Väärin haudattu sotamies

Kuva: atena.fi

Kas niin, ensimmäinen laajalle yleisölle tähdätty tietokirjani on nyt kirjakaupoissa. Näin sitä ainakin Turun Akateemisessa Kirjakaupassa kansatieteen -osaston ylähyllyllä. Hankala paikka, kun on niin korkealla, mutta samalla rivillä on kyllä jonkun ihme Uno Harvan teoksen uusintapainoskin, eli saattaa olla hyvässä seurassa.

Väärin haudattu sotamies - kummitustarinoita Suomen taistelukentiltä (Atena 2018, sidottu ja E-kirja) on ensimmäinen sotiin liitettyjä sotatarinoita kokoava suomenkielinen teos. En ole löytänyt viitteitä siitä, että vastaavanlaista kirjaa olisi julkaistu muuallakaan. Kummitustarinakokoelmissa on toki toisinaan alaluku sota-ajan kummitustarinoille, mutta yleensä ne 1) keskittyvät 1900-lukuun eli maailmansotiin ja 2) pitävät sisällään paljon muutakin kuin kummitustarinoita, kuten enneunia ja aavistuksia. Itse pidin kriteerit tarkkoina, eli kokoamissani sotatarinoissa esiintyy kummitus joka nähdään/kuullaan/haistetaan tai muuten aistitaan.

Tarinat on jaettu lukuihin ajoituksen perusteella, alkaen esihistoriasta ja rautakaudesta, sillä joillakin linnavuorilla kummittelee. Samoin rautakautisista kalmistoista, joihin on haudattu ilmeisesti väkivaltaisia tai väkivaltaisesti kuolleita vainajia, kerrotaan yhä kummitustarinoita mutta niiden merkitys on jo muuttunut. Teoksessa on runsaasti "vanhempia tarinoita", jotka lienevät syntyneet 1200–1600 -luvuilla suomalaisten, hämäläisten, venäläisten ja karjalaisten välisten rajasotien aikana. Kertojat eivät anna niille ajoitusta, mutta sinänsä ne ovat hyvin mielenkiintoisia ja niiden juonen tunnistaa myöhemmistä isovihan, Suomen sodan ja vuoden 1918 tapahtumien tarinoista. Vanhimmat ajoitetut tarinat liittyvät Ruotsin ja Venäjän varhaisiin sotiin sekä nuijasotaan.

Kummitustarinoita sota-ajoilta on runsaasti, ja monesti sama tarina on kerrottu lähes joka kylässä ja pitäjässä. Yleisimmistä tarinoista esitän kirjassa muutaman esimerkin ja mainitsen, että tarina tunnetaan monilla paikkakunnilla. Näin tarinoissa on suurta variaatiota eikä lukijan tarvitse lukea kolmeakymmentä toisintoa samasta jutusta. Kummitustarinoissa on omana taustoituksenani tiedot tarinan yleisyydestä (harvinainen/yleinen), ja historiallisesta taustasta. Parissa tapauksessa olen rikkonut kronologista etenemistä asettaakseni samasta paikasta ja tapahtumasta kertovat, mutta eri aikoihin sijoitetut tarinat samaan yhteyteen vertaamista helpottaakseni.

On tiettyjä aihepiirejä, joihin ei sotaisuudesta ja kauhutarinoista huolimatta jostain syystä liity kummituksia. Esimerkiksi kuulun myyttisen suomalaisen sotasankarin Laurukaisen ryssänsaariin yms. surmaamat venäläissotilaat eivät jostain syystä koskaan kummittele. Annan tällaisissa "kummituksetomissa" tapauksissa lyhyen esimerkin yleisestä aihepiiriin liittyvistä tarinasta (esimerkiksi juuteista), koska toisinaan kummitusten puuttuminen on kaikkein merkillisintä. Esimerkiksi pro gradu -aiheeseeni hattujen sotaan (1741–1743) ei liity ainuttakaan kerättyä tai tunnettua kummitustarinaa, vaikka Itä-Suomen kyliä hävitettiin asukkaineen hyvin väkivaltaisesti.

Yhden asian toivon lukijan huomaavan: teoksen viite- ja lähdeluettelosta käy ilmi käyttämäni lähteet, mutta ei läpikäymäni. Turun yliopiston Teutori-kirjastoon kuuluu erinomainen paikallishistoriikkien hylly, jonka kävin läpi niin tarinoita etsiessäni kuin tutkiessani joidenkin kummitustarinoiden taustoja. Esimerkiksi vuoden 1918 tarinoissa käytin taustoittamiseen Sotasurmat-tietokannan lisäksi myös paikallishistorioita ja yleistä vuoden 1918 kirjallisuutta. Osassa tapauksia sama tarina löytyi useista lähteistä, jolloin laitoin sen/ne luotettavan/luotettavat lähteen/lähteet, jonka/jotka lukija saa helposti käsiinsä verkosta, kirjastosta tai kirjakaupasta. Osasta tarinoita löytyi taustatietoa ainoastaan kuntien matkailusivustoilta. Ilmeisesti tällöin lähteenä on käytetty jotakin paikallislehden artikkelia, jonka penkominen esille vuosikerroista olisi vienyt liikaa aikaa. Samoin yritin II maailmansodan tarinoissa etsiä taustaksi kertojan omasta yksiköstään antamien tietojen perusteella sotapäiväkirjan mainintoja, mutta tämä osoittautui harvinaisen niukaksi lähteeksi. Parissa tapauksessa totesin, että tarina on ilmeisesti kokonaan keksitty tai yksityiskohdat ovat muuttuneet niin perusteellisesti, ettei alkuperäistä historiallista tapahtumaa ole löydettävissä.

Kirjan kategoriointi on ollut mielenkiintoista: osa myyjistä sijoittaa sen historiaan ja sotahistoriaan, osa kansatieteeseen ja osa matkailukirjoihin (!). Viimeisimmän kategorian ymmärtää; yritän suusanallisesti ja kontekstitiedoissa selittää tapahtumapaikan mahdollisimman tarkkaan, joten kirjaa voi suositella kesälomalukemisiksi niille, jotka haluavat ajella Suomen halki sota-ajan aaveita metsästämässä. Osa kummituksista vaatii tosin viikonloppuista työntekoa, sillä ne näyttäytyvät vain sunnuntaisin rangaistuksena 3. käskyn eli lepopäivän pyhittämisen rikkomista.

Karjalan Viesti: ja muita rintamalehtiä

Vietin 7.–8.2.2018 aikaa Turun Yliopiston Raisiossa sijaitsevassa sanomalehtiarkistossa digitoiden järkkärikamerallani Karjalan Viesti -lehtiä. Rintamalehti oli – erikoisnumeroita lukuun ottamatta – nelisivuinen sanomalehti joka ilmestyi noin joka toinen päivä,

Aivan kaikkia numeroita ei arkistossa ollut ja vuosi 1944 alkoi elokuun puolivälistä, joten jätin nämä kuvaamatta. Katunen viimeistä vielä, mutta arkisto oli pian sulkeutumassa (ma–ti ja ke–pe 9–15 ja ke 12–18 tällä hetkellä) joten en halunnut käyttää aikaa niihin.

Karjalan Viestin ensimmäinen numero oli nimeltään Karjalan Miekka. Karjalan Miekka 4.7.1941. Etusivu

Sen sijaan samasta kansiosta löytyi Koulutuskeskus 16 (Peräpohjolassa Kemissä) lehti Kasapanos, jonka numerot kuvasin.

Joten nyt, jos joku tarvitsee Karjalan Viesti -lehdestä pikaisesti jotakin numeroa tai artikkelia, löytyy minulta:

Vuosi 1941 kokonaan (1. Numero nimellä Karjalan Miekka)

Vuosi 1942 kokonaan

Vuosi 1943 osittain: ajalta 1.1.–14.8. sekä 18.12. ilmestynyt lehti + joulunumero + lukemisto. Vuonna 1943 Karjalan Viesti ei ilmestynyt ajanjaksona 10.–28.4.192, koska lehden painokoneita korjattiin.

Ajattelin julkaista 75 vuoden takaisia uutisia, joten tässä Karjalan Viesti 7.2.1943:

Karjalan Viesti 7.2.1942: sivu 1

Karjalan Viesti 7.2.1942: sivu 2

Karjalan Viesti 7.2.1942: sivu 3

Karjalan Viesti 7.2.1942: sivu 4

Muita lehtiä Raisiossa

Turun yliopiston kirjaston sanomalehtiarkistosta löytyy myös seuraavat rintamalehdet/joukko-osastolehdet (perässä julkaisuvuodet, ei siis välttämättä kokonaisia vuosikertoja). Sain listan ystävälliseltä kirjastovirkailijalta. 

Nämä ovat pian Finnassa haettavissa:

Aseveli 1939–1945

Aallokas 1942–1944

Asemies 1940

Esa 1941

Front–Kuriren 1944

Gazeta Voennoplennih 1941

Jousi 1942

Jousimies 1941

JP–4 1937–1938

Jääkäri 1935–1938

Karelens Kurir 1941–1943

Karjalan Miekka 1941 (yksi numero, Karjalan Viestin ensimmäinen numero!)

Karjalan Viesti 1941–1944 (puuttuu 1943 ja 1944 numeroita. Löytyy "Lukemisto", jota julkaistiin 1943 sekä joululehdet)

Kasapanos 1942 (laitan numerot tähän blogiin pian erillisessä postauksessa!)

Korven Kaiku 1941–1944

Koti ja rintama 1940

Koti ja kasarmi 1931–1944

Kustbössan

Kypärä 1941–1942

Kotirintama

Kuopion Kaiku

Korsukuriren 1942–1943

Haka 1941–1942

Hangon Rengas 1941

Hemmet och Kasern 1941

Hemfronterns Ungdom 1941

Kannas 1941

Kalevan Kontio 1941

Kutsu 1941

Kuusankoskelainen 1943–1944

Korpisoturi 1941–1942

Korven Viesti 1942–1944

Kustfronten 1941

Karelien Kurir 1941, 1944

Karelischier Kurier 1941

Lappland Kurier 1941–1944

Linnoittaja 1942–1944

Matka-Motti

Motti-Matti 1941

Nohicari 1941–1942

Nuori sotilas

Pamaus

Paukku

Pollen hirnahduksia

Provposten

Paateneen viesti (listassa: "Paanteneen viesti") 1942–1944

Pohjan Poika 1939–1944

Sovernoe Slovo 1941–1944

Sotilaan ääni 1942–1943

Tappara 1941

Toipuva Sotilas 1942

Tyrjän Lehti 1944

Piiskajääkäri 1942

Pilven Veikko 1939–1944

Rannikkorintama 1941

Rintamamies 1930–1944

Rannikkovartija

Rannikon Viesti

Raja-Sissi

Satakunnan Karhu

Sisä-Suomen Vartija (tai Sisäsuomen Vartija)

Tunturijääkäri

Warkaus

Vapaa Karjala 1941–1944

Viesti 1939–1940

Uutisia ja tiedonantoja reserviläisille

Laajin kokoelma rintamalehtiä Suomessa on Maanpuolustuskorkeakoululla (MPKK). Toivottavasti saavat määrärahat ja vapaaehtoiset/työläiset diginointiprojektiin...

Arkeologiaa jatkosodassa: Kivikoski Vitelessä 1943

Olen piruuttani monen muun jutun ohessa kerännyt pientä kokoelmaa itselleni sodan alla tehdystä arkeologiasta. Tieteen tekemisessä kuolemanvaaran alla on jotain liikuttavaa. Se on melkein kuin istuttaisi omenapuun, vaikka huomenna tulisi maailmanloppu.

Suomessa merkittävimmän tapauksen muodostaa luonnollisesti Ella Kivikosken (silloinen arkeologian dosentti, myöhemmin professori) kuuluisat kurgaanikaivaukset Itä-Karjalan Vitelessä kesällä 1943. Myös Aarne Äyräpää touhusi Itä-Karjalassa, mutta tiedot hänen toiminnastaan ovat sangen hajanaisia. Mainitsemisen arvoinen suoritus on myös valokuvien ja piirrosten tekeminen Petroskoin (silloinen Äänislinna) museon arkeologisista kokoelmista Muinaistieteellisen toimikunnan käyttöön. On huomattavaa, että alkuperäisten esineiden ainoaksi oikeaksi paikaksi katsottiin Itä-Karjala, eli niitä ei ruvettu raijaamaan Helsinkiin. Arkeologeja kiinnostikin lähinnä vertailumateriaalin saaminen.

Pidin keskiviikkona 22.3. luennon tiedemiehistä Itä-Karjalassa ja luonnollisesti nyt oli mitä sopivin tilaisuus ja syy perehtyä Viteleen kaivauksiin. Kurgaanien kaivausta oli suunniteltu jo pitkään Muinaistieteellisessä toimikunnassa ja se oli kaikkein tärkeimpiä toimikunnan tutkimustavoitteita vallatussa Itä-Karjalassa. Tavoitteena oli tutkia alueen asukkaiden muinaista alkuperää, mutta tutkimuksille ei käsittääkseni oltu saneltu ennalta lopputulosta, jonka mukaan tutkimusten piti osaltaan osoittaa Suur-Suomi oikeutetuksi esihistoriallisiin todisteisiin vedoten. Todennäköisesti apurahahakemuksessa, tutkimuslupa-anomuksessa ja keskusteluissa sotilashallinnon sekä Valtion tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan kanssa selitettiin että tutkimukset todistaisivat tämänsuuntaista, mutta yleensä tutkijat pitivät päänsä kylmänä.

Kaivausten tulokset on julkaistu vuonna 1944 artikkelissa "Zur Herkunft der Kalerier und Ihrer Kultur"* teoksessa Acta archaeologica 15 (s. 1-28). Kirjastotietokannan perusteella lähin kappale taitaa olla Ruotsin Kansalliskirjastossa, mutta en nyt ryhdy etsimään sitä sen tarkemmin.

Vitelenjoki ympyröitynä sinisellä. Sotahistorijoitsijoille paikka on tuttu puna-armeijan maihinnousupaikkana suomalaisten selustaan kesällä 1944.

Raportti

Tässä siis alkuperäinen raportti puhtaaksikirjoitettuna (linkki lopussa kokoraporttiin). Leikkasin ja liitin tekstin PDF:stä suoraan tekstitiedostoon ja siistin sitä, mutta tekstin seassa lienee joitakin virheitä yms. joita silmäni ei hoksannut.

Kertomus hautakumpujen kaivauksesta Vitelen Pirdoilan kylässä 17.6. -26.6. 1943. Liitteinä 10 karttaa ja valokuvalevyt 13457/80 ja 13484/505.

Keväällä 1943 sai allekirjoittanut Suomen Muinaismuistoyhdistyksen anomuksesta Suomen kulttuurirahastolta apurahan arkeologisia kaivauksia varten Vitelen ja Tuuloksenjoki alueilla Itä-Karjalassa. Apurahan edellyttämän tutkimusmatkan suoritin 9.6. –1.7.1943. Matkatoverinani oli maisteri Annikki Nisula. Venäläisestä kirjallisuudesta tiedettiin, että venäläinen arkeologinen retkikunta professori V. I. Ravdonikasin johdolla v. 1929 oli suorittanut muinaisjäännösten inventoinnin sanotulla alueella löytäen ja tutkien siellä useita kurgaaneja (hautakumpuja). Ravdonikasin selostuksesta päätellen oli joitakin kurgaaneja jäänyt kaivamatta, ja matkani tarkoituksena oli mikäli mahdollista, niiden tutkiminen.

Osoittautui kuitenkin, että kurgaanit Ravdonikasin mainitsemilla paikoilla Vitelenjoella, jonne ensiksi asetuimme, olivat joko loppuun kaivetut tai muuten joutuneet hävityksen alaisiksi. Niinpä esim. Ravdonikasin joen suupuolessa löytämän ja osaksi kaivaman kurgaaniryhmän paikkaa ei useaan otteeseen tapahtuneesta etsiskelystä ja tiedusteluista huolimatta enää löydetty, ja luultavasti oli sen kaksi jäljellä olevaa kumpua hävinnyt metsätoimiston tieltä. Asukkaat eivät yleensä tienneet suoritettujen kaivausten paikkoja, vaikka useimmat muistivat sellaisia joskus suoritetun.

Niinpä ei esim. Suksen talon emäntä, jonka talossa venäläiset olivat majailleet, tuntenut kaivauspaikkaa. Eräät maininnat siihen suuntaan, että kaivajat olisivat olleet Vitelessä vain joitakin vuosia sitten saattavat merkitä, että venäläisten taholta olisi tehty toinenkin, myöhempi tutkimusmatka, josta kirjallisuudessa ei kuitenkaan ole näkynyt tietoja.

Simanniemen kylän luona Kalmanniemellä, jossa venäläiset matkallaan olivat suorittaneet koekaivauksia, ja jossa perunakuoppien hävittämien kurgaanien ohella saattaa olla maanalainenkin kalmisto, oli niemekkeen keskiosa peltona Ja kylvetty. Suunnitellut kaivaukset siellä oli siis jätettävä.

Valokuva paikasta levyt 13455/6, 13482.

Käynti Tuuloksenjoella osoitti sielläkin työt mahdottomiksi. Joenvarren kylät olivat miltei kauttaaltaan palaneet ja väestö siirtynyt muualle. Löytöpaikkojen määrääminen kirjallisten tietojen nojalla osoittautui mahdottomaksi ja miinavaara esti muinaisjäännösten etsiskelyn.

Niin ollen jäi ainoaksi mahdollisuudeksi etsiä venäläisiltä ehkä huomaamatta jääneitä hautakumpuja, ja viikonpäivät kuluivatkin kulkiessamme Vitelen-ja Nousemajoen varsia tässä tarkoituksessa. Onni oli sikäli myötäinen, että keksimmekin kaksi hautakumpua Pirdoilan kylässä, Vitelenjoen etelärannalla, vastapäätä Trissoilan kylää. Näiden kaivaus muodostui matkan päätehtäväksi. Nousemajoelta ei kumpuja laisinkaan löytynyt, ja nähtävästi onkin sen varsi ollut asumaton. Pirdoilan hautakummut, joiden asema käy selville oheisesta top. kartan jäljennöksestä, olivat Vitelenjoen toisella, korkeammalla terassilla, Trissoilan kylää vastapäätä, ns. Kankaanpellon laidassa (ks. karttaliite 2).

Raportin kartta. Kuva: Museovirasto.

Ne olivat aivan lähekkäin ja suunnilleen samankokoiset ja -korkuiset ( 1. 13458 /60 r 13487). Pohjoisempi n:o I oli pyöreä, verrattain säännöllinen, poikkileikkaukseltaan n. 10 m, korkeudeltaan n. metrin. Eteläisempi, N:o II, oli pitkulainen, epäsäännöllisempi, n. 7 x 10 metriä. Kummassakin kurgaanissa tavattiin ruumishautoja. Kurgaanien pohjapiirrokset ja profiilit karttaliitteessä 1.

Kurgaani I

(Karttaliite 1, levyt 13457/68, 13484/92) 

oli ruohopeitteinen, tehty hienosta valkoisesta hiekasta. Sen keskiosassa oli kasvanut koivu, jonka poltettu kanto oli jäljellä, muuta suurempaa kasvullisuutta kummun alueella ei ollut. Lähellä kantaa oli maahan kaivettu kuoppa, jossa oli verrattain runsaasti hiiliä. Se samoin kuin koivun juuret olivat pahasti hävittäneet hauta n:o I:n. Irtolöytöjä kurgaanista tehtiin vain joitakin. Niitä olivat muutamat raudan savi astian- ja palaneen luun palat. Erityisesti mainittakoon suuri varsiputkellinen keihäänkärki, joka löytyi haudan n:o 4 yläpuolelta, ja joka kenties kuuluu siihen (11367:70). 

Saman haudan yläpuolelta, täyte maasta tavattiin pieneltä rajoitetulta alueelta vähäinen määrä (vain 3 gr) poltettuja luita ja niiden kanssa yhdessä kaksi muodottomaksi sulaneen lattean pronssiesineen palaa. Tässä luulisi kernaasti olleen polttohautauksen, mutta palaneiden luiden niukkuus ei tee sitä sittenkään todennäköiseksi.

Kurgaani I ennen putsausta. Kuva: Museovirasto.

Hauta 1 (miehen hauta)

Löydöt 11367:6-17. Karttaliite 3.

Hauta on ilmeisesti alunperin tehty kumpuun, n. 45 cm syvyyteen, päätellen nahkakukkaron jäännöksistä ja sen päällä olleista rautapunnuksista, jotka tuntuivat olevan alkuperäisessä asemassaan. Sen sijaan oli pääkallo, joka oli n. 25 cm edellisiä korkeammalla samaten kuin muutamat hajalliset luupalat, jotka niinikään nähtävästi ovat tästä haudasta, ilmeisesti siirtyneet paikoiltaan. Hauta oli nähtävästi ollut suunnassa etelä-pohjoinen: pääkallo oli löydettäessä haudan S-osassa. Haudan muotoa ei varmuudella voitu määrätä ja karttaan piirretyt haudan reunaviivat vastaavat oikeastaan vain tällä kohdalla tavattua liikuteltua löysää maata. Hautaan kuuluu todennäköisesti myöskin rautaveitsi 11367:17.

Hauta 2 (miehen hauta )

(Löydöt 11367;19-35, karttaliite 4, levyt 13462-13464, 13465, 13488),

sijaitsi kurgaanin 0-osassa. Vainaja oli haudattu suorakaiteenmuotoiseen n. metrin levyiseen ja 2,20 metrin pituiseen puukehykseen, joka oli tehty n. 20 -25 cm levyisestä ja 5 cm paksuisesta laudasta (kuvassa levy 13463-5 näkyy arkun reuna tummana juovana, kuvassa levy 13462 on päätelauta kaivettu esiin ja erottuu tummana kuviona). Vainaja on haudattu pää etelässä, jalat pohjoiseen päin. Haudan syvyys kummun pinnasta oli n. metri, ja haudan pohja nähtävästi n. 30 cm alkuperäistä maanpintaa syvemmällä. Kehys oli siis nähtävästi pantu matalaan maahan kaivettuun kuoppaan. Haudan yläpuolella, kenties hautaan kuuluvana tavattiin suuri rautainen keihäänkärki, 11367:70, joka oli vinosti pistetty maahan (ks. 1. 13488).

Luuranko oli säilynyt verrattain hyvin: yläraajojen luut olivat kuitenkin suuremmaksi osaksi hävinneet, ja pääkallo pahoin maatunut. Kalusto oli kuten kartasta käy ilmi hyvin rikas. Vainajan pään yläpuolella oli koukullinen rautaesine ja naskali (?), haudan vasemmassa alakulmassa kirves ja keihäänkärki, keihäinkärjen putken suu pantuna kirveen etulapetta vastaan kärki haudan alapäähän päin. Vainajan vyötäisten vasemmalla puolella oli kampa, veitsi ja tulusrauta. Oikean olkavarrenluun luona, oikeimmin kait vainajan kainalossa olivat nahkakukkaron jäännökset, vaaka puukotelossa, punnukset, lukko ja avain. Kukkarossa oli mm. saksalainen hopearaha, lyöty Saksissa Otto III:n aikana, ns. Otto Adelheidin raha (980-1002). Vainajan kaulan kohdalla oli pronssinen hevosenkenkäsolki nupit alaspäin, toinen kaari pystyssä, oli alempana rinnalla. Hopeinen rannerengas ruumiin oikealla puolella on nähtävästi ollut vainajan ranteessa. Mitään jäännöksiä kannesta tai kehyksen pohjasta ei tavattu.

Kurgaani I:n Hauta 2, joka osoittautui hyvin rikkaaksi. Ilmeisesti Suomenkin puolella vaa'at on annettu vainajille mukaan puulaatikoissa. Annikki Nisulan piirros. Kuva: Museovirasto.

Hauta 3 miehen hauta

(Löydöt 11367:36-38; karttaliite 5, levy 13466)

kummun S-osassa, suunnassa 0-W (pää idässä). Vainajasta oli säilynyt vain pahoin maatunut pääkallo ja joitakin alaraajojen luita, jotka juuret olivat siirtäneet paikoiltaan. Haudan syvyys kummun pinnasta oli n. metrin ja nähtävästi oli tämäkin hauta siis tehty alkuperäistä maanpintaa syvemmäksi. Kehys, joka nähtävästi on ollut edellisen haudan kehyksen kaltainen, on vain osaksi säilynyt. Toinen pitkä sivu ulottuu oikeanpuolisessa yläkulmassa päätylautaa pitemmälle. Luiden ja esineiden yläpuolella oli kehyksen alueella kauttaaltaan ruskeaa maata, oikeammin maatunutta puuta ja siitä päätellen on haudassa ollut kansi. Rautakalustona oli vain kirves vainajan oikean olkapään kohdalla, tulusraudan puolikas vyöllä vasemmalla puolella ruumista ja veitsi alaraajojen luiden keskell.

Hauta 4 miehen hauta

(Löydöt 11367~39-63 karttaliite 6, levyt 13467/8, 13490)

sijaitsi aivan kummun keskipisteessä, kehyksessä, joka oli pantu maahan kaivettuun kuoppaan. Kehys erottui ruskeana suorakaiteenmuotoisena juovana, mutta oli vain parissa kohden kiinteämpänä havaittavissa. Syvyys kummun pinnasta oli lähes 1,5 m.

Luuranko oli verrattain hyvin säilynyt, mutta pääkallo puuttui kokonaan, ja nähtävästi on vainaja haudattu päättömänä. Haudan suunta oli S-N, pää etelässä, jalat kehyksen reisiluun päälle tai kohdalle pohjoista kohti. Hautakalusto oli runsas. Kehyksen päälle tai alle (?) oli haudan itäreunalle pantu leveäteräinen sotakirves terä kehykseen päin. Säilyneestä puuvarren osasta näkyy että sen terä kehykseen varsi on ollut alapäähän päin. Vainajan oikeassa ranteessa oli pronssinen rannerengas, vasemmassa kainalossa vaaka kotelossaan, kukkaro sisältöineen, punnuksia ja helmiä. Vyöllä, vasemmalla, oli tulusrauta, avain ja veitsi. Kaulan kohdalla hevosenkenkäsolki.

Kurgaani II

(Karttaliite 1, levyt 13457, 13493/505, 13469/80)

Kurgaani II ennen kaivauksia. Taustalla Kurgaani I. Kuva: Museovirasto.

Hautasalvoksia Kurgaanissa II. Kuva: Museovirasto.

Kurgaani II kaivaukset menossa. Kuva: Museovirasto.

oli edellistä epäsäännöllisempi ja sillä kasvoi pensaita ja jokunen kitukasvuinen koivu. Keskellä oli valtava männyn kanto, pohjakasvullisuutena pitkää karkeaa ruohoa.

Kurgaani osoittautui sisältävän neljä rivissä sijaitsevaa ruumishautaa (levyt 13470/3, 13505) sekä jäännöksiä viidennestä. Kaikille oli ominaista neljästä hirrestä salvettu hautakehys, joka oli erinomaisen hyvin säilynyt. Kaikki haudat olivat suunnassa S-N.

Hauta 5. Naisen (?) hauta.

(Löydöt 11367:76-78, karttaliite 7, levyt 13474/6, 13498/501).

Vainaja oli haudattu neljästä hirrestä tehtyyn puusalvokseen, jonka lyhyen päin hirret olivat n. 15, pitkien sivujen n. 20 cm paksuiset. Salvoksen leveys (hirsien sisäsivuilta laskien) oli n. 70 cm, pituus n. 210 cm. SO-kulmassa oli kulmauksen alle sijoitettu puupaakku, pitämään kehystä horisontaaliasennossa. Salvoksen nurkkareunus näkyy selvästi kuvissa levyt 13476 ja 13500/01, ks. myös profiilia karttaliitteessä N:o 7.

Haudan N-osassa oli kauttaaltaan ruskeata murentunutta puujätettä, nähtävästi kannesta, mutta S-päästä se puuttui, ja kansi ei siis ole peittänyt koko kehystä. Luurangosta ei löytynyt mitään jäännöksiä. Ainoat löydöt olivat kumolleen sijoitettu saviastia haudan NO-kulmassa (kuvat 13474 ja 1~498), pohja n. 20 cm kehyksen yläpuolella, ja ohut levymäinen pronssiesine, nähtävästi korvalusikka haudan keskiosasta. Lisäksi tavattiin muutamia harvoja saviastianpalasia.

Hauta N:o 6. Naisenhauta

(Löydöt 11367:80-85, karttaliite 8, levyt 13477, 13473. 13502).

Suorakaiteen muotoinen salvattu kehys ja siinä luurangon jäännökset pääkallo etelässä, jalat pohjoista kohti. Pääkallon alle oli pantu laudan pala päänalaiseksi. Salvoksen pituus oli (sisäreunoista lukien) n. 195 cm, leveys n. 60 cm. Läntinen pitkäsivu oli väärästä hirrestä, eteläisessä päätehirressä oli suorakulmaisesti ulkonema. Ruskeata maatunutta puuta tavattiin haudan koko alueella ja luiden päällä, joten haudassa ilmeisesti on ollut puukansi. Vain pahasti maatunut pääkallo palasia oli luurangosta säilynyt.

Haudan oikeassa alapäässä oli saviastia, vinossa asennossa, suu ylöspäin (levy 13473, 13477). Aivan pääkallon vieressä, nähtävästi ohimoilta luistaneena oli ohut pronssinen ohimorengas, toinen samanlainen löydettiin pääkallon alta. Kaulassa oli vainajalla helmiä, ja Jalkapäästä löydettiin suurempi vaaleanpunaista öljy - tarkalleen rautainen kiveä oleva helmimäinen esine, jonka paikkaa ei voitu määritellä. Jalkapäästä löydettiin sitä paitsi veitsi.

Ruskeata maatunutta puuta tavattiin haudan koko alueelta, ja luiden päällä, joten salvoksessa ilmeisesti on koko ollut kansi.

Kurgaani II, hauta 8. Huomaa vainajan kallon alle "tyynyksi" asetettu lauta. Kuva: Museovirasto.

Hauta N:o 7. Miehen hauta

(Löydöt 11367:86-92, karttaliite 9, levyt 13478, 13503).

Salvettu puukehys ja siinä vainaja suunassa pää etelässä, jalat pohjoiseen. Vain pääkallo ja pari luukatkelmaa on säilynyt. Säilyneet murentuneen puun palat, joita tavattiin kauttaaltaan haudan alueelta, osoittaa siinäkin olleen kannen. Salvoksen koko (sisäpinnoista lukien) oli n. 200 cm, leveys n. 60 cm.

Haudan vasemmassa yläkulmassa oli yksiväkäinen harppuuna, kärki haudan päätyyn päin. Rinnan kohdalta vasemmalta löydettiin nuolen- ja väkäkeihäänkärki. Kaulassa oli vainajalla pronssinen hevosenkenkä solki.

Hauta N:o 8. Miehen(?) hauta

(Löydöt 11367:93-102, karttaliite 10, levyt 13479/80).

Salvoksessa, jonka pituus oli (sisäpinnoista lukien) n. 210 cm, leveys n. 50 cm, oli eteläisessä päässä kaksi poikkihirttä, toinen (ulompi) niistä lyhempi kuin haudan pääty. Jalkapäässä oli taas 2 osaksi päällekkäistä hirttä. Vainaja oli haudattu samaan suuntaan kuin muutkin kurgaani II:n haudoista, pää etelässä, jalat pohjoiseen päin. Pääkallo oli maatunut suureksi hiekkapalloksi, jonka päällä oli pronssinen rengas, pääkallon oikealla puolella. Olkapäillä oli pronssiset erimalliset hevosenkenkäsoljet, jotka ensin saattoivat otaksumaan kysymyksessä olevan naisen haudan.

Nahkainen vyö, josta saatiin jäännöksiä talteen, ja joka on koristettu sydämen- ja kilvenmuotoisilla pronssiheloilla, on kuitenkin ilmeinen miehen pukukappale, ja miehenhautaan viittaa myöskin vyössä, ruumiin vasemmalla sivulla veitsen ohella riippunut tulusrauta, samoinkuin vainajan reiden kohdalla salvoshirren alle pistetty rautainen leveäteräinen (?) kirves. Terä oli salvokseen päin, varsi on säilyneistä jäännöksistä päätellen ollut haudan alapäähän päin. Muusta luurangosta oli säilynyt vain joitakin luita. Hauta on ollut katettu puukannella.

Kurgaani II, hauta 8. Huomaa erinomaisesti säilyneet salvokset. Kuva: Museovirasto.

Hauta N:o 9.

Vain osa salvoksesta säilynyt. Vainajasta ei mitään merkkejä.

Hautojen 5/9 salvokset jätettiin paikoilleen ja peitettiin hiekkaan.

Helsingissä 18 päivänä marraskuuta 1943.

Alkuperäinen rapsa ja julkaisuja

Alkuperäinen raportti Museoviraston Rekisteriportaalissa. Siellä myös lisää hienoja valokuvia ja kartat/piirrokset:

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/raportti/read/asp/hae_liite.aspx?id=113655&ttyyppi=pdf&kansio_id=-1

Tuloksia julkaistiin osittain välillisesti suomeksi, kun Kivikoski osallistui artikkelillaan teokseen Muinaista ja vanhaa Itä-Karjalaa. Tutkielmia Itä-Karjalan esihistorian, kulttuurihistorian ja kansankulttuurin alalta (Suomen Muinaismuistoyhdistys [toim.], 1944). Artikkelissaan "Itä-Karjalan esihistorialliset muistot" (s. 28–54) Kivikoski käyttää aineistona lähinnä venäläisten tutkijoiden kaivaustuloksia. Selvästi Itä-Karjalan tutkimus poltteli, koska omiin tutkimuksiinsa Kivikoski ei viittaa suoraan lainkaan mutta välillisesti hänen tuloksensa ovat saattaneet vaikuttaa tulkintoihin. Mainittakoon, että Kivikoski esittelee artikkelissa erikseen arkeologi Ravdonikasin nimeämää Vitelen tyypin kumpuhautaustyyliä. Nämä ovat matalahkoja, noin metrin korkuisiaepäsäännöllisiä hautakumpuja, joihin vainajat on haudattu paksuista hirsistä tehtyihin kehyksiin (1944, 47). Pirdoilassa hirsikehykset olivat säilyneet käsittämättömän hyvin.

Kaikkiaan Kivikoski ei tutkimuksissaan tehnyt väitteitä Suur-Suomen puolesta tai vastaan. Hänen mukaansa Aunuksen kannaksen väestöllä oli yhteinen kantaväestö. Läntisestä suunnasta tullut kulttuurivaikutus teki alueen alkuperäisväestön länsipuolella asuvista, Laatokan länsirannalla olevista karjalaisia ja idässä taas paikallisen kulttuurin vaikutuksesta vepsäläisiä (ks. Laine, Antti 1993: s. 190).

Aiheesta eli arkeologiasta Itä-Karjalassa ennen vuotta 1944 enemmän artikkelissa:

Nordqvist, Kerkko & Seitsonen, Oula. 2008. FINNISH ARCHAEOLOGICAL ACTIVITIES IN THE PRESENT-DAY KARELIAN REPUBLIC UNTIL 1944. Fennoscandia Archaeologica XXV.

Osoitteessa http://www.sarks.fi/fa/PDF/FA25_27.pdf

ks. myös.

Laine, Antti. 1993. Tiedemiesten Suur-Suomi – Itä-Karjalan tutkimus jatkosodan
vuosina. Teoksessa Historiallinen arkisto 102. s. 91–202.

*Karkeasti kääntäen "Karjalaiset ja heidän kulttuurinsa alkuperä"

Sotamuseo 1948

Sotamuseo 1948 sisäkansi. Kirja on kovakantinen, eikä kannessa ole mitään teoksen tietoja.

Etsin kuumeisesti tietoja lunttulukosta ja yhtenä teoksena luin tämän ensimmäisen Sotamuseon vuosikirjan Kauko Rekolan kirjoittamien artikkelien vuoksi. En saanut haluamaani tietoa mutta yhtä sun toista hyödyllistä vuosikirjassa kyllä löytyi. Nykyinen Sotahistoriallinen Aikakauskirja on tietyssä mielessä tämän perillinen.

Kirja alkaa Aarne Sihvon laatimalla kirjoituksella "Puolustusvoimain komentajan tervehdys" jota seuraa Carl Nordmanin "Esipuhe". Kirjoittamishetkellä Sotamuseo oli yksi Suomen uusimpia museoita, ja sen varhaishistoriaa esittelee Kauko Rekolan kirjoitus "Sotamuseo". Museon vaiheet ovat hyvin kiinnostavia - alunperin Sotamuseon piti tulla viipurilaisen filosofian maisteri Kaarlo Soikkelin ponnistuksin Viipurin linnan yhteen kerrokseen! Kun Soikkeli muutti Helsinkiin, seurasi myös idea sotamuseosta mukana. Soikkeli toimi Vapaussodan Historian Komiten sihteerinä keräten samalla valokuvia ja esineistöä. Yhteistyössä Sota-arkiston kanssa museo perustettiin Uudenmaan kasarmin tyhjentyneeseen huoneistoon vuonna 1929 ja tilat kunnostettua seuraavana kesänä.

Tätä seuraa Paavo Talvion artikkeli "Armeijan ja suojeluskuntien lipustosta", joka on hyvin mielenkiintoinen. Sotamuseo kartutti jo ennen II Maailmansotaa kokoelmiaan suojeluskuntalipuilla (yli 300) sekä rauhan aikana lakkautettujen joukko-osastojen lipuilla. Kiinnostavin oli mielestäni Radiopataljoonan lippu. Teemoiltaan liput olivat rikkaita, mutta historiallista pohjaa vanhempiin joukko-osastoihin oli yllättävän vähän: muutama paikkakunta käytti vanhojen nostomiesrykmenttien lippuja suunnitellessaan omaansa 1917 - 1918.
 

Sangen kiinnostava oli myös B. Linkomiehen artikkeli "Katsaus suustaladattavan rihlakiväärin kehittymiseen jalkaväen yleiskivääriksi" eli teksti leipälajistani. Kieli oli monin paikoin vanhahtavaa ja epäilen, että osa termeistä oli tuona aikana kadoksissa mutta etenkin tyssäytyvien luotien kehitys käydään artikkelissa hyvin läpi. Kiinnostavia anekdootteja on mukana useita.

 

Yllättävän kiinnostavaksi osoittautui Kauko Rekolan "Akseli Gallen-Kallela suomalaisen sotilaspuvun suunnittelijana". Valkoisen sodanjohdon käskystä suunnitellut puvut olivat koreita mutta esimerkiksi jalkineiltaan yllättävän käyttökelpoisia. Gallen-Kallelan ajatuksena olivat hyvin käytännölliset ja suomalaiseen maastoon sopivat vaatteet: lämpimät ja lunta pitävät. Jalkineiksi Gallen-Kallela kaavaili aluksi lapikkaita, myöhemmin kansanomaisia paulakenkiä. Etenkin lapikkaat olivat Rekolan mukaan älykkäästi suunnitellut: ne ylettyivät yli polvien ja olivat suun alapuolelta kireät, jolloin lumi ei pääse lapikkaiden varsiin. Keskisäären kohdalla lapikkaat olivat väljähköt kiristyen kohti nilkkaa. "Kokonaisuudessaan tekee tämä lapikas tyylitellyssä kansanomaisuudessaan käytännöllisen ja miehekkään vaikutuksen" tuumi Rekola. Gallen-Kallelan sotilaspuvut jäivät kuitenkin vain paperille, kun aikaisemmat asetukset peruttiin vuonnan 1919.

S Grönroosin artikkeli "Postista entisten sotiemme aikana" paljastui minulle uutta tietoa: myös sotamiehet yms. kirjoittivat sota-aikana 1600-1700-luvuilla kirjeitä koti-Suomeen. Luulin että tämä oli vain upseerien, virkamiesten ja pappien harrastus. Artikkeli esittelee postin organisaation melko kattavasti ja huomauttaa, että Klaus Laurinpoika Flemingin vaikutus postilaitokseen ja ylipäätään Ruotsin valtakunnan kehitykseen Kustaa II Aadolfin aikana on unohtunut. Esimerkiksi tuolloin järjestetyssä Suomen Postin 300-vuotisjuhlassa tämä Fleming, Postin perustaja oli kokonaan unohdettu! 

Lopuksi artikkeli jota etsinkin alun alkaen. Kauko Rekola: "Vanhinta suomalaista tuliaseistusta ja asetuotantoa". Kuten huomaatte, kirjoitti Rekola peräti kolme artikkelia tähän vuosikirjaan. Tämä katsaus tuliaseiden historiaan noin 1600-luvulle asti on hyvin kiinnostava, vaikka lähteet ovat hyvin väljät ja osa ilmeisesti kahvipöydässä kuultuja juttuja, mutta hyvä että ne on kuitenkin koottu yhteen artikkeliin. Kiinnostava on mm. maininta varhaisesta kivääritehtaasta Turun lähellä Marttilassa. Pitäisikö ottaa inventointi- ja kaivauskohteeksi? 

Mainittakoon, että Rekolan ja Linkomiehen artikkelit toistuvat lähes sellaisenaan Arma Fennica- teossarjan osassa 2.

Historiikin vapaakappaleita jakamassa

Maanantaina 12.12.2016 oli Liedon museolla kirjoittamani (+ toimittamani, sanottakoon se tässä että on syyllinen selvillä) Viestipataljoona 33:n historiikin julkaisutilaisuus. Mediaa ei kutsuista huolimatta tullut paikalle, mutta tietyllä tavalla se oli mukavaakin: julkaisutilaisuudessa oli läsnä kirjan kanssa auttaneita henkilöitä sekä veteraanien omaisia joten henki oli lämpimämpi ja välittömämpi kuin salamavalojen räiskyessä.

2010-luvulla ei sotahistoriaa tutkita ja kirjoiteta enää juurikaan sotaveteraaneja varten. Siksi läsnäolijoiden antama arvostus lämmitti erityisesti, sillä sotahistoriaa kirjoitetaan nykyään pääasiassa veteraanien omaisia varten. Eräs Viestipataljoona 33:ssa palvelleen piikkiöläisen veteraanin poika sanoikin minulle aiemmin, että nyt isän puhdetöitä arvostaa aivan eri tavalla kun niiden taustoja on selvillä.

Ristiin rastiin Helsinkiä

Oma osansa julkaisemisessa ovat vapaakappaleet, joita olen toimittanut veteraanien omaisille, kirjan kanssa auttaneille yms. Sain maanantaina matkustaessani Helsinkiin Onnibussilla melkoisen manaukset niskaani kun kuskiparka yritti nostaa parhaansa mukaan pullistelevaa matkalaukkuani hutlariin. Onnibussilla on 20 kg painoraja laukuissa, jonka muistin vasta nyt! Kampin linja-autoasemalla lastin purkaja sanoi hyvästiksi "ANNA OLLA VIIMONE KERTA!" Mainittakoon että kirja painaa melko lailla tasan tarkkaan yhden kilogramman ja postituskulut per kirja ovat suuremmat kuin painokulut!

Joka tapauksessa kirjan tekijän ja ulkomailla painotyön teettäneenä raskas velvollisuuteni on toimittaa kirjojen vapaakappaleet Kansalliskirjastollemme. Kaikkiaan niitä on siis kuusi kappaletta (vapaakappaleet menevät Kansalliskirjastolle [Helsingin yliopistolle], Turun yliopistolle, Åbo Akademille, Oulun yliopistolle, Itä-Suomen yliopistolle [eduskunnan vapaakappaleoikeus siirretty] sekä Jyväskylän yliopistolle). Sain tänä aamuna kappaleet toimitettuani todistuksen siitä, että olen suorittanut velvollisuuteni.

Mainittakoon että koputin Unioninkadulla Topeliassa vapaakappaletoimiston oveen puoli minuuttia kuin totaalinen idiootti kunnes tajusin, että oven vasemmalla puolella on ovikello.

Uskaltauduin täältä sitten Sotamuseoon suuren muuttovillityksen keskelle ja sain kuin sainkin toimitetuksi heille yhden kappaleen. Lisäksi vein yhden Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistolle, sillä yksi heidän Korsuperinteen keräyksen muistiinpanoistaan osoittautui todella hyväksi ja samalla julkaisemisen arvoiseksi.

Lounaan jälkeen bussittelin halki Helsingin kohti Malminkartanoa viemään eräälle valokuvan ja tietoja teokseen antaneelle veteraanin pojalle kirjan. Hän vaikutti olevan erityisen otettu siitä, että kirja on tehty. Isä ei ollut sotaa muistellut, nyt joitakin aukkoja tiedoissa on paikattu.

Karhumäkitutkimuksen arkisto-osuus korkattu

Reissun lopuksi bussittelin vielä Elielinaukiolle ja painuin puoleksi tunniksi Kansallisarkistoon, jonne tilaamani asiakirjat olivat tulleet. Tutkimusaiheena Karhumäki, tavoitteena kirjoittaa kirja Karhumäen vaiheista 1941 - 1944. En ehtinyt kuvata kuin puolet yhdestä kansiosta, loppuihin käyn käsiksi heti huomenaamulla kello 9:00. Kirjoitan tästä hankkeesta myöhemmin lisää.

Jätin samalla reissulla yhden vapaakappaleen Kansallisarkistoonkin. Sen verta paljon saivat kantaa Viestipataljoonan asiakirjoja nähtäväkseni!

Blogi avattu!

Ensimmäisen blogini Kaivettua ja kaivattua -tekstit alkoivat pyöriä niin paljon sotahistorian ympärillä, että päätin perustaa aiheeseen liittyen oman blogin. Alkuperäinen ideani nimeksi eli Tora! Tora! Tora! oli jo varattu, vaikka tuo japanilaisten sotahuuto kuvaakin mainiosti suomenkielisenä akateemista sotahistorian tutkimusta. Pienen hakemisen jälkeen päädyin nimeen Hylsyin lentoja: hylsyhän on modenien tuliaseiden patruunan metallinen (yleensä messinkinen) lieriöosa, jonka sisällä on ruuti, kannassa nalli ja jonka avoimeen päähän luoti on lyöty. Hylsy on myös leikkimielinen lyhenne sanoista "Hylätty suoritus".

Blogin ulkoasu päivittyy piakkoin, jahka saan aikaa homman hiomiselle.

Tämän blogin tarkoitus on muun muassa:

- Julkaista sotahistoriaan liittyviä kirjoituksia. Aiheina ovat tutkimus,  omat havainnot, pinnalla olevat julkaisut jne.

- Julkaista omia minitutkimuksia.

- Julkaista puolivirallisia kirja-arvioita.

- Pitää kirjaa tekeillä olevista omista sotahistoriaan liittyvistä tutkimuksista. Niistä kysellään paljon ja tämä toimii samalla tutkimuspäiväkirjana

- Jakaa sotahistoriaan liittyviä linkkejä ja vinkkejä sekä kommentteja niiden käyttöön.

- Mainostaa omia artikkeleitani, tutkimuksiani ja kirjojani. Kyllä, MINÄMINÄMINÄMINÄMINÄÄÄÄ! Mainitsen myös, mikäli kirjoittamiini artikkeleihin tms. on tullut kommentteja tai uutta tietoa, jonka kannalta ei kannata ryhtyä puuhaamaan uutta artikkelia. Pyrin myös nöyryyteen ja tunnustamaan, jos olen tehnyt virheitä, ehkä joku toinen välttyy tekemästä samoja mokia.

Eli pyrin linkittämään tänne verkossa olevaa tavaraa ja mainitsemaan, jos jokin aiempi kirjoitukseni on siirretty verkkoon luettavaksi.

- Jatkan jääkärihautojen bongaamista ja muuta Kaivettua ja kaivattua -blogin kuviin liittyvää toimintaa siinä blogissa, mikäli reissulla on muita valokuvia.

Varoitus: yritän aina tutkia että tekstiin lataamani linkki toimii oikein eikä lataa haittaohjelmaa tms. mutta on lukijan vastuulla pitää oma virustorjuntansa ja muut tietokoneensa tai mobiililaitteensa suojausjärjestelmät kunnossa. Nyt kun tuo on sanottu, olen vapaa vastuusta. Heh!

Tervetuloa sotahistorian äärelle!

Riku Kauhanen

Filosofian maisteri (Turun yliopisto, arkeologia 2012)

Filosofian maisteri (Turun yliopisto, folkloristiikan arkistolinja 2014)

Humanististen tieteiden kandidaattitutkinto suoritettu 2010, pääaineena arkeologia.

Sivuaineina historian perusopinnot, Suomen historia, museologian perus- ja aineopinnot, liiketoimintaosaamisen perusopinnot (TKKK) sekä arkistoalan opintoja.