Tässä tuli katsottua kolme sotaan liittyvää elokuvaa, jotka ajattelin nyt niputtaa yhteen postaukseen. Esittelen ne katsomisjärjestyksessä:
Suomen hauskin mies (2018)
 |
| Suomen hauskin mies. Kuva: Nordisk film. |
Onko tässä yksi parhaista koskaan tehdyistä suomalaiselokuvista? Kyllä on. Allekirjoitan
HS:n kulttuurisivujen mielipiteen, jonka mukaan Heikki Kujanpään
Suomen hauskin mies ansaitsisi Louhimiehen
Tuntemattoman sotilaan yli miljoona katsojaa. Kun minä kävin elokuvateatterissa, oli salissa itseni lisäksi kolme muuta. Se oli kyllä päivänäytös, mutta silti. Varsinainen sotaelokuvahan tämä ei ole, mutta kuitenkin summaa vuotta 1918 paremmin kuin
Täällä pohjantähden alla filmatisoinnit.
Elokuvan alussa näyttelijä, punakaartin päällikkö ja näyttelijä Toivo Parikka (sekoitus Aarne Orjatsaloa ja Jalmari Parikkaa) murtautuu sodan loppupuolella rintamalta paenneena Työväenteatteriin. Paikalle saapuu suojeluskuntalaisia, jotka pidättävät hänet. Miehen tie vie Helsingin edustalle Mjölön saarelle vankileirille, ja heti kuljetusalukseen noustessa jokaiselta kysytään "Oletko päällikkö?". Parikka naamioituu ja selviää. Seuraava seulonta tehdään saarella. Parikan edessä olevaa miestä pyydetään toistamaan luvut "Yksi, kaksi, kolme"ja tämä luettelee "Juksi...". Mies viedään rivistä ja hetken kuluttua kuuluu huutoa ja laukaus.
Mjölön saaren vankileirin kauheuksia ei suinkaan vähätellä, vaikka aiheena onkin komedia. Teloitettavaksi määrätty Työväenteatterin henkilöstö saa tehtäväkseen laatia huvinäytelmän. Jos se naurattaa, miehet saavat elää. Näytelmän synty ja harjoitukset, leirin vartijoiden ja vangittujen välille syntyvä ymmärrys ja lopulta naurun vapauttava ja vapahduttava voima ovat avainasemassa. Huikea loppukohtaus, jossa näytelmä lopulta esitetään, on hienosti kuvattu. Martti Suosalon esittämän Parikan komiikka on huikeaa, ja olisi toiminut niin 1918 kuin se toimii 2018. Katsoja nauraa "hauskoille jutuille" aidosti! Elokuvan lopussa komedia, nauru, on tehnyt tehtävänsä ja vankileirin komentajan kapteeni Kalmin auktoriteetti on murskattu. Erityisesti Paavo Kinnunen leirin vääpelinä välittää murroksen loistavasti. Keisarin on jälleen havaittu olleen vaatteitta. Suomen hauskin mies kuuluu jokaisen komediasta ja komedian historiasta ja merkityksestä kiinnostuneen perussivistykseen.
Taustalla on todellisia tapahtumia: elokuvan inspiroi vankileirille joutunut työväenteatterin henkilöstö, joka päätti laatia komedian "Suomen kuninkaasta". Vankileirin vartijat suojelivat hanketta. Jalmari Parikka oli todella punakaartin päällikkö Enson työväenteatterista valittuna ja hänen 1938 julkaistut muistelmansa ovat kiehtovaa luettavaa. Parikka oli sekä hyvä että vastuullinen johtaja, jonka puolesta valkoisetkin kirjoittivat puoltokirjeitä 1918 oikeudenkäyntiin, jossa hänet tuomittiin kuolemaan. Onneksi tuomio lievennettiin ja lopulta Parikka armahdettiin. Parikka mm. määräsi osuuskaupan ryöstäneet punakaartilaiset palauttamaan saaliinsa ja passitti pahimmat ryöstelijät Viipuriin rintamalta. Kauppias sai pyörittää kauppaansa, koska se oli elintarvikkeiden ja muiden tarvikkeiden jaossa tärkeä siviiliväestön kannalta. Kauppiaskin kirjoitti Parikan puolesta oikeusistuimelle, ja osuuskaupanjohtaja Malisen lausunnon löytää Parikan kuulustelupöytäkirjasta (
ks. Parikan asiakirjat tästä linkistä, Malisen lausunto sivulla 5).
Martti Suosalo tekee Toivo Parikkana elämänsä roolityön. Elokuvan ainoa heikko lenkki on Jani Volanen, jonka näyttelytyö vankileirin komentajana on epätasaista, mutta hän onnistuu onneksi avainkohtauksissa erinomaisesti. Saattaa kuulostaa oudolta, että vuoden 1918 kauheuksia lähestytään naurun näkökulmasta, mutta Suomen hauskin mies tekee tämän tyylikkäästi ja tehokkaasti. Elokuvateatteriin siitä mars mars!
Dunkirk (2017)
 |
| Dunkirk. Kuva: wikipedia.fi |
Netflixiin tullut elokuva Dunkirk yllätti monella tapaa. Tiesin että elokuvan visuaalista toteutusta on kehuttu mutta tunnelma oli ennakkotiedoista huolimatta häkellyttävä. Ensinnäkin ainoat elokuvassa näkyvät viholliset ovat vihollisen lentokoneita ja harvakseltaan nähtyjä harmaita silhuetteja. Tällainen lähestymistapa sotaelokuvaan on kiehtova, ja Dunkirkissa erittäin toimiva.
Dunkirk keskittyy Kanaalin rannalla Dunkerquessa 1940 evakuointia odottavien liittoutuneiden miesten kokemuksiin ja näitä evakuoimaan tulleiden siviilialusten vaiheisiin. Henkilöt ovat toisaalta persoonallisia, toisaalta sopivan etäisiä ollakseen pieniä pelinappuloita historiallisessa tapahtumassa. Näyttelijätyö on tähän nähden erittäin hyvää. Elokuva on myös karsittu kaikesta turhasta, mikä tekee siitä entistä toimivamman paketin. Jotkut olisivat halunneet elokuvaan enemmän naisia ja enemmän esim. brittien siirtomaista tulleita joukkoja (Ranskalaissotilaiden joukossa nähdään muuten afrikkalaisia, mikä on historiallisesti paikkansapitävää. Saksalaisten vangeiksi joutuneiden mustien sotilaiden kohtalot olivat ilmeisesti karmivia.) mutta Dunkirk toimii sellaisena kuin se on.
Elokuvassa seurataan muutamia upseereja ja sotilaita rannalla, kolmea brittien hävittäjälentokonetta ja yhtä evakuointiin käskettyä siviilivenettä. Kohtaukset on rytmitetty erinomaisesti ja esimerkiksi ilmataistelut ovat hienoa katsottavaa. Rannan puolella taas miesten kasvava epätoivo välittyy tehokkaasti.
Miten tämän nyt tiivistäisi: visuaalisesti mitä näyttävin ja rytmiltään mitä tehokkain elokuva, jossa on elokuvallisesti paljon hyviä ja toimivia oivalluksia. Dunkirkin historialliset virheet ovat niin minimaalisia, ettei niihin kannata edes kiinnittää huomiota. Dunkirk on hyvällä tavalla uusi ja erilainen sotaelokuva.
Passchendaelen taistelu (2008)
 |
| Passchendaelen taistelu (2008). Kuva: wikipedia.fi |
Kanadalaisista joukoista I maailmansodan länsirintamalla kertova elokuva osoittautui pettymykseksi. Kansi ja mainoslauseet lupaavat rintamataisteluita, mutta yli 75% elokuvasta keskittyy kotirintamaan kliseisen melodramaattisesti ja höpöhöpöromanttisesti. Hyvänä puolena elokuvassa tuodaan esiin Kanadaan muuttaneiden saksalaisten kaltoinkohtelu, mutta muuten draama on ennalta-arvattavaa.
Juoni: alussa lyhyt taistelukohtaus, jossa kanadalainen jalkaväkiryhmä ja saksalainen konekivääriryhmä tappelevat kirkon raunioissa. Melkein kaikki paitsi päähenkilö, kanadalainen kersantti Michael Dunne kuolevat verisessä taistossa. Haavoittunutta kanadalaiskersanttia hoidetaan Kanadassa ja seuraa tunti ennalta-arvattavaa kotirintamaromantiikkaa kessun ja hoitsun välillä sekä "menkää rintamalle, pelkurit!" tyylistä draamaa jonka lopuksi – ylläripylläri! – kersantti ja tämän rakastaman naisen astmaattinen veli lähtevät rintamalle. Sitten "3 kk myöhemmin" ja ollaankin rintamalla.
Loppupuolen länsirintaman mutahelvetti on sinänsä toteutettu hyvin, joskin tilanne jossa pataljoonankomentaja kutsuu sotamieheksi tekeytyneen kersantin luokseen, nimittää tämän joukkueenjohtajaksi ja selostaa tälle salaiset hyökkäyssuunnitelmat on sangen epäuskottava. Elokuvan lopun "Golgata-kohtaus" on sinänsä hieno mutta menee enemmän melodramaattisuuden puolelle sekin. Ymmärrän kyllä, ettei haluttu tehdä kanaladaisversiota kirjasta ja hyvin elokuvatusta klassikosta Länsirintamalta ei mitään uutta, mutta tämä rykäys lähestyy aihetta aivan väärästä suunnasta. En suosittele.
