1917 – Taistelulähetit

Ounastelin, että tämä elokuva kannattaa nähdä valkokankaalta mutta kun tilanne on mikä se on, niin jäi viime tinkaan Finnkinossa käynti. Ounasteluni osoittautui aiheelliseksi: vain elokuvasali tai massiivinen kotimediateatteri antaa tälle elokuvalle täyden kokemuksen huikeasta "cinematographiasta". Jätän kuvakaappaukset tästä arviosta pois, koska ne eivät tee oikeutta elokuvakokemukselle.

Kuten tunnettua, Sam Mendesin ohjaaman elokuvan jippo on yhden oton illuusiossa: Koko elokuvan ajan seurataan kahta päähenkilöä. Suuria tähtiä (Andrew Scott! Benedict Cumberbatch! Colin Firth!) odottelevat saavat tämän ansiosta nähdä suosikkinsa vain parin minuutin ajan, mutta sitä vastaan saa kyllä erinomaiset roolisuoritukset. Etenkin Scottin [MORIARTY!] minuutit brittiluutnanttina jäävät mieleen. Korpraali Schofieldia näyttelevä George MacKay ja Dean-Charles Chapman eli korpraali Blake tekevät kyllä oikein vakuuttavan ja intiimin työn hekin. Voisi jopa sanoa, että tunnetummat näyttelijät päärooleissa olisivat pilanneet elokuvakokemusta. Esimerkiksi historiallinen eeppinen klassikko The Longest Day (1962) kärsii tästä pahasti.

Tarina on kuvaus

Kuten Juho Typpö erinomaisesti kirjoitetussa ja laaditussa arvostelussaan "Yhden oton sota" toteaa 1917 – Taisteluläheteistä, on sen tarina riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Koska olen koronakeväänä viihdyttänyt itseäni katsomalla paljon neowesternejä ja westernejä, olen oppinut arvostamaan vähäeleistä tarinankerrontaa. Elokuvassa vähemmän on usein enemmän. Olen samaa mieltä kuin Typpö: Taistelulähettejä ei olisi ilman Christopher Nolanin Dunkirkia (2017). Tavallisen sotilaan / sotilaiden seuraaminen sodassa ilman vihollista elokuvan avulla on mainio tarinan moottori yksinään.

Tarina alkaa takalinjoilta, kun kaksi korpraalia saa tehtäväkseen viedä viestin muista eristyksiin joutuneelle pataljoonalle. Saksalaiset ovat 1917 vetäytyneet helpommin puolustettavalle linjalle, mutta edenneen devonshirelaisen yksikön komentaja luulee krauttien olevan murtumassa ja valmistautuu hyökkäykseen, joka uusien tiedustelutietojen valossa päättyisi yksipuoliseen teurastukseen. Korpraalit saavat tehtäväkseen viedä käskyn vihollislinjojen läpi. Lisämotivaattorina hyökkäävässä yksikössä palvelee toisen korpraalin isoveli. Ja korpraalit lähtevät matkaan. 

Kerronta kulkee "yhden oton" illuusion varassa ja näyttää sen mitä korpraaleilla tulee matkallaan vastaan. Itse asiassa juuri tässä kuvaus keskittyy nerokkaasti juuri oikeisiin kohtiin. Esimerkiksi kohtaus, jossa Blake ja Schofield ylittävät piikkilankaestettä ja näkevät lankoihin takertuneen ruumiin on painotettu loistavasti: Kuvataan ensisijaisesti ruumiin katseen kohtaavaa Schofieldia, mutta vainajasta näytetään vain kääntyneen pään takaraivo ja vähän sivuprofiilia. Äsken katsomani Hacksaw Ridge olisi piehtaroinut suoraan suolissa (Sitäkin Taisteluläheteissä tehdään ohimennen. Tuli heti mieleen, että pitää uusia jäykkäkouristusrokotus). Taistelukentän kammottavia yksityiskohtia riittää, mutta juuri hiljentyneillä kamppailupaikoilla niistä välittyvä tunnelma on - - - hillityllä ja oikealla tavalla kammottava. Tietyissä kohdin päähenkilöiden puolesta jännittää adrenaliiniarvot kohisten ja jopa auton juuttuminen mutaan saa myötäelämään vahvasti tämänkin vastoinkäymisen.

Tarinan edetessä elokuva kehittää moottorinsa ja rytminsä, vaikkakin alun 40 minuuttia ovat mielestäni parhaat osat yhteneväisyytensä vuoksi. Elokuva muistuttaa parissa kohdin kuumehoureisen painajaisia menemättä kuitenkaan kertaakaan psykedeeliseksi. Osa kuvauksesta on esteettisesti niin sieluja riipivää, että unohtaa katsovansa sotaelokuvaa. Sota tosin palautuu liki sormennapsautuksella päälle.

Elokuvassa on pari tyhmää kohtaa, jotka olisi voinut kuvata toisin tai leikata pois. Toinen on juonenkäänteenä tärkeä, joten en paljasta sitä. Typön tavoin olen samaa mieltä toisesta kohtaa. Ranskalaisen siviilinaisen kohtaaminen rauniokaupungin kellarissa oli kliseinen ja typerä kohtaus. Tällä kertaa kameran jatkuva pyöriminen on myös hyvin vaivaannuttavaa, eli turhassa kohtauksessa cinematographia jatkuu ja jatkuu. Samalla tarinankuljetus hetkeksi rikkoontuu. Arvelisin, että Mendesin mielestä elokuva oli jo käyttänyt "klaustrofobiset ahtauspaukkunsa" loistokohtauksessa saksalaisbunkkereissa elokuvan alkupuolella ja harhailu pimeissä kellareissa olisi ollut saman toistoa, joten tähän kohtaan sovitettiin rauhallisempi siviilimäinen kohtaus. Se rikkoo tarinan monin tavoin mutta pahimpana puolena osoittautuu, että tarina on elokuvaa ja että elokuvassa on keinotekoinen rytmi. Illuusion rikkoutuminen on magian rikkoutumista: Jos taikavoimaan ei usko, se lakkaa toimimasta. Tästä päästään kuiville vasta kun hypätään syvään veteen (katso elokuva, niin tajuat viittauksen).

Dunkirkin lisäksi Taisteluläheteistä tulee etäisesti mieleen toinen I maailmansotaan sijoittuva elokuva Gallipoli (1981), tosin lähinnä lopun viestinvientikohtauksen vuoksi. Myös Jacksonin hieno They Shall Not Grow Old (2018) saa uutta arvoa. Eli hyvät mielleyhtymät tämä synnytti. Parasta Taisteluläheteissä on kuitenkin se, että se muistuttaa, miksi valkokankaat ovat olemassa. Jotkin visiot pääsevät oikeuksiinsa ainoastaan elokuvateattereissa. Tämä kuvaus on harppaus elokuvassa taiteenlajina ja ansaitsi ehdottomasti Oscarinsa.

Sotahistoriallisuus tekee vaikutuksen

Elokuvan toteutus elokuvana on huikean hieno, mutta tämä saattaa jäädä kertakäyttöiseksi jutuksi, mikä toisaalta on hyvä asia 1917-elokuvan kannalta. Elokuvallisuudessa on nimittäin se puoli, että saman tempun olisi voinut tehdä monella genrellä. Tämän voisi kuvitella helposti katastrofielokuvaksi, lännenelokuvaksi, heistiksi jne. Jos tätä toistaa liikaa, hommasta lähtee maku. Pioneerielokuva saa usein jäljittelijöitä, ja usein jäljitelmät ovat kehnoja kopioita.

Sotahistorian ja sotaelokuvien harrastajien (ja ammattilaisten!) suunnattomaksi onneksi ohjaaja Sam Mendes päätti tehdä menetelmillä ja välineillä sotaelokuvan. Juuri tästä kumpuaa sotahistorian ja "aitouden" tuominen uskomattoman intiimisti. Pienet yksityiskohdat viivähtävät kankaalla vain hetken mutta samalla nämä pikkujutut vangitsevat silmän. Viestikaapelit viritettynä juoksuhaudan reunalle. Sotilaiden esineiden ja vaatteiden pienet yksityiskohdat: Toisella päähenkilöistä on esimerkiksi sormissaan puhdetöinä tehdyt metallisormukset. Tätä ei erikseen millään tavalla korosteta tai mainita, mutta muoto ja materiaali puhuvat puolestaan. Pienet viestit, kirjoitukset sekä kyltit taustalla. Liike takalinjasta omaan etulinjaan, linjojen ylitys ja saksalaisten etulinjan tutkiminen kaikkine pienine ja suurine yksityiskohtineen oli sotahistoriapuristille kolmen ruokalajin menu parhaassa ranskalaiskeittiössä.

Elokuvaa on kritisoitu siitä, että kokonaistilanteena asetelma oli mahdoton. 1600 miehen yksikkö oli I maailmansodan mittakaavassa niin pieni yksikkö, että sitä tuskin olisi vaivauduttu erikseen pelastamaan edes kahden lähetin voimin. Toiseksi on huomautettu, että pelastettava brittiyksikkö tuskin olisi pystynyt etenemään kymmenen kilometriä syvälle edes vetäytyneiden saksalaisten jäljessä ja jäänyt sitten eristyksiin, ja sitten silti ilman tulitukea yhä yrittänyt hyökkäystä vihollisen päälinjaa vastaan.

Sanoisin että nämä ovat epätodennäköisyyksiä, eivät mahdottomuuksia. On hyvinkin mahdollista, että joku vastuullinen rintamakomentaja olisi yrittänyt lähettien avulla pelastaa osan rykmentistään. Sodan kaaoksessa suurikin yksikkö voi joutua erilleen muista ja yrittää silti suorittaa tehtävää. Itä-Karjalassa kokonaiset rykmentit saattoivat kesällä ja syksyllä 1941 operoida pelkästään radiotiedustelun tuloksin ja hyvin hatarin yhteyksin päävoimiin. Toki tällöin heillä oli radiot.

Historiallisesti ja aikakaususkollisuudesta Taistelulähetit saa siis liki puhtaat paperit. Elokuva olisi itse asiassa Goodbye Leninin! ohella välttämätöntä katsottavaa jokaisella arkeologiksi haluavalle, koska ne osoittavat miten materiaalisella kulttuurilla luodaan merkityksellistä ajankuvaa.

Katsoin sotaelokuvia: Hacksaw Ridge ja Da 5 Bloods

Hacksaw Ridge (2016)

Kuva: Wikipedia.org

Tällä kertaa plakkariin tarrautui Mel Gibsonin Hacksaw Ridge (2016), joka kertoo II maailmansotaan Tyynellämerellä lääkintämiehenä osallistuneesta  yhdysvaltalaisesta aseistakieltäytyjästä Doss Desmondista. Desmond sai urheudestaan sodan jälkeen Medal of Honorin. Muistin lukeneeni tästä hyviä arvioita, joten odotukset olivat suht korkealla.

Valitettavasti heti kärkeen sai todeta, että elokuvan alku on pateettinen ja suorastaan siirappinen. Lapsuus veljen kanssa, I maailmansodassa traumatisoitunut väkivaltainen isä sankarihautausmaalla, ihastuminen hoitsuun ja ilmoittautuminen vapaaehtoisena sotapalvelukseen... kaikki tämä on nähty eikä siksi erotu sellaisista kaameuksista kuin Pearl Harbor (2001) tai äärimmäisen paskasta Passchendaelen taistelusta (2008). Koulutuskeskuskuvauskin, jossa 1) tutustutetaan komppanian jäbeihin, 2) tavataan huutava kouluttaja ja 3) suhtautuminen aseistakieltäytyjään muuttuu pikkuhiljaa halveksunnasta kunnoitukseksi ovat huonosti näytelty, käsikirjoitettu ja ohjattu. Tuntuu siltä että näyttelijöille on näytetty Full Metal Jacket ja sanottu, että "yrittäkää jotain tällaista". Elokuvan ensimmäinen tunti olisi tarvinnut paljon paremman käsikirjoituksen, vaikka perustuukin (ilmeisesti) tositapahtumiin, joskin Wikipedian mukaan tapahtumia on tässä kohtaa muuteltu.

Taistelukohtaukset sijoittuvat Okinawalle vuoteen 1945, missä jenkit yrittävät vallata "Hacksaw Ridgea". Tänne päästäkseen pitää kiivetä ensin pystysuoraa seinää pitkin verkon avulla ylös ja sitten rynnäköidä mahdollisimman tiiviinä massana kohti japanilaisten naamioituja asemia. Taistelukenttäkuvaus runneltuine torsoineen ja rotansyömine ruumiineen on kyllä makaaberiuudessaan vakuuttava, mutta nähty jo Passchendaelessa ja monessa muussa.

Yhdysvaltalaiskomentajat olivat pätevä ja alaisistaan piittaavia. Siksi asemissa konetuliaseilla aseistautunutta vihollista kohti edettiin ilman tiedustelijoita mahdollisimman tiiviissä muodostelmassa.

Tietysti ensimmäinen hyökkäys tyssää vihollistuleen ja tappioita tulee, mutta nokkelalla pienryhmätaktiikalla vihollisbunkkerit ovat pian palasina ja kohde vallattu. Sitten tulee yö, pateettisia mukasyvällisiä keskusteluita ja aamulla vastahyökkäys joka ajaa G.I:t asemista. Nyt vasta alkaa Dossin urotyö eli muiden häivyttyä hän ryhtyy etsimään haavoittuneita, paikkaa nämä pikaisesti ja laskee alas jyrkänteeltä hoidettavaksi. Pian suuri osa tapettua komppaniaa onkin taas elävien kirjoissa. Jostain syystä vasta toiseksi viimeinen alaslaskettu haavoittunut kertoo, että Doss se siellä yksinään häärii.

Doss saa kiitosta.

Thorin ylistää Bilboa (Hobitti - Odottamaton matka [2012])

Taistelukohtauksia on joissakin lähteissä ylistetty, mutta itsestäni ne olivat kliseisiä ja tehty elokuvaaminen edellä. Eli tässä kohdalla leffa on huonolla tavalla keskinkertainen. Toiminnan nopeutta korostetaan tämän tästä hidastuksin. Kliseiden kliseenä sirpalekranaatit eivät sirpaloidu vaan tussahtavat.

Viholliskuvakin on kliseinen. Japanilaiset muistuttavat lähinnä Starcraftin Zergejä eli halutaan luoda kuvaa siitä, että pieni ja urhea joukko ratsuväkeä taistelee alivoimaisena hurjia villejä vastaan (Okinawan operaatiossa noin 790 000 liittoutunutta taisteli alle 100 000 japanilaista vastaan). Totta kai taistelun lopussa japanilaisten komentaja tekee seppukun. Pienenä inhimillisyyden hetkenä tunneleihin eksynyt Doss paikkaa japanilaisen haavoittuneen. Valeantautuminenkin nähdään, ja kädet pystyssä olevat kavalat japsit nakkaavatkin käsikranaatit rehtien jenkkipojujen niskaan. Ai niin, ja jenkkien haavoittuneita lahdataan.

Zergit... siis japanilaiset hyökkäävät! Komea joukkokohtaus, ja vaikka japanilaiset käyttivätkin itsemurhamaisia ihmisaaltoja niin silti tämä kohtaus kärsii uskottavuuspulasta. 

Tuo kiipeilyverkko ihmetyttää. Miksi jyrkänteen lakea hallitsevat japanilaiset (jotka yhdessä kohtauksessa selvästi näkivät sen) eivät käyneet katkomassa köysiä?

Hacksaw Ridgelle päästäkseen piti kiivetä kiipeilyverkkoa pitkin. Jostain syystä japanilaiset eivät missään vaiheessa käyneet katkomassa yön pimeydessä täysin vartioimatonta verkkoa?

Summa summarum: Helvetin typerä sotaelokuva. Lopun veteraanihaastattelut  Band of Brothersin tyyliin eivät valitettavasti vakuuta vaikka osoittavatkin, että moni kohtaus perustuu tositapahtumiin.

Lopuksi mainittakoon, että vaikka Suomen tunnetuin aseistakieltäytyjä on ehdottomasti jatkosodan aikana murhattu (mielestäni tapaukseen juridisesti pätevä termi) Arndt Pekurinen (1905–1941), oli Suomessakin rintamalla aseistakieltäytyjiä. Esimerkiksi Leena Kellyn From the Front to the West Coast – The Recollections of the Finnish War Veterans in Vancouver (2014) kertoo kanadansuomalaisesta sotaveteraanista, joka palveli aseetta hevosmiehenä yksikössään. Asiasta lienee tutkimuksia enemmänkin, mutta havaintojeni perusteella yleensä aseetonkin palvelus rintamaolosuhteissa sallittiin, kunhan oli hyödyksi. Tunnetumpaa on jehovantodistajien sijoittaminen KEKkeihin eli Kaatuneiden evakuointikeskuksiin ruumiinpesijöiksi. Moni haki muistitiedon mukaan työtä vähän aikaa kokeiltuaan vapaaehtoisena rintamapalvelukseen.

Da 5 Bloods (2020)

Kuva: wikipedia.org

Spike Leen mitä ajankohtaisin Da 5 Bloods onkin sitten jotain aivan muuta kuin pateettinen Hacksaw. Juonen ytimenä neljän mustan "Bloodin" muodostama ryhmä Vietnamin sodan veteraaneja palaa nykyajassa maahan etsiäkseen ryhmän viidennen jäännökset ja samalla paikantaakseen sodan aikana löytämänsä kultaharkkokätkön. Paikallisten oppaiden ja hämärähemmojen kanssa sovitaan retkestä maastoon sekä kullan välittämisestä ja matka viidakkoon voi alkaa.

Elokuvan kerronta on tahallaan suht hajanaista vaikka eteneekin periaatteessa loogisesti. Takautumat Vietnamin sodan politiikkaan uutispätkien välityksellä sekä varsinaiset taistelukohtaukset rytmitetään elokuvaan mukaan satunnaisesti mutta tehokkaasti. Eli ei tyyliin takauma-nykyhetki-takauma-nykyhetki-takauma jne. vaan ne tulevat mukaan silloin, kun niiden vaikutus on painavin ja tehokkain. Samalla kohtaukset eivät jää irrallisiksi ja yksittäisen tokaisun historiallinen kontekstointi on opettavaista olematta liian saarnaavaa.

Elokuvan kommentaari joka suuntaan on samalla tärkeää että riemastuttavaa.

Elokuvan keskiöön kohoaa Delroy Rindon näyttelemä sodasta traumatisoitunut MAGA-hattua päässään pitävä Paul, jolle kadonnut ryhmän jäsen "Stormin' Norm" on suorastaan uskonnollinen pakkomielle. Rindon näyttelytyö on huikean hieno roolisuoritus, ja etenkin tämän shakespearmaiseksi kiivaudessaan kohoava viidakkomonologi jää elokuvahistoriaan vaikuttavuudessaan. Näin puhuu raivoa pursuava, loputtomiin kusetettu, maailmaa ja samalla itseään vihaava ihminen, joka kaikesta huolimatta jatkaa hulluuden voimalla hampaat irvessä.

Paulin (Delroy Lindo) monologi elokuvan loppupuolella jää elokuvahistoriaan.

Myös muut näyttelijät (myös Halfdan Musta "tuketör vii vill kill mäni kristiäns!" Pääkkönen) tekevät mainiota työtä. Hämmentävää on, että samat näyttelijät esittävät onnistuneesti takaumissa itseään kaksikymppisinä ja nykyajassa seitsenkymppisinä ukkoina ilman överimeikkaamista tai tietokoneavusteista animointia.

Sotaa avataan myös ranskalaisnäkökulmasta. Jean Renon näyttelemä Desroche toimii kierona välittäjänä. Konservatiivisen "USA voitti yksin maailmansodat" äänenä kuullaan musta Paul.

Tarinankerronnallisesti Da 5 Blood on tehokas elokuva ja kuten HS:n arviossa todettiin, vain Spike Lee pystyisi pitämään tällaisen kokonaisuuden kasassa. Kultajahtiosuuksiltaan elokuva muistuttaa hitusen Sierra Madren aarretta (1948) tai Kolmea kuningasta (2000), joista kumpikin ovat mainioita elokuvia. Da 5 Bloods on Oscar-ainesta ja sillä on ajankohtaisuus puolellaan. Jos Delroy Rindon ei saa ainakaan ehdokkuutta näytelijäsuorituksestaan, niin ihme on.

Sotaelokuvana Da 5 Bloods on "ihan hyvä", koska sitä ei ole tarkoitettukaan pääpainoltaan sotaelokuvaksi. Se voisi toimia pelkkänä sotaelokuvana. Se voisi toimia pelkkänä kultajahtina. Se voisi toimia B-elokuvana. Se voisi toimia myös Amerikan mustien historian arvokkaana dokumentaarisena elokuvana. Da 5 Bloods on onnistuneesti kaikkea tätä, ja siksi se onkin niin erinomainen.

Arkeologin näkökulmasta kulta-aarre ja kaatuneen aseveljen jäännökset löyyivät ihmeen helposti, vaikka mukana olikin metallinpaljastin. Aarretta ei ole aikaisemmin päästy hakemaan, koska napalmikeskitys tuhosi kaikki maamerkit sodan aikana mutta juuri elokuvien tapahtumien alussa mutavyöry oli paljastanut kultaa kuljettaneen lentokoneen pyrstön. Vaikka maamerkki löytyisikin, niin ihmeen helposti tämä kohta hoitui. Toisaalta tämän voi antaa anteeksi kerronnallisista syistä ja kultaharkot sentään ovat huuhtoutuneet ruosteisesta säilytyslootastaan rinnettä pitkin alas. Kohtaus jää kuitenkin plussan puolelle ja harkkoja penkovat näyttelijät riemuitsevat aidonoloisesti kuin lapset.

Lopuksi

Loppujen lopuksi leffojen annista voidaan sanoa, että Hacksaw Ridge ratsastaa kliseillä, Da 5 Bloods toimii klassikoilla.

Lopputuloksetkin ovat lopulta klisee ja klassikko.

Minitutkimus: pikakiväärit

Pikakiväärien käyttö armeijoiden aseistuksessa on sotahistoriassa suhteellisen lyhyt vaihe, mutta niiden synty ja kehitys kuvaa paljon 1900-luvun ensimmäisen puoliskon sodankäyntiä ja etenkin ongelmia, joita I maailmansodan aikana kohdattiin taistelukentillä.

Vielä I maailmansodan (1914–1918) aikana ja vielä pitkälle II maailmansotaan (n. 1939–1943) sarjatuliaseiden sijaan pulttilukollinen kivääri oli jalkaväen perusase. Sarjatuliaseet olivat raskaita, puolustukseen soveltuvia tai hyvästä asemasta jalkaväen hyökkäystä tukevia aseita jotka voidaan jakaa karkeasti neljään ryhmään: raskaat konekiväärit, kevyet konekiväärit/pikakiväärit, konepistoolit (I MS loppu) sekä näiden erilaiset erikoisversiot, esimerkiksi ilmatorjuntaan, panssarivaunuihin tai linnoituksiin asennettavat aseet. 

Rynnäkkökiväärin kehittäminen II MS lopulla ja myöhemmin itsenäisesti eri maissa yhtenäisti usean aseen roolit ja samalla kiväärien sekä pikakiväärien merkitys pieneni huomattavasti. Konepistoolit, jalkaväkikiväärit ja puoliautomaattiaseet olivat enenevässä määrin sissien, miliisien yms. epäsäännöllisten ja vähemmän resurssoitujen armeijoiden aseita. Massatuotettu Kalashnikov on tosin jo jokaisen pienemmänkin aseellisen ryhmän vakioase.

Pikakiväärin määritelmistä

Olennaista pikakiväärissä on, että se on rakennettu kiväärikaliiperin ympärille eli se ei ole konepistooli, koska se ei käytä pistoolipatruunoita. Kiväärikaliiperi eli "pitkä" patruuna asettaa aseen koneistolle vaatimuksia: rekyyli eli "takapotku"on melkoinen, joten aseen rakenteen pitää kestää rekyyli ja olla jotakuinkin hallittavissa sarjatulella.

Pikakivääri on automaatti- eli sarjatuliase. Se ei ole puoliautomaattikivääri – kuten neuvostoliittolainen SVT-40 – joka kyllä lataa itse itsensä rekyylin tai patruunakaasujen avulla  mutta jokainen laukaus vaatii erillisen liipaisimen painamisen pohjaan. Automaattiaseessa lataaminen kesken lippaan ei vaadi manuaalista eli käsin tehtävää lataamista, vain ensimmäisen patruunan lataaminen eli syöttäminen piippuun vaatii kädenliikkeen ja lukkomekanismin käyttämisen. Pikakivääri siis ampuu sarjatulta, kun liipaisin on painettuna pohjaan. Monet aseista pystyivät myös kertatuleen, mutta esimerkiksi "Emmassa" (alla) oli käytössä pelkästään sarjatuli.

Pikakiväärissä ei ole jalustaa, vaan siinä on apuna tuelta ammuttaessa tukijalat. Konekiväärit vaativat yleensä erillisen jalustan, jotta asetta pystyttiin ylipäätään käyttämään: liian suuri tulinopeus ja raskaus tekivät konekivääreistä mahdottoman käyttää "lonkalta". Pikakivääreitä pystyi käyttämään lonkalta, mutta tämä vaati usein hihnalla järjestetyn tuen erikoiseen ampuma-asentoon.

Pikakivääri käyttää lippaita, se ei siis ole vyösyötteinen. Lippaat asettavat rajan tulinopeudelle, eli  esimerkiksi DP-27 eli Emma käytti 47 patruunan lipasta, "levyä", kun taas konekiväärin vyöhön mahtuu keskimäärin 250 patruunaa.

Pikakivääri tarvitsee 1–2 käyttäjää (ampuja tai ampuja + apulainen/lataaja) eikä ryhmää. Yleensä armeijoiden ohjesäännön mukaan aseella oli ampuja ja lataaja. Konekivääri oli/on selvästi ryhmän ase eli se tarvitsi/tarvitsee ampujan, syöttäjän, ammustenkantajat ja muita käyttäjiä toimiakseen tehokkaasti.

Olennaista on ero sarjatulen antamassa tulivoimassa kertalataavaan kivääriin, kuten suomalaiseen jalkaväenkivääri M/27:een eli "pystykorvaan" sekä keveys verrattuna konekivääriin kuten Maximiin. Pikakiväärin kanssa pystyi siis juoksemaan ja antamaan nopeasti tulitukea.

Pikakiväärissä ei myöskään ole olennaista ammunnan tarkkuus: Sillä ammutaan ensisijaisesti lamauttavaa ammuntaa eli sarjatulella pyritään pitämään tulituksen kohde aloillaan/matalana. Raskas rekyyli ja sen aiheuttama "heilunta" eli hajonta osumakuvioon ei siis haittaa käyttötarkoitusta ja tiheään vihollismassaan ammuttaessa, esimerkiksi hyökkäävää vihollisosastoa tulittaessa, hajonnasta on jopa hyötyä.

Välivaiheen ase?

Pikakivääri syntyi ensisijaisesti tukemaan jalkaväkiryhmää sen edetessä kohti vihollista. Asetta varten ei haluttu kehittää omaa patruunaa, vaan ase rakennettiin olemassaolevan patruunan ympärille. Tämä teki aseesta logistisesti helpon huoltaa, kun samasta ammuslootasta saatiin patruunat niin kivääriryhmän perusaseille kuin niitä tukevalle aseelle. Aseen roolia ryhmän tukiaseena korostaa se, että Suomi-konepistooleja jaettiin Suomen armeijassa aluksi niille jalkaväkiryhmille, joille ei ollut jakaa omaa pikakivääriä. Taktiset päätökset kentällä johtivat siihen, että talvisodassa konepistoolit annettiin etupäässä kärkitaistelijoiden käyttöön.

Jalkaväen hyökkäysharjoitus Niinisalossa 1.7.1941. Vasemmalla alhaalla pikakivääriä laitetaan asemaan. Kuva: SA-kuva

Yhtenä erikoisena vaiheena pikakiväärin ja konepistoolin tiellä oli "futuristiseksi" luonnehdittu saksalainen FG-42 eli Fallschirmjägergewehr 42, saksalaisten maahanlaskujoukkojen käyttöön suunniteltu kiväärikaliiperin sarjatuliase. Aseen oli tarkoitus korvata kiväärit, konepistoolit ja kevyet konekiväärit, mutta ongelma oli että monia nokkelia ideoita yhdistävä ase oli rakennettu liian järeän patruunan ympärille: FG-42 oli liki mahdoton hallita sarjatulella ja se oli lisäksi hyvin kallis valmistaa. Ase jäi kuriositeetiksi, mutta ennakoi rynnäkkökiväärejä joissa samanlainen ase oli rakennettu kevyemmän eli "lyhennetyn" kiväärinpatruunan ympärille.

Erilaisia automaatti/pikakiväärejä

Chauchat

ChauChat Suomen armeijan varastoista 1942 Keuruulta tai Tyrväältä. SA-kuva.

ChauChat eli Pikakivääri M/15 Chauchat oli ensimmäinen todellinen taistelukäytössä ollut pikakivääri. Se on maineeltaan yksi maailman surkeimmista aseista, mutta maineelle ei ole täyttä perustetta. Ase oli kevyt ja helppo valmistaa massoittain, ja sitä tekikin Gladiator-polkupyörätehdas. Ase on täysin rekyylikäyttöinen, eli pitkän piippurekyylin mukaisesti "koko piippu liikkui" aseella tulitettaessa. Ranskalaiset tarvitsivat sotaansa kevyempiä sarjatuliaseita massoittain, ja ChauChat täytti tämän aukon.

Aseen lippaat olivat erikoisia. Kuten ylläolevasta kuvasta näkee, lippaat olivat "puoliympyrän" muotoisia, 180 asteen kaaria ja kyljestä avoimia. Taistelukäytössä aseella oli apulainen, joka seurasi lippaan kulkua ja latasi aseen uudestaan heti tarvittaessa. Apulainen pystyi yhdellä vilkaisulla näkemään jäljellä olevien patruunoiden määrän,  Tämä rakenne myös arvatenkin kulutti vähemmän metallia lippaiden valmistamiseen mutta ongelmat arvaa: Heikko rakenne rikkoi lippaat helposti ja aukosta päätyi herkästi likaa lippaan  ja aseen sisuksiin jumittaen sen. Kuitenkin, kuten aina, oikein säilytettyinä ja huollettuina ongelmia ei juurikaan ollut. Eri asia on, miten tämä pystytään toteuttamaan kenttäolosuhteissa!

Samoin jatkuvalla tulituksella ase kuumeni liikaa aiheuttaen koneistoon ongelmia: Koska ase käyttää pitkää piippurekyyliä kuumentuneet ja laajentuneet aseenosat juuttuivat helposti, etenkin kun osat olivat piipussa "pisimmillään" eli lähimpänä piipun päätä/suuta. Aseessa ei ollut mekanismia, jolla tällä tavalla jumiutuneen latauskoneiston voisi palauttaa taakse, joten aseen piti joko antaa jäähtyä (noin 12–15 minuuttia, ikuisuus taistelussa) tai sitä saattoi esimerkiksi hakata kovaa pintaa vasten siinä toivossa, että osat alkaisivat taas liikkua.

Varsinainen ongelma syntyi, kun yhdysvaltalaiset saivat aseita käyttöönsä ja muunsivat ne uudelleen 8 mm Lebel-ranskalaispatruunasta omaan 30-06 -kiväärinpatruunaan sopivaksi. Patruunapesän suunnittelu epäonnistui täysin. Samalla lipas muunnettiin tankolippaaksi ja ase sai nimikkeen m/1918. Ase kesti ranskalaispatruunalla ja alkuperäisellä koneistolla, mutta ei USA:n asetehtaiden tekemiä muutoksia, joten se sai hyvin epäluotettavan maineen yhdysvaltalaisten keskuudessa. Tämä epäonnistuneen muutoksen aiheuttama "jenkkimaine" on sitten kantautunut muihinkin maihin ja esim. Markku Palokankaan käsitys perusteellisessa Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 teossarjan osassa 3 (1991) perustuu ilmeisesti näihin tarinoihin.

Kaikkiaan ase oli tarkoitustaan varten toimiva: se saatiin käyttöön nopeasti, sitä saatiin tuotettua paljon ja oikeaoppisesti käytettynä se täytti tehtävänsä. "Rush jobiksi" eli pikatuotteeksi siis onnistunut ase.

Asetta tuli Suomeen jo sisällissodan alussa, joko saksalaisten kuljetuksissa tai venäläisten jälkeensä jättämistä asevarastoista, mutta suurin osa saatiin talvisodan apuna Ranskalta. Kaikkiaan Suomeen tuli noin 5000 pikakivääriä ja niihin 10 miljoonaa patruunaa, mutta sotaan ne eivät ennättäneet. Jatkosodan alussa jonkin verran aseita oli myös rintamakäytössä, mutta lähinnä tykistöasemien suojana tai muussa vastaavassa toissijaisessa käytössä. Olisi kiinnostavaa saada tietoa, oliko ase lainkaan taistelukäytössä jatkosodassa.

DP-27 "Emma"

"Emma" eli DP-27 (Degtjarjova Pehotnyi, DP [ven. Ручной пулемет Дегтярёва, пехотный (ДП), Rutšnoi pulemjot Degtjarjova, pehotnyi [DP]) eli "Degtjarev" oli Neuvostoliiton ensimmäinen oma/omalaatuinen asekonstruktio, joka valikoitui kehitykseen vuonna 1927 järjestettyjen kokeiden perusteella.

Eversti Tiainen ja everstiluutnantti Teittinen tarkastavat vallattuja aseita rykmentin esikunnassa Loimolassa 31.12.1939. Degtjarev-pikakiväärejä saatiin sotasaaliiksi jo talvisodan alkupäivinä ja koska kaliiperi oli sama kuin suomalaisissa kivääreissä, voitiin ehjät aseet jättää suoraan rintamajoukkojen käyttöön. SA-kuva.

Ase oli/on (se oli Suomessa armeijan käytössä vielä 1980-luvulla) erittäin helposti huollettavissa ja koneistoltaan hyvin kestävä, mikä teki siitä hyvän aseen taisteluissa koska se kesti likaa ja hiekkaa. Omalaatuinen konstruktio oli hyvin onnistunut ja suosittu.

Erikoinen lipasmalli tuotti vaikeuksia. Litteä peltilevy vaurioutui helposti kolhiintuessaan, jolloin aseen toimintaan tuli häiriöitä. Lippaiden kuljettamisen helpottamiseksi aseelle oli suunniteltu kuljetusahkioon oma lipaslaatikko, jossa niitä pystyi kuljettamaan useita kappaleita helpommin ja paremmassa suojassa.

"Emman" pikakiväärilipaslaatikko kenttäpostilootana Lempaalassa 6.1.1942. SA-kuva.

Joku oli nostanut tällaisen laatikon viisi vuotta sitten muistomerkin laidalle Karjalankannaksen taistelupaikalla Portinhoikassa:

DP-27:n lipaslaatikko Portinhoikassa muistomerkin lähellä 2015.

Lahti-Saloranta

Lahti-Saloranta eli "suomalainen" pikakivääri oli suhteellisen värikkään kehitystyön takana. Suomen armeija oli kiinnostunut konepistoolia enemmän pikakiväärin kehittämisestä ja asesuunnittelija Aimo Lahti pyrki toteuttamaan armeijan toiveet. Varsinainen kehitys alkoi kuitenkin 1926 kun ulkomaisia malleja ja kotimainen malli kilpailivat Jyväskylässä esittelyammunnoissa. Vertailun voitti valmiiksi kotimaista 7.62 mm patruunaa käyttänyt Lahti-Saloranta, mainittakoon että ennen kilpailua suosittiin amerikkalaista Colt-Browningia ja koetuloksissa Lahti-Salorannan takana oli Vickers-Berthier.

Ehkäpä yleisin, suorastaan ryöstöviljelty kuva Lahti-Salorannasta selvästi lavastetussa tilanteessa. Ampujan apulainen avittaa kiväärillä. Kuvattu 1.8.1941 Kananojalla. SA-kuva.

Lahti-Salorannan kirjavista kehitysvaiheista riittää puhuttavaa (ks. Palokangas 1991a), mutta pohjimmiltaan Lahti-Saloranta oli siis 1920-luvulla kehitetty, jalkaväen etenemisen tukemiseen kehitetty sarjatuliase. Käytöstä sodassa voidaan todeta, että tehtiin samat kardinaalivirheet kuin yhdysvaltalaisten M16A1-rynnäkkökivääriä kehitettäessä. Toimi mainiosti laboratorio-olosuhteissa, mutta oli taisteluolosuhteissa painajainen. Ase oli "liian hyvin" valmistettu eikä sopivia huolto-oppaita jaettu joukoille riittävän ajoissa (M16A1:stä vielä mainostettiin "itsepuhdistavana"!).  Muolaan kirkon taisteluissa helmikuulta 1940 kerrotaan, että ainoa pikakivääri oli jatkuvasti poissa pelistä eli juoksuhaudan pohjalla huollossa taistelussa lentävän hiekan tukittua sen. Karjalankannas on monilta kohdiltaan hyvin hiekkaperäistä maata, joten ase, jossa ei liikkuvien osien välille jää tilaa ylimääräisille asioille kuten lialle tai sannalle, jumiutuu herkästi.

Oikein huollettuna ja säilytettynä ase oli erittäin hyvä ja sitä oli myös jaettu joukoille "tyydyttävät" määrät. Ongelma oli, että Suomen armeija koostui reserviläisistä joille aseiden jatkuva huolto ei ole yhtä ilmiselvä asia kuin ammattisotilaille. Samasta syystä esimerkiksi Israel kehitti Valmetin rynnäkkökiväärin pohjalta Galil-rynnäkkökiväärin. Ase kestää reserviläisenkin käsittelyä paremmin kuin "liian hieno" ase.  Myöhemmin Suomessa kehitettiin jatkosodan aikana vielä Sampo-pikakivääri, mutta se on kokonaan eri tarina.

BAR - Browning Automatic Rifle

Automaattikivääriksi luokiteltava BAR eli M1918 BAR eli Browning Automatic Rifle syntyi nykyhetken näkökulmasta hyvin erikoiseen tarkoitukseen ensimmäisen maailmansodan loppupuolella: Ase on tarkoitus tukea lantiota vasten kiristettävää tukea vasten ja aseella annettiin vihollisen juoksuhautaa kohti käveltäessä tulitukea muulle jalkaväkiryhmälle. Alkuperäiseen I MS aseeseen EI kuulunut lainkaan tukijalkoja, vaan aseella piti tulittaa lonkalta puoliautomaattitulta liikuttaessa vihollista päin.

Suomen armeijan varastoista löytyi myös BAR eli Browning Automatic Rifle. Tukijaloista huomaa, että ase ei ole I MS suunnittelun perua vaan myöhempää mallia. SA-kuva

Aseessa oli se ajalle poikkeuksellinen ajatus, että sillä pystyi ampumaan suhteellisen tarkkaa tulta puoliautomaatilla ja tarvittaessa aseeseen sai lähietäisyydelle tuhoisan sarjatulen (vaihtimessa F firelle eli tulelle eli puoliautomaatille, A automaatille eli sarjatulelle ja S safelle eli varmistimelle). Idea on sama kuin moderneissa rynnäkkökivääreissä ja BAR oli tietyllä tavalla edelläkävijä tällä saralla. Samalla se oli rakenteeltaan ja suunnittelultaan paljon parempi kuin muut aikalaisensa kuten Chauchat ja Lewis.

BAR oli käytössä myös toisessa maailmansodassa erilaisin muunnoksin ja sen jälkeisissäkin konflikteissa, joihin USA:n joukkoja osallistui. II MS jälkeen tosin aseen 20 patruunan lipas koettiin liian pieneksi. Suomeen asetta päätyi sotasaaliina neuvostoliittolaisilta sekä talvisodan aikana Ruotsilta saatuna aseapuna.

Lewis Gun

Suomen armeijalle kuulunut Lewis Gun Keuruulla tai Tyrväällä. SA-kuva.

Samuel Neal McClean suunnitteli "kevyen" Lewis Gunin USA:ssa 1900-luvun alussa mutta jätti sen suunnittelun kesken ja myi patentit aseyhtiölle. Eversti Isaac Newton Lewis jatkoi vuonna 1910 aseen kehittämistä yhtiössä tavoitteena saada aikaiseksi sarjatuotantokelpoinen konekivääri. Prototyyppi valmistui vuonna 1911 ja ase otettiin käyttöön Iso-Britanniassa, kun USA:n tilaukset eivät vetäneet. Se on tietyllä tavalla ChauChatin "veli", mutta ranskalainen ase ylitti sen tuotantomäärässä ja jakelussa, joka sodassa on usein olennaisinta. Lewiksen etuna konekivääriin olikin tuotantomäärä: kuusi Lewistä valmistui samassa ajassa kuin yksi Vickers-konekivääri. Raskaampana aseena Lewis on vaikeasti luokiteltavissa, ja paras määritelmä sille Palokankaan mukaan on konekiväärin ja pikakiväärin välimuoto, vaikka Suomessa ase on luokiteltu pikakivääriksi.

Ase on raskas ja erityishuomion kiinnittää HYVIN paksu piippu ja päällä oleva rumpulipas. Piipun paksuus johtuu siitä, että ase oli ilmajäähdytteinen. Ammuttaessa piippu "imi" ilmaa sisälleen jäähdyttäen asetta.  Tämä pikakivääri oli suunniteltu kahdelle käyttäjälle eli ampujalle ja lataajalle, joka syötti uusia lippaita. Niin ampujalla kuin lataajalla oli mukanaan maksimaalinen määrä lippaita hyökätessä, sillä lippaat olivat työläitä ladata.

Iso-Britannia käytti aseita I maailmansodassa yleensä ryhmissä, joissa oli kaksi Lewisiä ja käsikranaatinheittäjiä.  Lewisillä tulitettiin esimerkiksi pesäkkeitä kuten korsuja tai bunkkereita, ja suojaavan tulituksen aikana käsikranaatein aseistautuneet miehet ehtivät heittoetäisyydelle ja nakkaamaan kranaatit sisälle. Aseen rooli oli siis hyökkäyksellinen, mutta Lewisit olivat käyttökelpoisia myös juuri vallattuja alueita puolustettaessa: Raskaita konekiväärejä ei välttämättä saatu kuljetettua ja laitettua asemiin hyökkäyksen etenemisen myötä, kun vihollinen jo teki vastahyökkäystä. Kevyemmän Lewisin sen sijaan sai helpommin asemiin karkottamaan hyökkääjiä.

Suomeen aseita päätyi vain vähäisiä määriä ja ne olivat etupäässä suojeluskuntien koulutuskäytössä tai sota-aikana toissijaisissa tehtävissä, kuten ilmatorjunta-aseina ja lentokoneisiin asennettuina.

Johtopäätöksiä

Jokainen pikakiväärejä suunnitellut ja valmistanut maa – enkä ole käsitellyt esimerkiksi brittien Breniä tai tanskalaista Madsenia – tarkoitti pikakiväärit ensisijaisesti yhden ampujan ja apulaisen käytettäväksi jalkaväen tukiaseeksi. Liikkuvan sodankäynnin taktiset näkökohdat sekä tuotantotekijät sanelivat aseiden kehittämisen ja käytön. Ensisijaisesti se sopi yhden miehen liikuteltavaksi sarjatuliaseeksi ja sitä oli helpompi ja halvempi valmistaa kuin konekiväärejä. 

Aseen patruuna oli myös riittävän tehokas I MS taisteluetäisyyksille, mistä syystä konepistoolin kehittely jäi melko myöhäiseksi: Konepistoolin patruuna oli liian pieni ei-kenenkään-maalla, mutta juoksuhautoja puhdistettaessa se olisi ollut murhaava ase. Ongelma vain oli, että joukot piti ensin saada riittävän lähelle vihollisasemia! Juuri tämän etenemisen aikaisen ongelman ratkaiseminen oli I MS kiperimpiä ongelmia. 

Taisteluetäisyys I MS oli noin 300 metriä, mille kivääripatruuna oli enemmän kuin riittävä mutta samalla "liian tehokas". Tämän "300 metrin filosofian" pohjalta alkoi lyhennettyä kiväärinpatruunaa käyttävän rynnäkkökiväärin kehittäminen, jossa ratkottiin useiden aseiden ongelmat:

- Patruuna oli riittävän tehokas todennäköisille taisteluetäisyyksille.

- Aseella pystyi ampumaan sarjatulta.

- Patruuna oli riittävän pieni, että sarjatulta pystyi hallitsemaan. Samalla säästyi materiaaleja ammuksia tuotettaessa.

- Ase oli kevyt, joten yksi mies pystyi käsittelemään sitä ilman apulaista.

- Ase oli riittävän tarkka osuakseen tähdätessä kohteeseen.

Tästä syystä rynnäkkökivääri on syrjäyttänyt kiväärin, pikakiväärin ja konepistoolin taistelukentillä. Se on paras taisteluvaruste todennäköisiin taistelutilanteisiin. Syytä on myös mainita, että saksalaiset kehittivät prässätyn metallin/pellin valmistustekniikoita II MS tultaessa ja sen aikana merkittävästi, joten rynnäkkökiväärin kaltaisia tehokkaita sarjatuliaseita pystyttiin valmistamaan paljon ja halvalla. Pohjimmiltaan niin pikakivääri kuin rynnäkkökivääri ovat tietyn patruunaratkaisun ympärille taktista käyttöä varten rakennettuja kustannustehokkaita asekonstruktioita.

Lähteet:

Forgotten Weapons. Chauchat: Shooting, History, and Tactics. 14.9.2015

https://www.youtube.com/watch?v=bCwP3Dm52Ls

Forgotten Weapons. M1918 BAR: America's Walking Fire Assault Rifle. 14.10.2017.

https://www.youtube.com/watch?v=1T2lWPhYyD0

ChauChat with C&Rsenal

https://www.youtube.com/watch?v=HOLygLlUgnA

Machine Guns Of World War 1 I THE GREAT WAR Special feat. C&Rsenal 29.9.2018

https://www.youtube.com/watch?v=1RM_npZUrIk

Palokangas, Markku. 1991a. Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 : Suomen maanpuolustuksen ja sotien kevyt kiväärikaliiperinen aseistus itsenäisyyden 70 vuoden aikana. 2. osa. Suomalaiset aseet. Suomen Asehistoriallisen Seuran julkaisuja.

Palokangas, Markku. 1991b. Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988: Suomen maanpuolustuksen ja sotien kevyt kiväärikaliiperinen aseistus itsenäisyyden 70 vuoden aikana. 3. osa. Ulkomaiset aseet. Suomen Asehistoriallisen Seuran julkaisuja.

Muutama nootti keskiaikaisesta sodankäynnistä

Luin YLE:n artikkelin keskiaikaisesta sodankäynnistä, jossa "oiotaan virheitä":

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/05/keskiaikaelokuvien-sotakuvauksissa-moni-asia-menee-pieleen-keskiaikatutkija?utm_source=twitter-share&utm_medium=social (noudettu 5.2.2020)

Tässä pikaisesti muutama juttu. En ole keskiajan sodankäynnin varsinainen asiantuntija, mutta jotakin minäkin tiedän. Erikoisalaani on nimenomaan liukuma keskiaikaisesta sodankäynnistä ruutiarmeijoihin, jolloin suuri määrä keskiaikaisen sodankäynnin ongelmia "ratkottiin". 

Ongelma YLEn jutussa on, että koko juttu on kirjoitettu raskaan ratsuväen, ritarien näkökulmasta, jotka olivat näyttävä mutta marginaalinen osa keskiaikaista sodankäyntiä.

Keskiajalla kenttätaistelua vältettiin

Totta siinä mielessä, että ylipäätään taistelua pyrittiin välttämään ja ne olivat todella harvinaisia. Mutta taistelut käytiin yleensä nimenomaan taistelukentillä, avoimilla alueilla, koska komentajat, (aateliset) pystyivät käyttämään muodikasta ratsuväkeä. Vastassa oli yleensä joko tasavertaiset armeijat kooltaan ja taidoiltaan, mutta todella harvoin ratsuväkirynnäkön pysäyttämiseen pystyviä ammattilaisia. Skotlannista on löytynyt 1200-luvun taistelukenttä, jolle skotit kaivoivat siksakkiin ojia rikkoakseen rynnäköivän ratsuväen rivit.

Olennaisinta keskiajan taistelukentillä on arkeologi John Carmanin Bloody Meadows -hankkeen perusteella ollut kirkon tai muun uskonnollisen rakennuksen läheisyys.

Taisteluita vältettiin myös siitä syystä, että vastustajan armeijaa harvoin tuhottiin "viimeiseen mieheen" vaan yleensä se pääsi vetäytymään läheiseen perustamaansa tai valtaamaansa linnakkeeseen. Mistä päästää piiritykseen:

Piiritys oli yleisempää

Totta, mutta harvoin johti rynnäkköön linnakkeeseen vaan usein turvauduttiin neuvotteluihin tai näännytykseen. Piirityksen voidaan katsoa olleen erillään taisteluista. 

Usein tämä oli tuhoisin sodankäynnin muoto - piirittäjälle, sillä yleensä piirittäjien keskuudessa puhkesi leirissä tai muussa majoituksessa huonon hygienian vuoksi kulkutautiepidemia. Lena Huldénin teoksessa  Kuusijalkainen vihollinen: niveljalkaisten vaikutus länsimaiseen sodankäyntiin (2008)on asiasta enemmän.

Nuolia ei ammuttu taivaalle

Tästä on väitelty hemmetisti. Totta on, että jousien maine perustuu yhteen taisteluun eli Agincourtiin. Usein kävi myös niin, että nopeasti liikkuva ratsuväki lahtasi jousimiehet.

Todennäköisesti, jos käytössä oli koulutettuja jousimiehiä, nuolet todellakin ammuttiin kaaressa jalkaväkirivistöjen takaa kaaressa, koska kaaren loppuvaiheessa nuolella on suurin lävistysvoima ja ase kantaa pidemmälle. Kohtisuoraan ampuminen pudottaisi lentomatkaa ja on muistettava, ettei jousilla ammuttu yksittäisiä vihollisia vaan vihollismassaa. Samoin on muistettava, että ammattimaiset jousimiehet olivat suhteellisen harvinaisia. Iso-Britanniassa pitkäjousimiesten luominen edellytti koko yhteiskunnan organisointia, että riittäisi miehiä  tämän vaativan aseen käyttöön. Seurauksena arkeologit ovat löytäneet taistelukentiltä luurankoja, joiden toinen puoli on epämuodostunut aseen vaatiman voiman jatkuvasta käyttämisestä.

Sivumennen sanoen, tulinuolien käyttö elokuvissa on naurettavaa: itse nauroin katketakseni Vikings-sarjan Lagarthan hautajaisille, jossa kilpineidot ampuivat jäähän tulinuolia. Toimivan tulinuolen aikaansaaminen on vaikeaa, muuten nuoli sammuu kesken lennon. Siihen ei riitä, että sivelee vähän pikeä nuolen päähän. Ylipäätään tulinuolen käyttö on ollut hyvin marginaalista, jos sellaisia on saatu aikaan. Mainittakoon, että jos myöhemmin tykinkuulilla haluttiin tuhota vihollisen laivoja tai ruutivarastoja oli helpoin tapa tuhovaikutuksen maksimoimiseksi lämmittää kuula erillisessä uunissa tätä tarkoitusta varten.

Haarniskat eivät olleet valtavan kömpelöitä

Tämä on hyvin oikaistu väite. Haarniskat olivat yllättävän käteviä, mutta hyvin kalliita ja vain ammattilaisten käytössä. Eli sodankäyntiä käsitellään taas marginaalisen ryhmän näkökulmasta.

Miekalla pistäminen oli lyömistä tehokkaampaa

Totta, erittäin totta MUTTA yleensä ihmisen reaktio miekalla on lyödä sillä, ei pistää. Keskiajalla koulutetut ammattisoturit olivat kalliita ja kouluttaminen elinikäistä: taistelukentiltä on löytynyt ruumiita, joiden miekkakäden luut ovat suorastaan epämuodostuneet. Useammin taistelukentillä esiintyi vähemmän koulutettua väkeä, jotka eivät osanneet käyttää kunnolla asettaan. Keihäät ja erilaiset salkoaseet olivat yleisempiä ja myös hyvin tappavia. Jos maallikolle antoi miekan, niin tämä yleensä huitoi sillä kuin nuijalla.

Kaikkein tappavin haarniskojen läpäisemiseksi kehitetty ase ennen ruutiaseita lienee ollut taisteluvarsta, jota hussilaiskapinalliset käyttivät. Ideana ei ollut läpäistä haarniskaa, vaikka varstoihin kiinnitettiinkin piikkejä, vaan iskeä panssariin sellaisella voimalla, että pelkkä "täräys" ainakin tainnutti ellei peräti tappanut ritaria. Toinen yleinen tapa oli kiskoa ratsumiehet salkoaseilla satuloista (engl. billhook ja billmen) ja yksinkertaisesti hakata nämä palasiksi maassa tai tuikkia panssareiden aukkoihin tikarilla.

Pistäminen todellakin on tappavampaa, koska sillä ulottuu sisäelimiin aiheuttaen enemmän tuhoa. Lyöminen, jossa tuloksena elokuvissa käsi tai pää lentää irti komeassa kaaressa näyttää vaaralliselta (ja tietty on) mutta yleensä lyömisessä isku on helppo torjua ja pysähtyy johonkin panssarin osaan: jopa paksu nahkaremmi riittää torjumaan lyönnin tai ainakin viemään siitä suurimman osan tehoa. Samurait ja taitavat ritarit tietty iskevät leffoissa leveän lyönnin vaakasuunnassa panssariin ja lentää komea verikaari, mutta todellisuudessa näin ei käy vaan isku jäisi tehottomaksi.

Elokuvamiekkailusta: "swashbucklingille" kuten Robin Hoodeissa ja Zorroissa, nauretaan jo, mutta yleensä "keskiaikaa" kuvaavissa elokuvissa taistelu hajoaa sarjaksi kaksintaisteluita. Tämä on elokuvallisesti näyttävää mutta epätarkkaa. Todennäköisesti tällaisessa kaaoksessa sankarin elinikä laskettaisiin sekunneissa, eikä hän pystyisi lyömään kymmenessä erillisessä kaksinkamppailussa kolmeakymmentä vihollista.

Keskiajalla sodankäynti muuttui humaanimpaan suuntaan

Taas kerran sodankäyntiä on käsitelty vain aateliston näkökulmasta.

Kun ritarit alkoivat sydänkeskiajalla eriytyä omaksi yhteiskuntaluokakseen, he alkoivat luoda käyttäytymisen ja kuluttamisen tapoja, jotka erottivat heidät alemmista luokista. Tämän kulttuurin muotoutumiseen vaikutti etenkin kristillinen arvomaailma. Tämä näkyi myös taistelukentillä: ritarit eivät surmanneet toisiaan mikäli se oli suinkin mahdollista. Etenkin 1100-luvulta alkaen aateliset otettiin yleensä vangeiksi. Tässä oli taustalla myös rahatalouden kehitys. Vangeista voitiin saada hyvät lunnaat. Tahkokallion mielestä tässä muutoksessa ei voi kuitenkaan sivuuttaa arvomaailman muuttumista.

Ja tämä:

"Keskiajan myötä siviilien asema parani"

Orjuus oli ollut olennainen osa antiikin Rooman yhteiskuntaa, ja varhaiskeskiajalla (n. 500-1000) orjakauppa oli yhä yleistä. Sotaa käytiin myös orjien saamiseksi, mikä oli siviiliväestön kannalta julmaa ja raakaa. Naiset ja lapset olivat halutuinta saalista, kun taas miehet useimmiten tapettiin.

Tilanne muuttui melko nopeasti sydänkeskiajalla alkaneen ritariuden nousun ja yhteiskunnallisen kristillisen reformin myötä. Yhtenä tekijänä taustalla lienee kristillisten ajattelijoiden vuosisatoja jatkunut orjuuden ja orjakaupan paheksuminen. Tämä alkoi vaikuttaa, kun kirkon asema kulttuuristen normien asettajana vahvistui.

Orjuus ei kadonnut kokonaan, mutta muutos oli valtava, ja siviilien kannalta se oli myönteinen. Sota ei välttämättä merkinnyt enää niin paljon kärsimystä kuin aikaisemmin.

Sodankäynti ei tainnut olla aivan niin julmaa, eikä keskiaika ihan niin pimeää, kuin elokuvissa ja tv-sarjoissa esitetään.

Suoraan sanottuna: kukkua! Keskiajalla sodankäynti ei ollut sarja taisteluita vaan julmaa ja hidasta näännytyssotaa jossa vastustajan talous pyrittiin romahduttamaan. Miten? Tuhoamalla vastustavan hallitsijan veronmaksajat. Ranskalainen termi chevauchée tarkoitti hevosmiesten rynnäkköä, jossa pellot ja kylät ryöstettiin ja poltettiin ja asukkaat vangittiin ja/tai surmattiin. Termin ymmärtäminen on elintärkeää keskiaikaisen sodankäynnin avautumiselle. Juuri hitaasta "ryöstelysodasta" johtuen, jota voitiin käydä vain kesäisin kun hevosille riitti rehua, sodat venyivät "satavuotisiksi sodiksi". Talvella oli yleensä sanomattakin solmittu aselepo, kun joukot olisivat nääntyneet. Keskiajan linnoitusten tiheys on muuten suoraan sidoksissa peltojen tuottoon. Mitä tuottavammat pellot, sitä suuremmat tulot ja vöestä ja edelleen paremmat mahdollisuudet rakentaa ja ennen kaikkea ylläpitää linnoja. Alueilla, joilla pellot tuottivat vähän on myös vähän linnoituksia.

Yksi olennainen osa keskiaikaista sodankäyntiä ja kuninkaan/ruhtinaan ja alamaisen suhdetta oli, että kuningas pyrki suojelemaan alamaisiaan vihollisen ryöstöpartioilta. Suomessa näitä partioita on esiintynyt lähes yhtäjaksoisesti rautakaudelta aina Suomen sotaan asti 1808–1809, kun itärajan ylitulleet karjalaiset sissit, usein venäläissotilaiden tukemina ovat iskeneet suomalaiskyliin ja suomalaiset taas takaisin.

On myös huomattava, että orjakaupan ja sodankäynnin rajoituksen koskivat ainoastaan kristittyjä (Ruotsi kielsi orjakaupan kokonaan vasta 1800-luvulla). "Pakanoita" se ei suojellut ja monet paavin kieltämät keksinnöt, kuten jalkajouset ja harakanvarpaat eli varhaiset maamiinat, olivat sallittuja muslimeita vastaan taistellessa. Ristiretkien, kerettiläisiä tai  muslimeita vastaan tehtyjen päätteeksi toteutuneet verilöylyt olivat kammottavia.

Eli keskeinen nootti: artikkeli on kirjoitettu pelkästään aateliston näkökulmasta, joka vastasi vain murto-osaa yhteiskunnasta. Tavallisen rivisotilaan ruma ja ikävä elämä ei siitä välity. Todennäköisesti heidät lahdattiin taistelun päätteeksi, tai hyvässä onnessa värvättiin korvaamaan omia tappioita.

Kirjoja ja artikkeleita Hangosta

Ajattelin laatia kiinnostuneille avuksi Hankoa 1940–1944 koskevan bibliografian, "eli onhan noita kirjoja kirjoitettu", koska lähteiden löytäminen voi olla vaikeaa. Ruotsinkielisiä ja tanskankielisiä teoksia saattaa puuttua luettelosta, samoin todennäköisesti venäläisiä yleisesityksiä joissa Hangon taisteluista 1941:

HS 5.12.1941

Tutkimuskirjallisuus:

Ahde, Jaakko. Tulen ja raudan rannat. Gummerus (1980) (ks. Kirjasampo)

Bitva za Leningrad. Moskva (1964)

Černyšev, Aleksandr Alekseevič. Oborona poluostrova Hanko. Veče (2011)

Ekman, Per-Olof. Meririntama: merisotatapahtumat Itämeren pohjoisosassa 1941-1944. WSOY (1983)

Ekman, Per-Olof. Sjöfront. Sjökrigshändelserna i norra Östersjöområdet 1941–1944. Jakobstad (1981).

Halén, Harry. Hangon neuvostotukikohta 1940-1941 (Voenno-morskaja baza Hanko) sekä  neuvostojoukkojen henkilötappiot Bengtskärin taistelussa. Yliopistopaino, Helsinki (2009)

Heinämies, Vilho & Ström, Holger. Taistelujen Hanko. Liiketieto, Helsinki (1943).

Ishchenko, Alexander & I. Linnakko, P. Silvast, S. Silvonen. Hangon motti. Hanko maailmankartalle ry (2017)

Jatkosodan historia 1 . Sotatieteen laitos (1988). ss. 47, 50, 52, 55, 71, 79, 224.

Jatkosodan historia 6 . Sotatieteen laitos (1994). ss. 48–56

Kabanov, S. I. Na dalnih podstupah. Moskva (1971)

Karlsson, Tomy. Hankoniemi vieraissa käsissä . Hangöudd i främmande händer. (2014)

Lappalainen, Niilo. Hankoniemi toisessa maailmansodassa. WSOY (1987)

Lappalainen, Niilo. Kriget om Finska viken : Hangö och Hogland under andra världskriget. (2005)

Lindholm, Pelle. Hanko saarrettuna: kuvauksia Hangon rintamilta kesällä ja syksyllä 1941. (1942)

Lindholm, Pelle. Hangö belägras. Bilder från fronterna kring Hangö sommaren och hösten 1941. Ekenäs (1942)

Nyström, Stig. Krasnij Gangut, kort om och kring Hangöudd 1940–1941. Ekenäs (1984).

Silvast, Pekka. Hankoniemi 22.3.1940–2.12.1941. (1985) (sis. perusteellisia karttoja inventoiduista venäläisasemista ja runsaasti valokuvia)

Silvas. Pekka. Hanko ja Porkkala: Neuvostoliiton meritukikohdat. AtlasArt (2015)

Uitto, Antero & Carl-Fredrik Geust. Hanko toisessa maailmansodassa. Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitos (2011)

HS 16.2.1985

Artikkeleita:

Luutnantti Hjort (14./JR 55) poistumassa korsustaan Hangon lohkolla 23.7.1941. SA-kuva

Suomen sotahistoriallisen seuran aikakauskirja:

Paulaharju, Jyri. Tykistötiedustelu Hangon rintamalla 1941. Sotahistoriallinen aikakauskirja 2. Helsinki (1982).

Stade, Arne. Svenska frivilligbataljonen framför Hangö 1941. Sotahistoriallinen Aikakauskirja 10 Helsinki (1991).


Kansa Taisteli:

Auhto, Erkki. Gäsörsbukten 1942. 8/1976

Hakala, Keijo. Elävä pensas. 8/1961

Kretz, Åke. Iskujoukko Hangon rintamalla 1. osa. 2/1972

Kretz, Åke. Iskujoukko Hangon rintamalla 2. osa. 3/1972

Laulajainen, Heikki. Jyväskylän Jussi Sumiaisista I osa. 7/1963

Laulajainen, Heikki. Oman pataljoonan lotat. 6/1964

Lindqvist, K. U. Hankoa valtaamassa 20 vuotta sitten. 12/1961

Lindqvist, K. U. Eräs yö Hangon rintamalla. 9/1967

Nopsanen, Aulis. Keveällä patterilla Hangon mottia pehmittämässä. 8/1961

Pasanen, Sulo. Ottakaa kosketus viholliseen! 10/1968

Rautasalo, A. Rajajääkärien rohkeutta ja neuvokkuutta. 2/1957

Vepsäläinen, Heikki. Hangon sotaisat postiljoonit. 6/1963  LINKKI (koska otsikko...)

Viska, U. Rannikkoiskukomppania Hangon lohkolla. 7/1965


Muita artikkeleita:

Dubov, P. A. Hangöudd 1940–41. Tidskrift i sjöväsendet 1–3. Stockholm (1976)

Dubov, P. A. Striden om Bengskär. Tidskrift i sjövasendet 4. Stockholm (1976)

von Essen, R. Russärö. Hankoniemen lukko. Rannikkotykistön vuosikirja VII (1942)

Karppinen, Pentti. Suomalaisten saksalaisille joukoille suorittamat kuljetukset Suomen sodassa 1941–1945. Tiede ja ase 24 (1966)

Kijanen, Kalervo. Linnoitetun Hangon tukikohdan evakuointi miinakenttien läpi. Helsingin Sanomat 2.2.1966.

Lyytinen, A. E. Jatkosodan taistelut neuvostoliittolaisen historiateoksen kuvaamina. Tiede ja ase 23 (1965)

Peuranheimo, O. Hangon motti ja sen meriyhteydet v. 1941. Sotilasaikakauslehti 10 (1962).

Pohjanvirta, Yrjö. Järeä rannikkotykistömme. Tiede ja ase 41 (1983)

Silvast, Pekka. Toisen maailmansodan muistoja nousee maasta Hankoniemellä. Rannikon puolustaja 44 (2001): 3. s. 56–58.

Waltari, Mika. Viimeinen Jumalanpalvelus Hangon kirkossa (1940 Suomen Kuvalehdessä, radiossa luettuna 1941), teoksessa de Casseres, Rudy & Salomaa Raimo (1988). Mika Waltari -Matkakertomuksia. Mika Waltarin matkassa vuosina 1927–1968. WSOY. s. 121–124.

Wihtol, Erik. Merimiinoitteet Suomen vesillä talvisodassa ja Suomenlahdella vuonna 1941. Tiede ja ase 45 (1987)


Tulliniemi (luonto):

Karlsson, Alice. Tulliniemen tähden. Suomen luonto 49 (1990): 7. s. 12–13, 50.

Keynäs, Kalevi. Tulliniemen ristiriitaiset arvot. Suomen kuvalehti 1989: 30. s.74.

Keynäs, Kalevi & E. Sana, Tulliniemi-työryhmä: Tulliniemi: luonto vastaan valtakoneisto (1993). (400 kpl erikoispainos)

Kyheröinen, Kari. Hangon Tulliniemi: kaunis ja kadotettu. Suomen kuvalehti 1989: 28. s.58–61

Tervo, Jouni. Tuhoutuuko Tulliniemi? Suomen kuvalehti 1990: 22. s.62–63.


Verkossa

Hanko sota-ajan propagandafilmeissä:

http://www.elonet.fi/fi/elokuva/638146

http://www.elonet.fi/fi/elokuva/640444

http://www.elonet.fi/fi/elokuva/638052


Kyppi, arkeologiset tutkimusraportit yms.

ks. https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/portti/read/asp/r_kohde_list.aspx ja hakusanaksi "Hanko",

esimerkiksi Lagerstedt, Johnilta:

Hanko Koverharin asemakaava-alueen arkeologinen inventointi 2016 Inventointi 2016

Hanko Koverharin yleiskaava-alueen arkeologinen inventointi 2016 Inventointi 2016

* Päivitys 1.2.2020: korjattu yhden teoksen painovuosi
* Päivitys 12.2.2020: lisätty Mika Waltarin kirjoitus.
* Päivitys 22.2.2020. Lisätty useita artikkeleita ja yksi kirja.