Sotahistoria: mitä voisi tutkia?

Koska yhden ihmisen elämä on rajallinen, ajattelin listata sellaisia sotahistoriallisia tutkimusaiheita, joihin itsellä ei riitä pätevyys ja/tai aika. Joku voi ottaa näistä itselleen mielekkään tutkimusaiheen. Jos taas lukija tietää jo aiheesta olemassaolevan tutkimuksen, niin voisi linkata kommenttiosioon.

Haavoittuneiden kuolleisuuden vertailu talvisodassa ja jatkosodan hyökkäysvaiheessa

"Haavoittunutta viedään ahkiolla linjojen taakse. Kollaanjoki 1939.12.10." Kuva: SA-kuva.fi

Haastattelin vuosia sitten sekä talvi- että jatkosotaan osallistunutta veteraania. Hän kertoi minulle kahden kotipaikkakuntalaisensa kuolemisesta jatkosodassa: miehet olivat haavoittuneet heinäkuussa 1941 suhteellisen lievästi ja ambulanssiin nostettaessa olivat sitä mieltä, että kyllä he tästä selviävät. Haavat kuitenkin tulehtuivat kesän helteissä ja miehet kuolivat lyhyen ajan sisällä. Talvisodan kylmyydessä taas hänen mukaansa haavoittuneet selvisivät paremmin.

Joku voisi tehdä tutkimuksen haavoittuneiden kuolleisuudesta 1939–1940 ja kesän 1941 kuolleisuudesta. Miten paljon kuolleiden määrää kasvattaa ajankohta, eli yksinkertaisesti "kesä ja kärpäset"?

Jatkosodan armeijakunnan viestipataljoonan toiminta

Suurta tutkimusvajetta sodan ajan viestitoiminnan tutkimuksessa paikkaa minun kirjoittamani VP 33:n historiikki ja Kaakkois-Suomen Viestikillan hyvä VP 30:n historiikki. Molemmat pataljoonat olivat divisioonien viestiyhteyksistä huolehtivia yksiköitä, mutta sitä ylemmän tason eli armeijakunnan (2–3 divisioonaa ja muita muodostelmia) viestitoimintaa ei ole tutkittu.

Perustavanlaatuisia kysymyksiä olisi puhelin- ja keskuskomppanioiden käyttö ja yhteyksien rakentaminen, etenkin poikittaisyhteyksien rakentamis- ja käyttökäytännöt. Samoin armeijakuntatason salakirjoitusmenetelmät ja peitekieli olisivat hyvin kiinnostavia tutkimuskohteita: VP 33:n yhteydessä pääsin tutustumaan etulinjan peitekielen suunnitteluun ja käyttöön. Etenkin Karjalankannaksella olisi hyvä tutkia, miten armeijakuntatason johto toimi Neuvostoliiton suurhyökkäyksessä kesällä 1944.

Konekiväärien käyttö kesällä 1944

Kuvateksti: "Konekivääreitä tuodaan taisteleville joukoille. Summan lohko 1944.06.18". Kuva: SA-kuva.fi

Tämä on yksi sotahistorian kiistakapuloista. Jalkaväen perustukiase eli raskas Maxim-konekivääri oli todettu jo 1941 suhteellisen sopimattomaksi nopeaan liikuntasotaan. Niitä yritettiin korvata jatkosodan aikana kevyemmillä saksalaisilla konekivääreillä, mutta Saksan tehtaiden pommitukset ja tuotannon suuntautuminen omiin tarpeisiin ehkäisivät tuonnin Suomeen.

Miten Maxim selviytyi kesällä 1944? Hylättiinkö ne soiden ja vesistöjen pohjiin, kuten Tuntemattomassa Sotilaassa esitetään, vai tuhoutuiko niitä – miehistöineen päivineen – Neuvostoliiton teräsjyrän alle ja tulivoimapuutetta paikattiin sotasaalispikakivääreillä ja konepistooleilla?

Suojeluskuntalaisuus, suomalainen sotilasaines ja sodassa selviytyminen

Ilmeisesti suojeluskuntien antama sotakoulutus ja etenkin pienryhmätaktiikan opetus oli hyvin toimivaa. Helsingin Sanomissa oli 13.2.2005 Jukka Kemppisen haastattelu "Vasemmistolaisten pitäjien poikia kuoli sodissa muita enemmän" "Jukka Kemppinen perää selvitystä punapitäjien suurista miestappioista". Tuomo Hirvonen (24.2.2005) ja Tuula Vettainen (23.2.2005) kirjoittivat vastineet, joissa esitettiin suojeluskuntiin kuulumisen lisänneen taistelukuntoa. Vasemmistolaiset eivät mielellään suojeluskuntiin – hyvin ymmärrettävistä syistä! – liittyneet. Suojeluskunnista on onneksi kirjoitettu viime vuosina lisää, joten ehkä tämä tieto löytyy hautautuneena johonkin tutkimukseen.

Tämä heijastui osaltaan myös jalkaväen johtajiin. Periaatteessa suomalaisten onni onnettomuudessa oli "erityisaselajien köyhyys". Jalkaväen johtajiksi – siis ns. suoritusportaaseen – saatiin päteviä johtajia. Vertailun vuoksi Yydysvaltalaiset tuhlasivat omat kykynsä II maailmansodassa nimenomaan erityisaselajeihin, kuten massiivisiin ilmavoimiin, joilla voitiin painostaa ja tukea mutta ei lopullisesti ratkaista taisteluja. Kaupunkipommitusten ansiosta sidottiin kyllä Luftwaffe ja ilmatorjuntajoukkoja, mutta samalla omista resursseista sidottiin kaikkein paras aines toissijaisiin tehtäviin. Liittoutuneiden pommikonemiehistöjen tappiot olivat karmivat.

Yhdysvaltain jalkaväkeen jäi armeijaa 1941–1944 muodostettaessa – kuten Suomen Sotilas asian taannoin muotoili – tonkan pohja, josta kerma oli kuorittu jo useaan otteeseen päältä. Valtaosa brittien ja yhdysvaltalaisten sotaoperaatioista käytännössä epäonnistui 1944–1945. Ensimmäiset tavoitteet saavutettiin, mutta lopullista ratkaisua ei useinkaan saatu aikaiseksi ennen kuin miehet ja tankit loppuivat. Piti aloittaa uusi operaatio, josta taas saavutettiin vain ensimmäiset tavoitteet jne. Liittoutuneet yksinkertaisesti kestivät pidemmän sarjan Pyrrhoksen voittoja kuin akselivallat. 

Suomalaiset pystyivät yleensä välttämään Pyrrhoksen voitot, vaikka moni voitto olikin kallis. Yleensä taistelujen jälkeen kuitenkin jäljellä oli yksikkö joka huollettuna, lepuutettuna ja täydennettynä pystyi jatkamaan taistelua.