1917 – Taistelulähetit

Ounastelin, että tämä elokuva kannattaa nähdä valkokankaalta mutta kun tilanne on mikä se on, niin jäi viime tinkaan Finnkinossa käynti. Ounasteluni osoittautui aiheelliseksi: vain elokuvasali tai massiivinen kotimediateatteri antaa tälle elokuvalle täyden kokemuksen huikeasta "cinematographiasta". Jätän kuvakaappaukset tästä arviosta pois, koska ne eivät tee oikeutta elokuvakokemukselle.

Kuten tunnettua, Sam Mendesin ohjaaman elokuvan jippo on yhden oton illuusiossa: Koko elokuvan ajan seurataan kahta päähenkilöä. Suuria tähtiä (Andrew Scott! Benedict Cumberbatch! Colin Firth!) odottelevat saavat tämän ansiosta nähdä suosikkinsa vain parin minuutin ajan, mutta sitä vastaan saa kyllä erinomaiset roolisuoritukset. Etenkin Scottin [MORIARTY!] minuutit brittiluutnanttina jäävät mieleen. Korpraali Schofieldia näyttelevä George MacKay ja Dean-Charles Chapman eli korpraali Blake tekevät kyllä oikein vakuuttavan ja intiimin työn hekin. Voisi jopa sanoa, että tunnetummat näyttelijät päärooleissa olisivat pilanneet elokuvakokemusta. Esimerkiksi historiallinen eeppinen klassikko The Longest Day (1962) kärsii tästä pahasti.

Tarina on kuvaus

Kuten Juho Typpö erinomaisesti kirjoitetussa ja laaditussa arvostelussaan "Yhden oton sota" toteaa 1917 – Taisteluläheteistä, on sen tarina riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Koska olen koronakeväänä viihdyttänyt itseäni katsomalla paljon neowesternejä ja westernejä, olen oppinut arvostamaan vähäeleistä tarinankerrontaa. Elokuvassa vähemmän on usein enemmän. Olen samaa mieltä kuin Typpö: Taistelulähettejä ei olisi ilman Christopher Nolanin Dunkirkia (2017). Tavallisen sotilaan / sotilaiden seuraaminen sodassa ilman vihollista elokuvan avulla on mainio tarinan moottori yksinään.

Tarina alkaa takalinjoilta, kun kaksi korpraalia saa tehtäväkseen viedä viestin muista eristyksiin joutuneelle pataljoonalle. Saksalaiset ovat 1917 vetäytyneet helpommin puolustettavalle linjalle, mutta edenneen devonshirelaisen yksikön komentaja luulee krauttien olevan murtumassa ja valmistautuu hyökkäykseen, joka uusien tiedustelutietojen valossa päättyisi yksipuoliseen teurastukseen. Korpraalit saavat tehtäväkseen viedä käskyn vihollislinjojen läpi. Lisämotivaattorina hyökkäävässä yksikössä palvelee toisen korpraalin isoveli. Ja korpraalit lähtevät matkaan. 

Kerronta kulkee "yhden oton" illuusion varassa ja näyttää sen mitä korpraaleilla tulee matkallaan vastaan. Itse asiassa juuri tässä kuvaus keskittyy nerokkaasti juuri oikeisiin kohtiin. Esimerkiksi kohtaus, jossa Blake ja Schofield ylittävät piikkilankaestettä ja näkevät lankoihin takertuneen ruumiin on painotettu loistavasti: Kuvataan ensisijaisesti ruumiin katseen kohtaavaa Schofieldia, mutta vainajasta näytetään vain kääntyneen pään takaraivo ja vähän sivuprofiilia. Äsken katsomani Hacksaw Ridge olisi piehtaroinut suoraan suolissa (Sitäkin Taisteluläheteissä tehdään ohimennen. Tuli heti mieleen, että pitää uusia jäykkäkouristusrokotus). Taistelukentän kammottavia yksityiskohtia riittää, mutta juuri hiljentyneillä kamppailupaikoilla niistä välittyvä tunnelma on - - - hillityllä ja oikealla tavalla kammottava. Tietyissä kohdin päähenkilöiden puolesta jännittää adrenaliiniarvot kohisten ja jopa auton juuttuminen mutaan saa myötäelämään vahvasti tämänkin vastoinkäymisen.

Tarinan edetessä elokuva kehittää moottorinsa ja rytminsä, vaikkakin alun 40 minuuttia ovat mielestäni parhaat osat yhteneväisyytensä vuoksi. Elokuva muistuttaa parissa kohdin kuumehoureisen painajaisia menemättä kuitenkaan kertaakaan psykedeeliseksi. Osa kuvauksesta on esteettisesti niin sieluja riipivää, että unohtaa katsovansa sotaelokuvaa. Sota tosin palautuu liki sormennapsautuksella päälle.

Elokuvassa on pari tyhmää kohtaa, jotka olisi voinut kuvata toisin tai leikata pois. Toinen on juonenkäänteenä tärkeä, joten en paljasta sitä. Typön tavoin olen samaa mieltä toisesta kohtaa. Ranskalaisen siviilinaisen kohtaaminen rauniokaupungin kellarissa oli kliseinen ja typerä kohtaus. Tällä kertaa kameran jatkuva pyöriminen on myös hyvin vaivaannuttavaa, eli turhassa kohtauksessa cinematographia jatkuu ja jatkuu. Samalla tarinankuljetus hetkeksi rikkoontuu. Arvelisin, että Mendesin mielestä elokuva oli jo käyttänyt "klaustrofobiset ahtauspaukkunsa" loistokohtauksessa saksalaisbunkkereissa elokuvan alkupuolella ja harhailu pimeissä kellareissa olisi ollut saman toistoa, joten tähän kohtaan sovitettiin rauhallisempi siviilimäinen kohtaus. Se rikkoo tarinan monin tavoin mutta pahimpana puolena osoittautuu, että tarina on elokuvaa ja että elokuvassa on keinotekoinen rytmi. Illuusion rikkoutuminen on magian rikkoutumista: Jos taikavoimaan ei usko, se lakkaa toimimasta. Tästä päästään kuiville vasta kun hypätään syvään veteen (katso elokuva, niin tajuat viittauksen).

Dunkirkin lisäksi Taisteluläheteistä tulee etäisesti mieleen toinen I maailmansotaan sijoittuva elokuva Gallipoli (1981), tosin lähinnä lopun viestinvientikohtauksen vuoksi. Myös Jacksonin hieno They Shall Not Grow Old (2018) saa uutta arvoa. Eli hyvät mielleyhtymät tämä synnytti. Parasta Taisteluläheteissä on kuitenkin se, että se muistuttaa, miksi valkokankaat ovat olemassa. Jotkin visiot pääsevät oikeuksiinsa ainoastaan elokuvateattereissa. Tämä kuvaus on harppaus elokuvassa taiteenlajina ja ansaitsi ehdottomasti Oscarinsa.

Sotahistoriallisuus tekee vaikutuksen

Elokuvan toteutus elokuvana on huikean hieno, mutta tämä saattaa jäädä kertakäyttöiseksi jutuksi, mikä toisaalta on hyvä asia 1917-elokuvan kannalta. Elokuvallisuudessa on nimittäin se puoli, että saman tempun olisi voinut tehdä monella genrellä. Tämän voisi kuvitella helposti katastrofielokuvaksi, lännenelokuvaksi, heistiksi jne. Jos tätä toistaa liikaa, hommasta lähtee maku. Pioneerielokuva saa usein jäljittelijöitä, ja usein jäljitelmät ovat kehnoja kopioita.

Sotahistorian ja sotaelokuvien harrastajien (ja ammattilaisten!) suunnattomaksi onneksi ohjaaja Sam Mendes päätti tehdä menetelmillä ja välineillä sotaelokuvan. Juuri tästä kumpuaa sotahistorian ja "aitouden" tuominen uskomattoman intiimisti. Pienet yksityiskohdat viivähtävät kankaalla vain hetken mutta samalla nämä pikkujutut vangitsevat silmän. Viestikaapelit viritettynä juoksuhaudan reunalle. Sotilaiden esineiden ja vaatteiden pienet yksityiskohdat: Toisella päähenkilöistä on esimerkiksi sormissaan puhdetöinä tehdyt metallisormukset. Tätä ei erikseen millään tavalla korosteta tai mainita, mutta muoto ja materiaali puhuvat puolestaan. Pienet viestit, kirjoitukset sekä kyltit taustalla. Liike takalinjasta omaan etulinjaan, linjojen ylitys ja saksalaisten etulinjan tutkiminen kaikkine pienine ja suurine yksityiskohtineen oli sotahistoriapuristille kolmen ruokalajin menu parhaassa ranskalaiskeittiössä.

Elokuvaa on kritisoitu siitä, että kokonaistilanteena asetelma oli mahdoton. 1600 miehen yksikkö oli I maailmansodan mittakaavassa niin pieni yksikkö, että sitä tuskin olisi vaivauduttu erikseen pelastamaan edes kahden lähetin voimin. Toiseksi on huomautettu, että pelastettava brittiyksikkö tuskin olisi pystynyt etenemään kymmenen kilometriä syvälle edes vetäytyneiden saksalaisten jäljessä ja jäänyt sitten eristyksiin, ja sitten silti ilman tulitukea yhä yrittänyt hyökkäystä vihollisen päälinjaa vastaan.

Sanoisin että nämä ovat epätodennäköisyyksiä, eivät mahdottomuuksia. On hyvinkin mahdollista, että joku vastuullinen rintamakomentaja olisi yrittänyt lähettien avulla pelastaa osan rykmentistään. Sodan kaaoksessa suurikin yksikkö voi joutua erilleen muista ja yrittää silti suorittaa tehtävää. Itä-Karjalassa kokonaiset rykmentit saattoivat kesällä ja syksyllä 1941 operoida pelkästään radiotiedustelun tuloksin ja hyvin hatarin yhteyksin päävoimiin. Toki tällöin heillä oli radiot.

Historiallisesti ja aikakaususkollisuudesta Taistelulähetit saa siis liki puhtaat paperit. Elokuva olisi itse asiassa Goodbye Leninin! ohella välttämätöntä katsottavaa jokaisella arkeologiksi haluavalle, koska ne osoittavat miten materiaalisella kulttuurilla luodaan merkityksellistä ajankuvaa.