Hacksaw Ridge (2016)
 |
| Kuva: Wikipedia.org |
Tällä kertaa plakkariin tarrautui Mel Gibsonin Hacksaw Ridge (2016), joka kertoo II maailmansotaan Tyynellämerellä lääkintämiehenä osallistuneesta yhdysvaltalaisesta aseistakieltäytyjästä Doss Desmondista. Desmond sai urheudestaan sodan jälkeen Medal of Honorin. Muistin lukeneeni tästä hyviä arvioita, joten odotukset olivat suht korkealla.
Valitettavasti heti kärkeen sai todeta, että elokuvan alku on pateettinen ja suorastaan siirappinen. Lapsuus veljen kanssa, I maailmansodassa traumatisoitunut väkivaltainen isä sankarihautausmaalla, ihastuminen hoitsuun ja ilmoittautuminen vapaaehtoisena sotapalvelukseen... kaikki tämä on nähty eikä siksi erotu sellaisista kaameuksista kuin Pearl Harbor (2001) tai äärimmäisen paskasta Passchendaelen taistelusta (2008). Koulutuskeskuskuvauskin, jossa 1) tutustutetaan komppanian jäbeihin, 2) tavataan huutava kouluttaja ja 3) suhtautuminen aseistakieltäytyjään muuttuu pikkuhiljaa halveksunnasta kunnoitukseksi ovat huonosti näytelty, käsikirjoitettu ja ohjattu. Tuntuu siltä että näyttelijöille on näytetty Full Metal Jacket ja sanottu, että "yrittäkää jotain tällaista". Elokuvan ensimmäinen tunti olisi tarvinnut paljon paremman käsikirjoituksen, vaikka perustuukin (ilmeisesti) tositapahtumiin, joskin Wikipedian mukaan tapahtumia on tässä kohtaa muuteltu.
Taistelukohtaukset sijoittuvat Okinawalle vuoteen 1945, missä jenkit yrittävät vallata "Hacksaw Ridgea". Tänne päästäkseen pitää kiivetä ensin pystysuoraa seinää pitkin verkon avulla ylös ja sitten rynnäköidä mahdollisimman tiiviinä massana kohti japanilaisten naamioituja asemia. Taistelukenttäkuvaus runneltuine torsoineen ja rotansyömine ruumiineen on kyllä makaaberiuudessaan vakuuttava, mutta nähty jo Passchendaelessa ja monessa muussa.
 |
| Yhdysvaltalaiskomentajat olivat pätevä ja alaisistaan piittaavia. Siksi asemissa konetuliaseilla aseistautunutta vihollista kohti edettiin ilman tiedustelijoita mahdollisimman tiiviissä muodostelmassa. |
Tietysti ensimmäinen hyökkäys tyssää vihollistuleen ja tappioita tulee, mutta nokkelalla pienryhmätaktiikalla vihollisbunkkerit ovat pian palasina ja kohde vallattu. Sitten tulee yö, pateettisia mukasyvällisiä keskusteluita ja aamulla vastahyökkäys joka ajaa G.I:t asemista. Nyt vasta alkaa Dossin urotyö eli muiden häivyttyä hän ryhtyy etsimään haavoittuneita, paikkaa nämä pikaisesti ja laskee alas jyrkänteeltä hoidettavaksi. Pian suuri osa tapettua komppaniaa onkin taas elävien kirjoissa. Jostain syystä vasta toiseksi viimeinen alaslaskettu haavoittunut kertoo, että Doss se siellä yksinään häärii.
 |
| Doss saa kiitosta. |
 |
| Thorin ylistää Bilboa (Hobitti - Odottamaton matka [2012]) |
Taistelukohtauksia on joissakin lähteissä ylistetty, mutta itsestäni ne olivat kliseisiä ja tehty elokuvaaminen edellä. Eli tässä kohdalla leffa on huonolla tavalla keskinkertainen. Toiminnan nopeutta korostetaan tämän tästä hidastuksin. Kliseiden kliseenä sirpalekranaatit eivät sirpaloidu vaan tussahtavat.
Viholliskuvakin on kliseinen. Japanilaiset muistuttavat lähinnä Starcraftin Zergejä eli halutaan luoda kuvaa siitä, että pieni ja urhea joukko ratsuväkeä taistelee alivoimaisena hurjia villejä vastaan (Okinawan operaatiossa noin 790 000 liittoutunutta taisteli alle 100 000 japanilaista vastaan). Totta kai taistelun lopussa japanilaisten komentaja tekee seppukun. Pienenä inhimillisyyden hetkenä tunneleihin eksynyt Doss paikkaa japanilaisen haavoittuneen. Valeantautuminenkin nähdään, ja kädet pystyssä olevat kavalat japsit nakkaavatkin käsikranaatit rehtien jenkkipojujen niskaan. Ai niin, ja jenkkien haavoittuneita lahdataan.
 |
| Zergit... siis japanilaiset hyökkäävät! Komea joukkokohtaus, ja vaikka japanilaiset käyttivätkin itsemurhamaisia ihmisaaltoja niin silti tämä kohtaus kärsii uskottavuuspulasta. |
Tuo kiipeilyverkko ihmetyttää. Miksi jyrkänteen lakea hallitsevat japanilaiset (jotka yhdessä kohtauksessa selvästi näkivät sen) eivät käyneet katkomassa köysiä?
 |
| Hacksaw Ridgelle päästäkseen piti kiivetä kiipeilyverkkoa pitkin. Jostain syystä japanilaiset eivät missään vaiheessa käyneet katkomassa yön pimeydessä täysin vartioimatonta verkkoa? |
Summa summarum: Helvetin typerä sotaelokuva. Lopun veteraanihaastattelut Band of Brothersin tyyliin eivät valitettavasti vakuuta vaikka osoittavatkin, että moni kohtaus perustuu tositapahtumiin.
Lopuksi mainittakoon, että vaikka Suomen tunnetuin aseistakieltäytyjä on ehdottomasti jatkosodan aikana murhattu (mielestäni tapaukseen juridisesti pätevä termi) Arndt Pekurinen (1905–1941), oli Suomessakin rintamalla aseistakieltäytyjiä. Esimerkiksi Leena Kellyn From the Front to the West Coast – The Recollections of the Finnish War Veterans in Vancouver (2014) kertoo kanadansuomalaisesta sotaveteraanista, joka palveli aseetta hevosmiehenä yksikössään. Asiasta lienee tutkimuksia enemmänkin, mutta havaintojeni perusteella yleensä aseetonkin palvelus rintamaolosuhteissa sallittiin, kunhan oli hyödyksi. Tunnetumpaa on jehovantodistajien sijoittaminen KEKkeihin eli Kaatuneiden evakuointikeskuksiin ruumiinpesijöiksi. Moni haki muistitiedon mukaan työtä vähän aikaa kokeiltuaan vapaaehtoisena rintamapalvelukseen.
Da 5 Bloods (2020)
 |
| Kuva: wikipedia.org |
Spike Leen mitä ajankohtaisin Da 5 Bloods onkin sitten jotain aivan muuta kuin pateettinen Hacksaw. Juonen ytimenä neljän mustan "Bloodin" muodostama ryhmä Vietnamin sodan veteraaneja palaa nykyajassa maahan etsiäkseen ryhmän viidennen jäännökset ja samalla paikantaakseen sodan aikana löytämänsä kultaharkkokätkön. Paikallisten oppaiden ja hämärähemmojen kanssa sovitaan retkestä maastoon sekä kullan välittämisestä ja matka viidakkoon voi alkaa.
Elokuvan kerronta on tahallaan suht hajanaista vaikka eteneekin periaatteessa loogisesti. Takautumat Vietnamin sodan politiikkaan uutispätkien välityksellä sekä varsinaiset taistelukohtaukset rytmitetään elokuvaan mukaan satunnaisesti mutta tehokkaasti. Eli ei tyyliin takauma-nykyhetki-takauma-nykyhetki-takauma jne. vaan ne tulevat mukaan silloin, kun niiden vaikutus on painavin ja tehokkain. Samalla kohtaukset eivät jää irrallisiksi ja yksittäisen tokaisun historiallinen kontekstointi on opettavaista olematta liian saarnaavaa.
 |
| Elokuvan kommentaari joka suuntaan on samalla tärkeää että riemastuttavaa. |
Elokuvan keskiöön kohoaa Delroy Rindon näyttelemä sodasta traumatisoitunut MAGA-hattua päässään pitävä Paul, jolle kadonnut ryhmän jäsen "Stormin' Norm" on suorastaan uskonnollinen pakkomielle. Rindon näyttelytyö on huikean hieno roolisuoritus, ja etenkin tämän shakespearmaiseksi kiivaudessaan kohoava viidakkomonologi jää elokuvahistoriaan vaikuttavuudessaan. Näin puhuu raivoa pursuava, loputtomiin kusetettu, maailmaa ja samalla itseään vihaava ihminen, joka kaikesta huolimatta jatkaa hulluuden voimalla hampaat irvessä.
 |
| Paulin (Delroy Lindo) monologi elokuvan loppupuolella jää elokuvahistoriaan. |
Myös muut näyttelijät (myös Halfdan Musta "tuketör vii vill kill mäni kristiäns!" Pääkkönen) tekevät mainiota työtä. Hämmentävää on, että samat näyttelijät esittävät onnistuneesti takaumissa itseään kaksikymppisinä ja nykyajassa seitsenkymppisinä ukkoina ilman överimeikkaamista tai tietokoneavusteista animointia.
 |
| Sotaa avataan myös ranskalaisnäkökulmasta. Jean Renon näyttelemä Desroche toimii kierona välittäjänä. Konservatiivisen "USA voitti yksin maailmansodat" äänenä kuullaan musta Paul. |
Tarinankerronnallisesti Da 5 Blood on tehokas elokuva ja kuten HS:n arviossa todettiin, vain Spike Lee pystyisi pitämään tällaisen kokonaisuuden kasassa. Kultajahtiosuuksiltaan elokuva muistuttaa hitusen Sierra Madren aarretta (1948) tai Kolmea kuningasta (2000), joista kumpikin ovat mainioita elokuvia. Da 5 Bloods on Oscar-ainesta ja sillä on ajankohtaisuus puolellaan. Jos Delroy Rindon ei saa ainakaan ehdokkuutta näytelijäsuorituksestaan, niin ihme on.
Sotaelokuvana Da 5 Bloods on "ihan hyvä", koska sitä ei ole tarkoitettukaan pääpainoltaan sotaelokuvaksi. Se voisi toimia pelkkänä sotaelokuvana. Se voisi toimia pelkkänä kultajahtina. Se voisi toimia B-elokuvana. Se voisi toimia myös Amerikan mustien historian arvokkaana dokumentaarisena elokuvana. Da 5 Bloods on onnistuneesti kaikkea tätä, ja siksi se onkin niin erinomainen.
Arkeologin näkökulmasta kulta-aarre ja kaatuneen aseveljen jäännökset löyyivät ihmeen helposti, vaikka mukana olikin metallinpaljastin. Aarretta ei ole aikaisemmin päästy hakemaan, koska napalmikeskitys tuhosi kaikki maamerkit sodan aikana mutta juuri elokuvien tapahtumien alussa mutavyöry oli paljastanut kultaa kuljettaneen lentokoneen pyrstön. Vaikka maamerkki löytyisikin, niin ihmeen helposti tämä kohta hoitui. Toisaalta tämän voi antaa anteeksi kerronnallisista syistä ja kultaharkot sentään ovat huuhtoutuneet ruosteisesta säilytyslootastaan rinnettä pitkin alas. Kohtaus jää kuitenkin plussan puolelle ja harkkoja penkovat näyttelijät riemuitsevat aidonoloisesti kuin lapset.
Lopuksi
Loppujen lopuksi leffojen annista voidaan sanoa, että Hacksaw Ridge ratsastaa kliseillä, Da 5 Bloods toimii klassikoilla.
Lopputuloksetkin ovat lopulta klisee ja klassikko.
