https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/05/keskiaikaelokuvien-sotakuvauksissa-moni-asia-menee-pieleen-keskiaikatutkija?utm_source=twitter-share&utm_medium=social (noudettu 5.2.2020)
Tässä pikaisesti muutama juttu. En ole keskiajan sodankäynnin varsinainen asiantuntija, mutta jotakin minäkin tiedän. Erikoisalaani on nimenomaan liukuma keskiaikaisesta sodankäynnistä ruutiarmeijoihin, jolloin suuri määrä keskiaikaisen sodankäynnin ongelmia "ratkottiin".
Ongelma YLEn jutussa on, että koko juttu on kirjoitettu raskaan ratsuväen, ritarien näkökulmasta, jotka olivat näyttävä mutta marginaalinen osa keskiaikaista sodankäyntiä.
Keskiajalla kenttätaistelua vältettiin
Totta siinä mielessä, että ylipäätään taistelua pyrittiin välttämään ja ne olivat todella harvinaisia. Mutta taistelut käytiin yleensä nimenomaan taistelukentillä, avoimilla alueilla, koska komentajat, (aateliset) pystyivät käyttämään muodikasta ratsuväkeä. Vastassa oli yleensä joko tasavertaiset armeijat kooltaan ja taidoiltaan, mutta todella harvoin ratsuväkirynnäkön pysäyttämiseen pystyviä ammattilaisia. Skotlannista on löytynyt 1200-luvun taistelukenttä, jolle skotit kaivoivat siksakkiin ojia rikkoakseen rynnäköivän ratsuväen rivit.
Olennaisinta keskiajan taistelukentillä on arkeologi John Carmanin Bloody Meadows -hankkeen perusteella ollut kirkon tai muun uskonnollisen rakennuksen läheisyys.
Taisteluita vältettiin myös siitä syystä, että vastustajan armeijaa harvoin tuhottiin "viimeiseen mieheen" vaan yleensä se pääsi vetäytymään läheiseen perustamaansa tai valtaamaansa linnakkeeseen. Mistä päästää piiritykseen:
Piiritys oli yleisempää
Totta, mutta harvoin johti rynnäkköön linnakkeeseen vaan usein turvauduttiin neuvotteluihin tai näännytykseen. Piirityksen voidaan katsoa olleen erillään taisteluista.
Usein tämä oli tuhoisin sodankäynnin muoto - piirittäjälle, sillä yleensä piirittäjien keskuudessa puhkesi leirissä tai muussa majoituksessa huonon hygienian vuoksi kulkutautiepidemia. Lena Huldénin teoksessa Kuusijalkainen vihollinen: niveljalkaisten vaikutus länsimaiseen sodankäyntiin (2008)on asiasta enemmän.
Nuolia ei ammuttu taivaalle
Tästä on väitelty hemmetisti. Totta on, että jousien maine perustuu yhteen taisteluun eli Agincourtiin. Usein kävi myös niin, että nopeasti liikkuva ratsuväki lahtasi jousimiehet.
Todennäköisesti, jos käytössä oli koulutettuja jousimiehiä, nuolet todellakin ammuttiin kaaressa jalkaväkirivistöjen takaa kaaressa, koska kaaren loppuvaiheessa nuolella on suurin lävistysvoima ja ase kantaa pidemmälle. Kohtisuoraan ampuminen pudottaisi lentomatkaa ja on muistettava, ettei jousilla ammuttu yksittäisiä vihollisia vaan vihollismassaa. Samoin on muistettava, että ammattimaiset jousimiehet olivat suhteellisen harvinaisia. Iso-Britanniassa pitkäjousimiesten luominen edellytti koko yhteiskunnan organisointia, että riittäisi miehiä tämän vaativan aseen käyttöön. Seurauksena arkeologit ovat löytäneet taistelukentiltä luurankoja, joiden toinen puoli on epämuodostunut aseen vaatiman voiman jatkuvasta käyttämisestä.
Sivumennen sanoen, tulinuolien käyttö elokuvissa on naurettavaa: itse nauroin katketakseni Vikings-sarjan Lagarthan hautajaisille, jossa kilpineidot ampuivat jäähän tulinuolia. Toimivan tulinuolen aikaansaaminen on vaikeaa, muuten nuoli sammuu kesken lennon. Siihen ei riitä, että sivelee vähän pikeä nuolen päähän. Ylipäätään tulinuolen käyttö on ollut hyvin marginaalista, jos sellaisia on saatu aikaan. Mainittakoon, että jos myöhemmin tykinkuulilla haluttiin tuhota vihollisen laivoja tai ruutivarastoja oli helpoin tapa tuhovaikutuksen maksimoimiseksi lämmittää kuula erillisessä uunissa tätä tarkoitusta varten.
Haarniskat eivät olleet valtavan kömpelöitä
Tämä on hyvin oikaistu väite. Haarniskat olivat yllättävän käteviä, mutta hyvin kalliita ja vain ammattilaisten käytössä. Eli sodankäyntiä käsitellään taas marginaalisen ryhmän näkökulmasta.
Miekalla pistäminen oli lyömistä tehokkaampaa
Totta, erittäin totta MUTTA yleensä ihmisen reaktio miekalla on lyödä sillä, ei pistää. Keskiajalla koulutetut ammattisoturit olivat kalliita ja kouluttaminen elinikäistä: taistelukentiltä on löytynyt ruumiita, joiden miekkakäden luut ovat suorastaan epämuodostuneet. Useammin taistelukentillä esiintyi vähemmän koulutettua väkeä, jotka eivät osanneet käyttää kunnolla asettaan. Keihäät ja erilaiset salkoaseet olivat yleisempiä ja myös hyvin tappavia. Jos maallikolle antoi miekan, niin tämä yleensä huitoi sillä kuin nuijalla.
Kaikkein tappavin haarniskojen läpäisemiseksi kehitetty ase ennen ruutiaseita lienee ollut taisteluvarsta, jota hussilaiskapinalliset käyttivät. Ideana ei ollut läpäistä haarniskaa, vaikka varstoihin kiinnitettiinkin piikkejä, vaan iskeä panssariin sellaisella voimalla, että pelkkä "täräys" ainakin tainnutti ellei peräti tappanut ritaria. Toinen yleinen tapa oli kiskoa ratsumiehet salkoaseilla satuloista (engl. billhook ja billmen) ja yksinkertaisesti hakata nämä palasiksi maassa tai tuikkia panssareiden aukkoihin tikarilla.
Pistäminen todellakin on tappavampaa, koska sillä ulottuu sisäelimiin aiheuttaen enemmän tuhoa. Lyöminen, jossa tuloksena elokuvissa käsi tai pää lentää irti komeassa kaaressa näyttää vaaralliselta (ja tietty on) mutta yleensä lyömisessä isku on helppo torjua ja pysähtyy johonkin panssarin osaan: jopa paksu nahkaremmi riittää torjumaan lyönnin tai ainakin viemään siitä suurimman osan tehoa. Samurait ja taitavat ritarit tietty iskevät leffoissa leveän lyönnin vaakasuunnassa panssariin ja lentää komea verikaari, mutta todellisuudessa näin ei käy vaan isku jäisi tehottomaksi.
Elokuvamiekkailusta: "swashbucklingille" kuten Robin Hoodeissa ja Zorroissa, nauretaan jo, mutta yleensä "keskiaikaa" kuvaavissa elokuvissa taistelu hajoaa sarjaksi kaksintaisteluita. Tämä on elokuvallisesti näyttävää mutta epätarkkaa. Todennäköisesti tällaisessa kaaoksessa sankarin elinikä laskettaisiin sekunneissa, eikä hän pystyisi lyömään kymmenessä erillisessä kaksinkamppailussa kolmeakymmentä vihollista.
Keskiajalla sodankäynti muuttui humaanimpaan suuntaan
Kun ritarit alkoivat sydänkeskiajalla eriytyä omaksi yhteiskuntaluokakseen, he alkoivat luoda käyttäytymisen ja kuluttamisen tapoja, jotka erottivat heidät alemmista luokista. Tämän kulttuurin muotoutumiseen vaikutti etenkin kristillinen arvomaailma. Tämä näkyi myös taistelukentillä: ritarit eivät surmanneet toisiaan mikäli se oli suinkin mahdollista. Etenkin 1100-luvulta alkaen aateliset otettiin yleensä vangeiksi. Tässä oli taustalla myös rahatalouden kehitys. Vangeista voitiin saada hyvät lunnaat. Tahkokallion mielestä tässä muutoksessa ei voi kuitenkaan sivuuttaa arvomaailman muuttumista.
Ja tämä:
"Keskiajan myötä siviilien asema parani"
Orjuus oli ollut olennainen osa antiikin Rooman yhteiskuntaa, ja varhaiskeskiajalla (n. 500-1000) orjakauppa oli yhä yleistä. Sotaa käytiin myös orjien saamiseksi, mikä oli siviiliväestön kannalta julmaa ja raakaa. Naiset ja lapset olivat halutuinta saalista, kun taas miehet useimmiten tapettiin.
Tilanne muuttui melko nopeasti sydänkeskiajalla alkaneen ritariuden nousun ja yhteiskunnallisen kristillisen reformin myötä. Yhtenä tekijänä taustalla lienee kristillisten ajattelijoiden vuosisatoja jatkunut orjuuden ja orjakaupan paheksuminen. Tämä alkoi vaikuttaa, kun kirkon asema kulttuuristen normien asettajana vahvistui.
Orjuus ei kadonnut kokonaan, mutta muutos oli valtava, ja siviilien kannalta se oli myönteinen. Sota ei välttämättä merkinnyt enää niin paljon kärsimystä kuin aikaisemmin.
Sodankäynti ei tainnut olla aivan niin julmaa, eikä keskiaika ihan niin pimeää, kuin elokuvissa ja tv-sarjoissa esitetään.
Suoraan sanottuna: kukkua! Keskiajalla sodankäynti ei ollut sarja taisteluita vaan julmaa ja hidasta näännytyssotaa jossa vastustajan talous pyrittiin romahduttamaan. Miten? Tuhoamalla vastustavan hallitsijan veronmaksajat. Ranskalainen termi chevauchée tarkoitti hevosmiesten rynnäkköä, jossa pellot ja kylät ryöstettiin ja poltettiin ja asukkaat vangittiin ja/tai surmattiin. Termin ymmärtäminen on elintärkeää keskiaikaisen sodankäynnin avautumiselle. Juuri hitaasta "ryöstelysodasta" johtuen, jota voitiin käydä vain kesäisin kun hevosille riitti rehua, sodat venyivät "satavuotisiksi sodiksi". Talvella oli yleensä sanomattakin solmittu aselepo, kun joukot olisivat nääntyneet. Keskiajan linnoitusten tiheys on muuten suoraan sidoksissa peltojen tuottoon. Mitä tuottavammat pellot, sitä suuremmat tulot ja vöestä ja edelleen paremmat mahdollisuudet rakentaa ja ennen kaikkea ylläpitää linnoja. Alueilla, joilla pellot tuottivat vähän on myös vähän linnoituksia.
Yksi olennainen osa keskiaikaista sodankäyntiä ja kuninkaan/ruhtinaan ja alamaisen suhdetta oli, että kuningas pyrki suojelemaan alamaisiaan vihollisen ryöstöpartioilta. Suomessa näitä partioita on esiintynyt lähes yhtäjaksoisesti rautakaudelta aina Suomen sotaan asti 1808–1809, kun itärajan ylitulleet karjalaiset sissit, usein venäläissotilaiden tukemina ovat iskeneet suomalaiskyliin ja suomalaiset taas takaisin.
On myös huomattava, että orjakaupan ja sodankäynnin rajoituksen koskivat ainoastaan kristittyjä (Ruotsi kielsi orjakaupan kokonaan vasta 1800-luvulla). "Pakanoita" se ei suojellut ja monet paavin kieltämät keksinnöt, kuten jalkajouset ja harakanvarpaat eli varhaiset maamiinat, olivat sallittuja muslimeita vastaan taistellessa. Ristiretkien, kerettiläisiä tai muslimeita vastaan tehtyjen päätteeksi toteutuneet verilöylyt olivat kammottavia.
Eli keskeinen nootti: artikkeli on kirjoitettu pelkästään aateliston näkökulmasta, joka vastasi vain murto-osaa yhteiskunnasta. Tavallisen rivisotilaan ruma ja ikävä elämä ei siitä välity. Todennäköisesti heidät lahdattiin taistelun päätteeksi, tai hyvässä onnessa värvättiin korvaamaan omia tappioita.
