kyseessä on jo löytäni majoitusalueiden piirros, jossa kaupunki on jaettu eri osiin numeroittain ja edelleen jokainen kaupunginosa on saanut järjestysnumeron. Taloista ei tosin ole mitään informaatiota mutta ainakin tilanne vuodelta 1942 näkyy hyvin.

Viestipataljoona 33:n tsekkaus


1. Divisioonaan kuulunut Viestipataljoona 33 ja muut 1. Divisioonan viestiyksiköt olivat paljosta vastuussa Karhumäen infrastruktuuria rakennettaessa 1942 - 1943. Minua jäi vaivaamaan Viestipataljoonan  historiikin julkaisun jälkeen, miten paljon 1. Divisioonan Esikuntaan kuuluneessa Viestitoimistossa oli olennaisia asiakirjoja? Sotapäiväkirjojen perusteella Viestitoimisto suunnitteli viestitehtävät ja jakoi käskyt sekä VP 33 ja jalkaväkirykmenttien sekä tykistön viestijoukkueet toteuttivat ne. Arvelin valtavaa asiakirjamassaa seuloessani, että Viestitoimiston toiminta ja näin ollen kirjeenvaihto olisi päällekkäistä VP 33:n kanssa, sillä pataljoonan asiakirjoista löytyi valtava määrä Viestitoimistolta tulleita asiakirjoja.

Päällekkäisyyksien vuoksi en siis juurikaan tutkinut Viestitoimiston asiakirjoja, mutta nyt ajattelin tarkistaa asian. Kuka tietää, josko vuoden 1942 asiakirjoissa olisi Karhumäkeen liittyviä asiakirjoja? Osoittautui (ja huokasin helpotuksesta tämän havaitessani) että olin oikeassa, eli Viestitoimiston asiakirjat ajanjaksolta olivat lähes identtisiä VP 33:n saman ajan asiakirjoihin verrattuna. Ainoana poikkeuksena oli muutama ylimalkainen dokumentti jalkaväkirykmenttien viestijoukkueista ja radioliikenteen avaimet eli kutsutaulukot.

Esimerkki 1. Divisioonan radiokutsutaulukon sivusta. Lähde: Kansallisarkisto, Sörnäisten toimipiste. T-7133/3 [4]. I/II. 1. Divisioona. Esikunnan Viestitoimisto. Yleinen ja salainen kirjeenvaihto. 1942.


Pieni mielenkiintoinen episodi löytyi Jalkaväkirykmentti 101:een liittyen (eli "vankirykmentistä", johon kuului kaksi erillistä pataljoonaa sekä muita yksiköitä pääasiassa vankilasta vapautettuja miehiä). Heidän radioasemiensa kutsuihin vastasi mystinen vieras asema. Tässä aseman kirjeenvaihdosta:

Kielossa 24.8.42
Koskee vieraan aseman toimintaa radioverkossamme ajalla 17. - 19.8.42

Stm. Korte Sakarin ollessa päivystysvuorolla 17.8.42 kl. 06,00 - 12,00 välisenä aikana havaitsi hän jonkin vieraan aseman lyöden epäselvästi meidän ja vasta-aseman kutsuja yrittäen siepata ja kuitata meiltä lähetettyjä sanomia, mutta epäonnistuen siinä koska tuli havaituksi. Näistä tekemistään havainnoista stm. Korte teki ilmoituksen minulle alikers. Hupposelle, joka toimi rad. as. vanhimpana ryhdyin heti tarkkailemaan tämän vieraan aseman toimintaa ja toimitapaa.

Heti seuraavan tunnin alussa ryhtyessäni kutsumaan vasta-asema "Särkeä" Kj. luvulla/ 4060 kutsuilla g l x t 5 x h = hy ? = Em k vastasi tämä vieras asema s x h t g l k hy 5 r r x r r x hy ? k. Tämäntapaista työskentelyä vastaten kuuluvaisuuteen ja käyttäen kuittausta ja kertausmerkkinä x, aseman kuuluvaisuus oli hyvä ja ääni meidän asemia voimakkaampi ja sähkötysnopeus n. 75/min.

Ensinnä tämä asema lopetti työskentelyn kanssamme jo 5 min. yli täyden tunnin joten saimme rauhassa tämänjälkeen jatkaa liikennettä vasta-asema "Särjen" kanssa, mutta aikaa vieras asema käytti kait hyväkseen päästäkseen selvilleen kutsuistamme ja toimintatavastamme, koska se jo 18.8.42 kl. 19,05 kutsui meitä oikeilla kutsuilla ja kaikinpuolin oikein, mutta onneksi "Särki" kutsui jotenkin samanaikaisesti, joten keskeytin työskentelyn siltä nimittäin sanomien antoon nähden.

Mikä ihmeellisintä, kun meillä muuttui aalto- ja kutsumerkit 19.8., niin tämä asema muuttui samanaikaisesti koska se jo 19.8.42 kl. 05,25 oli työskentelemässä samalla Kj.luvulla nimittäin 3920, mutta käyttäen nyt "Arkin" kutsuja ja vastaten kutsuihin täydellisesti ja kaikin puolin oikein, mutta äänestä ja sähkötysnopeudesta voi päättää ettei se ollut kyseessä oleva "Arkin" asema. Sitten kävi niin, että tarjotessani "Arkille" sanomaa 19.8.42 kl. 09,20 vastasi tämä vieras asema meidän kutsuilla ja kaikin puolni oikein, siis ka u v q t d 0 9 = hy 5 = hy ? m s k kaupaten samalla meille myös sanomaa joten vastasin kutsuihin asiaan kuuluvasti hy 5:sella, mutta jäinkin kuuntelulle enkä lähettänyt sanomaa vaikka ensinnä sitä tarjosin, koska olin jotenkin varma siitä, että työskentelen vieraan aseman kanssa. Hetken kuunneltuani kutsuikin tämä asema uudestaan lyöden kutsut u v q t d 0 9 = m s = 2310 = ja antoi tulla sanoman sähkötys nopeuden ollessa noin 80/min. ja äänen huomattavasti meidän asemia voimakkaamman, sittn sanoman lopetti lyömällä =merkin

(sivu vaihtuu)

V r = Em k. Vastasin tämän sanoman ja ne lähetti vielä to 31, sekä toistivat tämän ryhmän koska siinä oli yksi virhe ja tämän jälkeen lopetin liikenteen lähettämättä sitä tarjoamaani sanomaa. Otin heti selvää siitä mistä tämä näin pitkä sanoma voisi olla alkujaan, mutta en löytänyt tunnusryhmästä sellaista tunnusta. Sitten soitin "Arkin" radioasemalle, että ovatkos he lähettäneet kyseessä olevan radiosanoman, mutta sieltä sain kielteisen vastauksen.

Panen tähän liitteenä sieppaamani tai oikeastaan tänne lähetetyn sanoman jonka lähtöpaikasta ei ole tietoa.

Tämän tapaista se oli liikenne sen vieraan aseman kanssa joka nyt tosin on jo meidän unohtanut, kun aallot ja muut meiningit ovat hieman muuttuneet.

Rad. os. pääll.

Alikers. merk. Hupponen, Arvo

Nähnyt: Luutnantti merk. S. Korte
Lähde: Kansallisarkisto, Sörnäisten toimipiste. T-7133/3 [4]. I/II. 1. Divisioona. Esikunnan Viestitoimisto. Yleinen ja salainen kirjeenvaihto. 1942. JR 101:n Esikunnan kirje KD n 1457/Viesti. vieraan aseman häiritsemistoiminnasta radioliikenteesä 1. Divisioonan viestikomentajalle 26.8.1942.

Alla alikersantti Hupposen sieppaama sanoma:
Alikersantti Hupposen 18.8.1942 sieppaaman sanoma. Kansallisarkisto, Sörnäisten toimipiste. T-7133/3 [4]. I/II. 1. Divisioona. Esikunnan Viestitoimisto. Yleinen ja salainen kirjeenvaihto. 1942.

Ilmeisesti puna-armeijan tiedustelijat olivat onnistuneet saamaan käsiinsä viestitoimintaa koskevan radiokutsutaulukon ja käyttivät sitä yrittääkseen siepata suomalaisilta radioasemilta sanomia. Ainakaan vuoden 1942 tapausta ei sen kummemmin setvitty ainakaan tässä yhteydessä, mutta majuri Armo Karkaus käytti sitä varoittavana esimerkkinä kun radioliikennekuri alkoi herpaantua syksyllä 1942.

Karhumäen asiakirjoja


Kuten mainitsin, tuli Karhumäestä pääasiassasamat asiakirjat useaan otteeseen. Muutama hyvin tärkeä uusi tiedonjyvänenkin löytyi ja arvelisin että Karhumäen varuskuntakirkkoa koskevat asiakirjat ovat nyt kasassa.

Kiinnostavimpiua löytöjä olivat uskomattoman kauniisti kokoonpannut asiakirjat: Karhumäen varuskuntakirkon vieraskirja ja Äänislinnassa pidetty upseeriston valakirja.

Karhumäen kirkon vieraskirja on ilmeisesti tehty puhdetyönä. Kannet ovat ilmeisesti koivusta, mikäli yhtään puulajeja olen tuntevinani, ja kannet on lakattu. Moneltakaan sivulta en löytänyt asiaa mutta sitäkin kiinnostavampaa.

Karhumäen varuskuntakirkon vieraskirja on kauniisti sidottu ja kannet on tehty lakatuista puulevyistä.

Toinen esteettisesti vavahduttava asiakirja oli Itä-Karjalan Sotilashallintoesikunnan upseeriston valakirja. Harmi että kaikkein kauneimmissa asiakirjakokonaisuuksissa vain muutama sivu oli täytetty. Tämä kuitenkin osoittaa mielestäni, että paikalliset tahot tekivät Itä-Karjalaan liittyvät asiakirjavihkot yms. sellaisessa tarkoituksessa, että niitä käytettäisiin vielä pitkään.

Itä-Karjalan Sotilashallintoesikunnan upseeriston valakirja. Hyvin kaunis kansikuvitus Itä-Karjana teemojen mukaisesti.

torstai 12. tammikuuta 2017

Eräs konfliktiarkeologinen rönsy - tärkkelystä ja ruotsalaisia sotilaita

Lyhyt taustakertomus


Taustaksi mainittakoon, että tein pro graduni (2011) arkeologiaan hattujen* sodasta (1741—1743), sen materiaalisista jäänteistä ja konfliktiarkeologian teoriasta. Keskeinen teesini oli (edesmennyttä John Keegania mukaillen), että pitää ymmärtää kullekin ajalle ominaista sotilaskulttuuria - ja kulttuuria ylipäätään - ymmärtääkseen ajalle ominaista sodankäyntiä ja edelleen tämän heijastumista sodankäynnin jättämiin materiaalisiin jäänteisiin. 1700-luvun sodankäyntiä ei siis pidä tutkia pelkästään strategisista, taktisista tai teknologisista lähtökohdista käsin. Aihe oli hankala, koska kukaan ei ole juuri tutkinut 1700-luvun sodankäyntiä ja kirjallisuus aiheesta on vanhaa tutkimusta.

Muistan aina kun kävin Jyväskylässä 2011 keskustelemassa arkeologian pro gradustani tarkastajan** Janne Vilkunan kanssa. Hän teki minulle heti alkuun harvinaisen selväksi, että historiallisen ajan arkeologia on täysin turhaa, koska kaiken löytää kuitenkin arkistosta eikä arkeologia ole mitä CSI:tä. Esimerkkinä hän mainitsi jostain Keski-Suomesta viime sotien jälkeen löytyneen joukkohaudan, jonka selitykseksi löytyi paikallishistoriasta maininta venäläisestä sotajoukosta, joka isovihan aikaan tuhottiin paikalla.

Luiden kertomaa/hampaankolossa


Sain sittemmin gradustani arvosanan C, mikä ei ole harmittanut, koska olin jo siirtynyt tekemään toista graduani folkloristiikkaan (missä sain jopa ohjausta!). Kuitenkin arkeologian pro gradustani oli se(kin) hyöty, että olin monen mutkan kautta oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Syntymäkaupunkini Haminan vallien läheltä oli gradua tehdessäni juuri löydetty luurankoja, joiden oli syytä olettaa liittyvän hattujen sotaan, sillä kaupungin vallien ulkopuolelle suoalueelle majoittuneen Henkikaartin miehiä kuoli suuri määrä tauteihin. Kymen Sanomissa oli ollut uutinen "Hattujen sodan joukkohauta RUK:n päärakennuksen takana" ja onnistuin saamaan yhteyden Museoviraston tutkijaan Ilkka Kaskiseen, joka laski minut kuvaamaan luita. Itse en ole luututkija, mutta kollegani Anne-Mari Liira oli juuri ollut Ruotsissa saamassa oppia osteologiasta. Ehdotin Kaskiselle, että tämä voisi ottaa yhteyttä Liiraan, jotta luut saataisiin tarkemmin tutkittua. Tiesin etteivät tulokset ehtisi omaan graduuni mutta olen luonteeltani utelias. Asioita on kiva tutkia ihan vaan tietämisen ilosta. Onneksi Liira suostui ja luut siirrettiin. Muussa tapauksessa vainajat olisi heti uudelleenhaudattu.

Luita Haminan joukkohaudasta RUK:n rakennuksen takaa. Kuva: Riku Kauhanen.

Pääkallo Haminasta 2011. Kuva: Riku Kauhanen.

Luiden tutkimus sai kiinnostavan käänteen, kun Tytti Juhola tutki vuonna 2014 erään hampaan tärkkelysjäänteet ja löysi jäänteitä hirssistä, maltaasta ja mikä yllättävää, perunasta. Artikkelin Fennoscandia Archaeologica XXXI:ssä julkaistuista tuloksista voi lukea täällä (avaa PDF-tiedoston).

Itseäni kiinnosti tässä se (ja välitin tiedot Juholalle), että hampaan tärkkelysanalyysin ruokavalio poikkeaa suuresti niistä maininnoista joita Henkikaartin mukana kulkenut sotapappi Tiburtius mainitsee sodan aikana 1741 ja 1742 pitämässään päiväkirjassa (painettu Tukholmassa 1817). Hänen mukaansa (ks. alla alkuperäinen päiväkirjan sivu, mikäli olen tehnyt käännösvirheitä) sotilaiden 

"-- ruokavalio oli niukkaa, niin että rykmenttien oli muutamien kuukausien ajan tultava toimeen laivakorpuilla, pahoilla (elak) silakoilla ja herneillä, ilman lihaa tai läskiä, ilman juotavaa, ilman paloviinaa --"

Sotapappi Tiburtiuksen 1817 painettu sotapäiväkirja Historia om Finska kriget åren 1741 och 1742 Hattujen sodasta vuosilta 1741—1742, sivut 54-55. Hieman sanastoa tueksi (osa vanhahtavia termejä): depech= pikasanoma. elak= häijy, paha. garde= kaarti. proviant= muona knapp= niukka. knalle= laivakorppu.

Ensinnäkin Tiburtiuksen teksti antaa ymmärtää, ettei sotilailla ollut "juotavaa" eli todennäköisesti olutta. Hampaissa kuitenkin oli jäämiä tästä. Tähän tosin voi olla monia selityksiä, kyllä sotilas aina juotavaa halutessaan löytää sitä tai valmistaa itse. Melkoinen uutinen oli kuitenkin perunan esiintyminen: perinteisestihän on esitetty, että peruna tuli Suomeen varsinaisesti vasta Pommerin sodan (1757—1762) aikaan. Tätä ennen peruna oli lähinnä kokeiluluontoinen viljelykasvi, jota kohtaan tunnettiin epäilyksiä. Ajoiko ankara nälkä sotilaat kokeilemaan uusia ravinnonlähteitä? Mikäli tulkinta ruotsalaissotilaista on oikea, viittaisi hirssi siihen että sotilaat kokeilivat perunan ohella useita uusia ravinnonlähteitä nälissään.

Toinen mahdollisuus on luonnollisesti väärä ajoitustulkinta: RUK:n takaa löytyneet vainajat ovat hattujen sotaa myöhemmältä ajalta. Kysymykseen tulevat tällöin normaali rauhan aika, venäläinen varuskunta-aika (viittaahan hirssi itäiseen ruokavalioon jota tosin siviilitkin ovat saattaneet noudattaa), Kustaan sota (1788—1790) tai moni muu vaihtoehto. Vaihtoehtoja on useita, mikä tekee luista vain entistä mielenkiintoisemman tutkimuskohteen. Onneksi olin ehdottamassa luiden tarkempaa tutkimusta, muuten olisi tämäkin pieni vaihe Suomen historiaa jäänyt tutkimatta.

Joka tapauksessa yksi konfliktiarkeologisen tutkimuksen tulos sekin, ettei kohde ehkä olekaan konfliktiarkeologinen! Tapaus osoittaa vahvasti, että historiallisen ajan arkeologialle on vahva sijansa eikä paikallishistoria väistämättä automaattisesti osoita, mistä joukkohaudasta löytyneet luut ovat peräisin. Sivumainintana kerrottakoon vielä, että Haminassa teloitettiin kertomuksien mukaan vuonna 1918 porilaisia punakaartilaisia, mutta tiedot eivät ole päätyneet kirjoihin ja kansiin. Löytyisiköhän heidän jäänteensä vielä jostain?

* Hatut olivat sotaa haluava puolue suuren Pohjan sodan jälkeisessä Ruotsissa. Kirjoitan hatut tässä yhteydessä pienellä kirjaimella, koska hatut edustavat tulkintani mukaan puolueen kannattajia. vertaa Kokoomus - kokoomuslainen.
** Mainittakoon myös, että tässä vaiheessa oli menossa professorini ehdotus tarkastajaksi numero viisi tai kuusi. Vilkuna valittiin sillä perusteella, että hän on palvellut armeijassa laskuvarjojääkäreissä. Ehdotus numero neljä oli nykyinen arkeologian lehtori Janne Harjula, koska tämä oli kirjoittanut artikkelin keskiaikaisista tikareista. Ehdotus numero kolme oli muistaakseni Visa Immonen, ehdotuksia 1 ja 2 en enää edes muista. Ne vaihtuivat joka tapaamiskerralla.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Minitutkimus #1: Tapio Köykkä, sodanajan radiopuhelimet ja matkapuhelimet

Tässä ensimmäinen minitutkimus uuden vuoden kunniaksi!



Tapio M. Köykkä (1911-1994), stereotekniikan legenda. Kuvalähde:  http://www.kolumbus.fi/epap/voimaradio/

Kirjoitin yli vuosi sitten Turun Sanomiin (julkaistu 30.8.2015) artikkelin jatkosodan aikaisesta Keksintötoimistosta ja keksinnöistä, jotka toimisto teilasi mutta ovat sittemmin toteutuneet. Mainitsin tällaisina keksintöinä pilke/vipukirveen, valokuitulamput sekä matkapuhelimet. Etenkin matkapuhelimet kiehtoivat minua ja tähän liittyvä Tapio Köykän kirjeessään keksintötoimistolle hahmottama viestijärjestelmä oli hyvin kiinnostava.

Luonnollisesti nykyaikaiset kännykän olivat 1940-luvulla sula mahdottomuus pelkästään akkuteknologian kannalta. Olisi kuitenkin kiinnostavaa pohtia, millainen kehityskulku olisi ollut, mikäli Köykän ajatuksia olisi seurattu tai ainakin huomioitu

Alla Köykän kolmisivuinen kirje puhtaaksikirjoitettuna:

Kapt. Tapio Köykkä
2. Kpk.
4922

21.8.1944.

"10000"

10. Kpk.

Lähetän Teille oheisena piirrokseni kokeilemastani ylitakaisinkytkentävastaanottimesta. Tällä saavutetaan ultralyhyillä aalloilla miltei yhtäsuuri herkkyys kuin superilla, mutta rakenne on huomattavan yksinkertainen ja mikä tärkeintä: virrankulutus on erittäin pieni, vain n. 60 V 4-6 mA. Tämä on tärkeätä jatkuvan kuuntelun kannalta kenttäasemissa.

Kytkentä soveltuu n. s. lyhytaaltopuhelimen tapaisiin laitteisiin. Olen kuullut, että on sellainen taas suunnitteilla. Toivoisin, että uuden laitteen vastaanotin olisi parempi kuin entinen.

Elleivät tämänlaatuiset ”keksinnöt” kuulu alaanne, pyydän Teitä palauttamaan tämän tai lähettämään edelleen esim. tekn. tohtori Pohjanpalolle. Minulla olisi useampia ”ideoita” ja parannusehdotuksia kenttäradioasemiin. Pyytäisin Teitä saattamaan minut jonkin kotirintaman radiolaboratorion kanssa yhteyteen, että ne saataisiin toteutetuiksi. Näistä tahtoisin mainita m. m. laitteen, jonka avulla ultralyhytaallot, vaikka kuinka lyhytkin, saadaan menemään kukkuloitten ja esteiden ”läpi” taikka ”yli”. Samalla laitteella voidaan välittää useampia puhelupareja. Näin voitaisiin varsinkin takamaaston puhelinyhteyksiä korvata langattomilla ”kantoaalto”-yhteyksillä.

Ellei nyt lähettämäni ajatus ole materiaalinpuutteiden tms. takia toteuttamiskelpoinen, pyydän siitä ilmoittamaan, koska aion julkaista tämän kytkennän mukaisen supergeneratiivivastaanottimen rakenneselostuksen ”Radio” -nimisessä aikakauslehdessä. Koska olen arvellut tällä olevan sotilaallista merkitystä en ole sitä vielä tehnyt.

Kapt. Tapio Köykkä

J. K. Mikä on Saksan Puolustusvoimien keksintötoimiston osoite? Voitteko ilmoittaa sen minulle!

Sama

J. K. 2. Olen valmis antamaan tästä ohjeita tämän luomuksen mukaisen vastaanottimen rakentamisessa, mikäli ne ovat tarpeen.

Luonnos. Ylitakaisinkytkentävastaanotin.

Ensimmäinen putki toimii suurjaksoputkena sekä apuoskillaattorina. Sen tehtävänä on eroittaa antennipiiri varsinaisesta takaisunkytketystä asteesta. Täten saavutetaan suurempi viritystarkkuus, eikä vastaanotin säteile ulos. Ensimmäisen putken vahvistus on mitättömän pieni, mutta välillisesti se lisää laitteen herkkyyttä huomattavasti.

Ensimmäinen piiri C, L, voi olla virittämätönkin, jos aaltoalue on kapea.

Piiri L2C6 määrää apujaksoluvun.

Vastuskondensaattiyhdistelmä (epäselvä sana) R12C12 aikaansaa jonkinlaisen AVC:n, paremminkin sanottuna vahvistuksen hajoituksen. Jos hyvin voimakas signaali tulee laitteeseen, se lakkaa toimimasta supergeneratiivivastaanottimena.

Alla Tapio Köykän alkuperäinen kirje, jonka kolmannella sivulla luonnos:


Tapio Köykän kirje 21.8.1944 Keksintötoimistolle, sivu 1/3.

Tapio Köykän kirje 21.8.1944 Keksintötoimistolle, sivu 2/3.

Tapio Köykän kirje 21.8.1944 Keksintötoimistolle, sivu 3/3.


Lähde: Kansallisarkisto, Sörnäisten toimipiste. T-9911/11. II/II. Päämaja. Keksintötoimisto. Salainen ja yleinen kirjeenvaihto. Asiaryhmät: 24b. linnoitus, kenttävarustus, auraus, tienteko- ja sillanrakennus ym., 24c. työvälineet ja pioneeritarvikkeet; 25. viestialan välineet. 1944 - 1944. Tapio Köykän kirje 21.8.1944.


Keksintötoimiston vastauskirje ylitakaksinkytkentävastaanottimeen oli kielteinen:

Kirje keksintötoimiston päälliköltä majuri J. O. Valtoselta Tapio Köykälle 12.10.1944.

Lähde: Kansallisarkisto, Sörnäisten toimipiste. T-9911/11. II/II. Päämaja. Keksintötoimisto. Salainen ja yleinen kirjeenvaihto. Asiaryhmät: 24b. linnoitus, kenttävarustus, auraus, tienteko- ja sillanrakennus ym., 24c. työvälineet ja pioneeritarvikkeet; 25. viestialan välineet. 1944 - 1944. J. O. Valtosen kirje 21.8.1944.

Köykkä kuitenkin oli ilmaissut, että hänellä oli muitakin ideoita viestivälineisiin liittyen ja hänet kutsuttiin keskustelemaan aiheesta:




Eversti P. Pertamon kirje 5.9.1944 Tapio Köykän kutsumiseksi keskustelemaan keksinnöistään.
Päämajan viestihuoltotoimiston päällikön majuri V. Pietarisen kirje 14.9.1944.

Keskustelussa 23.9.1944 Tapio Köykkä on ilmeisesti esittänyt ylitakaisinkytkentävastaanottimeen liittyviä keksintöjään ja muita ajatuksia. Keskeinen kysymys oli edelleen, miksi tämä vastaanotin oli parempi kuin aikaisemmat mallit. Köykän mukaan

"oleellista oli se, että käytettiin erillistä ilmaisinta varsinaisen ylitakaisinkytkentäputken jälkeen, jolloin tuloksen kapt. Köykän väitteen mukaan pitäisi olla parempi. Kuitenkaan hän ei voinut pätevästi selittää, mistä syystä erillinen ilmaisila olisi parempi ja antaisi vastaanottimelle paremman herkkyyden kuin samalla putkiluvulla muuten saataisiin"

Tällä kertaa asiaa ei kuitenkaan yksiselitteisesti tuomittu vaan



"Asiaa ei voidakaan muuten ratkaista kuin kokeilun avulla. Tällainen kokeilu on syytä suorittaa sitten, kun aikanaan ryhdytään suunnittelemaan uutta radiopuhelinta nykyisen VRKH:n tilalle. Siihen asti täytyy suhtautua asiaan epäilevästi"

Ilmeisesti Köykän paperit unohdettiin Keksintötoimiston arkistokansioihin. Kommunikaatiovälineiden kehitys luonnollisesti jatkui ja Köykkä keskittyi äänentoistolaitteisiin. Varsinaisesti minua kutkutti seuraava maininta kirjeessä muista Köykän keksinnöistä:

Muista katp. Köykän esittämistä ajatuksista mainittakoon suunnitelma käyttää sopivasti konstruoitua ylitakaisinkytkentävastaanotinta automaattisena välitysasemana, joka ottaisi vastaan tulevan merkin ja lähettäisi sen edelleen samalla jaksoluvulla. Täten voitaisiin ultralyhyilläkin aalloilla saavuttaa mielivaltaisen pitkiä yhteyksiä. Tämä ajatus on kuitenkin täysin mahdoton, eikä kaipaa sen todistamiseksi edes kokeiluita.

En ole viestialan varsinainen teknologian asiantuntija, mutta mielestäni ajatus muistuttaa vahvasti nykyisin käytössä olevia matkapuhelinverkkojen tukimastoja. Kännykkähän ei soita suoraan toiseen kännykkään vaan signaali kulkee tukiasemien kautta. Asioiden yhteys ei ole suora, mutta läheinen.

Ajatusleikkinä voidaan kuvitella, että raskaat, suoraan lähettäjältä vastaanottajalle viestejä toimittavat radiot korvattaisiin viestiverkostolla, jonka muodostaisivat "kevyet" radiot ja näitä tukevat välittäjät. On muistettava että radiokalusto oli hyvin hankalaa käyttää, esimerkiksi ensimmäisiin kyynel-radioihin kuului pelkkä lähetin. Viestien vastaanottamista varten kaukopartioille oli jaettu vastaanotin "Töpö", joka oli säädetty kiinteästi Lahden yleisradion taajuudelle. Ainoa kunnolla pitkällä matkalla toimiva radio oli B-radio, jonka kuljettaminen vaati auton. Radio oli siis sidottu tiestöön ja sitä käytettiin lähinnä divisioonaportaassa ja siitä ylöspäin. Tulenjohtoradioilla ja kevyimmillä, maastossa kulkevilla C-radioilla oli heikompi toimintakyky. Vasta sodan lopulla kyynel-radioita jaettiin jossakin määrin myös "tavallisille" armeijaosastoille (esim. Tolvajärven torjuntataisteluissa 1944).

Kysymys on myös tuotannollinen. Sodan aikana huomattiin useissa kohdin, että vähän erinomaista kalustoa valmistanut Saksa hävisi hyvää tai kohtalaista kalustoa valtavasti valmistaneille vastapuolilleen. Tiger-tankki on jäänyt historiaan lähes legendaarisena panssarina, mutta sen tuotanto ja toiminta kääntyivät viime kädessä Saksaa vastaan. Jälkiviisaasti todettuna Pzkw IV:n massatuotanto olisi ollut tehokkaampaa kuin kalliiden ja teknisesti vaikeasti ylläpidettävien raskaiden panssarien (Tiger, Panther ja myös ääripään harvinaisuus Maus) valmistaminen. Olisiko viestikaluston suhteen ollut helpompaa valmistaa valtava määrä radioita ja tukiasemia kuin keskittyä suuriin lähetin-vastaanottajiin? Köykkähän mainitsi vastaanottimensa vahvuudeksi vähäisen virrankulutuksen, mikä (jos Köykkä oli oikeassa) mahdollistaa kevyemmät akut/paristot tai vanhojen akkujen/paristojen käyttämisen pidemmän aikaa. Periaatteessa tällainen "sopivasti konstruoitu ylitakaisinkytkentävastaanotin" voitaisiin sijoittaa autoon ja useampi tällainen mobilisoitu välitysasema voitaisiin esimerkiksi hyökkäyksessä lähettää seuraamaan eteneviä joukko-osastoja, jotka kevyillä radioilla voisivat olla yhteydessä taakse esikuntiin ja komentajiin. Kommunikaatioiden tehokkuuden kysymys ei olisi enää radiokaluston lähetystehossa vaan välitysasemien tiheydessä: vaikka yksi välittävä asema joutuisi epäkuntoon tai tuhoutuisi, korvaisivat muut välitysasemat sen välitystehon. Samalla välitysasemat lähettäisivät viestiä useampaa reittiä, jolloin mahdolliset katvealueet eivät pysäyttäisi viestin etenemistä.

Mainittakoon myös puhtaaksikirjoitettuna Viestitoimisto I:n kirjeen loppu, johon en paneudu kummemmin tässä yhteydessä:

Vielä esitti katp. Köykkä eräitä dipoli- ja suuntausantennin rakenteita, jotka eivät ole mitään uutuuksia. Varsinaisen radioalan ulkopuolella kuuluu kapt. Köykän ehdotus tavallisen maavirtapuhelimen tai mahdollisesti kantoaallolla toimivan maavirtapuhelimen käytöstä etulinjan yhteysvälineenä. Maavirtapuhelimia lienee tiettävästi meilläkin aikanaan kokeiltu huonoin tuloksin, mutta epätietoista on, vaikuttaisiko jokin kantoaaltosysteemi asiaan auttavasti. Kokeiluita voidaan tietysti suorittaa, mikäli ne katsotaan aiheellisiksi.


Alla alkuperäinen Viestiosasto I:n kirje:




Ilahduttavaa sinänsä kirjoitukseeni reagoitiin, vaikkakaan minuun ei henkilökohtaisesti oltu yhteydessä. Löysin Suomen Radiohistoriallisen Seuran sivuilta seuraavan Kauko Viitasen aiheellisen kirjoituksen:

Turun Sanomien sunnuntaisivuilla on tänään 30.8.2015 Riku Kauhasen kirjoittama koko sivun juttu "Päämaja hylkäsi lupaavia keksintöjä". Ensimmäisenä niistä esitellään Tapio Köykän  kehittelemä ylitakaisinkytkentävastaanotin. Lehden teksti tältä osin on liitteenä.

Olisiko tällaiseen yli-innokkaaseen asioiden yhdistelyyn ja selviä virheitä sisältävään kirjoitukseen esitettävä oikaisua?

Tapio Köykkä on Radio-lehdessä 4/1942 kirjoittanut otsikolla "Superregeneratiivivastaanottimista". Siinä hän käyttää itse kehittämäänsä sanaa "ylitakaisinkytkentävastaanotin". Köykkä ei suinkaan väitä keksineensä tällaista vastaanotinta. Kirjoituksen alussa hän sanoo "Koska monet rintamalla olevat lehtemme lukijat varmaan joutuvat niiden kanssa nykyään tekemisiin, lienee pieni selonteko tästä mielenkiintoisesta, mutta vähän tunnetusta toimintaperiaatteesta paikallaan." Arvelen, että Köykkä viittaa tässä P-12-12u "Kukkopilli" radiopuhelimiin, joiden kelvollinen käyttö vaati jonkin verran radiotekniikan tuntemista.

Mielestäni Riku Kauhasen tapa yhdistellä Köykän työpaikkoja ja matkapuhelimen kehitystä on täysin mielivaltaista huuhaata. Kauhasen esiin nostamat kohdat Köykän esityksestä päämajan keksintötoimistolle viittaaavat enemmän radioamatöörien jo 1920-luvulla kehittämään releointiverkkoon kuin nykyaikaiseen matkapuhelinverkkoon.

Asiallista sen sijaan olisi ollut maininta siitä, että Köykkä oli Helvar Oy:llä yhtenä kehittämässä vuosina 1952-54 vähän häiriöitä aiheuttavaa superregeneratiivista ula-lisälaitetta. Sen merkitys jäi kuitenkin vähäiseksi ula-vastaanotintekniikan kehittyessä nopeasti.

Jos joku innostuu vastaamaan Turun Sanomissa julkaistuun tekstiin, minulta saa pdf-kopiona Köykän artikkelin Radio-lehdessä 4/1942.

Kauko Viitanen

Viitasen kirjoitus on hyvä ja tyhjentävä. Puolustuksekseni sanottakoon vain se, etteivät otsikot juurikaan olleet omaa käsialaani! Paljon mielenkiintoisia asioita piti karsia lehtikirjoituksen rajallisen merkkimäärän vuoksi, joten ei ollut mahdollista käsitellä Köykän tapausta tyhjentävästi. Viitasen kirjoituksesta oli kiinnostavaa huomata, että Köykkä pohti asiaa jo vuonna 1942.

Linkki matkapuhelimiin löytyy mielestäni Nokian kautta, sillä Nokia-konserni osti Helvarin aikana, jona Köykkä oli yhä yhtiön palveluksessa. Kun armeija ryhtyi hankkimaan uutta radiopuhelinta (!), se teki tarjouspyynnön myös Nokialle. Tuohon aikaan tosin Köykkä oli jo lähtenyt omille teilleen. Juuri tämä radiopuhelintilaus oli alkua Nokian menestykselle ja tulevaisuudelle kommunikaatiovälineissä, vaikka ei luonnollisesti johtanutkaan välittömään kukoistukseen.

On kuitenkin äärimmäisen kiehtovaa kuvitella kehityskulkua, jossa armeija olisi tehnyt tilauksen kommunikaatioalan yhtiölle, jolla oli riveissään alan asiantuntija joka oli pohtinut teknisiä kysymyksiä jo sodan aikana. Olisivatko Köykän ajatukset lyöneet läpi 1960-luvulla ja olisivatko matkapuhelimet kehittyneet nopeammin, jos hän olisi ollut mukana viestialan kehityksessä? Kyseessä on loppujen lopuksi vain yksi historian kulkematon polku. Näiden polkujen ohessa kulkevat ihmiskunnan kulkemat tiet, joiden päässä on helppo jälkiviisastella. Yksi kynnyskysymys on, kuten mainitsin, virranlähdekysymys eli akut: riittävät pienet ja tehokkaat virranlähteet jotka tekisivät mobiilista kommunikaatiovälineestä mielekkään vaihtoehdon lankapuhelimille. Ensimmäinen toimiva litium-akku esiteltiin Sonylle vasta vuonna 1991 vuosikymmenen kestäneen tutkimus- ja kehitysvaiheen jälkeen.

Varsinainen pointtini Turun Sanomien kirjoituksessa olikin, että usein suuresti hehkutetut "innovaatiot" on todellisuudessa jo jossain vaiheessa tehty: ne eivät vain ole aina lyöneet itseään läpi omana aikanaan. Innovaatioiden löytämiseksi kannattaisi insinöörien lisäksi kuunnella myös historian tuntijoita!

Lähteet:


Arkistolähteet

Kansallisarkisto, Sörnäisten toimipiste. T-9911/11. II/II. Päämaja. Keksintötoimisto. Salainen ja yleinen kirjeenvaihto. Asiaryhmät: 24b. linnoitus, kenttävarustus, auraus, tienteko- ja sillanrakennus ym., 24c. työvälineet ja pioneeritarvikkeet; 25. viestialan välineet. 1944 - 1944.

Internet-lähteet

Radiohistoria.fi
http://www.radiohistoria.fi/cgi-bin/yabb2/YaBB.pl?num=1440913170 [käytetty 11.11.2016]

Tapio M. Köykkä - stereotekniikan toisinajatteleva
http://www.kolumbus.fi/epap/voimaradio/ [käytetty 1.1.2017]

Säteilyturvakeskus
http://www.stuk.fi/aiheet/matkapuhelimet-ja-tukiasemat/matkapuhelinverkko/matkapuhelinverkon-toiminta-ja-tukiasemat [käytetty 1.1.2017]

Litium-akku. Wikipedia-artikkeli.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Akku#Litium-ioni_.28Li-ion.2C_LiIon.29 [käytetty 1.1.2017]

Painetut lähteet

Häikiö, Martti. 2009. Nokia: matka maailman huipulle. WS Bookwell, Porvoo.