sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Minitutkimus: pikakiväärit

Pikakiväärien käyttö armeijoiden aseistuksessa on sotahistoriassa suhteellisen lyhyt vaihe, mutta niiden synty ja kehitys kuvaa paljon 1900-luvun ensimmäisen puoliskon sodankäyntiä ja etenkin ongelmia, joita I maailmansodan aikana kohdattiin taistelukentillä.

Vielä I maailmansodan (1914–1918) aikana ja vielä pitkälle II maailmansotaan (n. 1939–1943) sarjatuliaseiden sijaan pulttilukollinen kivääri oli jalkaväen perusase. Sarjatuliaseet olivat raskaita, puolustukseen soveltuvia tai hyvästä asemasta jalkaväen hyökkäystä tukevia aseita jotka voidaan jakaa karkeasti neljään ryhmään: raskaat konekiväärit, kevyet konekiväärit/pikakiväärit, konepistoolit (I MS loppu) sekä näiden erilaiset erikoisversiot, esimerkiksi ilmatorjuntaan, panssarivaunuihin tai linnoituksiin asennettavat aseet. 

Rynnäkkökiväärin kehittäminen II MS lopulla ja myöhemmin itsenäisesti eri maissa yhtenäisti usean aseen roolit ja samalla kiväärien sekä pikakiväärien merkitys pieneni huomattavasti. Konepistoolit, jalkaväkikiväärit ja puoliautomaattiaseet olivat enenevässä määrin sissien, miliisien yms. epäsäännöllisten ja vähemmän resurssoitujen armeijoiden aseita. Massatuotettu Kalashnikov on tosin jo jokaisen pienemmänkin aseellisen ryhmän vakioase.

Pikakiväärin määritelmistä


Olennaista pikakiväärissä on, että se on rakennettu kiväärikaliiperin ympärille eli se ei ole konepistooli, koska se ei käytä pistoolipatruunoita. Kiväärikaliiperi eli "pitkä" patruuna asettaa aseen koneistolle vaatimuksia: rekyyli eli "takapotku"on melkoinen, joten aseen rakenteen pitää kestää rekyyli ja olla jotakuinkin hallittavissa sarjatulella.

Pikakivääri on automaatti- eli sarjatuliase. Se ei ole puoliautomaattikivääri – kuten neuvostoliittolainen SVT-40 – joka kyllä lataa itse itsensä rekyylin tai patruunakaasujen avulla  mutta jokainen laukaus vaatii erillisen liipaisimen painamisen pohjaan. Automaattiaseessa lataaminen kesken lippaan ei vaadi manuaalista eli käsin tehtävää lataamista, vain ensimmäisen patruunan lataaminen eli syöttäminen piippuun vaatii kädenliikkeen ja lukkomekanismin käyttämisen. Pikakivääri siis ampuu sarjatulta, kun liipaisin on painettuna pohjaan. Monet aseista pystyivät myös kertatuleen, mutta esimerkiksi "Emmassa" (alla) oli käytössä pelkästään sarjatuli.

Pikakiväärissä ei ole jalustaa, vaan siinä on apuna tuelta ammuttaessa tukijalat. Konekiväärit vaativat yleensä erillisen jalustan, jotta asetta pystyttiin ylipäätään käyttämään: liian suuri tulinopeus ja raskaus tekivät konekivääreistä mahdottoman käyttää "lonkalta". Pikakivääreitä pystyi käyttämään lonkalta, mutta tämä vaati usein hihnalla järjestetyn tuen erikoiseen ampuma-asentoon.

Pikakivääri käyttää lippaita, se ei siis ole vyösyötteinen. Lippaat asettavat rajan tulinopeudelle, eli  esimerkiksi DP-27 eli Emma käytti 47 patruunan lipasta, "levyä", kun taas konekiväärin vyöhön mahtuu keskimäärin 250 patruunaa.

Pikakivääri tarvitsee 1–2 käyttäjää (ampuja tai ampuja + apulainen/lataaja) eikä ryhmää. Yleensä armeijoiden ohjesäännön mukaan aseella oli ampuja ja lataaja. Konekivääri oli/on selvästi ryhmän ase eli se tarvitsi/tarvitsee ampujan, syöttäjän, ammustenkantajat ja muita käyttäjiä toimiakseen tehokkaasti.

Olennaista on ero sarjatulen antamassa tulivoimassa kertalataavaan kivääriin, kuten suomalaiseen jalkaväenkivääri M/27:een eli "pystykorvaan" sekä keveys verrattuna konekivääriin kuten Maximiin. Pikakiväärin kanssa pystyi siis juoksemaan ja antamaan nopeasti tulitukea.

Pikakiväärissä ei myöskään ole olennaista ammunnan tarkkuus: Sillä ammutaan ensisijaisesti lamauttavaa ammuntaa eli sarjatulella pyritään pitämään tulituksen kohde aloillaan/matalana. Raskas rekyyli ja sen aiheuttama "heilunta" eli hajonta osumakuvioon ei siis haittaa käyttötarkoitusta ja tiheään vihollismassaan ammuttaessa, esimerkiksi hyökkäävää vihollisosastoa tulittaessa, hajonnasta on jopa hyötyä.

Välivaiheen ase?


Pikakivääri syntyi ensisijaisesti tukemaan jalkaväkiryhmää sen edetessä kohti vihollista. Asetta varten ei haluttu kehittää omaa patruunaa, vaan ase rakennettiin olemassaolevan patruunan ympärille. Tämä teki aseesta logistisesti helpon huoltaa, kun samasta ammuslootasta saatiin patruunat niin kivääriryhmän perusaseille kuin niitä tukevalle aseelle. Aseen roolia ryhmän tukiaseena korostaa se, että Suomi-konepistooleja jaettiin Suomen armeijassa aluksi niille jalkaväkiryhmille, joille ei ollut jakaa omaa pikakivääriä. Taktiset päätökset kentällä johtivat siihen, että talvisodassa konepistoolit annettiin etupäässä kärkitaistelijoiden käyttöön.

Jalkaväen hyökkäysharjoitus Niinisalossa 1.7.1941. Vasemmalla alhaalla pikakivääriä laitetaan asemaan. Kuva: SA-kuva


Yhtenä erikoisena vaiheena pikakiväärin ja konepistoolin tiellä oli "futuristiseksi" luonnehdittu saksalainen FG-42 eli Fallschirmjägergewehr 42, saksalaisten maahanlaskujoukkojen käyttöön suunniteltu kiväärikaliiperin sarjatuliase. Aseen oli tarkoitus korvata kiväärit, konepistoolit ja kevyet konekiväärit, mutta ongelma oli että monia nokkelia ideoita yhdistävä ase oli rakennettu liian järeän patruunan ympärille: FG-42 oli liki mahdoton hallita sarjatulella ja se oli lisäksi hyvin kallis valmistaa. Ase jäi kuriositeetiksi, mutta ennakoi rynnäkkökiväärejä joissa samanlainen ase oli rakennettu kevyemmän eli "lyhennetyn" kiväärinpatruunan ympärille.

Erilaisia automaatti/pikakiväärejä


Chauchat

ChauChat Suomen armeijan varastoista 1942 Keuruulta tai Tyrväältä. SA-kuva.


ChauChat eli Pikakivääri M/15 Chauchat oli ensimmäinen todellinen taistelukäytössä ollut pikakivääri. Se on maineeltaan yksi maailman surkeimmista aseista, mutta maineelle ei ole täyttä perustetta. Ase oli kevyt ja helppo valmistaa massoittain, ja sitä tekikin Gladiator-polkupyörätehdas. Ase on täysin rekyylikäyttöinen, eli pitkän piippurekyylin mukaisesti "koko piippu liikkui" aseella tulitettaessa. Ranskalaiset tarvitsivat sotaansa kevyempiä sarjatuliaseita massoittain, ja ChauChat täytti tämän aukon.

Aseen lippaat olivat erikoisia. Kuten ylläolevasta kuvasta näkee, lippaat olivat "puoliympyrän" muotoisia, 180 asteen kaaria ja kyljestä avoimia. Taistelukäytössä aseella oli apulainen, joka seurasi lippaan kulkua ja latasi aseen uudestaan heti tarvittaessa. Apulainen pystyi yhdellä vilkaisulla näkemään jäljellä olevien patruunoiden määrän,  Tämä rakenne myös arvatenkin kulutti vähemmän metallia lippaiden valmistamiseen mutta ongelmat arvaa: Heikko rakenne rikkoi lippaat helposti ja aukosta päätyi herkästi likaa lippaan  ja aseen sisuksiin jumittaen sen. Kuitenkin, kuten aina, oikein säilytettyinä ja huollettuina ongelmia ei juurikaan ollut. Eri asia on, miten tämä pystytään toteuttamaan kenttäolosuhteissa!

Samoin jatkuvalla tulituksella ase kuumeni liikaa aiheuttaen koneistoon ongelmia: Koska ase käyttää pitkää piippurekyyliä kuumentuneet ja laajentuneet aseenosat juuttuivat helposti, etenkin kun osat olivat piipussa "pisimmillään" eli lähimpänä piipun päätä/suuta. Aseessa ei ollut mekanismia, jolla tällä tavalla jumiutuneen latauskoneiston voisi palauttaa taakse, joten aseen piti joko antaa jäähtyä (noin 12–15 minuuttia, ikuisuus taistelussa) tai sitä saattoi esimerkiksi hakata kovaa pintaa vasten siinä toivossa, että osat alkaisivat taas liikkua.

Varsinainen ongelma syntyi, kun yhdysvaltalaiset saivat aseita käyttöönsä ja muunsivat ne uudelleen 8 mm Lebel-ranskalaispatruunasta omaan 30-06 -kiväärinpatruunaan sopivaksi. Patruunapesän suunnittelu epäonnistui täysin. Samalla lipas muunnettiin tankolippaaksi ja ase sai nimikkeen m/1918. Ase kesti ranskalaispatruunalla ja alkuperäisellä koneistolla, mutta ei USA:n asetehtaiden tekemiä muutoksia, joten se sai hyvin epäluotettavan maineen yhdysvaltalaisten keskuudessa. Tämä epäonnistuneen muutoksen aiheuttama "jenkkimaine" on sitten kantautunut muihinkin maihin ja esim. Markku Palokankaan käsitys perusteellisessa Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 teossarjan osassa 3 (1991) perustuu ilmeisesti näihin tarinoihin.

Kaikkiaan ase oli tarkoitustaan varten toimiva: se saatiin käyttöön nopeasti, sitä saatiin tuotettua paljon ja oikeaoppisesti käytettynä se täytti tehtävänsä. "Rush jobiksi" eli pikatuotteeksi siis onnistunut ase.

Asetta tuli Suomeen jo sisällissodan alussa, joko saksalaisten kuljetuksissa tai venäläisten jälkeensä jättämistä asevarastoista, mutta suurin osa saatiin talvisodan apuna Ranskalta. Kaikkiaan Suomeen tuli noin 5000 pikakivääriä ja niihin 10 miljoonaa patruunaa, mutta sotaan ne eivät ennättäneet. Jatkosodan alussa jonkin verran aseita oli myös rintamakäytössä, mutta lähinnä tykistöasemien suojana tai muussa vastaavassa toissijaisessa käytössä. Olisi kiinnostavaa saada tietoa, oliko ase lainkaan taistelukäytössä jatkosodassa.

DP-27 "Emma"


"Emma" eli DP-27 (Degtjarjova Pehotnyi, DP [ven. Ручной пулемет Дегтярёва, пехотный (ДП), Rutšnoi pulemjot Degtjarjova, pehotnyi [DP]) eli "Degtjarev" oli Neuvostoliiton ensimmäinen oma/omalaatuinen asekonstruktio, joka valikoitui kehitykseen vuonna 1927 järjestettyjen kokeiden perusteella.


Eversti Tiainen ja everstiluutnantti Teittinen tarkastavat vallattuja aseita rykmentin esikunnassa Loimolassa 31.12.1939. Degtjarev-pikakiväärejä saatiin sotasaaliiksi jo talvisodan alkupäivinä ja koska kaliiperi oli sama kuin suomalaisissa kivääreissä, voitiin ehjät aseet jättää suoraan rintamajoukkojen käyttöön. SA-kuva.


Ase oli/on (se oli Suomessa armeijan käytössä vielä 1980-luvulla) erittäin helposti huollettavissa ja koneistoltaan hyvin kestävä, mikä teki siitä hyvän aseen taisteluissa koska se kesti likaa ja hiekkaa. Omalaatuinen konstruktio oli hyvin onnistunut ja suosittu.

Erikoinen lipasmalli tuotti vaikeuksia. Litteä peltilevy vaurioutui helposti kolhiintuessaan, jolloin aseen toimintaan tuli häiriöitä. Lippaiden kuljettamisen helpottamiseksi aseelle oli suunniteltu kuljetusahkioon oma lipaslaatikko, jossa niitä pystyi kuljettamaan useita kappaleita helpommin ja paremmassa suojassa.

"Emman" pikakiväärilipaslaatikko kenttäpostilootana Lempaalassa 6.1.1942. SA-kuva.


Joku oli nostanut tällaisen laatikon viisi vuotta sitten muistomerkin laidalle Karjalankannaksen taistelupaikalla Portinhoikassa:

DP-27:n lipaslaatikko Portinhoikassa muistomerkin lähellä 2015.



Lahti-Saloranta


Lahti-Saloranta eli "suomalainen" pikakivääri oli suhteellisen värikkään kehitystyön takana. Suomen armeija oli kiinnostunut konepistoolia enemmän pikakiväärin kehittämisestä ja asesuunnittelija Aimo Lahti pyrki toteuttamaan armeijan toiveet. Varsinainen kehitys alkoi kuitenkin 1926 kun ulkomaisia malleja ja kotimainen malli kilpailivat Jyväskylässä esittelyammunnoissa. Vertailun voitti valmiiksi kotimaista 7.62 mm patruunaa käyttänyt Lahti-Saloranta, mainittakoon että ennen kilpailua suosittiin amerikkalaista Colt-Browningia ja koetuloksissa Lahti-Salorannan takana oli Vickers-Berthier.

Ehkäpä yleisin, suorastaan ryöstöviljelty kuva Lahti-Salorannasta selvästi lavastetussa tilanteessa. Ampujan apulainen avittaa kiväärillä. Kuvattu 1.8.1941 Kananojalla. SA-kuva.

Lahti-Salorannan kirjavista kehitysvaiheista riittää puhuttavaa (ks. Palokangas 1991a), mutta pohjimmiltaan Lahti-Saloranta oli siis 1920-luvulla kehitetty, jalkaväen etenemisen tukemiseen kehitetty sarjatuliase. Käytöstä sodassa voidaan todeta, että tehtiin samat kardinaalivirheet kuin yhdysvaltalaisten M16A1-rynnäkkökivääriä kehitettäessä. Toimi mainiosti laboratorio-olosuhteissa, mutta oli taisteluolosuhteissa painajainen. Ase oli "liian hyvin" valmistettu eikä sopivia huolto-oppaita jaettu joukoille riittävän ajoissa (M16A1:stä vielä mainostettiin "itsepuhdistavana"!).  Muolaan kirkon taisteluissa helmikuulta 1940 kerrotaan, että ainoa pikakivääri oli jatkuvasti poissa pelistä eli juoksuhaudan pohjalla huollossa taistelussa lentävän hiekan tukittua sen. Karjalankannas on monilta kohdiltaan hyvin hiekkaperäistä maata, joten ase, jossa ei liikkuvien osien välille jää tilaa ylimääräisille asioille kuten lialle tai sannalle, jumiutuu herkästi.

Oikein huollettuna ja säilytettynä ase oli erittäin hyvä ja sitä oli myös jaettu joukoille "tyydyttävät" määrät. Ongelma oli, että Suomen armeija koostui reserviläisistä joille aseiden jatkuva huolto ei ole yhtä ilmiselvä asia kuin ammattisotilaille. Samasta syystä esimerkiksi Israel kehitti Valmetin rynnäkkökiväärin pohjalta Galil-rynnäkkökiväärin. Ase kestää reserviläisenkin käsittelyä paremmin kuin "liian hieno" ase.  Myöhemmin Suomessa kehitettiin jatkosodan aikana vielä Sampo-pikakivääri, mutta se on kokonaan eri tarina.

BAR - Browning Automatic Rifle


Automaattikivääriksi luokiteltava BAR eli M1918 BAR eli Browning Automatic Rifle syntyi nykyhetken näkökulmasta hyvin erikoiseen tarkoitukseen ensimmäisen maailmansodan loppupuolella: Ase on tarkoitus tukea lantiota vasten kiristettävää tukea vasten ja aseella annettiin vihollisen juoksuhautaa kohti käveltäessä tulitukea muulle jalkaväkiryhmälle. Alkuperäiseen I MS aseeseen EI kuulunut lainkaan tukijalkoja, vaan aseella piti tulittaa lonkalta puoliautomaattitulta liikuttaessa vihollista päin.

Suomen armeijan varastoista löytyi myös BAR eli Browning Automatic Rifle. Tukijaloista huomaa, että ase ei ole I MS suunnittelun perua vaan myöhempää mallia. SA-kuva

Aseessa oli se ajalle poikkeuksellinen ajatus, että sillä pystyi ampumaan suhteellisen tarkkaa tulta puoliautomaatilla ja tarvittaessa aseeseen sai lähietäisyydelle tuhoisan sarjatulen (vaihtimessa F firelle eli tulelle eli puoliautomaatille, A automaatille eli sarjatulelle ja S safelle eli varmistimelle). Idea on sama kuin moderneissa rynnäkkökivääreissä ja BAR oli tietyllä tavalla edelläkävijä tällä saralla. Samalla se oli rakenteeltaan ja suunnittelultaan paljon parempi kuin muut aikalaisensa kuten Chauchat ja Lewis.

BAR oli käytössä myös toisessa maailmansodassa erilaisin muunnoksin ja sen jälkeisissäkin konflikteissa, joihin USA:n joukkoja osallistui. II MS jälkeen tosin aseen 20 patruunan lipas koettiin liian pieneksi. Suomeen asetta päätyi sotasaaliina neuvostoliittolaisilta sekä talvisodan aikana Ruotsilta saatuna aseapuna.


Lewis Gun


Suomen armeijalle kuulunut Lewis Gun Keuruulla tai Tyrväällä. SA-kuva.


Samuel Neal McClean suunnitteli "kevyen" Lewis Gunin USA:ssa 1900-luvun alussa mutta jätti sen suunnittelun kesken ja myi patentit aseyhtiölle. Eversti Isaac Newton Lewis jatkoi vuonna 1910 aseen kehittämistä yhtiössä tavoitteena saada aikaiseksi sarjatuotantokelpoinen konekivääri. Prototyyppi valmistui vuonna 1911 ja ase otettiin käyttöön Iso-Britanniassa, kun USA:n tilaukset eivät vetäneet. Se on tietyllä tavalla ChauChatin "veli", mutta ranskalainen ase ylitti sen tuotantomäärässä ja jakelussa, joka sodassa on usein olennaisinta. Lewiksen etuna konekivääriin olikin tuotantomäärä: kuusi Lewistä valmistui samassa ajassa kuin yksi Vickers-konekivääri. Raskaampana aseena Lewis on vaikeasti luokiteltavissa, ja paras määritelmä sille Palokankaan mukaan on konekiväärin ja pikakiväärin välimuoto, vaikka Suomessa ase on luokiteltu pikakivääriksi.

Ase on raskas ja erityishuomion kiinnittää HYVIN paksu piippu ja päällä oleva rumpulipas. Piipun paksuus johtuu siitä, että ase oli ilmajäähdytteinen. Ammuttaessa piippu "imi" ilmaa sisälleen jäähdyttäen asetta.  Tämä pikakivääri oli suunniteltu kahdelle käyttäjälle eli ampujalle ja lataajalle, joka syötti uusia lippaita. Niin ampujalla kuin lataajalla oli mukanaan maksimaalinen määrä lippaita hyökätessä, sillä lippaat olivat työläitä ladata.

Iso-Britannia käytti aseita I maailmansodassa yleensä ryhmissä, joissa oli kaksi Lewisiä ja käsikranaatinheittäjiä.  Lewisillä tulitettiin esimerkiksi pesäkkeitä kuten korsuja tai bunkkereita, ja suojaavan tulituksen aikana käsikranaatein aseistautuneet miehet ehtivät heittoetäisyydelle ja nakkaamaan kranaatit sisälle. Aseen rooli oli siis hyökkäyksellinen, mutta Lewisit olivat käyttökelpoisia myös juuri vallattuja alueita puolustettaessa: Raskaita konekiväärejä ei välttämättä saatu kuljetettua ja laitettua asemiin hyökkäyksen etenemisen myötä, kun vihollinen jo teki vastahyökkäystä. Kevyemmän Lewisin sen sijaan sai helpommin asemiin karkottamaan hyökkääjiä.

Suomeen aseita päätyi vain vähäisiä määriä ja ne olivat etupäässä suojeluskuntien koulutuskäytössä tai sota-aikana toissijaisissa tehtävissä, kuten ilmatorjunta-aseina ja lentokoneisiin asennettuina.

Johtopäätöksiä


Jokainen pikakiväärejä suunnitellut ja valmistanut maa – enkä ole käsitellyt esimerkiksi brittien Breniä tai tanskalaista Madsenia – tarkoitti pikakiväärit ensisijaisesti yhden ampujan ja apulaisen käytettäväksi jalkaväen tukiaseeksi. Liikkuvan sodankäynnin taktiset näkökohdat sekä tuotantotekijät sanelivat aseiden kehittämisen ja käytön. Ensisijaisesti se sopi yhden miehen liikuteltavaksi sarjatuliaseeksi ja sitä oli helpompi ja halvempi valmistaa kuin konekiväärejä. 

Aseen patruuna oli myös riittävän tehokas I MS taisteluetäisyyksille, mistä syystä konepistoolin kehittely jäi melko myöhäiseksi: Konepistoolin patruuna oli liian pieni ei-kenenkään-maalla, mutta juoksuhautoja puhdistettaessa se olisi ollut murhaava ase. Ongelma vain oli, että joukot piti ensin saada riittävän lähelle vihollisasemia! Juuri tämän etenemisen aikaisen ongelman ratkaiseminen oli I MS kiperimpiä ongelmia. 

Taisteluetäisyys I MS oli noin 300 metriä, mille kivääripatruuna oli enemmän kuin riittävä mutta samalla "liian tehokas". Tämän "300 metrin filosofian" pohjalta alkoi lyhennettyä kiväärinpatruunaa käyttävän rynnäkkökiväärin kehittäminen, jossa ratkottiin useiden aseiden ongelmat:

- Patruuna oli riittävän tehokas todennäköisille taisteluetäisyyksille.
- Aseella pystyi ampumaan sarjatulta.
- Patruuna oli riittävän pieni, että sarjatulta pystyi hallitsemaan. Samalla säästyi materiaaleja ammuksia tuotettaessa.
- Ase oli kevyt, joten yksi mies pystyi käsittelemään sitä ilman apulaista.
- Ase oli riittävän tarkka osuakseen tähdätessä kohteeseen.

Tästä syystä rynnäkkökivääri on syrjäyttänyt kiväärin, pikakiväärin ja konepistoolin taistelukentillä. Se on paras taisteluvaruste todennäköisiin taistelutilanteisiin. Syytä on myös mainita, että saksalaiset kehittivät prässätyn metallin/pellin valmistustekniikoita II MS tultaessa ja sen aikana merkittävästi, joten rynnäkkökiväärin kaltaisia tehokkaita sarjatuliaseita pystyttiin valmistamaan paljon ja halvalla. Pohjimmiltaan niin pikakivääri kuin rynnäkkökivääri ovat tietyn patruunaratkaisun ympärille taktista käyttöä varten rakennettuja kustannustehokkaita asekonstruktioita.

Lähteet:


Forgotten Weapons. Chauchat: Shooting, History, and Tactics. 14.9.2015

Forgotten Weapons. M1918 BAR: America's Walking Fire Assault Rifle. 14.10.2017.
https://www.youtube.com/watch?v=1T2lWPhYyD0

ChauChat with C&Rsenal

Machine Guns Of World War 1 I THE GREAT WAR Special feat. C&Rsenal 29.9.2018

Palokangas, Markku. 1991a. Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 : Suomen maanpuolustuksen ja sotien kevyt kiväärikaliiperinen aseistus itsenäisyyden 70 vuoden aikana. 2. osa. Suomalaiset aseet. Suomen Asehistoriallisen Seuran julkaisuja.

Palokangas, Markku. 1991b. Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988: Suomen maanpuolustuksen ja sotien kevyt kiväärikaliiperinen aseistus itsenäisyyden 70 vuoden aikana. 3. osa. Ulkomaiset aseet. Suomen Asehistoriallisen Seuran julkaisuja.

2 kommenttia:

  1. Aika mielenkiintoinen kirjoitus, etenkin myös minkälaisia patruunat ja muut ovat olleet ja kuinka ne on laitettu. En myöskään tiennyt, miksi rynnäkkökivääri on enemmän taistelussa suosiossa, mutta tämähän selvitti. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitoksista. Ruutiaseiden historiaa tutkiessa unohtuu usein että keskeistä aseessa on loppujen lopuksi patruuna joka sanelee aseen speksit, ei toisin päin.

      Poista