Seuraava välianalyysi on hyvä kirjoittaa Ukrainan sodan analogioista talvisotaan.
"Venäläisten ongelma sodassa on, että heidän on tapatettava ainakin 20000 sotilastaan oppiakseen, miten sotaa käydään. Venäläisten vastustajien ongelma on, että venäläisillä on varaa tapattaa 20000 sotilastaan oppiakseen, miten sotaa käydään."
Talvisotaa? Analogian puolesta
Tässä kohtaa sotaa suomalaisilla historioitsijoilla tai nojatuolikenraaleilla saattaa olla kiusaus tehdä analogia talvisodasta ja Ukrainan sodasta ja väittää, että sodan alku oli analoginen talvisodan alulle 30.11.1939–31.1.1940, jolloin venäläiset kärsivät hirvittäviä tappioita kaikilla rintamilla.
Tästä voisi jatkaa ajatuskulkua niin, että nyt vuorossa on helmikuun 1940 suurhyökkäys Karjalankannaksella joka mursi rintaman Summassa Munasuolla ja osoitti, että venäläiset ottavat opikseen. Lopulta, vaikka täydellistä sotilaallista tappiota ei puolustajalle tulekaan, on tehtävä myönnytyksiä hyökkääjälle.
Analogialle on seuraavat perusteet:
1) Aselajien yhteistyö joulukuussa 1939 oli venäläisillä surkeaa eivätkä jalkaväki, tykistö ja panssarit tukeneet toisiaan. Sama juttu Ukrainassa.
2) Venäläisten puolella voimia ei varattu riittävästi ja esimerkiksi tykistön ampumatarvikkeita oli vain kahden viikon kampanjaa varten . Sama juttu Ukrainassa.
3) Puolustajat niin Suomessa kuin Ukrainassa hallitsevat yötä. Suomessa tämä tarkoitti päivällä menetettyjen asemien takaisinvaltaamista, iskuja huoltoa vastaan sekä omien asemien korjaamista sekä huoltoa pimeyden tultua. Ukrainassa pimeänäkölaitteet, joita on enemmän ja jotka ovat venäläislaitteita parempia, antavat huomattavan edun.
Koulutusjaksolla tammikuussa 1940 marsalkka Semjon Timošenko keräsi riittävät voimavarat, koulutti joukkoja talvisodankäyntiin ja linnoitusten valtaustaisteluihin ja organisoi eri aselajien yhteistyötä. Helmikuun kymmenentenä kulutustaisteluiden jälkeen tämä johti suomalaisten rintaman murtumiseen Kannaksella.
Suomalaiset pelastuivat pääasiassa siksi, että venäläiset eivät osanneet hyödyntää läpimurtoaan täysimittaisesti vaan suomalaiset pääsivät helmikuussa 1940 irtautumaan väliasemaan ja edelleen taka-asemaan hallitusti sekä venäläisiä hidastaen.
Ei talvisotaa. Analogiaa vastaan
Nyt kuitenkin kokoan argumentteja, joiden tarkoitus on osoittaa että analogia ei ole kannattavaa:
1) Karjalankannaksen venäläisten kalustotappioita selittää ja tasoittaa huomattavasti se, että venäläiset saivat usein evakuoitua "tuhotut", eli todellisuudessa pieniä vahinkoja kärsineet ja miehistön hylkäämät panssarinsa omalle puolelle ja Pietarin pajoille korjattavaksi. Sama panssarivaunu saattoi "tuhoutua" viisi kertaa talvisodan aikana.
Näin ei ole Ukrainassa, eli menetetty kalusto on vain muutamassa tapauksessa saatu pelastettua korjaamoille. Etäisyys korjaamoille on myös pitkä, eikä ilmeisesti kenttäkorjaamoja ole käytössä. Valtaosa menetetystä kalustosta on joko tuhottu tai ukrainalaisten kaappaamaa, eli täysin menetettyä.
2) Ukrainalaisten panssarintorjunta on huippuluokkaa, eikä polttopulloihin ole tarvinnut turvautua kuin harvoin ja silloinkin enemmin siviilien kuvaamilla videoilla. Kuten moni uusi tutkimus on osoittanut, aiheutti Suomenkin puolella valtaosan tankkituhoista 40 mm Boforsin panssarintorjuntatykki eikä lähitorjunta-aseistus, kuten polttopullot tai kasapanokset.
Panssarien lähitorjunta on epätoivoista ja hätävararatkaisu, ei nerokasta ad hoc -varautumista ja sopeutumista. Uusi panssarintorjunta-aseistus (Stugna, NLAW, Javelin jne.) on huomattavasti tehokkaampaa kuin edes vuoden 1944 kärkiaseistus eli 75 mm pst-tykit tai panssarikauhut ja -nyrkit. Ukrainan ennätys Javelinilla taitaa olla 4,5 kilometrin päästä tehty tankintappo.
3) Joukkojen kouluttamista merkittävämpää oli vuonna 1940 se, että stavka (= Stalin) vapautti marsalkka Timošenkon vastuusta joukoille koituvista tappioista. Toisin sanoen hän sai luvan hukuttaa suomalaiset venäläisten verellä.
Nyt väestödemografia, kuten lukuisat asiantuntijat ovat jo osoittaneet, ei salli vuoden 1940 ratkaisua jossa miljoonaa patruunaa vastaan lähetetään kaksi miljoonaa miestä. Väestöosuus, josta sotakelpoisia miehiä saadaan, on kutistunut huomattavasti. II maailmansodan aikaan neuvostoliittolaisäiti synnytti 7 lasta, nyt venäläisnainen saa alle kaksi lasta. Saattaa kuulostaa uskomattomalta, mutta venäläisiltä loppuvat miehet kesken.
Tilannetta pahentaa se, että koulutetuin ja parhaiten sotilaaksi sopivin osa väestöä välttelee lahjuksin sotaväkeenottoja ja armeijaan päätyvät vain köyhimmät ja kurjimmat. Vaikka joku vielä 2000-luvulla saattaa kin ihannoida köyhää patrioottimaista, vähään tyytyvää miestä ideaalisotilaana on todellisuudessa kouluja käymätön ja kituliaasti elänyt mies huonointa mahdollista pohjaa sotaväelle. Suomalainen varusmies, joka tuo armeijaan siviiliosaamisensa ja on hyvin ylipäätään hyvin koulutettu sekä ruokittu, selviää paremmin. Etulinjan sotilaaseen kohdistuu entistä enemmän vaatimuksia, ja entistä pienempi määrä venäläisiä täyttää nämä.
Mainittakoon vielä, että suomalaisilla ei ollut talvella 1940 riittävästi ammuksia, etenkään tykistön, joilla torjua jatkuvasti päälle vyöryviä massoja. Oma osansa oli suomalaisten idioottimaisuuteen asti viedyllä kranaattien säästöohjelmalla, joka johti siihen että rintaman murruttua monen patteriston kranaatit jäivät käyttämättöminä nopeasti edenneiden venäläisjoukkojen haltuun, kas kun ei saatu lupaa ampua niitä vaan piti odottaa "parempaa maalia". Tilannetta pahensi myös Laatokan pohjoispuolella peitteisessä maastossa taistelleet komentajat, kuten Paavo Talvela, jotka tuotiin analysoimaan suomalaisten puolustuksen tilannetta Kannaksella. He eivät ymmärtäneet, miten radikaalisti taistelukenttä Kannaksella poikkesi Laatokan pohjoispuolesta, ja analysoivat ja haukkuivat aivan vääriä tekijöitä.
4) Ukrainalaiset taistelevat syvyydessä, eivät yhden puolustuslinja varassa. Suomalaisten ns. "Mannerheim-linja" oli todellisuutta huomattavasti heikompi ja sillä oli syvyyttä ainoastaan Viipurin päätien eli Summan kylän suunnassa. Muualla taaempia asemia ei yksinkertaisesti ollut, ellei Muolaan linjaa lasketa (pääpuolustusasema työnnettiin 1939 eteen Muolaassa aiemmin valmistuneista linjoista).
Suomalaisilla ei ollut Mannerheim-linjan takana aitoa kenttälinnoitettua seuraavaa asemaa, vaan taka-asema oli linnoitusten osalta monin paikoin maahan tökättyjä kylttejä joissa luki "Tähän konekivääripesäke". Puolustus perustui maastoon, ei syvään linnoitusketjuun.
Ukrainalaiset eivät myöskään taistele "ei tuumaakaan maata periksi" periaatteella viimeiseen mieheen yhden juoksuhaudanpätkän takia, vaan säästävät omaa elävää voimaa vihollista samalla voimakkaasti kuluttaen. Patruunoiden vähetessä ja kertakäyttöisten pst-aseiden loputtua nämä vetäytyvät eli irtautuvat taistelusta. Tämän taktiikan tehokkuus korostuu, kun Venäjän sotavoima on sidottu tiestöön. Vetäytymistiet ovat auki, aina voi hakea täydennystä ja palata toista reittiä rökittämään miehittäjät.
Syvyydessä taistelemista korostaa tykistön ja droonien tehokas käyttö syvälle vihollisen selustaan. Karttaa ja sen punaläiskiä tuijottaessa selvästi unohtuu se, että venäläiset hallitsevat ainoastaan maata jalkojensa/pyöriensä/telaketjujensa alla, eivät juuri mitään selustassaan, sivullaan tai edessään. Talvisodassa venäläiset saattoivat luottaa siihen, että selustan alueilla ei yllättäen ilmestynyt voimakasta partiota räjäyttämään huollon kannalta tärkeitä yhteyksiä. Samoin suomalainen tykistö oli lähinnä etenevien joukkojen kiusana. Venäläisten kuorma-autot pääsivät käytännössä tuomaan uudet, verekset joukot suoraan etulinjaan suomalaisten silmien eteen.
5) Merkittävin tekijä on, kuten lukuisat muut analyytikot ovat osoittaneet, huolto. Jos suomalaiset olisivat jotenkin onnistuneet katkaisemaan Laatokan pohjoispuolella venäläisten rautatien näiden selustassa, olisivat venäläiset nääntyneet nälkään parissa viikossa. Tähän ei kuitenkaan pystytty.
Samoin Leningradin (Pietarin) rataverkosto teki Karjalankannaksen huollosta hyvin helppoa ja uusia joukkoja ja ampumatarvikkeita pystyttiin syytämään loputonta tahtia. Ukrainassa on tehty paljon laskelmia venäläisten huoltoetäisyyksistä, ja on todettu, että menestys on täysin sidottu etäisyyksiin rautatieverkostosta. Kiovan operaatio kaatui olennaisilta osin siksi, että Valko-Venäjän rataverkkoa häirittiin tehokkaasti.
Venäjän onneksi venäläisillä joku komentajista totesi, ettei menestyksen mahdollisuuksia Kiovan suhteen ole, ukrainalaiset voivat motittaa joukot ja huolto on katkeamispisteessä. Seurauksena oli ripeä vetäytyminen, mikä mitätöi täydellisen sotilaallisen katastrofin. Jos ukrainaisilla olisi ollut lisää joukkoja aseissa ja riittävästi raskasta kalustoa, olisi venäläisten tappio ollut totaalinen, massa-antautuminen tai täydellinen tuhoutuminen. Nyt pakotiet jäivät auki.
Venäläisten logistiikka on ankaralla rasituksella. Toiseen maailmansotaa, etenkin suureen isänmaalliseen sotaan (1941–1945) analogioita hakevien kannattaa muistaa ehdottomasti se seikka, että massatuotettua T-34:ta ja muita Uralin sotatehtaiden syytämää tavaraa merkittävämpää oli lend lease -apu, etenkin amerikkalaiset kuorma-autot. Tämä piti puna-armeijan ketterästi liikkeessä Saksaa vastaan. Ilman sitä hyökkäys olisi ollut junnaavampaa ja puna-armeija tuskin olisi päässyt Berliiniin ennen länsiliittoutuneita.
Nyt lend lease on Ukrainan puolella ja käytännössä alta kahden vuorokauden siitä, kun on tehty päätös jonkin tarvike-erän toimittamisesta Ukrainaan aseet ovat jo Ukrainan rajalla siirtymässä sen armeijan käyttöön. Logistinen ketju on käsittämättömän tehokas. Venäjä ei yksinkertaisesti kestä sitä. Voitte kuvitella talvisodan lopputuloksen, jos joulukuun ensimmäisellä viikolla Suomelle luvattu kalusto olisi ollut Suomessa joulukuun toisella viikolla. Nyt valtaosa kalustosta saapui vasta aivan sodan lopulla tai välirauhan aikana.
6) Pakotteiden vaikutus on merkittävä. Vaikka Yhdysvallat "tavallaan" tuomitsi talvisodan, sen yksityisyrittäjät myivät jatkuvasti tarvikkeita ja lentokoneiden polttoainetta kultaa vastaan Neuvostoliittoon "business is business" -periaatteella. Köyhempänä valtiona Suomella ei ollut edellytyksiä ostaa tarvittua tavaraa.
Käytännössä tämän sodan tuloksen päättivät jo osaltaan 2014 tehdyt pakotteet, jolloin uuden sukupolven aseisiin ei riittänyt lännessä tuotettua huipputeknologiaa. Venäjä on sen osalta täysin riippuvainen tuonnista, kyvyt eivät yksinkertaisesti riitä niiden tuottamiseen. Lisäksi kyvyt, jotka osaisivat tuottaa huipputeknologiaa, ovat uhka tsaari Putinin vallalle, joten niitä ei saa edes päästää syntymään. Uudet pakotteet ja todennäköisesti viime päivien tulipalot keskeisissä sotatarvikekeskuksissa hyydyttävät vähänkään monipuolisempaa teknologiaa vaativan tuotannon pitkäksi aikaa.
Pakotteet merkitsivät sitä, että huippumoderneja Armata-tankkeja ei tuotettu tuhansia ja tuhansia vaan arviolta vain tusina. Sotaan oli ryhdyttävä neuvostokalustolla, jonka parasta ennen -päiväys meni aikoja sitten. Mitä pidemmälle sota etenee, sitä aikaisempien vuosikymmenien kalustoa varastoista rahdataan rintamalle romuraudaksi taottavaksi. 2000-luvun sodan käyminen 1960–1980-luvun kalustolla on itsemurhamaista. Ei demografia eikä tehdastuotanto yksinkertaisesti salli Venäjän kokemia kalusto- ja miehistötappioita. Kaksi miljoonaa miestä miljoonaa luotia vastaan ei toimi. Enää.
Analogiaa vastaan kerätyt argumentit ovat rohkaisevia. Ukraina voi voittaa sodan ilman, että se joutuu suostumaan alueluovutuksiin tai sodan annetaan hiljakseen asettua pattitilanteeksi. Viimeisen vaihtoehdon estämisessä on lännen apu elintärkeää.
Lopuksi
Paras analogia talvisodan ja Ukrainan sodan välillä on puolustajien uskomaton taisteluhenki, "talvisodan henki". Ukrainan osalta Venäjä ei vaivautunut edes lavastamaan Mainilan laukauksia vaan julisti (kuten käytännössä myös Suomessa) ryhtyvänsä erikoisoperaatioon. Joka tapauksessa kyseessä on diktatuurin raukkamainen, provosoimaton hyökkäys demokraattista yhteiskuntaa vastaan.
Tämä henki ei ole mitenkään uniikki ilmiö, vaan sitä on esiintyy paljon historiassa. Ukrainalaiset ovat osaltaan kansainvälistä apua pyytäessään osanneet vedota nimenomaan tähän kansalliseen kokemukseen kunkin kansan osalta, kuten presidentti Zelensky puhuessaan Suomen Eduskunnalle.
Toivon, että Ukrainan sota ei ole analogia lopputuloksen suhteen talvisodalle, vaan Ukraina pystyy lyömään Venäjän täysin ja karkottamaan sen alueiltaan suostumatta "kompromisseihin". Myös lännen tulevaisuuden kannalta on elintärkeää, ettei Venäjä saa sodasta muuta kuin pahemman kerran turpaansa.
Muussa tapauksessa tämä sota on vain välinäytös siirtyessämme vielä julmempaan, laajempaan ja pahempaan sotaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti