"Sodankäynnin amatöörit puhuvat strategiasta ja taktiikasta. Ammattilaiset puhuvat logistiikasta."
Kannattaa penkoa DVD-kauppoja! Kampin Sähkötalossa toimivasta, erittäin tasokkaasta Filmihullusta löytyi taannoin pienehkö aarre: The Red Ball Express (1952).
Huoltopuoli on harvemmin sodassa glorifioitua, saati sitten elokuvissa teemana. The Red Ball Express on tässä mielessä sekä filmausajankohdaltaan (1952) että aiheeltaan hyvin erikoinen.
The Red Ball Express oli Normandian maihinnousun jälkeen organisoitui Yhdysvaltain armeijan sotilaallisen logistiikan taidonnäyte, valtavasta kuorma-autokuljetusten ketjusta koostuva jättimäinen bensiinin, ammusten ja muiden sotatarvikkeiden kuljetusoperaatio jolla liittoutuneiden kärkipanssarit pidettiin jatkuvasti etenemässä ja huollettuna. Tuntemukseni asiasta rajoittuu pariin vuosia sitten lukemaani artikkeliin, joten en mene operaation yksityiskohtiin.
Elokuva on hyvin lyhyt, vain 80 minuuttia, mutta tarinan kaari on toimiva. Alkuun annetaan konteksti, eli Pattonin panssarit seisovat, koska huolto ei pysy perässä ja bensaa uupuu. Kokouksessa päätetään pistää huolto skulaamaan ja elokuvan fokus vaihtuu yhteen kuorma-autoyksikköön, joka on täynnä "misfitsejä" eli etulinjaan syystä tai toisesta sopimattomia miehiä.
Henkilökohtainen jännite syntyy komppanian komentajan, luutnantti Campbellin (Jeff Sandler) sekä vääpelin, kersantti Red Kallekin välille (Alex Nicol) luutnantin saatua siirron komppaniaan. He tuntevat toisensa siviilistä, missä Campbell jollakin tavalla aiheutti Redin veljen kuoleman. Näiden kahden miehen pitäisi saada taottua komppaniasta toimiva armeijan yksikkö.
Draaman kaari rakentuu osaksi tämän ympärille, mutta mukana on myös harvinaisesti pohdintaa yksikön sisäisistä rodullisista jännitteistä, jotka nousevat pintaan Sidney Poitierin esittämän alikersantti Andrew Robertsonin hahmossa. Asian käsittely jää pinnalliseksi, mutta on silti mielenkiintoista että sitä on mukana 1950-luvun alun elokuvassa. Vuoden 1963 The Victorsissa asiaa käsitellään rohkeammin, kun valkoiset USA:n sotilaat menevät Italiassa kahvilaan pelkästään etsiäkseen ja päästäkseen pahoinpitelemään armeijassa palvelevia mustia. Todellisuudessa Red Ball Expressissä palveli paljon mustia sotilaita (elokuva on tässä mielessä historian "valkopesua", koska mustia on vain muutama).
Elokuva on noin kolmen tähden elokuva, mutta hyvä kolmen tähden elokuva. Siinä on pöhköjä kohtauksia, romanssi, urotekoja, pakollisia komediallisia kevennyksiä kuten kertojana toimiva Ronald Partridge (Charles Drake) sekä tietysti naisia, jotka tosin ovat poikkeuksellisen särmikkäitä tapauksia. Hahmojen eteen on nähty sen verta vaivaa käsikirjoituksessa, etteivät ne tunnu päälle liimatuilta.
Amerikkalaisen ja saksalaisen kaluston historiaan paremmin tutustunut löytäisi varmasti pieniä vikoja, vaikka 1950-luvulla Hollywood saikin käyttöönsä rutkasti ehtaa tavaraa. Sotilaallisesti tarkasteltuna monessa kohtauksessa on filmaattisuus mennyt realismin edelle, kuten siinä että saarretut, kiivaan taistelun keskellä olevat jenkkipanssarit ovat aukealla paikalla naamioimattomina liki paraatimuodostelmassa. Jos näiden seikkojen ei anna haitata itseään, on elokuvanautinto taattu. Elokuva on "juuri oikean mittainen" ja lopun dramaattiset kohtauksetkin ovat sopivan pitkiä olematta pitkitettyjä.
Plus elokuvan tunnuskappale on yksinkertaisuudessaan tenhoava. Kunnia huollolle!
