Minitutkimus: Kolmasti tuttu ja tuntematon sotilas

Käsittelin uusinta tuntematonta pari päivää sitten blogipostauksessa, mutta nyt teen hieman syväluotaavamman esityksen Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta ja sen sekä myöhempien filmatisoinnien taustoista.

Jokainen Tuntemattoman sotilaan filmatisointi on oman aikansa tulkinta klassikkoromaanista ja samalla sodasta. Kolmannesta Tuntemattomasta uutisoidessa moni tuhahti, että olisihan noita muitakin kirjoja joista ammentaa.

Muita kandidaatteja klassisimmaksi sotaromaaniksi

Väinö Linnalla (1920–1992) oli kirjoittamistaidon lisäksi paljon onnea ja hyvää ajoitusta matkassa: samanlainen sisältö on turkulaisen tykistössä palvelleen Vilho Kankareen (1917–2009) teoksessa Mennään kun käsketään!, jota kirjoittaja tarjosi jo vuonna 1947 kustantajalle. Kankareen teoksissa esitellään sotavankien surmat, sotamiesten yleinen inho sotaa ja käskyjä kohtaan sekä poikkeuksellisesti mainitaan myös kaatuneiden neuvostonaissotilaiden ruumiiden häpäisyt. Teoksessa viitataan myös Petroskoissa valtaamisen jälkeen tapahtuneisiin "väkisinmakaamisiin" eli siviilinaisten raiskauksiin, mutta Kankare arvioi näitä sattuneen hyvin vähän eikä esitä tietoa varmana. Uudessa filmatisoinnissa tähän vihjaillaan myöskin.

Myös Tuntemattomassa esiintyvät "myönteiset puolet" kuten yksittäisten miesten urheus ja sotilaiden syvä velvollisuudentunto löytyvät Kankareen kirjasta. Sota oli kuitenkin liian lähellä, joten käsikirjoitus hylättiin ja julkaistiin vasta 2011. Sotaa summaavan romaanin julkaisu, hyväksyntä ja menestys edellytti karkeasti sanottuna kahta tekijää: Valvontakomission poistumista ja Mannerheimin kuolemaa. Komissio lähti syyskuussa 1947 ja Mannerheim menehtyi vuonna 1951. Tuntematon Sotilas julkaistiin 1954. Vuonna 2011 julkaistu Mennään kun käsketään! on "raakana julkaistu" ja menettänyt kaunokirjallista tehoaan mutta toisaalta se on dokumentaarisesti hyvin luotettava. Jos ammattitoimittaja olisi tehnyt korjaus- ja täydennysehdotuksia Kankareelle, olisi käsikirjoituksesta saattanut muovautua ensimmäinen suuri klassikkoromaani sotavuosista. Arvioisin, että mikäli kustantaja olisi ottanut Kankareen teoksen toimitettavaksi, saattaisi jatkosotaa symboloida konekivääriampujan sijaan turkulainen tykkimies.

Kun Tuntematon sotilas julkaistiin, verrattiin ja edelleen verrataan kaikkea sen jälkeen julkaistavaa klassikkoteokseen. Linnaa myöhemmät tulkinnat ovat auttamatta myöhäisempiä. Paavo Rintalan (1930–1999) Sissiluutnantti sai vuonna 1963 aikaiseksi Tuntemattoman veroisen kirjasodan. Sissiluutnantti esittää Tuntematontakin korostetummin lotat "upseerien huorina". Rintamakuvauksena Sissiluutnantti ei ole järin vakuuttava esitys ja sisältää paljon anakronismeja.  Sissiluutnantti sai Tuntemattoman tapaan pikafilmatisoinnin Sissit jo ilmestymisvuonnaan 1963. Elokuva on nähtävissä YLE Areenassa, sillä se oli Fennada-filmien tuotantoa joka tuli vuosi sitten verkkoon ilmaiseksi katseltavaksi "toistaiseksi" eli pysyvästi.

Rintalan myöhemmästä tuotannosta löytyy paremmin elokuvaksi soveltuvaa materiaalia. Sotavuosia summaavat Nahkapeitturien linjalla I (1976) ja II (1979) ovat laajaa elokuvaksi kelpaavaa kronikointia. Nahkapeitturien linjalla käsittelee talvi- ja jatkosodan käytännössä yhden suvun näkökulmasta ja saa näin värikkäiden rivimiesten kirjoa laajemman käsittelypohjan sotaan. Suhtautuminen lottiin on Sissiluutnanttia lievempää (esimerkiksi viesti- ja lääkintälotat tunnustetaan aidosti hyödyllisiksi) mutta mukaan on otettu paljon "likaisia juoruja", muun muassa eräs suomalainen eversti (siis auktoriteettihahmo) kiroaa suomalaisia hävittäjälentäjiä jotka tulittavat huvikseen siviilejä Leningradin edustalla lennoillaan. Nahkapeitturien linjalla sisältää paljon kohtauksia, jotka olisivat valkokankaalla uskomattoman tehokkaita, esimerkiksi ensimmäisessä osassa kuvattava hiihto "kuolleiden metsän" halki.

Rintamakokemuksen puute näkyy Rintalan tekstistä. Tiettyä ”siellä olemisen” tunnetta katoaa toisaalta myös Tuntemattoman lopussa, sillä Linna sai siirron kouluttajaksi Hämeenlinnaan asemasodan loppuvaiheessa. Myös Vilho Kankare sai vuonna 1943 siirron tykistön kouluttajaksi, mihin kohtaan Mennään kun käsketään! ajallisesti päättyy. Kankare tekikin oman romaaninsa puhtaasti omien kokemusten pohjalta ja sillä on Tuntematonta suurempi dokumentaarinen arvo. Linna kokosi Tuntematonta lukuisista muistiinpanoista ja Honkajoen kuuluisan rukouksenkin hän kirjoitti muistiin lomajunassa, missä sen piti viereisellä penkillä istuva tuntematon sotilas

Edvin Laineen Tuntematon (1955)

Tuntemattoman filmatisoinneissa näkyy myös aikakauden leima. Armeijan kielteinen suhtautuminen ensimmäiseen filmatisointiin näkyi mm. siinä, että elokuvaan piti lainata kalustoa Rajavartiolaitokselta. Edvin Laine teki myös suuria muutoksia konekiväärijoukkueen miehiin kertakaikkiaan häivyttäen vastenmielisimpiä hahmoja ja pehmittämällä monia toisia. Idänsuhteille kumartamista osoittaa se, ettei Hietasta kuljettava ambulanssi tuhoudu vihollispartion väijytyksessä vaan sen kimppuun käy persoonaton tuho, korkealla lentävä lentokone.

Edvin Laineen filmatisoinnille (1955) ei ollut oikeastaan ilmestymisaikanaan muuta yleisöä kuin sodan nähnyt ja kokenut Suomi. Sotahistorian saralla lähinnä upseerit, etenkin armeijakuntien ja divisioonien komentajat kirjoittivat muistelmiaan sekä poliittinen historia yritti selitellä suhdetta Saksaan parhain päin ajopuuteorialla. Tavallinen kansa oli kiinni ankarassa työssä, sotakorvauksissa ja uusien kotien rakentamisessa joten muistelemiselle ei jäänyt aikaa. Kankareen käsikirjoitus tosin osoittaa, että sota oli muistissa eikä sitä muisteltu pelkästään veijariporukoiden käynnillä Itä-Karjalassa.

Elokuvan tekoon osallistui itse taistelut kokeneita miehiä. Kerrotaan, että taistelukohtauksissa asiantuntijana toiminut Mannerheim-ristin ritari Veikko Toivio kyllästyi epäuskottavaan toimintaan kohtauksessa, jossa Rokka torjuu asemasotavaiheessa vihollispartiota. "Ei perkele! Ei sitä noin tehdä!" Edvin Laine kivahti, että "Miten sitten? Mene itse näyttämään". Suorituksiin tyytymätön Toivio hyppäsi taisteluhautaan ja huusi "Käykää päälle". Nagania kohti ojentanut "venäläinen" menetti aseensa heti Toivion temmatessa sen kädestä ja iskiessä sillä seuraavaa avustajaa keskivartaloon. Toivio hyppäsi seuraavan päälle, tallasi kaikki maahan ja kapusi ylös toisessa päätä hautaa ja totesi ”Näin se silloin tehtiin.”

Rauni Mollbergin Tuntematon (1985)

Rauni Mollbergin filmatisoinnin (1985) aikaan 1980-luvulla tapahtui suuri sotahistoriallisen kirjoituksen murros, jonka jäljessä tutkijat oikeastaan edelleen liikkuvat, moni itse asiassa keksien pyörän uudestaan. Muun muassa pyrkimys vallatun Itä-Karjalan etniseen puhdistukseen (Antti Laine: Suur-Suomen kahdet kasvot, 1982), sotavankien kohtelu 1941–1942 (Eino Pietola 1987) ja Lapin sodan todellinen kulku (Sampo Ahto: Aseveljet vastakkain: Lapin sota 1944–1945, 1980) sekä liittolaissuhde natsi-Saksaan avattiin kriittiseen akateemiseen käsittelyyn. 

Suhtautumisen muutos jatkosotaan näkyy myös Mollbergin ohjauksessa, kun Edvin Laineen hylkäämät hahmot, etenkin suorastaan eläimelliset sotamies Viirilä ja eversti Karjula on otettu mukaan. Viirilä, elukkamainen mutta erinomainen taistelija sekä perlrlkelettä karjuva Karjula ovat kiinnostavia hahmoja joita ja joiden merkitystä analysoidaan romaanissa hyvin. Kariluodon tuntema romantiikka Petroskoin valtauksesta karisee, kun ensimmäisenä kaupungin kalliolta näkee Viirilä, joka on kaukana suomalaisesta miesihanteesta.

Samoin eräissä kohtauksissa näkyy aikakauden muutos. Nyt mukana on esimerkiksi alikersantti Lehdon sotavangin surmaaminen. Merkittävänä muutoksena sokeutuneen Hietasen kohtaloksi koituu venäläisen jalkaväen raaka hyökkäys ambulanssia vastaan: Laineen filmatisointiin romaanista muutettu ”neutraali” ilmahyökkäys on unohdettu. Mollberg painottaakin 1980-luvun pasifistisessa hengessä sodan raakuutta, mutta unohtaa samalla merkittävän määrän huumoria. 

Huumoria on luonnehdittu suomalaisten salaiseksi aseeksi ja psyykkeen säilyttämisessä sen merkitys on ollut suunnaton. Armeija oli yleisen asevelvollisuuden vuoksi koko kansakunnan miesväestöä yhdistävä kokemus, josta saatiin kirjallisuussota jo kauan ennen toista maailmansotaa, kiitos Pentti Haanpään Kentän ja kasarmin (1928). Tämä yhteiskokemus näkyi myös huumorin rintamalla, sillä nykyään köpsiltä tuntuvat erilaiset sotilasfarssit olivat hyvin suosittuja omana aikanaan ja monille teki varmasti hyvää päästä nauramaan auktoriteettihahmoille, joilla kasarmeilla oli annettu valta kuin Jumalalle. Samasta lähteestä ammentavat myös Vääpeli Körmyt.

Loppujen lopuksi todettakoon, että Mollberginkin filmatisoinnin piti odottaa uusia politiikan tuulia kuten Tuntemattoman menestyäkseen oikeaan aikaan tehtävää julkaisemista. Urho Kekkonen, jota ilman kenelläkään muulla ei saanut olla mitään mielipiteitä oli luopunut presidenttiydestä vuonna 1982 ja ylipäätään idänpolitiikka vapautui suuresti 1980-luvulla.

Aku Louhimiehen Tuntematon (2017)

Historiantutkimuksessa ylipäätään on nostettu esille 1990-luvulta alkaen naisten, lasten, etnisten vähemmistöjen ja ”poikkeavien” historia ja samalla on kritisoitu suurmiesten historiaa. Esimerkiksi tuore Mauri Kunnaksen lapsille osoitettu Koiramäen Suomen historia on saanut moitteita keskittymisestä kuninkaisiin.

Laadusta kummempaa arviota esittämättä voi todeta että uusimpaan, Aku Louhimiehen tuoreeseen ohjaukseen on otettu näitä uusia näkökulmia. Mukana ovat entistä vahvemmin naiset ja koti, muunakin kuin sivunootteina miesten välisissä keskusteluissa. Etenkin Antero Rokan perhe ja elokuvan lopussa hylättävä koti Karjalankannaksella ovat kerronnassa mukana. Juuri tästä naisnäkökulmasta saatiinkin aikaiseksi sosiaalisessa mediassa raivoa.

Myös Äänislinnan vaiheiden moraalille ja sotilaskunnialle vähintään kyseenalaiset asiat eli ryöstely, raiskaukset ja Rahikaisen paritustyö on otettu lyhyissä kohtauksissa esille. Nämä tosin – Rahikaisen pimpittäjänuraa lukuun ottamatta – olivat jo Mollbergin versiossa, joka korostikin raakuutta. Kiinnostavaa on, että Louhimiehen filmatisoinnissa on paljon samoja vaiheita kuin Kankareen Mennään kun käsketään! -teoksessa.

Vähemmistöpolitiikka on huomioitu hyvin kiinnostavalla tavalla: Hietanen ei enää tuumi suureen ääneen, että soppaliha on konia ja piiskanjäljestä päätellen vielä mustalaisen hevosesta. Valkokankaalla saa esittää 2010-luvulla sotaelokuvassa raiskauksia, äärimmäistä väkivaltaa ja karkeaa kieltä mutta rasistiset termit ovat pannassa. Taidettiin ryssä-sanaakin säästellä tässä elokuvassa, mutta eipä Honkajokikaan pidä loppupuheenvuoroaan puskaryssistä pensasneuvostoliittolaisista. Linna mainitsee Honkajoen ryhtyneen 1944 taisteluiden aikaan sotilaskarkuriksikin vähäksi aikaa, mutta palasi yksikköönsä eksyttyään muista karkureista. Tämän olisi voinut luulla olevan suuremmassa roolissa 2010-luvun elokuvassa, mutta se on vaikea toteuttaa valkokankaalla.

Uusin Tuntematon on hyötynyt suuresti sosiaalisesta mediasta, mikä on 2010-luvun olennainen rintama. Helsingin Sanomien kriittinen arviokin onnistuttiin kääntämään voitoksi, mutta toisaalta saman teki Toini Havun arvio aikanaan Helsingin Sanomissa. Voi vain kuvitella, millainen myrsky olisi vallinnut jos Internet olisi ollut olemassa jo vuonna 1954. "Keskustelun käyminen ja herättäminen" otetaan esille vähän väliä. Onko tämä osaltaan uuden, Neuvostoliiton sortumisen jälkeisen poliittisen vapaamman ilmapiirin ilmentymä? Kärjistyksenä todettakoon, että toisesta maailmansodasta 1990-luvun alkuun Suomessa on täytynyt erikseen käydä kysymässä presidentiltä lupa mielipiteelleen, joten julkinen keskustelu on ollut ohjailtua ja monopolisoitua. Eri mieltä olevat on saanut ja pitänyt ajaa kylähullujen ja epätoivottujen nurkkaan. Suomi on kyllä siitä kummallinen maa, että edelleen keskustelusta keskustelemisesta keskustellaan melkein enemmän kuin käydään itse keskustelua!

Tuntemattomia tuntemattomia

Kuten sanottu, jokainen Tuntematon on aikakautensa tuote painotuksissa sekä hyvässä ja pahassa. Samalla se osoittaa, että tiettyjä puolia poimimalla ja toisaalta karsimalla Tuntematon sotilas saadaan toimimaan aikana kuin aikana, mikä on kestävän klassikkoteoksen merkki.

Tuntemattomassa voidaan myös epäonnistua, eikä Louhimiehen (minun mielestäni epäonnistunut) elokuva ole ensimmäinen tällä saralla. Matti Ranin (1926–2013, 1955 filmatisoinnin Kariluoto) on muistellut, että häntä harmittivat suuresti jatkuvat kirkasotsaisen nuorukaisen roolit Jussi Jurkan (1930–1982, 1955 filmatisoinnin Lammio) saadessa herkulliset pirulliset ja ilkeät roolit. Erääseen teatterituotantoon Ranin saikin Lammion roolin. Hän totesi että se oli esityksen kannalta epäonnistuminen, mutta teki hänelle itselleen hyvää.

Tuntematon tulee aina uuden tulkinnan myötä tutuksi, mutta vaikuttaa siltä että tunnettavuutta on ensin tehty virallisen historiankirjoituksen ja politiikan puolella. Yleensä taide ei suinkaan olekaan edelläkävijä vaan perässähiihtäjä.

Tuntematon sotilas (2017)

Kävin katsomassa uuden Tuntemattoman sotilaan lauantaina 28.10. iltanäytöksenä, siis varsin tuoreeltaan. Koska elokuva on keskeinen puheenaihe ja tulee olemaan myös melkoinen osa jatkosodan tulkintaa, teen tämän blogin yhteydessä katsauksen ja arvion.

Varoitus: kirjoitus saattaa sisältää juonipaljastuksia kuten sen, että tässäkin versiossa Suomi häviää sodan.

Kuva: tuntematonsotilas2017.fi

Tuntematon sotilas some

Jokainen Tuntemattoman filmatisointi on aikansa tuote. Edvin Laineen versio oli sodan henkilökohtaisesti kokeneelle sukupolvelle suunnattu ja Mollbergin versio 1980-luvun pasifismin läpi katsottu. Nämä kaksi elokuvaa täydentävät toisiaan painotuksilla: Laine korostaa huumoria hyläten vastenmielisimmät henkilöt ja tapaukset (ja samalla monet historiallisesti todet ikävät tapaukset) kun taas Mollberg hylkää huumorin korostaen vastenmielisempiä tapauksia ja hahmoja.

Uuden Tuntemattoman liikkumiskenttä on – kuten melkein kaikkien nykyään tehtyjen "kuohuttavien" teosta – itse elokuvan ulkopuolella sosiaalisessa mediassa. Tässä vaiheessa voin todeta esimerkiksi että

NYT TULEE JUONIPALJASTUS

Rokan mahdollisella kuolemisella vihjailu oli vain halpahintainen katsojien kalastustemppu. Ainut (ruudun ulkopuolella tapahtuva) ylimääräinen kuolema on eversti Karjulan kuoleminen haavoittumisen sijaan. Karjulaan liittyen leikkaajat olivat tehneet todella kömpelöä työtä, mikäli silmäni erottivat oikein: samassa kohtauksessa alta kahden minuutin Karjula on puhuteltaessa vuoroon everstiluutnantti ja vuoroon eversti (näitä puhutellaan erikseen. Kenraaliluutnantin ja kenraalimajurin puhutteleminen kenraaliksi ei ole virhe, kirj. huom.). Myös ruusukkeet kauluslaatoissa vaihtoivat määrää!

Elokuvaa ennen näytettiin Tuntematonta sponssanneiden tahojen mainoksia, jotka sentään jotain hyvää makua osoittaen oli laitettu osaksi elokuvan valmistusprosessia. Arpoja kesken kohtausta raaputtelevien näyttelijöiden kohdalla teki jo puolileikillään melkein mieli lähteä kotiin.

Tässä yhteydessä voisi myös mainita "Tuntemattoman yleisön". Yleisö reagoi teatterissa samalla tavalla kuin Smedsin Tuntemattomassa 2007 (jonka kestin puoliväliin, sitten piti paeta ikävystymistä): Linnan napakat repliikit, ei niinkään ohjaus tai näyttelijätyö, kirvoitti monet naurut. Antero Rokan ehkä osuvin ja parhain repliikki "Entinen maanviljelijä Kannakselta, nykyään Tikkakosken mannekiini" ei herättänyt edes pyrskähdyksiä. Yhteyttä Tikkakosken kuuluisiin asetehtaisiin, jotka valmistivat Suomi-konepistoolia, ei enää tajuta.

Helsingin Sanomien arvostelukin (kaksi tähteä), mielestäni hyvin perusteltu [herranpieksut, olen samaa mieltä Hesarin kanssa. Tuokaa desinfiointiainetta!], käännettiin somevoitoksi. Louhimiehen julistus, että "Suomessa on henkilöitä jotka eivät ole nähneet kumpaakaan tuntematonta eivätkä lukeneet kirjaa" on älyllisesti ontto. Jos joka vuosi 6.12. televisioitava erinomainen filmatisointi tai äidinkielen tuntien pakkopullakaan ei saa ihmisiä tutustumaan Tuntemattomaan, niin miksi uusi filmatisointi saisi? Koska Linnalla ja Laineella ei ollut twitteriä? Käsikirjoittaja kertoo pitävänsä merkittävämpänä kahden nuoren abitytön antamaa viittä tähteä kuin Hesarin kriitikon kahta tähteä. Mitä tähän voisi vastata. Kerran tutkiessani elokuvailmoituksia oli American Pie 3:n mainokseksi otettu "American Pie 3 on sairaan siisti leffa!", lähteenä SubTV:n tekstiviestichat...

Olen myös huolissani siitä, että Tuntemattoman trailerit nähneenä (katsoin erinomaisen Ikitien viikko sitten, ja pelkästään sitä edeltävällä mainostauolla tuli kaksi!) elokuvasta on saksittu pois kohtauksia. Ilmeisesti markkinoille tulee poisleikattuja kohtauksia sisältävä DVD-paketti, mikä voi tehdä elokuvasta oikeasti paremman mutta kuvaa 2010-luvun hirvittävää markkinointisyndroomaa: kuluttajalle ei tuoda enää valmista tuotetta (peliä, ohjelmistoa, elokuvaa) vaan olennaiset ominaisuudet saa myöhemmin maksullisina päivityksinä.

Tuntematon sotilas hyönteinen

Louhimiehen Tuntematon eroaa muista aikaisemmista kameratyöskentelyssä. Jo Helsingin Sanomien valmiiksi somejupakkaa aikaansaanut arvostelu kiinnitti huomiota luontokuvauksiin. Kun kameraan ilmestyi kuudennen kerran ötökkä kuiskasin mukaan lähteneille kavereille, että tämähän onkin Tuntematon hyönteinen.

Kameratyöskentelyssä uusi Tuntematon tosin puolustaa paikkaansa eniten. Taistelukohtaukset on kuvattu erittäin hyvin ja sotilaiden ahdistunut ryömiminen kaoottisessa kaatuneiden puiden ja murrosten sekamelskassa on vakuuttavaa. Myös taistelun päämäärä ja näkyvyys on saatu vangittua hyvin kameralle: täältä tämä sotilas näkee tilanteen näin eikä voi liikkua, mutta sivusta iskevä sotilas näkeekin näin. Äänimaailmakin iskee katsojan päälle tehokkaasti: raskaat Maxim-konekiväärit pääsevät hyvän kuvauksen ansiosta oikeuksiinsa väkivaltaisina laitteina, kun esimerkiksi Laineen Tuntemattomassa ne tuntuvat vain kulkevan porukan mukana.

Ja tämä on suurin syy mennä katsomaan elokuvateatteriin. En usko, että elokuva pääsee oikeuksiinsa DVD:llä muuten kuin erinomaisesti varustelluissa kotiteattereissa. Tämä asettaa Tuntemattoman samanlaiseen joukkoon kuin Avatar ja Taru Sormusten Herrasta -trilogian. Näyttävät parhaimmilta suurella kankaalla mutta

"Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin sileä, vaan on silkkoa sisässä, akanoita alla kuoren"

Tuntematon sotilas Rokka

Näyttelijävalinnat heijastavat aikaansa. Kun Edvin Laineen Tuntematon sotilas ilmestyi 1955, naurettiin että tämähän on Kansallisteatterin oma Kuka kukin on. Nyt ikonisia hahmoja tulkitsevat Putous-tähdet. Eero Ahoa (Rokka), Johannes Holopaista (Kariluoto) ja Aku Hirviniemeä (Hietanen) ylistettiin jo etukäteen mutta ainoastaan Eero Aho lunasti minulle lupaukset, eikä hänkään viiden tähden veroisesti.

Juuri roolipainotuksissa elokuva poikkeaa radikaaleimmin aikaisemmista filmatisoinneista. Keskiöön on nostettu kolme–neljä hahmoa ja muista on tullut Unohdettuja sotilaita. Paljon kohtauksia on myös leikattu pois, mikä entisestään minimoi monen hahmon kuten Määtän ja Lehdon merkitystä. Valtaosaa henkilöhahmoista ei tunnista lopussakaan, ellei näitä erikseen puhutella nimellä. Viirilä, hyvin näkyvä ja erikoinen hahmo kirjassa on mukana mutta jää varjoksi "eläimellisestä korpisoturista". Kaikkiaan muut hahmot jätetään suorastaan tahallaan ontoiksi Rokan ja Hietasen tieltä. Karmivin muutos on ehkä "suventassu", sotamies Susi, Rokan naapuri, jonka ruutuaika pisti minut miettimään että onko siitä tehty kehitysvammainen? Susi oli Rokan hiljainen tsaikkakaveri, luotettu "varjo" mutta nyt tuntui hitosti siltä että mieshän on "mongerteleva vajakki". Tuntuu siltä, ettei Louhimies ole jaksanut ohjata kuin muutamaa näyttelijää ja muut on työnnetty puhtaiksi statisteiksi. Rokan ikonisessa kohtauksessa yksintaistelussa venäläistä koukkaavaa osastoa vastaan ei ole edes jaksettu tuoda ruudulle uutta nimeä, Lampista, vaan Rokkaa auttelee Sihvonen. Sihvonen on tehtävään huono valinta, sillä hän on "höpsö kouhottaja". Kirjan ja aiemmat elokuvat tuntevat huomaavat pienen ja merkityksettömän muutoksen mutta samalla mielestäni korostuu muiden sotilaiden harmaus ja persoonattomuus: jos muutettuihin kohtiin voi heittää yhtä hyvin Määtän, Sihvosen tai Salon, niin nämä hahmot ovat jääneet tyystin työstämättömiksi.

Eero Ahon Rokka ei jätä kylmäksi. Hahmon olemusta on muutettu. Aholla ja Louhimiehellä on luonnollisesti täysi oikeus tulkintaansa, mutta jotenkin tuntuu kuin kannakselainen erinomainen sotilas ja elävällä karjalaisella huumorinlahjalla siunattu puhetta poriseva Rokka on muuttunut karjalanmurretta säästeliääksi käyttäväksi pohjalaismieheksi. HS kiteytti tämän hyvin: Rokan sielunelämä on perinteistä suomalaista näyttelijätyötä eli tyhjään tuijottamista. Tulkinta on kiinnostava mutta menee niin omille teilleen, että olisi ollut parempi tehdä Rokkaan keskittyvä elokuva kuin keskittää Tuntematon Rokkaan. Aineksia tähän olisi, vihjaahan Rokka kirjassa olleensa mukana Keljan kammottavan verisessä taistelussa talvisodassa. Rokan perheen tuominen mukaan elokuvaan olisi pitänyt toteuttaa paremmin, nyt kohtaukset tuntuvat kertakaikkiaan päälleliimatuilta.

Johannes Holopaisen Kariluoto on muutoksineen ja painotuksineen totaalisen epäonnistunut. Omassa teoksessaan Linna tutkii hyvin Kariluodon sielunmaisemaa ja muutosta "nulikasta" ammattiupseeriksi ja erinomaiseksi sekä rohkeaksi johtajaksi, joten painopisteen muuttaminen onttoon romanssiin ja naimisiinmenoon on huono sijoitus kerronnallisesti ja henkilökuvauksen kannalta. Romaanissa ja Laineen Tuntemattomassa illuusionsa menettänyt Kariluoto kuolee viimeisessä vastaiskussa periksi antaneena, mutta samalla huojentuneena, vapautuneena kapteeni Kaarnan jättämästä johtajuuden ja Suur-Suomi -ideologian taakasta. Nyt mies miettii viimeisillä hetkillään petipuuhia tuoreen vaimonsa kanssa, vaikka lähti etulinjaan nimenomaan velvollisuudentunnosta.

Jos sanaleikkien kanssa jatketaan, on Aku Hirviniemen esittämä Hietanen Tuntematon toljottaja. Romanssin paisutus äänislinnalaisen Veran kanssa on yhdentekevä kohtaus eikä Hirviniemi varsinaissuomalaisena aliupseerina ole järin vakuuttava.

Myös Jussi Vatasen Koskela jää ontoksi. Tuntuu siltä, että hän on kaiken aikaa taka-alalla harmaana mutta saapuu tekemään tai sanomaan jotain oikein ja sitten poistuu. Koskelan hahmoa on koverrettu  kovasti ontoksi eikä viittaus hämäläisperheeseen ja Täällä Pohjantähden alla -teokseen toimi. Samoin Samuli Vauramon Lammio jää suhteellisen tyhjäksi mikä toistaalta korostaa tämän henkistä tappiota Rokan edessä. Se on aikaisempia elokuvia totaalisempi.

Vanhalasta (Hannes Suominen) olisi saanut enemmän irti, roolihahmo kun erottuu – hampaidensa ansiosta. Vanhalan kehitys itsekseen hihittelijästä humoristiksi ja elokuvan lopussa velvollisuudentuntoiseksi ryhmänjohtajaksi, joka vetää onnistuneen vastaiskun, tuntuu olevan pikemminkin sivutuote kuin ohjauksen tarkoitus. Rahikainen (Andrei Alén) on muutettu – sangen onnistuneesti – lupsakasta pohjoiskarjalaisesta lurjuksesta alhaiseksi ruumiinryöstäjäksi, mutta tuntuu että tämän muutoksen ainut tarkoitus on hänen esittämisessään parittajana yliampuvassa kohtauksessa Äänislinnassa. Tämä on yksi niitä Linnan valintoja, jotka olisi voinut jättää kirjastakin pois. Tilannetta korostaa se, että heti Äänislinnan jälkeen tuntuu kuin Rahikainen katoaisi elokuvasta.

Naisten tuominen elokuvaan ei minusta tuonut mukaan juurikaan naisnäkökulmaa. Kummelistories, osittainen Tuntemattoman parodia, sisältää kohtauksen jossa ase kädessä ryömivä Timo Kahilainen katsoo kameraan ja toteaa "Kyllä jokaisessa suomalaiselokuvassa pitää olla tissit". Seuraavaksi kamerassa vilahtavatkin paljaat rinnat. Naisnäkökulman sijaan tuleekin kohtauksista mieleen uusi sanaleikki: "Levottomat sotilaat".

Summa summarum

Itsenäisenä ohjauksena Aku Louhimiehen teos ei oikeastaan puolusta paikkaansa. Tuntemattomalla sotilaalla on valtava painolasti sekä suuret odotukset ja niihin pitäisi kyetä vastaamaan tai jättää elokuva tekemättä. Mukavaa, että Louhimiehellä oli mukana enemmän yritystä kuin rahastusta. On hyvä, ettei seuraa ja apinoi aikaisempien tekemisiä,  mutta ohjaajan omat valinnat ja painotukset pitäisi saada elämään. Tässä uusi Tuntematon epäonnistuu pahasti. Louhimiehen ohjaus on selvästi Laineen ja Mollbergin töitä huonompi. Ironista onkin, että Mollbergin elokuvan ansiot korostuvat uutta filmatisointia katsellessa.

Elokuva on monin paikoin irtonainen ja katkeileva joka korostaa entisestään kotirintaman väkinäistä päälleliimausta. Monesti tuntuu että kohtaus alkaa ja heti loppuu eikä välillä tapahdu yhtikäs mitään.  Tämä jumalankiitos minimoi Robinin nolon ruutuajan. Vaikka taistelukohtaukset olivatkin toimivia jäi sellainen maku, että ne tehtiin yhteen pötköön samassa korkean kallion luona sijaitsevassa metsärinteessä, jonka ohi kulkee hiekkatie. Itä-Karjalan maantiede ei sisäisesti juurikaan poikkea (metsää, soita, kyliä) enkä usko siellä oikeasti taistelleidenkaan juurikaan erottaneen yhtä bunkkerilinjaa toisesta, mutta hieman halpahintaiselta tuo tuntuu.

Jos tätä yrittää katsoa mahdollisimman objektiivisesti (mikä on sula mahdottomuus), niin elokuva on ammattilaisten tekemä keskinkertainen suoritus. Elokuvan teossa ei ole missään nimessä menty sieltä missä aita on matalin, mutta silti... Kahdesta kolmeen tähteä. Painolastin vuoksi kaksi.

* Korjaus 29.10.2017 kello 15:51. Käsikirjoittaja piti kahden abitytön mielipidettä kriitikon arviointia tärkeämpänä, ei Louhimies. Lisätty linkki juttuun.

** Korjaus 19:51. Louhiniemet korjattu Louhimiehiksi.